perjantai 26. marraskuuta 2010

Back to the 80’s

Eilen illalla surffasin onnekseni totaalisen vahingossa Yle Teemalle hieman iltakymmenen jälkeen. Siellä veivattiin uusintana tylyä Tuomari Nurmion 30-vuotistaiteilijakonserttia. Iltani pysähtyi sitten saman tien tuohon. Ihailtavinta tietenkin Nurmion suoraviivaisen nuottikikkailun ja erityisesti sanoitusten lisäksi olivat Hunajaluut. Puurtinen, Kuloniemi ja Hillilä.

Kun Tuomari aloitti hommansa varsin pitkän aikaa sitten, ei ollut paljon youtubeja, nopeissa verkoissa toimivia kännyköitä tai internetin blogeja. Oli älppäreitä, kaksipesäisellä mankalla radiosta huonosti nauhoitettuja ja päälle puhuttuja kasettinauhoja, vihreitä, ruskeita tai keltaisia johdollisia pyöritettävällä kiekolla varustettuja lankapuhelimia ja sanomalehdissä muutama kolumnisti. Ja ilmeisen hyvin tuolloinkin meni, vaikka ”todennäköisesti joka päivä ahdisti. Onneksi vaan ei koko ajan”, erästä ajattelijaa tässä hieman muotoillen.

Maanantaina puhelimen päähän sattui puolivahingossa eräs kovasti töitä tekevä kaveri, joka oli palannut juuri vuorotteluvapaalta. Hän vietti muutaman kuukauden täysin, siis aivan täysin, normikuvioiden ulkopuolella. Hän oli saanut tehdä ja ajatella ihan mitä hän – ja todennäköisesti hänen perheensä - oli halunnut. Tämä äijä totesi, että ”tee Juhis nyt jotakin, mitä olet aina halunnut tehdä, niin ei jää sitten kaivelemaan.” Totesin, että niinhän tässä on tullut tehtyäkin. Lasten kanssa halusin olla ja hetken aikaa nollata päätäni töiltä.

Tuo maanantainen puhelu alkoi Nurmion keikan aikana kummittelemaan takaraivossa. Tai oikeastaan oman kommenttini jälkimäinen osa. Vaikka en toki aamuisin kuudelta ole noussut valkoista paitaa silittämään, ei tämä töistä irtaantuminen ihan ole onnistunut. Vaikka työpaikalta ei olla oltu yhteydessä, ovat muutamat oman sähköpostini tietävät tuttavani laittaneet sinne työkamaa. Ja kun lukee positiivista tai negatiivista työhön liittyvää shittiä, niin kyllä siinä joka päivä joko omat tai muiden tekemättömät työt kummittelevat.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt sitä, että olisin hetken ilman sähköpostia, FB:tä ja muuta vastaavaa. Ja nyt Tuomarin mustanpuhuvan tylyyden innoittamana kompattuna vuorottelukollegan kommentilla ajattelin olla loppuvuoden totaalisen poissa erilaisista virtuaaliyhteisöistä Ikean kolmen euron torkkupeittoni alla.

Jos olen itsekin ala-asteikäisenä voinut elää ilman virtuaalimaailmaa, niin miksen sitten palaisi vaikka tulevana lauantaina takaisin iloiselle 80-luvulle.

p.s. Etelä-Saimaan ja Etelä-Karjalan Radion uutiset kyllä käyn lukemassa matkoilta. Niistä kun erittäin hyvin tietää, mitä Etelä-Karjalassa ja maailmalla tapahtuu.

p.p.s. Ja uuden puhelimenkin joudun ostamaan. Viime blogissa mainitsemani uskollinen sotaratsuni siirtyi eilen terminaalivaiheeseen. Tosin lupaan uuden luurin hankinnan jälkeen aiempaa enemmän olla vastaamatta puheluihisi ja tekstiviesteihisi.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Should I stay or should I go

Meinasin loppuviikosta Ylen ohjelmatarjontaa katsottuani kirjoittaa blogia vanhasta, peräti legendaarisesta arabialaisesta Koirat haukkuu, ja/mutta karavaani kulkee aiheesta. Päätin säästää tämän kuitenkin myöhemmäksi, ja ottaa The Clash:ia kehiin. Toisaalta uudestakin otsikosta voisi vääntää yliopistojuttua, sillä viime viikolla sain viestin, jossa minua haluttiin keskusteluttaa, mikäli palaisin vielä takaisin yliopistolle töihin. Onneksi ei tullut yliopistolla töissä olevilta, hehee.

Blogikollegani separaattori-Karvonen käyttää upeasti the biisien nimiä omien blogiensa aasinsiltoina. Useimmiten ne toimivat kuin junan vessa – niiden sinisten, jotka eivät välittäneet talvesta, kesästä, syksystä ja keväästä.

Ollaan nyt hieman yli pari viikkoa kierretty pohjoisessa (Suomi ja Norja) ja eilen lähdettiin laskeutumaan etelämpään, kun mettemannosten ennustama 'arktinen talvi' teki tuloaan. Takapenkin kaksi nuorinta kuitenkin päätti aloittaa moniäänisen lapsikuoron Oulun kohdalla ja eikun levikkeelle läppäriä kaivamaan. Ja etsimään netistä halpaa yösijaa.

My Ass-sentään. Hinnat Oulussa olivat totaalisen päättömiä. Kahden hengen peruslastulevykoipista pääsi netin mukaan maksamaan tuollaiset hieman yli 153 euroa. Should I stay or should I go?

Päätin kuitenkin kokeilla jotain perinteistä korvatulppien oston sijaan, elikkä pistin läppärin jackbauer-laukkuun ja soitin hieman yli 10 vuotta vanhalla kännykälläni erääseen hotelliin erääseen lankapuhelimeen.

Siellä ystävällinen henkilö totesi hetken jutustelun jälkeen, että majoitus aamiaisineen järjestyy neljälle. Luonnollisesti isompikokoinen huone, johon mahtuu kaksi koottavaa lastensänkyä. Kylpyläpalvelut ja sellaiset mukana. Ja hinta oli kohdallaan. Halvin hintatakuulla ollut nettivaraus osoittautui lopulta pitkästi yli 50 % kalliimmaksi kuin puhelimen käyttö.

Mitä opimme tästä? Netissä(kään) ei pidä uskoa mitään tai ketään.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Pulinat pois ja hommiin

Oli kaupunkilaisjuntille kokemus ajaa 130 kilometriä valtatietä (olisiko ollut neljä tai viisi) pimeässä siten, että yhtään ainoaa autoa ei tullut vastaan tuolla matkalla. Ei, syy ei ollut liikenteen keskeyttänyt onnettomuus, vaan reissu on heittänyt tällä kertaa Utsjoelle. Tauolla keskellä ei-niin-yhtään-mitään revontulet olivat upeita – varsinkin kun ne olivat ainoat valot.

Suomi on melkoisen suuri maa. Kun lähtee etelästä ja päätyy pohjoiseen, ehtii myös kuunnella radiota. Ensimmäinen havainto oli, että valtiollisella radiolähetysyhtiöllä on kanavia perkeleesti. Sieltä tulee myös varsin mielenkiintoisia uutisia ja toimitettuja juttuja. Muutakin, kun toimittajan aamulla R-kioskista hakemaa ja pikaisesti referoimaa iltapäivälehteä. Matkalla Lappeenrannasta Utsjoelle - mikä on muuten pitkästi yli 1000 km - yksi uutinen nousi ykköseksi, myös kaupallisella puolella.

Ei, se ei ollut naapurimaan kunkku.

Poikkeuksetta Perussuomalaisten rajua nousua mielipidemittauksissa pidettiin jotenkin poikkeuksellisena, mahdottomana ja spookyna. Useampi toimittaja ihmetteli, miten tällainen kansan syvien rivien puolue on päässyt haastamaan jo vuosia eduskuntaa johtaneet pääpuolueet.

Kuulun itse äärisitoutumattomiin tai ainoastaan mielikuvituksen tuotteina oleviin liberaaleihin (joita ei siis Suomessa ole; jotkut RKP:n edustajat lienevät lähimpänä). Itseäni ei siis ideologisesti hetkauta, olipa suurin puolue sitten oikeisto, vasemmisto, kriitikot, vihreämmät, keskemmältä toimijat tai jokin muu.

Hurjinta oli kuitenkin todennäköisesti suurinta valtiomahtia käyttävän median sokea piste – demokratian perusperiaate. Eikös demokratiassa eniten ääniä saanut ole se, joka ottaa vetovastuun yhteiskunnasta ja sen jäsenistä - toki jäsenten kanssa? Olipa sitten tuo porukka ihan mistä päin koordinaatistoa tahansa. Ja kun äänet on laskettu, niin sitten Penttisen Sepon sanoin ”pulinat pois ja hommiin”.

Terävimmät muistavat näin galluppivaiheessakin, että demokratiassa yksilön keskeisin vaikuttamistapa on äänestäminen. Ja toisinpäin. Jos ei jaksa käydä äänestämässä, on parempi olla hiljaa ja ainakin arvostelematta eduskunnan seuraavan toimikauden ajan.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

0,7

Tässä on taas ollut aikaa lueskella yön myöhäisinä tunteina muutakin kuin joskus varsin hämäriä lausuntopyyntöjä tai muistioita. Takana on upea Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille, Juha Vuorisen Pilven reunalla sekä pari ammattikirjaa.

Enqvistiin tutustuin ensimmäistä kertaa tänään 47-vuotta täyttävän Herra 47:n suosituksesta (onnittelut Ainonkadulle). Ei Suhteellisuusteoriaa runoilijoille ihan Vien Ruculan Takaisin –tasolle yltänyt, mutta ei tämä paskempi ollut. Toveri Professori vetää sillan newtonilaisen einsteinilainen sekä kvanttipuolen (oma ymmärrykseni alkaa hieman sakata tässä kohdin kirjaa) välille. Suosittelen kirjaa kovasti, jos luulit ja luulet tietäväsi mm. kaiken.

Juha Vuorisen legendaariseen tuotantoon tutustuin jo opiskeluaikoina. Viime vuosituhannella. Tämä eteläsuomalainen, totaalisen raakalaismainen kalju dokaamisen tylysti lopettanut bukowski pienellä beellä kirjoitti nettiin Juoppohullun päiväkirjan ensimmäistä versiota ja sitä ei housuun laskematta pystynyt lukemaan. Aivan mieletöntä tykitystä, joka sittemmin on saanut jopa Opetushallituksen suosituksen (syy: pojatkin saattaisivat lukea kirjoja) ja dynamiittisten suomenkielenopettajien vihat niskoilleen. Nyt kaveri on paiskannut kehiin hyväntekeväisyyskirjan Pilven reunalla, jossa on muutamia todellisia helmiä. Miettikääpä tilannetta Vuorisen kerronnalla, jossa yhden vessan omistavan mummon juhlapäivänä gluteeniton ja laktoositon -laput menevät juhlapöydässä sekaisin.

Eikä siinä vielä kaikki. Aikaa on ollut lukea myös ammattikirjallisuutta ja eräs keskeinen teema parissa teoksessa (ei mainita vielä, kun ei ole luettu loppuun) on ollut selkeän tavoitteen merkitys. Juoksuaan aidosti mukavasti parantanut OPM, anteeksi OKM, on antanut yliopistoille hieman yli 70 (seitsemänkymmentä) mittarilukua ja se on aika paljon. Yrityspuolella viittä pidetään sopivana, jos jonkin verran yläkanttiin ajatellaan.

Aloin itse pohtia, minkä OKM:n tunnusluvun nostaisin yliopistossa tärkeimmäksi selviämisen ja myös menestymisen kannalta. Vastaus on helppo. Se on 0,7.

Tuo 0,7 kertoo, että jokaisen tutkimus- ja opetushenkilökuntaan kuuluvan henkilön on julkaistava viimeistään vuonna 2012 vähintään 0,7 tieteellistä julkaisua per vuosi (esim. kv-Journal), jotta olemisen oikeutus niin tutkijalla kuin yliopistolla olisi olemassa. Tavoite koskee luonnollisesti kaikkia suomalaisia yliopistoja.

Luku myös samalla osoittaa, että yliopistojen ensimmäinen ja tärkein tehtävä on kansainvälisesti kovatasoisen tieteen tekeminen. Kansainvälinen julkaisu on osoitus siitä, että töitä on tehty. Kun tutkiva opettaja tutkii, hän voi sitten opettaa teekkareille ja kyltereille uusimmat tiedot (aiempien lisäksi). Myöhemmin sitten uusimmalla tiedolla varustetut dippainssit ja kooteeämmät voivat sitten valmistuttuaan tehdä maailmasta hieman paremman paikan elää ja olla.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Lutikoita ja yhteisöllisyyttä

Se on varsin mielenkiintoista, että kun porukka – vaikka toisiaan tuntematta – kohtaa ulkoisen uhkan, yhteisöllisyys pompsahtaa aivan uudelle tasolle. Tai ylipäätään yhteisöllisyyttä syntyy varsin yksilökeskeisessä WASP-kulttuurissa.

Esimerkiksi Talvisodan hengen ansiosta oman sisällissotamme, vaikka kotoisassa Suomessa tätä taidetaan jollakin muulla nimellä kutsua, arpia paikkaantui melkoisesti. Toki hinta oli varsin kova.

Yritystenkin osalta kehittyminen tapahtuu melko usein erilaisten kriisien kautta. Ne voivat olla sisäisiä, kuten hiihtomatkalla loukkaantunut Greiner osoitti punkassaan 1972 HBR:n artikkelin välityksellä (KVG, jos ei ole tuttu). Tai sitten uhkat voivat olla ulkoisia, mikä yleensä lisää yhteisöllisyyttä. Kun täysipäinen porukka näkee ulkoisen uhkan riittävän todellisena, nämä taistelijat alkavat yhdessä kehittää uusia ratkaisuja selvityäkseen. Tai toisinpäin. Ne, jotka uskovat ruusuisen, uljaan ja hulppean menneisyyden palaavan ja eivät ymmärrä kulubudjetin ylittämisen merkitystä, yleensä tuhoutuvat ”yksilöllisesti”.

Yhteisöllisyyttä näyttää syntyvän myös maailmalla.

Kuten edellisessä tekstissäni totesin, ei ole mennyt ihan kuin Strömsössä tämänkertainen matka. Nimeltämainitsematon Finnmatkat myi meille äkkilähtönä lento+hotellipaketin, joka sisätää mukavasti lastenruuasta pitäviä torakoita ja lutikoita. Soittelimme kolmen päivän ajan the puhelinpalveluun ja lopulta ongelma ratkaistiin. Opas kertoi iloisesti ratkaisuna, että heidän sopimusehdoissaan on kohta, jonka mukaan Finnamatkojen vaatimattomissa hotelleissa voi esiintyä pieneliöitä, kuten lutikoita ja torakoita. Näin ollen kaikki on kunnossa ja mitään ei tarvitse tehdä. Aamiaisella olemme tavanneet muitakin halpoja lentoja löytäneita turisteja ja yhteistä keskusteltavaa on löytynyt pitkin päivää; myös eri puolella nyt alla olevaa maata. Olen varma, että ilman matkatoimiston yhteisöllisyyttä luovia sopimusehtoja en olisi tutustunut seitsemään todella mukavaan matkailijaan.

p.s. Nuorempi poika oppi tuossa ryömimään. Oli helkkarin mukana olla paikalla tämän tapahtuessa.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Sisäistää vai ulkoistaa

This week I've been mostly thinking about outsoursing. Toisaalta tästä aihepiiristä legendaarinen Coase kirjoitti peippöörin jo vuonna 1937, elikkä mitään uutta en saanut aikaiseksi.

Kuten myös steviewonderitkin tätä blogia lukiessa voivat hahmottaa, meikä pitää uusien paikkojen näkemisestä ja kokemisesta. Näin erityisesti vapaa-ajalla ja erityisesti perheen kanssa. Olen vuodesta 2001 hoitanut matkajärjestelyni itse, koska meikällä on tietokone, internet-yhteys, puhun rallienglantia ja mielikuvitus ei ole - ainakaan vielä - kadonnut. Päätin nyt kuitenkin työkiireistäni (ennen vuorotteluvapaata) johtuen ulkoistaa homman eräälle nimessään Suomeen viittaavalle matkatoimistolle (ei ollut AirFinland).

Olisi järkevää ollut olla ulkoistamatta. Toisin sanoen, parempi olisi ollut tehdä matkavaraukset itse. Olisin saanut parempaa ja halvemmalla.

Toisaalta ei se sisäistäminenkään (itse tekeminen) aina tuota asiakkaalle tai firmalle parasta tulosta. Eräs nimessään Suomeen viittava matkatoimisto on ainakin jonkun tulkinnan mukaan sisäistänyt lentotoimintaa itselleen. Kun epäkuntoon menneen 757:n tilalle ei ole saatavissa uutta tai korvaavaa myllyä, alkaa matkanteko kestää. Ja kun 10 tunnin lento kerrotaan piillä, kiittää onneaan siitä, että lapset ja vaimo ovat pitkäpinnaisia. Tosin olihan se loppupelissä mainio kokemus – en ole meinaan koskaan aiemmin ollut koneessa, jota joudutaan mekaanikkojen toimesta korjaaman kaksi kertaa yhden lentomatkan aikana, hehee.

Itse muuten saattaisin tuossa matkatoimistossa harkita lentotoimintojen ulkoistamista ihan oikealle lentoyhtiölle.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Vain Kanarialle

Viime keväänä useampi tuttavani totesi vähätellen, että aikoo lomailla ”vain Kanarialla”. Onhan toki Aasia ja sen muka-aidot pikkuturistisaaret kaikkien pinnassaliitävien samsonite-turistien ykköskohde, mutta ihmettelin tuota termia 'vain'. Travel Chanellin vauhdittama, Suomen ykköstravelleri Riku Rantala meinaan totesi, että joka ikinen paikka maailmassa on omalla tavallaan päräyttävä. Ja jos uskomme ihmissyöjienkin kanssa hengaillutta Rantalaa – ja miksemme uskoisi – myös Kanariankin pitäisi olla päräyttävä.

Koska itse kuulun empiristien ja toivoakseni myös tieteellisten realistien joukkoon, piti päästä itse paikan päälle. Muutamalla huntilla toki, mikä onnistuu ottamalla äkkilähtö 48 tuntia ennen matkan alkua :). Toinen, henkilökohtaisempi syy pakettimatkaan oli erään kaupallisen kanavan Matkaoppaat -sarja, joka pitää sisällään sellaista extremeä, jossa Tsernobylin ja Pripjatin katujen kuninkaiden meno vaikuttaa lähinnä amatöörien puuhastelulta.

Suurin yllätys kohteessa oli sekoilevien maanmiesten puute. Ainakaan tässä uuden mantereen nimeä sivuavassa kylässä en ole nähnyt yhtään juoppohullua av(i)ovaimon- tai av(i)omiehenhakkaajaa. Tervetuliaistilaisuudessa porukat kävelivät omin jaloin sisään sekä ulos ja kaikkien saarelle tulleiden suomalaisten penaalissa olevat kynät oli teroitettu ennen lähtöä.

Todettakoon samalla, että Rantala on enemmän kuin oikeassa tuosta jokaisen paikan päräyttävyydestä. On mielikuvituksen puutetta (tai tullut huijatuksi ostamalla all inclusive paketin, joka estää sniiduilijaa poistumasta kertaakaan matkan aikana hotellialueelta), jos matkakohteesta ei löydä mitään säväyttävää.

Täällä olen kokenut jo nyt kahden päivän jälkeen pari kovaa juttua. Ensinnäkin, tämä saari on uskomattoman esteetön. Siis kun on kaksi vaahtosammuttimen kokoista kaveria, tuplarattaat, kymmenkiloinen hoitolaukku ja ruokaa pataljoonan verran mukana, kiittää onneaan luiskista ja tilavista käytävistä kaupoissa. Täällä joka ikiseen paikkaan, siis aivan joka ikiseen, pääsee lastenrattailla. En ole vastaavaa nähnyt vielä missään.

Toinen päräyttävä paikka on kunnollinen ja todennäköisesti jokusen vuoden sisään iloisesti tussahtava tulivuori tuossa selkäni takana. Sinne pitää päästä kikkailemaan, mutta vasta tiistaina. Ja toki vuokra-autolla.

p.s. Hengailee, huntti ja kikkailee -termien käyttö kertoo allekirjoittaneen olevan peruuttamattomasti keski-ikäistynyt.
p.p.s. Ja jos Madventuresin kaverit vielä yhden tuotantokauden tekevät (jota toivon), todennäköisesti he ovat Kanarialla. He kun ovat aina olleet aikaansa edellä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Sunnuntai-Hesari jää jatkossakin tilaamatta

Tällä viikolla valmistauduin ainakin perheeni hartaasti odottamaan vuorotteluvapaaseen. Tai toki olihan sitä tullut valmistauduttua tähän henkisesti jo pitkään, mutta viimeiset kolme vuorokautta olivat aivan lii-iiiian lyhyitä, vaikka yöt olivat mukana täysipainoisssa taistelussa.

Sinänsä hauskaa, olo oli kuin parhaimmillaan tutkija-aikoina toveri Jussilan kanssa artikkeleja yön pimeydessä veivatessa. Tuli muuten mieleen parin viikon takaisesta blogistani, että Iiro on se Cheekin biisissään mainitsema kauppakorkean proffa.

Kun vuorottelua edeltävä viimeinen viikkoa lähestyi loppuaan, kaikista mystisintä olivat ne toistakymmentä aitoa kommenttia, jossa meikän ajateltiin lähtevän muualle hommiin. Vuorottelu tavallaan nähtäisiin sopivana, legendaarisen ison Deen keikan aiheuttaman savuverhon kaltaisena hyväksyttävänä syynä poistua näyttämöltä. Vuorottelu olisi myös oivallista työpaikanhakuaikaa tai sopivaa lomaa ennen seuraavaa taistelupaikkaa.

Ihan alkuun ajattelin, että olipa mukavaa kuulla porukoiden sanovan suoraan, mitä ajattelevat. Se itse asiassa lämmittää mieltä erittäin paljon, sanottiin sitten mitä tahansa. Hieman kuitenkin tämä rupesi vaivaamaan, että onko vuorotteluvapaalla yleensä tapana näin käydä.

Tein totaalisen pseudoselvituksen omista, pääosin kyllä yli 5-kymppisistä tuttavistani, jotka ovat vuorottelun pitäneet. Pseudo mm. siksi, että N on aivan liian pieni ja otos totaalisen vinoutunut. Tuosta noin 10 hengen joukosta ei löytynyt yhtäkään, joka olisi vuorottelun jälkeen vaihtanut hommia. Pääsyy vuorotteluun oli joko perhe, voimien kerääminen, puolison sairastuminen tai vastaava. Mutta onko oma syyni ’perhe’ työnarkomaanille tai vähintäänkin työstä paljon pitävälle sitten sellainen syy, että se ei ole uskottava.

Todennäköisesti on.

Toivottavasti tulevan kuuden kuukauden aikana käytökselläni osoitan, että perheen ehdoilla mennään. Ja haluan osoittaa tämän pääasiassa toki perheelleni.

Tänään ainakin jo Tytti yllätti saksanperheen syömästä yhdessä ja ehkä jo hyvin pian joku spottaa meidät joltakin lentokentältä tai tämän kaupungin leikkipuistosta. Jälkimäiset muuten ovat poikkeuksellisen hyviä. Ja ei Lappeenrannan kotimaan tai kansainvälisessä terminaalissakaan mitään vikaa ole. Blogiakin toki jatkossakin silloin tällöin, kylläkin epäsäännöllisemmin, kirjoittelen, joskin tännehän saa meikä kirjoitella mitä vaan, heh. Ja sunnuntai-Hesaria en meinaa tilata.

Firmalle siis tiedoksi: rullaan kiitoradan päähän taas huhtikuun alussa. Olkoon tämä pahoitteluna kaikille niille, jotka luulevat meikän lentäneen Sammyn sanoin niin kuin tuhka tuuleen.

p.s. Tai saattoihan olla, että meikälle vaan huumorilla vihjattiin, että olisi hyvä lähteä. Ja toisaalta, rehtori voi halutessaan vaikka tekstiviestillä vahvistaa vihjailun todeksi, heh.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Rohkea veto

Olen arvostanut ihmisiä, jotka ovat osanneet tehdä rohkeita vetoja. Yleensä näillä tyypeillä on ollut valot päällä ja suhteellisen kova luottamus itseensä siitä, että hommasta selvitään. Rohkeus vaatii varsin PE¤&¤%&&sti työtä, henkilökohtaista heittäytymistä ja kykyä alkaa tehdä puhumisen sijaan.

Niin sanotussa rinkkamatkaaja-travellausgenressä on varsin normaalia, että kaikki rahanarvoinen tavara muutetaan rahaksi ennen matkaa. Yksi legendaarisista ja todennäköisesti tunnetuimmista keinoista on myydä auto. Tämä siksi, että auton lisähilloilla matkaa voi pidentää parilla kuukaudella. Tai päästä paikkoihin, joihin ei normisamsonitetyypit tupsahtele. Todellista luottamusta ja intohimoa matkailuun kuitenkin osoitti pari vuotta sitten eräs kaverini siinä, että hän myydä pätkäytti asuntonsa lähtiessään edellisen kerran maailmalle. Rohkein veto, mitä olen harrastuksen toteuttamiseksi todistanut.

Eilen illalla meikällä oli mahdollisuus päästä pitkästä aikaa vaimon kanssa Enklaavi ry:n, Suomen tuloksellisimman kauppatieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestön vuosijuhliin. Täytyy todeta, että myös tällä juhlimissaralla on edetty jättiharppauksin. Kokonaisuus pelasi enemmän kuin upeasti. Rohkein veto illan aikana oli ’puhe naiselle’. Tuossa kohdinhan ikiaikaiseen tyyliin pidetään erittäin virallinen puhe kaikille paikalla oleville naisille. Karismaattinen tekniikan ylioppilas Saarenpää puhalsi mikin takaseinästä läpi tekstinsä voimin. Humoristisen suoraviivainen ja hyvin koskettava kymmenminuuttinen - ei kuitenkaan mikään siirappimössömättö - oli mieletön. Rohkein ja kartallaollein puhe, mitä olen kuullut.

Sinänsä mielenkiintoista, puhe itsessään oli teko; ei pelkkää puhumista.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Salaliittoteorioista

Saavuimme jokunen tunti sitten perheen kanssa appiukon luokse 5-tien varteen. Päiväkahvien jälkeen paiskasimme television auki. Pöllössä lauantai-iltapäivää piristi kökkötraktori-Stillerin luotsaama Pressiklubi. Omaa päivääni piristi erityisesti se, että valtakunnan ykköstoisinajattelija, Talouselämän entinen päätoimittaja Pekka Seppänen oli saatu vapaana toimittajana ajattelemaan ääneen.

Olen aiemminkin ihaillut ko. vapaan toimittajan kykyä pystyä yksinkertaistamaan ja kyseenalaistamaan yksinkertaisia asioita. Nyt Seppänen heitti hieman kyllästyneen oloisena liittyen median hakemiin salaliittoihin jotenkin seuraavasti, eli...

...siellä missä epäillään salaliittoja, siellä on todennäköisesti vain laiskuutta, hitautta ja saamattomuutta.

Tuossa lausahduksessa on älykästä se, että tuon voi tulkita ainakin kahdella tapaa. Ja lausahdus todennäköisesti pitääkin tulkita kahdella tapaa.

Ensinnäkin, kun esitetään jostakin kohteesta (ihminen, organisaatio), että siellä tapahtuu salaliitonomaista kähmintää, todennäköisesti syynä on Seppäsen analogian mukaan epäilyn kohteena olevan ihmisen tai organisaation laiskuus, hitaus ja saamattomuus. Toisin sanoen, mitään salaliittoa ei ole, mutta epäilyn kohde on vaan niin hirmuisen laiska, hidas tai saamaton saamaan mitään järkevää aikaan. Ja tämä näyttää salaliitolta.

Toiseksi, kun esitetään jostakin kohteesta (ihminen, organisaatio), että siellä tapahtuu salaliitonomaista kähmintää, todennäköisesti syynä on Seppäsen analogian mukaan itse epäilijän laiskuus, hitaus ja saamattomuus. Toisin sanoen, mitään salaliittoa ei ole, mutta epäilijä on vaan niin hirmuisen laiska, hidas tai saamaton saamaan mitään järkevää aikaan. Ja tällöin on helppo sanoa, että nyt on salaliitto.

Mutta loistavat viikonloput; tästä se lähtee ;-)

lauantai 11. syyskuuta 2010

Normipäivä II

Ehdin pitkästä aikaa pitää eilen ihan rehellisen vapaapäivän. Tai vapaapäivän ja vapaapäivän – aamulla tunti täyttä veivausta, päivällä toinen tunti ja illalla vielä kaksi puhelinpalaveria. Mutta siis kuitenkin päivä Skinnarilan kampuksen ulkopuolella ja pois normirutiinien parista.

Työpäivä – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – alkaa yleensä allekirjoittaneella hieman 7 jälkeen aamulla ja tämä ensimmäinen osa jatkuu tuonne viiteen. Viiden jälkeen pääsee pitämään pidemmän tauon the perheen kanssa. Toinen setti sitten alkaa klo 21 jälkeen illalla, jolloin parhaimmillaan ehtii vastaamaan mm. sähköposteihin. Kuten tutkimus- ja opetuspuolella työskentelin, termi oli ’normipäivä’.

Yliopistoyhteisössä olen jo jonkin aikaa kuulunut oikeutetusti keski-ikäisiin ja perustutkinnon suorittaneisiin. Tänään aamulenkillä olin nuorisoa. Taas perustutkintoa täällä kuvaavat ehkä parhaiten ammattinimikkeet ex-isännöitsijä, ex-rikospaikkatutkija, ex-huumepoliisi, K-Raudan pomo ja kunnanlääkäri. Näistä viimeksi mainittu on meikää nuorempi.

Porukkamme kokenein, 72-vuotias pelimies, johti joukkoja melkoista vauhtia Vuokatin maastossa. Me muut tulimme sitten perässä. Nämä kokeneet gentlemannit ovat puhuneet mm. Ryanairin uusista lennoista Brysseliin, Etelä-Saimaan otsikoista, 20-luvun jazzista (Dead Man Blues; ei ole vieläkään levynä löytynyt), YouTube-maailmasta houkuttelevuuden lisäämisessä, suomalaisesta yliopistojärjestelmästä ja LUT:n osaamisaloista sekä tiedeyhteisömme vaikuttavuudesta.

Sinänsä hauskaa, aiheet ovat olleet osin samoja kuin normityöpäivänä yliopistolla. Tulokulma vaan ei ole ollut se jokapäiväinen. Ja tämä on ollut helkkarin hyvä. On päässyt taas miettimään asioita sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta.

p.s. Todettakoon, että tässä jutussa termillä normipäivä ei ole mitään tekemistä YouTuben videon kanssa (hakusanat: normipäivä kummeli)

perjantai 3. syyskuuta 2010

Voittajat tekee, häviäjät puheen hoitaa

Paksu hallintojohtaja ajeli keskiviikkoaamuna mustalla laatikolla Lahdesta aamupalaverista ja kuunteli NRJ:tä. Kanavalla Sitikkalan kohdalla esiintymisvuorossa oli laulu- ja soitinyhtyen solisti, aito orkanbändinjätkä Jare Henrik Tiihonen.

Nuorimies Tiihonen oli tehnyt helkkarin asiallisen biisin. Myös sanoituksen osalta.

”Tää on voittajille, niille jotka antaa kaiken. Rocky Balboa - Eye of the tiger. Se vaatii rakkautta, hulluutta, draivia. Kaikki likoon vaan vaik se suuttuttas kaikkia. Viileyttä, luonnetta, maniaa, kovuutta, suoraa selkään, tääl tarvitaan totuutta! Kyyneleitä, verta, hikee. Loppuun asti vetämistä” (Tiihonen, 2010)

Ja mitä helvettiä sanovat tästä kyseisestä sukupolvesta elämäänsä, työhönsä ja erityisesti itseensä pettyneet ressukat. ”Ei näistä nykyajan nuorista ole mihinkään; kyllä meidän nuoruudessa vielä osattiin tehdä asioita oikein ja kaikki oli paremmin”.

Tämä ei muuten ole ihan uusi juttu.

Ei nimittäin tosiasiassa olisi ollut meistä, tai edes vanhemmistammekaan mihinkään, jos olisimme uskoneet aiempia sukupolvia. Jo sirpin ja vasaran aikaan laulettiin puisista laivoista, rautaisista miehistä ja sitten rautaisista laivoista sekä puisista miehistä. Sitten tangentin suunasta tupsahtivat kehiin pullamössösukupolvi ja lama-ajan lamautuneet kasvatit.

Kun katsoo tuota vuonna 1981 syntyneen Tiihosen, joka muuten myös Cheek-nimisenä artistina tunnetaan, uraa ja sitä mieletöntä tekemisen määrää jo vuodesta 1998, niin ei ole ainakaan mulla munaa (ks. Separaattorin blogi tältä viikolta) moittia laiskuudesta. Tai minkäänlaisesta saamattomuudesta työrintamalla.

Erityisen arvokkaaksi biisi nousee, sillä Tiihonen taitaa vetää Jippikayjei -biisissä settiä itsestään.

”En suostu unelmoimaan elämääni, vaan elän unelmaani. Sen saavuttaminen on aina ollu mulle maali. Ei natsannu ekal, koitin uudestaan ku Dalia. Nyt tätä koko genree kuunnellaan mun takia, hähää. Tai ainaki jotai sinne päin. Siks et näin, otin irti itsestäin. Ei voi kelaa et se tulee noin vaan. Voittajat tekee, häviäjät puheen hoitaa. Ja mä en suostu tupeloimaan, yks proffa pyys kauppakorkeeseen luennoimaan. Ryysyistä rikkauksiin, elävä esimerkki.” (Tiihonen, 2010)

Ja nyt viikon kysymys. Kuka on se meidän yliopiston, LUT School of Busineksen nykyinen proffa, johon Cheek viittaa biisissään?

p.s. Jälleen uusi opiskelijasukupolvi aloitti opintonsa Suomen parhaassa opiskelukaupungissa, Lappeenrannassa. Sanoisin, että taas on maailma piirun verran parempi paikka elää.

lauantai 28. elokuuta 2010

1800-luku rules

Ukko-Koli, Koli ja sen ympäristö on todennäköisesti monen mielestä todellisinta, suomalaista kansallismaisemaa - jos on yhtään puheisiin uskomista. Upeaa täällä on ihan faktisestikin; olen yli 10 vuoden ajan tupsahtanut syksyisin tänne rauhoittumaan tai riehaantumaan.

Illalla mökin hiljennyttyä puolen yön jälkeen olisin voinut ottaa pirssin ja kirmaista kylille, mutta sen sijaan ajatukseni harhailivat työn ympärillä.

Mahtoi maanviljelykseen tottuneita ”#%#¤”#:aa, kun joku ’omankylänpoika’ otti käyttöön liukuhihnan ja alkoi tarjota tasaisempaa ja turvallisempaa toimeentuloa huonosti valaistussa ja vetoisassa tehdashallissa. Tuo kyrsimisosuus liittyi todennäköisesti siihen, että tekemistä alettiin mitata aikana. Aiemminhan töitä oli tehty, kun niitä oli pitänyt tehdä. Kun viljaa piti puida, niin siellä ei työantaja- tai työntekijäjärjestöjen kellokallepellet heiluneet pellon reunassa juristiarmeijalle soittelemassa, vaan viljaa puitiin. Ja jos joskus sattui olemaan vapaampaa, niin sitten saatettiin ottaa vähän rennommin. Työtä arvostettiin tekemisen, ei olemisen mukaan.

Eipä mennyt kuitenkaan kovin pitkään, kuin kellon mukaan sananmukaisesti liukuhihnalla työskentely oli institutionalisoitunut. Siis on helppoa laittaa työmoodi (ts. aivot narikkaan)päälle, tehdä duunit pahaa maailmaa parjaten ja palata iltapäivällä himaan juomaan simaa tai juoksentelemaan sen kuuluisan kirveen ja perheen kanssa.

Työnantajat pitivät ja ehkä useat pitävät vieläkin tällaista aikaan perustuvaa kuukausipalkkaista lastentarhaa parhaimpana, koska sitä pystyy valvomaan ja ennustamaan. Luottamus hyvä, kontrolli parempi, totesi filosofi idästä. Työntekijäjärjestöt, myös omani, ovat pitkään taistelleen korvauksesta menetetystä vapaa-ajasta. Työn arvostaminen tapahtuu nykyään olemisen, ei tekemisen kautta.

Ajan arvostaminen on helkkarin perverssiä, sillä ahkeria ja tunnollisia ihmisiä on nykyäänkin hirmuisesti. Ainakin meillä niitä juoksee käytävillä runsaasti.

Maailma on länsimaisen vähemmistön näkökulmasta muuttunut palveluyhteiskunnaksi. Hubbabubbakonsultentit hipsuttelevat pitkin firmoja kertomassa, miten ainutlaatuiseksi ja erityiseksi yhteiskunta on muuttunut. ”Tällaista radikaalia tilaa ei ole ollut koskaan ennen”, julisti yksi konsulentti. Siis eikö koskaan aiemmin maailma ole ollut sellainen, että viljaa on pitänyt puida silloin kun viljaa on ollut puitavana?

Pääluottamusmiehemme kanssa viime keväänä kahvilla visioimme tuloksen merkityksestä niin työaikaan kuin palkkaan liittyen. Siis siten, että Martti totesi arvostavansa enemmän tulokseen perustuvaa toimintaa ja mittaamista. Rakennuksilla tällainen kun on ollut käytössä kuulemma jo kauan. Kun siellä tiimi teki enemmän, tiimin jäsenet saivat enemmän, ja kun tiimi teki duunia normaalisti, tiimin jäsenet saivat palkkaa normaalisti.

Koko yhteiskunnassa pitäisi polttaa kellokortit heti maanantai-aamuna. Nyt ei pidä tätä tulkita väärin. Ne, joiden tulosta kannattaa mitata ajalla (mm. on hienoa, että julkinen liikenne kulkee ajallaan ja puhelinvaihde on auki säännöllisesti), niin sitä kannattaa mitata jatkossakin ajalla. Mutta me muut, joiden palkan pitäisi perustua tulokseen, niin työajan seuraamisessa ei ole mitään tolkkua. Pahoittelen.

Uusi yliopistolaki onneksi tässä parantanut ainakin tutkijoiden asemaa. 1.8.2010 alkaen mm. nuoremmat tutkijat (ns. väitöskirjan tekijät) saavat viimeinkin käyttää vuodessa 1600 tuntia miten haluavat. Aiemminhan heidän piti ainakin turhien dokumenttien mukaan istua 7,25 tuntia firmalla arkipäivisin kopeissaan tekemässä innovatiivista maailmanluokan tutkimusta. Tuo 7,25 tuntia päivässä oli innovatiivista maailmanluokkaa 1800-luvun lopulla.

p.s. Kolille muuten kannattaa tulla myös ei-kansallisaatteen innoittaman halbamatkalaisenkin. Vaikka monet tosiaan puheissaan pitävät tätä kansallisaarteena, Loma-Kolin alueella näin eilen 5 autoa. Paljon puhetta, vähän tekoja. Ja kun näin on, hinnat ovat yleensä varsin maltillisia meille tänne tulijoille, heh.
p.p.s. Tänään otan pirssin.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Joe O’Herlihy



Kuvan kaveri oli perjantaina keikalla Olympiastadionilla. Tokihan hänet tunnetaan; Joe on yksi tunnetuimmista ammattilaisista maailmalla. Ei, hän ei ole U2:sen lavalla heiluva maailmanparantaja, vaan se kaveri, joka järjestää Bonon äänen kuulumisen sadoille ja tuhansille tyypeille. Joe työskentelee paikallisessa yliopistopalveluissa.

Ennen akateemisen maailman seikkailuitani työskentelin enemmänkin musiikin parissa. En muusikkona, vaan yleensä joitakin kymmeniä metrejä lavan edessä näkymättömänä miehenä kopissa. Tehtäväni oli varsin yksinkertainen; piti tehdä kaikkensa käytettävissä olevilla työkaluilla ja porukoilla, jotta taiteilija(t) saisi(vat) luotua mahdollisimman upean elämyksen kuulijoille.

Tajusin perjantaina korvien tinnittäessä, että tätähän olen tekemässä tälläkin hetkellä.

Taiteilijoiden, varsinkin muusikoiden, kanssa tekniikasta etukäteen sopiminen on varsin yksinkertaista. Äänien ja valojen on oltava riittävät, kaikki pienimmätkin toiveet on täytettävä ja kustannukset eivät saa nousta taivaisiin. Joskus isommilla staroilla on raiderit, joissa sitten määritellään pukuhuoneisiin tulevien jallupullojen määrä. Ja kun keikka on ohi, esiintyjät tulevat aina antamaan keikan jälkeen osan kunniasta tekniikalle kiitoksen tai kritiikin myötä.

Nykyisin tukipalveluhallinnoijahefenä tilanne on täysin sama. Tutkimus- ja opetusinfran on oltava riittävässä kunnossa. Jos infraan menee liikaa hilloa, taiteilijaprofessori ei saa riittävästi tiedettä aikaiseksi. Jos infra on alimitoitettu, taiteilijaprofessori ei saa Mikko Alatalon tapaan ääntään riittävästi kuuluviin.

Kaikki pienimmätkin toiveet on pyrittävä täyttämään kovimpien tutkijoiden osalta. Kovimpia tutkijoita ovat ne, joilla on impactilla varustettuja kv-referoituja Journal-juttuja enemmän kuin laki sallii. Nämä tyypit löydätte kirjaston julkaisuluettelosta. Näille taiteilijaprofessoreille tai heidän tutkimusryhmien jäsenille ei saa - missään tilanteessa - vastata, että ei onnistu. Jos näin tekee, rumpupalikasta tulee suoraan kulmaan, kuten kävi erälle kaverilleni ollessaan legendaarisen Remun miksaajana.

Kaikista haasteellisin palikka on kustannusten vahtiminen. Taiteilijat ja tutkijat vaativat päivittäin enemmän, parempaa ja suurempaa, kuten pitääkin. Rahamäärä ei vaan kasva pätkän vertaa, jolloin kysymykseen tulee se, mitä, miksi ja miten tehdään missäkin. Tai mitä ei enää tehdä. Muistan, että raaka paikka musiikin tekniikkapuolella oli siirtyminen skannerimaailmaan hehkulamppumaailmasta. Ne, jotka tässä onnistuivat, ovat tänään päässeet pitkälle. Kuten perjantaina Olympiastadionilla nähtiin.

p.s. Eilen pääsin mystisesti ja etuoikeutetusti tupsahtamaan Mikko Alatalon yksityiskeikalle. Alatalo on todellinen taiteilija ja musiikintekijä – ja jos hän joskus oppii arvostamaan sitä, että ammattilaiset hoitavat tekniikan (tukipalvelut) oman turaamisen sijaan, hän myös kuulostaa isommassa salissa aiempaa paremmalta.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Vuorotteluun

Korvaamattomia ihmisiä on kuulemma olemassa. En ole vielä tähänastisessa elämässäni yhteenkään törmännyt. Muutamasta etelänmiehestä, jotka pitävät itseään korvaamattomana, olen kyllä huhuja kuullut.

Aika tarkkaan vuosi sitten silloisen diilini lähestyessä loppuaan esimieheni Ilkka pohti jatkodiiliini liittyvää toivettani ”ajasta perheen kanssa”. Lapsiakin kun on ja haluan heitä sekä vaimoa joskus nähdä. Toiveeni ei siis koskenut lisähilloa, vaan hiuksia päästä tiputtavan keski-ikäisen kaverin halua olla pidempi yhtäjaksoinen aika perheen kanssa.

Rehtori teki esityksen, josta ei voinut – eikä olisi ollut mitään järkeä – kieltäytyä. Yksinkertaistettuna se meni jotenkin: aiempaan tapaan täysillä töitä LUT:n puolesta ja syksyllä 2010 puolen vuoden vuorotteluvapaa.

Vastaanotto hefen vuorotteluvapaasta on ollut kahtalainen. Toiset toteavat, että a) erittäin järkevä tapa kerätä voimia seuraavaa työntäyteistä kautta varten [ja antaa muun porukan vähän hengähtää, hehee] sekä b) tehdä asioita lasten kanssa kun he ovat vielä pieniä. Toiset ovat sitten todenneet, että c) vaikuttaako poissaolo negatiivisesti LUT:iin hommien pysähtyessä ja d) oma asemani kuulemma heikkenee niin taloudellisesti kuin vallan vähenemisen myötä.

Voimien kerääminen on todennäköisesti hyvä ajatus, erityisesti LUT:n näkökulmasta. Kun olen paiskinut hommia projektimaisesti tutkimuksen, opetuksen ja tukipalveluiden puoella, on viimeistään nyt pakko nollata pää - terveellisesti. Ja todennäköisesti kuuden kuukauden vapaa parantaa myös – kylläkin ihan ok-kunnossa olevan – diabetekseni vuoksi tarkkailtavia veriarvoja.

Ne, joilla on lapsia, ymmärtävät yhdessä vietettävän ajan merkityksen. Ja ne, joiden perheissä ei pyöri vaahtosammuttimia, ymmärtävät asian vähintään yhtä hyvin.

On hieman absurdi ajatus, että yhden hallinnossa, tai missä tahansa, työskentelevän kaverin poissaolo vaikuttaisi näkyvästi yliopistoon. Budjetit tukipalveluyksiköiden osalta ovat valmiit tässä kuussa. Rakennusprojektit ovat aikataulussa. Tukipalveluiden työtäpelkäämättömät taistelijat, jotka tekevät hommia, ovat entistäkin tulosvastuullisemmassa vedossa. Sijaisjärjestelyt ovat nyt eri tehtävissä kunnossa.

Vuorottelussa ei toki tienaa hirvittävästi varsinkin kun puoliso on äitiyslomalla/hoitovapaalla, joskin pienemmälläkin tulee varmasti toimeen. Ja omaan asemaani ja vallankäyttöön liittyen – yliopistoa varten meikä kukonlaulun jälkeen Skinnarilaan ajaa. Jos siis sekoan joskus niin paljon, että alan työskennellä vain omaa asemaa pönkittääkseni LUT:n kustannuksella, antakaa mulle kenkää.

Siispä 1.10 alkaen hallintojohtajan palveluksia halutessanne ottakaa yhteyttä Riikkaan. Puhelimella todennäköisesti tavoittaa hänetkin parhaiten, sillä sähköpostilaatikot ovat arkistoinnista huolimatta lievästi ylikuormittuneita.

lauantai 7. elokuuta 2010

Tiiliskivellä tuulilasi paskaksi

Porissa ja Seinäjoella todennäköisesti revitään liigajoukkueiden pelihousuja pysähdyksissä olevan lentoliikenteen kanssa. Repijöitä on todennäköisesti kahta sorttia. Ensinnäkin niitä yhä harvemmassa olevia liikematkustajia, jotka tarvitsevat lentoyhteyttä maailmalle käyttäen välilaskupaikkana Vantaalla sijaitsevaa lentokenttää. Toinen repijäryhmä on sitten se, josta on ihan kiva, että on olemassa liian vähän käytetty lentoyhteys Helsinkiin, jos maailma ihan itsestään muuttuisi entisenkaltaiseksi onnelaksi.

Ja sitten on toki vielä se kolmas porukka, joka vastustaa mm. kaikkea.

Viikolla käynnistynyt lentokenttäkeskustelu sai meikän vetäisemään kaksi kertaa herneet palkoineen sieraimiin.

Herneenveto 1. Ensimmäisenä hu-vi-tut-ti se, että irtopisteitä hamuavat henkilöt, joilla on vastuu valtion kassasta, ilmoittivat valtion tukien avulla lennettävän jatkossakin. Ilman minkäänlaista (liiketoiminta)suunitelmaa siitä, milloin lentäminen olisi kannattavaa!

Julkisin varoin on lyhyen (alleviivataan lyhyen) aikaa ehkä-kenties järkevä tukea sellaista infrastruktuuriin liittyvää toimintaa, joka alkaa riittävän nopeasti maksaa itseään takaisin. Lappeenrannan kansainvälisen lentoliikenteen rakentaminen on yksi tällainen keissi; siitäkin huolimatta, että liiketoimintausunnitelman viestiminen jäi ainakin paikallislehden mukaan vähemmälle, hehee.

Eli jos olemassa oleva malli ei kannata, Luovaa Tuhoa on turha yrittää valtion varoilla pitää poissa. Tosin kuten joskus aiemmin savonlinnalaisen ravintolaesimerkin kohdalla totesin, Luova Tuho tuo myös aina hyvää. Lappeenrannassa on tällä hetkellä jo kaksi kaupallista toimijaa ja matkustajia lentää taas maailmalle ja sieltä takaisin tuhatmäärin kuukaudessa. Turisteja, erityisesti saksankielisiä, on tupsahtanut kaupunkiin paljon, mikä on näkynyt ainakin keskustassa vahvasti.

Ja Helsinkiin mennään junalla, koska se on halvin ja nopein kulkuväline.

Herneenveto 2. Kun Lappeenrannan seutukunnan, huumorilla laskettuna noin 8 miljoonan ihmisen, lennot loppuivat, itseä ruoskivaa keskustelua oli ainoastaan paikallisesti. Ilmeisesti suomalaiset pitävät sitä ihan normaalina, että itärajalla tapahtuu ylikävelyä sen verran usein, että siinä ei ole mitään uutisoitavaa. Tai edes kommentoitavaa. Kun taas länsirannikolla Porin seutukunnassa, jossa asuu 138 000 ihmistä, tapahtui vastaava, niin lähes 9/11-tyyppisesti uutisoitiin valtakunnallisesti huippupoliitikkojen suilla aluetta uhkaavasta totaalisesta katastrofista.

Mutta miksi vetäisin herneet; juuri noinhan sitä pitäisi toimiakin. Vastaus: olen kateellinen. Länsi-Suomessa osataan pitää joskus kyllä vähän turhastakin liian kovaa ääntä ja puolustaa omaa. Se on kai vähän siten, että kun Itä-Suomessa joku ostaa uuden auton, sanotaan vaikka Audin, naapuri sanoo ”perkele” ja heittää yöllä tiiliskiven tuulilasista sisään. Länsi-Suomessa jos joku ostaa samanlaisen Audin, naapuri sanoo että ”perkele” ja kävelee aamulla autokauppaan ostamaan vähän isomman auton.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Kuula jumissa

Oma työhuoneeni, sellainen peruhuone, sijaitsee ilmastoimattomassa ja jo suhteellisen vanhassa rakennusvaiheessa Skinnarilan vapaavaltiossa. Viidennessä kerroksessa, takaosassa, kaltereiden takana. Kaltereihin voisi muuten joku laitta lapun ”ei saa ruokkia”. Talvisin huone on mukavan lämmin, vaikkakin vähän tuulinen ja kesäisin se on taas kuin Atacaman autiomaa.

Pari viikkoa sitten kesälomani päättyi ja tiesin kesän urakoineiden kollegoideni puheista, että lämmintä tulisi tänäkin kesänä firmalla olemaan. Vannoutuneelle Puku-Spedelle – termillä en tälläkään kertaa viittaa asuntomessukaupugin suureen mieheen – tämä olisi normaaliakin raakeampaa.

Itse satuin mainitsemaan kuumuudesta ensin kahvipyödässä ja totesin, että lämmintä toki oli koko kesän ainankin yliopistopalveluiden porukoilla mahdollisuus karttaa. Tämä siksi, että ainakin joissakin tiedekuntien rakennusvaiheissa on viileää. Ja jos yhtään kaveria tiedekunnista löytyy, kyllä siellä aina joku ilmastoitu huone järjestyy.

Nyt kuitenkin olin jumiutunut koppiajatukseen jossakin tiedekunnassa. Laura ilmastoidustda viestinnästä kahvipyödässä totesi heidän maisemakonttorissa olevan viileää ja vapaita paikkoja. En ole päässyt maisemaan sitten Kareltekin TBRC-vuosieni ja hetken ajattelin, että voinko ylipäätään hoitaa töitäni siinä.

Ja aivan ääristalinistinen ajatus oli se, että ”voinko juuri minä tehdä heinäkuussa omia suuria ja mahtavia töitäni jonkun muunkin käyttämässä maisemassa”. Kyllä voin.

Rutiinihommat ovat loistavia maisemassa, sillä puolikorkeat sermit pitävät ääntä melkoisesti. Ne puhelut ja hommat taas, joista ei sovi äänen puhua (henkilöstöasiat jne...), taas saatoin hoitaa maxwellsmart-hiljainenkupu-tyyppisessä hiljaisessa huoneessa.

Kaikista parasta maisemakonttori on kuitenkin uusien ideoiden osalta. Kuka tahansa saattoi heittää asiasta kuin asiasta kyssärin ja vastaus – tai ainakin näkemyksiä - löytyi. Ei mennyt maisemassa kuula jumiin.

p.s. Tänään lauantaina Sandströmin Jaana oli kirjoittanut älykkään kolumnin Etelä-Saimaaseen. Suosittelen.
p.p.s. Otsikolla ei viitata myöskään hallituksemme jäseneen. Hän on erittäin, erittäin hyväkäytöksinen henkilö, eikä varmasti ole jumissa.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Jovan

Käynks mä täällä usein? Tuo tuli mieleeni, kun jälleen aloin suunnittelemaan kesälomaa 3 + 1 viikon pätkinä. Onneksi perheemme aivot saivat esitettyä, että jospa urautumisen sijaan kokeilisin uutena ideana yhtäjaksoista neljän viikon lomaa. Vaikka tiettyyn rajaan asti rutiineista erittäin paljon pidän, oli enemmän kuin järkevää pitää pidempi loma ensimmäistä kertaa työhistorian aikana.

Koska pari edellistä kesää eivät ole sään puolesta yltäneet näin upeaksi kuin tämä, niin päätimme perheen kanssa - täydennettynä loistoveljelläni – suunnata rantalomalle välimerelle. Nuorempi tutkija Rantanen kauppatieteellisestä oli suositellut Montenegroa ja tiedekuntia kannattaa kuunnella myös lomasuunnittelussa. Koska olen omatoimihalbamatkailun vannoutunut kannattaja, todettakoon, että viikon hinta jäi tälläkin kertaa majoituksineen, eturivin lentoineen ja takseineen jne alle 400 euroon. Jos lapset laskisi vielä mukaan jakajaan, päästäisiin n. 230 hintaluokkaan viikossa...

Upein kokemus vasta rankempaa matkailuturismia aloittavassa kuvankauniissa euromaassa liittyi Jovan-nimiseen henkilöön.

Majoituimme vastarakennettuun ei turistialueella sijaitsevaan apartment-kompleksiin, huoneistonamme kolmio keittiöllä ja parvekkella. Paikan osto- ja myyntiliikemäisenä isäntänä heilui edellä mainittu Jovan.

Normaalisti kun tarvitsen autoa, etsin jostain netissä olevan koneen ja varaan kinnerin livenä. Nyt satuin pihalla mainitsemaan Jovanille, että autolle olisi tarvetta. Tämä kaveri kaivoi kännykän ja hommasi 15 % halvinta hintaa edullisemman tuliterän auton pihaan toimitettuna, eikä veloittanut itselleen palvelusta mitään.

Normaalisti kun tarvitsen sileän paidan, otan kaapista silityslaudan ja -raudan ja alan silittää. Kolmiostamme ei tällaista löytynyt, joten pihalla kysyin Jovanilta, missähän olisi silityshuone. Hän ilmoitti, että tuo paidat hänelle, he silittävät ne mielellään ja toimittavat samantien vaatekomeroomme. Ilman minkäänlaista ekstramaksua.

Normaalisti kun tarvitsen kassakaapin passeille, löydän sellaisen huoneistosta. Niin löysin nytkin. Ainut ongelma, että se oli vaan lukossa eikä sitä saanut auki. Pihalla kysyin Jovanilta, tietäisikö hän keinoa avata mystistä lootaa. Jovan sanoi, että ei tiedä, mutta ”ei probleemaa, hän käy ostamassa uuden”.

Normaalisti kävelen lomillani mahdollisimman moneen paikkaan. Kävelemällä kun näkee paremmin ja ammattitravellereiden hehkuttama ”sielu” ehtii mukaan. Keskustelin eräänä aamuna Jovanin kanssa niitänäitä ja kysyin taksin hintaa lähikaupungista majapaikkaan. Jos vaikka tulee liian helteiset oltavat. Eräs suomalainen aurinkoon viittaava matkatoimisto kirjoittaa oppaassaan tuon maksavan n. 8 euroa etukäteen sovittaessa. Jovan naureksi ohjeelle ja totesi, että ei kannata sopia etukäteen, sillä 2,3 euroa on taksamittarin normihinta.

Normaalisti kun tarvitsen matkoillani nettiyhteyden, etsin jostakin sopivan langattoman verkon ja tuuppaan koneeni siihen. Perusturistialueen ulkopuolella tämä oli vähän haasteellista. Kysyin asiaa Jovanilta ja hän pahoitteli, ettei voi hommata maksutta meikälle paikallista mokkulaa. Tosin hän kyllä antoi firman käytössä olleen tietokoneensa käyttööni aina kun halusin katsella vaikkapa säätä tai ylen tai esaimaan uutisia. Luonnollisesti maksutta.

Oli poikkeuksellisen mukavaa tavata persoona, joka pystyi etsimään aina esittämääni ongelmaan a) konkreettisen ratkaisun, b) erittäin ystävällisesti c) ilman jokakertaista laskutusprosessia ja d) viivytyksettä. Näinhän sen pitäisi mennä joka paikassa, eikö pitäisikin?

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Out of Office AutoReply

Moi!

Poissa toimistolta ja paikalla jälleen tiistaina 20.7.2010. Kiireellisissä asioissa ota yhteyttä Riikka Sundiin (riikka.sund@lut.fi) tai Pirkko Partaseen (pirkko.partanen@lut.fi).

T: Juhis Saksa


Hello!

I am out of office and I'll be back on Tuesday 20th of July 2010. In urgent matters, please contact Riikka Sund (riikka.sund@lut.fi) or Pirkko Partanen (pirkko.partanen@lut.fi).

Best regards,

Juhis Saksa

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Sommartider

Viimeisen kahden viikon aikana olen ollut enemmän ja vähemmän poissaoleva. Tämä on käytännössä johtunut siitä, että joku perkele on iskostanut takaraivooni lauseen ”työt on saatava tehtyä ennen kesälomia”.

Ollakseni ihan rehellinen, aivan kaiken vapaa-aikani on vienyt mielenkiintoinen YVV-projekti. Käytännössä yliopistoille on laissa osoitettu tutkimuksen ja opetuksen lisäksi myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävä. Toki tutkimus ja opetus vaikuttavat eniten, mutta lain ja käytännön mukaan yliopistojen asiantuntijoiden (= jokainen, joka saa LUT:sta palkkaa) odotetaan tekevän maailmasta parempaa paikkaa elää ja olla myös muilla keinoin.

Meikä kutsuttiin vuoden 2009 syksyllä Pro Oeconomia –kirjallisuuspalkinnon raatiin lukemaan ja arvioimaan kasa viimeisen kahden vuoden aikana kirjoitettuja businesskirjoja. Kyseessä on siis Suomen liikkeenjohdon kirjallisuuspalkinto. Ei ole ihan työsopimuksen mukaista perustoimintaa, mutta kun isänmaa kutsuu, niin täysillä juostaan.

Hommasta on tehnyt haasteellista se, että käytännössä kirjanippu saapui noin kuusi viikkoa sitten postin roudaamana. Ensimmäinen kaksi viikkoa meni ihmettelyyn ja viimeisen kuukauden aikana olen iltaisin ja viikonloppuisin tsuumannut 43 kirjaa, joista 16 olen lukenut samalla tavalla kuin piru parituhatta vuotta vanhaa kirjaa.

Toivottavasti tästä on firmalle näkyvyyden ja yhden kirjan kirjoittaja/ille rahapalkinnon (parikymmentä kiloeuroa) lisäksi myös itselleni hyötyä. Ajattelin tuossa ottaa oppia muutamasta erinomaisesti kirjoitetusta leadership-kirjasta, sillä ei tässä ihan täydellisiä ainakaan vielä olla.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Menestymisen ja menehtymisen välisestä erosta

Istuskelen tässä lauantai-iltaa kotisohvalla, perhe alkaa olla unilla ja pyöritän blogikollegani Vesa ”Separaattori” Karvosen ihannoimaa R8-sähköistä laskunkäsittelyjärjestelmää. Tuosta R8 mahtavasta suoritusnopeudesta johtuen on ollut useampaan kertaan mahdollisuus katsella ikkunasta ulos ja täytyy ihan rehellisesti todeta, että Lappeenranta on kaunis kaupunki.

Tuli mieleen, että kuinkahan moni Suomessa tietää, että Lappeenranta on kaunis kaupunki? Ulkomailla joku tietää, sillä täällä käy yli 600 000 turistia vuodessa. Varsinkin tämän vuoksi Lappeenrannan ja naapurikaupunkimme rajalle rakennetaan kapasiteetiltaan 8000 matkailijan viihdekylpyläkokonaisuutta.

Keskustasta upea esimerkki on Sataman alue. Sinne on rakentunut kaikessa hiljaisuudessa keskieurooppalaista korkeaa tasoa oleva kävelybulevardi ravintoloineen (omia suosikkejani mm. Kasino, Linnoituksen Krouvi, Wanha Makasiini), terasseineen ja mutkattomine ihmisineen. Eikä hintataso ole hurja - jos vedät Kasiolla lounaan useilla ruokalajeilla alusta loppuun kymmenellä eurolla (kyllä, 10 euroa), niin ei se paljoa ole.

Myös ilta-auringossa Satama on mieleenpainuva kokemus. Jonkin verran on myös kotimaata tullut kierrettyä, ja kyllä tämä on syntyperäisen savolaisenkin näkökulmasta vaan melekoinen paikka.

Kuten olen aiemminkin kommentoinut, Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla on yksi suuri haaste. Nimittäin Lappeenranta. Uusimpien tutkimustulosten mukaan peräti 43 % opiskelemaan aikovista nuorista valitsee opiskelupaikkansa yliopistokaupungin mielikuvan perusteella. Voitte vaan arvata, että keulilla ei olla. Ei lähelläkään. Perversseintä on se, että kun kysytään sitten ison kvanttitutkimuksen kautta kokemuksen perusteella Suomen parasta opiskelukaupunkia, vastaus on: Lappeenranta

Hyvä ystävät. Miten saisimme myös suomalaiset nuoret ja heidän vanhempansa pistäytymään Lappeenrannassa? Ja toteamassa, että tämähän on kaunis ja kaikin tavoin upea kaupunki opiskella. Sekä tehdä työtä, elää, harrasta, perustaa perhe, nauttia eläkkeestä, matkustaa maailmalle ruuhkattomalta kansainväliseltä lentokentältä…

Kiljusen Risto kirjoitti tapansa mukaan erittäin älykkään kolumnin matkailusta ja juuri niistä tärkeitä pienistä kokemuksista (ruoka, juoma, seikkailu ja persoonallinen omistaja), jotka jäävät elämään paljon matkan jälkeen. Lisättynä siihen, että suuri raha ei tee suurta kokemusta.

Meidän maakunnan nostamiseen ei tarvita (enää) satojatuhansia maksavia roudmäppejä ja plätformeja piirtäviä konsulentteja suuruudenhulluine suunnitelmineen. Jospa me lappeenrantalaiset – siis sinä ja minä – hoitaisimme homman itse.

Lappeenrannan menestymisellä ja menehtymisellä on yhden kirjaimen ero. Me voimme hoitaa tuon menestyksen tuomalla tänne pari kauan kadoksissa ollutta ystäväämme viettämään vuorokauden tai kaksi Lappeenrannassa. Tähän ei tarvita julkista tukea – puhelinsoitto ystävälle ja vierasvuoteen puhdistaminen pölystä riittää hyvin.

p.s. Tuli muuten mieleen, että sataman välittömässä läheisyydessä on muuten samanhenkinen ravintola, jonka Kiljunen oli kohdannut matkallaan. Jos sinulle Wolkoff ja Kari Sintonen eivät sano mitään, olet pihalla.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Mitä mieltä Vladimir Putin on LUT:sta, jossa puhutaan 47 äidinkieltä?

Ajatuksia korkealta ja kovaa. Yliopistojen hiekkalaatikkojen reunana on tuntemamme maailmankaikkeus. Tieteellinen tutkimus laajentaa ymmärrystämme tuosta kaikkeudesta uusien tutkimustulosten kautta. Samoin kaikkien yliopistojen tieteelliset tutkimustulokset, vaikkapa LUT:n tietotekniikan professori Kälviäisen ryhmän retinopatiatutkimukset, konetekniikan professori Mikkolan monikappaledynamiikan tutkimukset ja Suomen ensimmäisen tuulivoimateknologiaprofessori Pyrhösen hiilidioksidineutraalit energiatutkimukset, pyrkivät parantamaan koko ihmiskunnan hyvinvointia.

Ihmiskunnan hyvinvointi siis lisääntyy, kun eri puolilta maailmaa yhdessä töitä tekevät tiedehenkilöt kriittisesti vaivaavat jotain asiaa lähemmäksi totuutta. Kriittisesti -termi edellisessä virkkeessä tarkoittaa, että toiset tieteentekijät pyrkivät osoittamaan toisten tieteentekijöiden tieteellisesti perustellut väitteet vääriksi. Jos tässä vääräksi osoittamisessa ei onnistuta, esitetty väite saattaa olla totta. Tai ainakin lähempänä totuutta.

Tämä tieteentekemisen prosessi tekee tiedeyhteisön jäsenistä paksunahkaisia. Mikä on ihan mukavaa, sillä tällä viikolla olemme saaneet ”mukavia” paikallisia parjauksia mm. kaikilta mantereilta saapuneiden tutkijoiden paperimukikahveista, harmaiden pukujen puutteesta ja foorumijärjestelyjen yhteistyökulttuurin parantamisesta.

Kovan tieteellisen tutkimuksen, yliopisto-opetuksen ja paksun nahan lisäksi tarvitaan poliittista tahtoa, valtaa ja käytäntöihin liittyviä prosesseja, joilla tutkimustulokset saadaan vietyä käytäntöön. Tällöin yliopiston tehtävänä on pyrkiä tuomaan tieteentekemisen iholle todellisia poliittisia vaikuttajia, joilla on ihan aikuisten oikeasti valtaa. Ja koska yliopiston kenttä on siis kansainvälinen, esimerkiksi Putin - vaikka kiistelty persoona onkin - on vaikuttaja. Ja Putininhan me sitten Lappeenrantaan kutsuimme.

Todettakoon tässä, että toveri Vladimir sai useamman osallistujan tipahtamaan tuoliltaan puheensa aikana. Aivan puskasta ydinasevaltion pääministeri totesi suunnilleen sanasta sanaan näin, että hän "on erittäin tyytyväinen Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja erityisesti Pietarin alueen parhaimpien yliopistojen yhteistyön konkreettisiin tuloksiin”. Tuloksiin!!! Vodkaa on naapureiden kanssa juotu jo 1970-luvulla ja nyt jopa pääministeri ja hänen avustajansa ovat työmme tulokset panneet merkille.

p.s. Tällä viikolla saimme upeita uutisia opetuksemme laadusta. Tekniikan tohtori Jouni Ikonen tietotekniikan koulutusohjelmasta valittiin kaikkien Suomen teknillisen yliopistojen parhaaksi opettajaksi.
p.p.s. En muistanut kiroilla tällä viikolla yhtään. Taidan olla loman tarpeessa.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Lahjakkuutta

Sitä on niin monenlaista lahjakkuutta. Varsinkin isommassa ja pelimannihenkiseksi muotoutuneessa porukassa. Loppuviikon aikana ainakin kolme kokonaisuutta jäi mieleen.

Eilen pääsin seuraamaan väitöstilaisuutta, jossa tutkimustyönsä puolustaja varsin suvereenisti puolusti tuloksiaan ruotsalaisia vastaan. Illalla oli vuorossa karonkkaa ehkä Lappeenrannan parhaassa juhlatilassa, Skinnarilan hovissa. Oli erinomaista Juhla-Avaimen ruokaa, juomaa karonkkaan sopiva määrä ja mieletön bändi, joka oli yhdistelmältään jotakuinkin Springsteen-Pogues-Freud Marx Engels & Jung. Lahjakkuus, josta eniten yllätyin, oli kuitenkin seuraava. Omasta porukasta paljastui kasa muusikoita. Niin laulajina, kitaristeina, basisteina, huuliharpisteina ja niin edelleen.

Olimme torstaina ja perjantaina yliopistopalveluiden porukoiden kanssa tyky-keikalla Haikon kartanossa. En ollut tuolla aiemmin käynyt ja täytyy todeta, että varsin upeaan paikkaan on kartano tipahtanut. Ruotsikin näytti olevan pääkieli, niin siinähän oli kuin ulkomailla konsanaan. Omasta myös normirutiinien ulkopuolella erinomaisesta porukasta löytyi normaalien työtehtävien suorittamiseen liittyvien lahjakkuuksien lisäksi muutakin osaamista. Olipa aihe mikä tahansa, aina jokin porukassa pystyi ottamaan kentän haltuun ja releet messiin. Nyt tiedämme mm., mitkä hanhet muuttavat tähän aikaan Suomeen.

Lahjakkuutta näyttää löytyneen myös paikalliselta osuuskaupalta. Tunnustaudun itse käyväni pääosin kauppiaan pyörittämässä K-kaupassa joko Sammonlahdessa, torin tai sitten Gallerian vieressä. Nyt kuitenkin vaunulenkillä törmäsimme uuteen S-markettin Pallossa. Täytyy sanoa, että kerrankin oli kauppa saatu suunniteltua ja rakennettua sellaiseksi, että se sopi maisemaan - kuka lie ollut arkkitehtinä? Ei kauppa siis ollut liian halvalla ja liian kiireellä rakennettu valmiiksi laho peltihalli. Hienoa EEKOO; tällaista mikkoheikkilämäistä tyylitajua toivoisin lisääkin tähän kaupunkiin.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Suhteellista

Eilen aamulla heräsin tovevi Smirnovin hallitsemassa Transnistriassa ydinkeskustan kerrostaloasunnosta. Hetekalta.

Tämä ei-kenenkään tunnustama kohta parikymmentä vuotta täyttävä Transnisrian alue on tutustumisen arvoinen; joko livenä, tuoreen City-, vähemmän tuoreen Suomen kuvalehden tai wikipedian kautta.

Kuuden ystäväni kanssa vuokrasimme yösijan 15 euroa per yö per naama. Totesimme tämän olleen naurettavan edullista, vaikka nyt ei ihan 5 tähteä ollutkaan. Suhteellisesti majoituksemme hinta oli näin jälkikäteen todetttuna taivaissa. Keskivertokuukausipalkka kun on tuolla 100 USD.

Olisimmeko itse valmiita vuokraamaan oman asuntomme päiväksi kuukausipalkkamme summalla ventovieraille?

perjantai 7. toukokuuta 2010

Juna

Kavereiden mukaan Kim Jong Il kuulemma ei pidä lentämisestä kovinkaan paljoa ja käyttää junaa. Mikäli toveri Il käyttää kakkosluokkaa, hän todennäköisesti tapaa kauan kadoksissa olleita tuttaviaan, muuten vaan mielenkiintoisia persoonia tai sitten pitää junailusta sellaisenaan. Ymmärrän hyvin Jong Illiä – Rovaniemen Tervon määrittelemä 1000 kilometriä tunnissa kymmenen kilometrin korkeudessa lentävä metallidildo on jetsettiä.

Tänään hyppäsin ajoissa olevaan VR:n tuubiin Tampereella hieman 14 jälkeen. Tunnin verran paiskasin tiukasti töitä ja sitten Riihimäellä juoksin ylitäyteen Lahteen suuntaavaan lättähattuun. Lahdessa sitten nousin seuraavaan italoviritykseen ja hokkuspokkus! Istuimme lähes vierekkäin kauan kadoksissa olleen lapsuudenkaverini kanssa. Olimme edellisen kerran tavanneet totaalisen vahingossa Ponta Delgatan lentokentällä 2006. Tätä ennen joskus viime vuosituhannella. Oli todella, todella mukavaa päivittää kuulumiset. Ja huomata, että vaikka kaikki onkin eri tavalla, mikään ei ole muuttunut.

Tosin Tampereelta kotiinpäin matkustaminen on kevyttä kauraa.

Kesällä 2005 pääsimme kavereiden kanssa puolisoidemme ystävällisellä suostumuksella hyppäämään Vainikkalassa junaan ja käymään Vladivostokissa iltapäiväkeitolla. Koska tuo taverna oli vähän syrjässä, viikon aikana pääsi juttelemaan jos jonkinmoisen turistin kanssa. Paikallisten kanssa ei paljoa tullut juteltua, sillä matkustimme makuuvaunullisessa junassa. Neuvostoaikainen makuuvaunu oli luksusta. Tuon matkan aikana tutustuimme mm. melkoiseen suomalaiseen toimittajaan, puolalaiseen elämäntapatravelleriin, itseään etsimässä olleeseen Enronin viestintäjohtajaan, uusiseelantilaisiin himoliikkuja-absolutisteihin sekä pirtukauppiaisiin. Joihinkin törmäsimme sattumalta vielä myöhemmin toisessa kohteessa ja osa on käynyt myös Lappeenrannassa morjenstamassa.

Junamatka voi olla myös kohde sinänsä. Professoriystäväni poika tykkää junista. Tuo isä voi viettää loistavaa laatuaikaa matkustamalla junalla Imatralle ja juoda siinä samalla poikansa kanssa kaakaot ravintolavaunussa. Ja molemmat todennäköisesti nauttivat valtion rautateiden palveluista suuresti.

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Tee se Joutsenon kaupunginosassa

Savolainen saksanpoika on vanhentunut vuoden LUT:n hallintohefenä, totesi kaverini. Vedin vastapallolla rystyltä, että vastahan tässä vähän yli 10 vuotta on tullut henkilökunnan riveissä taisteltua yliopiston puolesta. Tehtävät ovat vaan vaihtuneet aika rajusti ja vähän väliä.

Kaverini jatkoi kysymyksellä: ”Mitkä kolme asiaa ovat jääneet vuodesta päällimmäisenä mieleen?” Omaan tehtävänimikkeeseen toki liittyy termejä, kuten perälauta, sylkykuppi ja ei-mies/-nainen, mutta listasin vastaukseksi kolme asiaa:


1) 12977
Meikälle on tullut 1.4.2009 jälkeen 12 977 asiasähköpostiviestiä (putsasin kokonaismäärästä pois mm. roskapostit ja sellaiset, joissa olen itse lähettänyt jotain itselleni tiedoksi). Tässä on kaksi puolta – valoisa ja hanurista oleva.

Valoisaa tässä noin 13 tuhannen toimenpiteitä vaatineen sähköpostiviestin vastaanottamisessa on ollut se, että saan viestejä muualtakin kuin opetusministeriöstä. Varsin iso osa on sellaisia, jotka eivät suoraan osu omalle tontille, ja lähettäjä toivoo meikän auttavan jonkin ongelman – tai kuten hubbabubbakonsultit sanovat: 'haasteen' - ratkaisemisessa. Asioiden hoitaminen tuntuu hyvältä. Yritän nykyään muuten aloittaa puhelutkin termillä ”kuinka voin auttaa”...

Hanuriosastoa, jolla ei viitata missään olosuhteissa korkeatasoiseen harmonikkamusiikkiin, taas viestit ovat kuluneen vuoden aikana leikanneet onneksi harvemmin. Välillä päähän tulee kuitenkin aikamoisia potkuja; varsinkin kun tulee sellaisesta asiasta naamalle, jolle ei voi itse mitään. No, meikän päähän potkiminen saattuu todennäköisemmin potkijoiden jalkoihin...


2) Uuno Turhapuro Armeijan Leivissä
Kaikkien suomalaisten lihansyöjämiesten esikuva, verkkopaidassa kikkaileva alfaurosten kauhu seikkaili vuonna 1984 valkokankaalla armeijassa. Kulunutta vuottani muistuttaa eräs kohtaus leffan loppupäästä, jossa toveri Uuno eteni hefeksi ja kyseli siinä etulinjan taistelijoita... oliko se nyt siten, että lähdetäänkö pojat kaljalle? Pojat rivissä vastailivat viralliseen sävyyn, että ”kyllä, herra majuri” tai jotain sinnepäin.

Osa kavereista pitää todennäköisesti meikää edelleen Juhiksena, joka ei tiedä ihan kaikkia maailman asioita. Osa taas ehkä näkee meikän enemmän paikallisena Darth Waderina, jota kannattaa teititellä. Oon kuitenkin edelleen pelkkä Juhis vaan.


3) Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja
Ensimmäisten hefekuukausieni aikana pääsin todelliseen turbulenssiin. LUT:ssa sattui ja tapahtui. Kun ei itse enää ehtinyt istua kertomassa tilanteista, totaalisen spookyt huhut lähtivät lentoon. Alkuksi se lämmitti pataa perkeleesti ja vei tottumattoman yöunia. Osa spedeistä, jolla en viittaa Spedeen, varsinkin LUT:n ulkopuolella, kuuli 'varmoista lähteistä' kavereiden kavereilta, miten meikä säätää menemään kaikenlaisissa asioissa.

Jos kaikki stoorit pitäisivät paikkaansa, lähettäisin kavereille kotiosoitteisiin vähintäänkin pernaruttokirjeitä tuollaiset 36 tuntia vuorokaudessa, hehee... Pitäsi olla vaan enemmän aikaa istua kahvilla Isolla Pajalla, Sky Barissa, torilla, junassa tai missä vaan ja keskittyä vain porukoitten kanssa tarinointiin.


Ja siten vielä yksi juttu. Talouselämän, Suomen täysipäisimmän talouslehden, päätoimittaja, legendaarisen ylivoimaisia kolumneja kirjoittava Pekka Seppänen jättäytyy piakkoin pois hommistaan. Liekö tästä johtuen hän veti tänään mielettömän kolumnin aiheesta ”Leipätiskin takana Michael Schumacher”. Tätä olen vuoden yrittänyt sanoa ääneen siinä todennäköisesti onnistumatta.

Ja Seppänen ei tee sitä Joutsenon kaupunginosassa, vaan yhdellä A4:lla.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Ei taida olla kaikki inkkarit kanootissa

Termi ”muumikeksi” saa meillä kotona talouden täyteen kaaokseen. Käytännössä (onneksi) äitiinsä tullut poikani lähtee tangentin suuntaan kuullessaan maagisen termin. Rouvan kanssa olemme sitten joutuneet opettelemaan muumikeksien viestintää. Tyhmimmällä mahdollisella tavalla – lopettamalla puhumisen koko asiasta. Kielto on johtanut pojan saamien keksien vähenemiseen. Poika on tyytyväisempi (tai huutaa vähemmän), vaikka saakin vähemmän.

Työyhteisössä tuo tarkoittaa, että kun ei kerrota mitään tai kerrotaan jo sovittuja asioita, porukka on tyytyväisempi. Vaikka saakin vähemmän.

Joka ikisessä organisaatiossa tällä maapallolla suurin ongelma on viestintä. Tai sen puute. Se on joko saneltua tai valmistelematonta, sitä ei ole, se on vääränlaista väärässä kanavassa tai sitten se ei ole uskottavaa. Näin myös yliopistoissa. Vaikka uskottelemmekin muiden asiantuntijaorganisaatioiden tapaan olevamme ainutkertaisen erilaisia, olemme keskellä Gaussin virittämää käyrää.

Oletusarvo hallinnollisten asioiden viestinnästä yliopistoissa on ymmärtääkseni ollut, että joko omissa kopeissa, työryhmissä tai/ja yliopistojen sekä ministeriöiden kesken valmistellaan asioita. Tämän jälkeen asia tiedotetaan annettuna hallinnollisena päätöksenä.

Tykkään itse ajatella hieman edellisestä poiketen varsinkin keskeneräisiä asioita ääneen. Silloin kun saa muunkinlaisia ajatuksia. Samoin tykkään kysellä ja kyseenalaista. Tässä on kuitenkin pieni haaste.

Osa asiantuntijoista ottaa keskeneräisenä heitetyt näkemykset totena. Tyyliin ”noin se sanoi, joten varmasti päätös on jo tehty ja tulossa”. Ja tämä taas lisää sitä perkeleenmoista hämmennystä, kun päätöstä (jota siis ei ole ollut olemassakaan eikä varmasti sellaisenaan tule) ei ala kuulua. Mikä sitten lisää huhuja aiheuttaen hämmennystä. Mikä huonontaa tyytyväisyyttä viestintään.

Meillähän hieman yli 200 henkeä käyttää kellokorttia ja sille voi varastoida maksimissaan 20 tuntia plussatunteja myöhemmin pidettäväksi tai siirrettäväksi mystisille venäjän tullin suosimille pikkulapuille. Eräässä hallinnon palaverissa pohdimme, miten voisimme kehittää hommaa lain mahdollistaman kolmen tunnin liukuman puitteissa. Kehittämisideapyynnöstä käynnistyi kaksi huhumyllyksi muuttunutta keskustelua: kellokortin väärinkäyttäjät ja jouston tiputtaminen kolmeen tuntiin.

Yhdessä sovittujen joustojen väärinkäyttö (mm. odotetaan aulassa bussia kesät talvet toppatakit päällä ja kun bussi tulee, leimataan vasta sitten ulos) on toki totaalisen hanurista ja toimenpiteitä vaativaa. Kenellekään ei vaan huhumyllytyksessä tullut mieleen, että ainakin yli 96 % työyhteisömme kellokorttiporukasta toimii täysin moitteettomasti. Ja kellokorttiporukkaa ylipäätään on aika vähän 1000 hengen organisaatiossa…

Ja tuo joustojen tiputtaminen kolmeen tuntiin… tämä lähti ihan totaalisesti lapasesta. Jotkut tulkitsivat Juhiksen ja muiden hurjien haluavan vähentää saldot 20:stä kolmeen (3)! Todetaan nyt, että tarkoituksena on ehdottaa tuon työajanseurantaläystäkkeen maksimijoustomäärän nostamista 20:stä vaikkapa tuplaksi. Ei siis kolmeen. Tällöin kortinkäyttäjillä olisi aiempaakin paremmat mahdollisuudet järjestää työ- ja vapaa-aikaansa.

Onneksi viestintä epäonnistuu muillakin toimijoilla. Aina.

p.s. Otsikolla muuten en viittaa edelliseen keskusteluun vaan eilisiltaan. Muumeihin liittyen kuulin aivan loistavan sanonnan, jota alan viljellä: Ei taida olla kaikki muumit samassa laaksossa.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Heräämisiä - Awakenings

Nukahdin suorilta jaloilta sananmukaisesti kesken lauseen iltapäivällä. Ei, en toimistolle, vaan kotiin. Veronmaksajat ovat siis toivottavasti saaneet vastinetta rahoilleen.

Heräsin torkahtamisen jälkeen siihen, kun 1-vuotias poikani juoksenteli valtion varsin tohjona oleva kommari kädessä ympäri makuuhuonetta ja huuteli tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Isä on tainnut hereillä ollessaan arkisin huudella tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Poika on onneksi suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Pitämällä oikeuteusti isää ja isän asioita spedeilynä.

Rupesin siinä miettimään, mihinkähän muuhun olen viime aikoina herännyt.

Toveri Neittaanmäki et. al. ovat tänään, 16.4.2010, reitanneet suomalaiset yliopistot. Paremmuusjärjestys on täysipäinen panos-tuotos -malli. Elikkä kun verorahoja on sijoitettu yliopistoon, Neittaanmäki ja kumppanit ovat tämän jälkeen katsoneet, onko sijoitus ollut tuottoisa vai ei. Nyt heräsin siihen, että LUT:n tiedeyhteisön veivaukset ovat ajateltua nopeammin kantaneet hedelmää. Otetaan lainaus sivulta viisi.

”Tuloksellisimmat yliopistot perus- ja kokonaisrahoitusindeksillä mitattuna olivat Åbo Akademi, Jyväskylän yliopisto, Turun yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu.”

Olisiko kellään ideaa, millä esimerkiksi saisimme opetusministerimme tutustumaan tuohon valtion verovarojen käyttötutkimukseen? Karvahattua ja valtio-omisteista junaa lupaan käyttää jo ensi viikolla, joskin nyt tarvitaan open your mind-tyyppisiä avauksia.

Viimeiset 10 vuotta on tullut oltua enemmän tai vähemmän töissä. Tähän ei ole tarvinnut edes herätä, elikkä näinhän se evuluutio meitä pyörittää. Heräsin kuitenkin siihen, että – perkele – opiskelukavereita, varsinkin syrjäiseen Helsinkiin ja sen tuleville valtauskohteille muuttaneita en ole nähnyt kuin vahingossa. Ainoa ratkaisu on laittaa perhe mustaan farmaridieseliin ja sorvailla pääkaupunkiseudulle. On kyllä aikakin. Erittäin hyvä lihansyöjäystäväni soitti keskiviikkona, että grillataan sitten lauantaina jättikatkarapuja. Taidan vielä kaverille pullon yhden tähden jallua ensi hätään.

Tulivuorikin näyttää heränneen. Heräsin iltapäivällä siihen, että LUT:ssa tehdään vuosittain tuhansia työmatkoja. Osa näistä ulkomaille. Laskeskelin siinä huvikseni, että näin kovien tutkijoiden konferenssiaikaan meillä on jäänyt ulkomaille aika paljon väkeä. Tsemppiä kaikille eri puolilla palloa. Myös niille, jotka ovat tänään yrittäneet varata junalippuja välille Bryssel - Lappeenranta.

Kaverini kysyivät äsken Facebookissa, että olenko herännyt seuraavaan uhkaan. Jos rahoitusmarkkinoita räjäytellyt maa viisveisaa päästökauppasopimuksista pitämällä tulivuoret kiehumassa, niin emme pääse ensi kuun puolessa välissä lentämään viikonloppumatkalle Lappeenrannasta Transnistriaan. Vastasin, että 'olen'.

p.s. Jatkossa muuten voin nukahtaa toimistolle, sillä neuvostotyyppisesti sosialisoin eräästä tiedekunnasta erittäin epämukavan ja todennäköisesti valtiohintalappuisen (myyjän normihinta kertaa 1,jotakin) kulahtaneen sohvan.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Käynks mä täällä usein?

Monet tietävät, että jännitän esiintymistä totaalisesti. Laatta saattaa lentää, tunti ennen lavallemenoa on täyttä sumua ja kädet tärisevät pitkään esityksen alun jälkeen. Jopa niin paljon, että meinasin taas tuhota yhden tietokoneen kahvia läikyttämällä. Tuota jännittämistä kuitenkin odotan joka kerta, sillä no pain, no gain. Ilman tutinaa tulee vaan yhtä hymistelyä.

Meikää pyydettiin syystä tai toisesta kiroilemaan erään yksikkömme henkilöstötilaisuuteen. Aiheena oli positiivisesti "miten meillä menee”. Perkeleidenviljelyä ei tilaaja todennäköisesti tiennyt, sillä jos olisi tiennyt, niin tuskin olisi meikää pyytänyt kehiin. Kysyin kyllä etukäteen, että halutaanko hän tylsää virastotekstiä vai juoppohullua sekoilua.

Torstaina punaisessa nurkkauksessa oli puolisalillista porukkaa. Kädet eivät heillä olleet ainakaan aluksi herätyskokousmoodissa ja legendaarinen Mandrakekin olisi kadehtinyt muutamia hypnoottisia tuijotuksia.

Paiskasin sitten sellainen virkamiesmäisen juoppohulluussetin reippaasti kiroillen ja ilmeet muuttuivat loppua kohden kyseleväksi. Ihmettelin, että mättääköhän meikässä jokin normaalia enemmän. No varmasti mättää ainakin persoonassa, mutta siis kyseisen esityksen kanssa.

Itselleni oli täydellinen ällistys, että porukat ilmeisesti odottivat meikän vetävän madonlukuja kehiin. Siis siten, että olisin vuoden 2009 luvuilla osoittanut heidän olevan vähintäänkin kuolemankielissä. No kai sitä siellä pohdittiin, kun tämä oli annettu mulle otsikoksikin.

Fakta vain oli ja on se, että tämä porukka, niin tutkijat, opettajat kuin tutkimusta avustavat takarivin pelimannihenkiset markut olivat monessa suhteessa tehneet erinomaista työtä varsinkin akateemisella (ja nyt myös taloudellisella) sektorilla. Esimerkkeinä vaikkapa
- suuri määrä impact factorilla varustettuja referoituja kansainvälisiä Journaleja.
- opetuksessa kurssipalaute yli nelosen yli puolessa kursseja.

Yllättävästä positiivisesta analyysista huolimatta meikältä kyseltiin useammalta kantilta, missä tämä yksikkö olisi huono? Totesin, että ehkä pientä itkukarjalaisuutta on ilmassa, elikkä ei uskalleta sanoa ääneen, missä ollaan hyviä. Mikä aiheuttaa yksikölle ja toki yliopistolle "tuntemattomuutta". Kun ollaan hiljaa, ei kukaan varmasti huomaa.

Esimerkkinä tuosta itkukarjalaisuudesta kerroin, että asian voi sanoa kahdella tapaa: a) Me olemme vähiten paskoja. Tai b) Me olemme parhaita.

Toivottavasti se tuli selväksi, että kun on tehty ja toivottavasti tehdään edelleen kovasti kansainvälisesti ja toki tiedeyhteisön sisällä töitä
- tieteen,
- opetuksen ja toki
- paremman maailman
puolesta yhdessä (professori ja peräkärry -tyyppiset ratkaisut ovat kiellettyjä) kertomalla yhteistä tarinaa, niin hyvillä urilla ollaan.

Esityksen jälkeen katselin Tamperin setin aikana yleisöä. Osa todennäköisesti halusi kivittää huonokäytöksisen hallintohefen. Osa toivottavasti havaitsi henkisessä viidakossa taisteltuaan, että eihän tässä eksyksissä oltukaan. Osa saattoi jopa uskoa, että tässähän ollaan hyviä, kun ihan oikeasti ollaan tehty helkkarin kovaa työtä.

Torstaina illalla kotona hallintohefen rouva kysyi, miksi mies poikkeuksellisesti hymyili työpäivän jälkeen. Totesin, että tänään oli hyvä päivä.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Jokapäiväinen retriittimme

Retriitti voidaan ymmärtää vetäytymiseksi arkisesta aherruksesta ja/tai hiljentymiseksi niin hengellisistä kuin maallisista syistä johtuen. Koska tämä perjantai on varsin pitkä, pidin pitkän iltapäiväretriitin. Nimittäin vessassa – se on valehtelematta ainoa paikka mulle, jossa pystyn edes hetkeksi vetäytymään arkisesta aherruksesta ja keskittyä vaikka lukemiseen. Tai omiin ajatuksiin. Kunhan tajuaa puhelimen laittaa äänettömälle.

Tämänpäiväisessä ”iltapäiväretriitissäni” päätin jatkaa kilpailijayhteistyökumppaniyliopistojen tiedotuslehtien lukemista. Olen nyt menossa edesmenneessä, metamorfoosin läpikäyneessä Joensuun yliopistossa ja vuodessa 2009, numerossa kolme. En ole ihan varma, kenelle näitä tiedotuslehtiä loppupelissä suunnataan, mutta nyt yllätyin erittäin positiivisesti. Silloisen teologisen tiedekunnan dekaani, eksegetiikan professori Lauri Thurén oli onnistunut upeasti Näkökulma-kirjoituksessaan. Ohessa muutamia poimintoja.

- Itä-Suomen yliopiston tuore strategia lupaa, että ”hallinto- ja tukipalvelut ovat tuottavia ja tehokkaita”
- Henkilöstöä kuullaan, mutta he eivät päätä kuten ennen. Tämä on myös yliopistolakiluonnoksen henki.
- Kehityssuuntaa on helppo arvostella. Vanha malli… …kellään ei ollut kiirettä eikä todellista vastuuta. Intriigit ja käytäväjuonittelut piristivät iltapäivää
- Jonkun täytyy kantaa vastuu ja nähdä oman edun ylitse… Heidän [johtajien] on uskallettava tehdä valintoja, vaikka joku menettäisikin saavutettuja etuja…
- perinteisesti jotkut tuottavat valtavasti opintopisteitä, tutkintoja ja tutkimusta, toiset lähinnä nauttivat akateemista vapautta.
- Kukaan ei tiedä yksin, miten pitäisi toimia… Uutta yliopistoa johdetaan keskustellen ja kuunnellen etenkin pätevimpien tutkijoiden ja opettajien näkemyksiä, vaikkeivät nämä pitäisikään ääntä itsestään


Nyt olisi osuva paikka lähteä peilaamaan tuolloisen Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan dekaanin näkemyksiä LUT:iin. Enpä kuitenkaan jaksa, etten tulisi paljastaneeksi jotakin kollegalleni, pelimies Lintuselle.

Lyhyesti voi todeta, että samassa veneessä täällä Pietarin esikaupungin paremmalla puolella ollaan. Ja kun kilpailijoita ollaan, voisin todeta meidän olevan olevan hieman edellä. Itä-Suomen kollegat voinevat väittää vastaan – vastaväitteiksi hyväksyttäneen konkreettiset toimenpiteet, heh. Vaikka tuon tuottavien ja tehokkaiden tukipalveluiden osalta.

Tuli tässä mieleen, että me LUT:ssa muuten olemme kovalla työllä ja lyhyellä aikavälillä saavuttaneet suomalaisten yliopistojen mediaanin tutkimus-ja opetushenkilöstön sekä muun henkilöstön suhdeluvussa. Tätä on voitu parantaa yhtäaikaisesti a) lisäämällä päteviä tutkijoita ja opettajia sekä b) tarkastelemalla kriittisesti tukipalveluita.

Erityisesti yksi lause tuossa Thurénin jutussa lämmittää mieltäni. Yliopistojen johtajien tulisi – tai tulee – keskustella laajasti ja kuunnella erityisesti pätevimpiä tutkijoita ja opettajia (ja toki myös tukipalveluporukoita).

Tutkijoiden pätevyys on helposti analysoitavissa: katsotaan julkaisuluetteloa (indeksoidut kansainväliset journalit ratkaisevat), lasketaan h-indeksi (tyly mittari) sekä peilataan parin viimeisen vuoden ajalta kansainvälisten Journaleiden kehitystä.

Opettajien osalta, jotka meillä siis 2013 ovat kaikki tohtoreita, taas tarkastellaan ohjattuja väitöskirjoja, dippatöitä ja graduja. Myös opiskelijapalaute kertoo paljon (vastoin harhakuvitelmaa, viimeisen luentokerran dominokeksien jakaminen laskee palautetta). Lisäksi tiedeyhteisön nuorimpien jäsenten, opiskelijoiden, työllistyminen kertoo paljon - millainen ura urkenee ja paljonko siitä maksetaan.
Ja toki tietenkin se, paljonko meillä on valtakunnallisesti ja miksei kansainvälisestikin palkittuja opettajia.

Tukipalveluissa kovimpia ovat ne, jotka työssään tekevät kaikkensa tutkimuksen ja opetuksen edistämiseksi. Siis rakentavat ja uudelleenmuotoilevat sellaisia prosesseja, jotka lisäävät tutkimukseen ja opetukseen käytettävää aikaa. Ja poistavat niitä, jotka vievät aikaa tutkimuksesta ja opetuksesta.

Ja toki muistettakoon, että myös kovaääniset huutajat voivat olla huutamisen lisäksi briljantteja tutkijoita, raudanlujia opettajia sekä piinkovia hallinnoijia. Tulee tässä heti ainakin yksi mieleen. Se, että ei pidä itsestään ääntä, ei tee kenestäkään automaattisesti kovaa työntekijää. Tosin ei tee sekään, jos vaan huutaa unohtaen julkaista, opettaa ja hallinnoida, heh.

Niin, se on hyvää perjantaita. Taidan lähteä tästä seuraavalle retriitille. Ja otan uusimman Aku Ankan lukuun.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Perverssiä, osa I

Se, joka keksi liittää sanan 'loma' sanaan 'isyysloma', oli varmastikin kovemmanluokan perverssi. Mukavaa tämä joka tapauksessa on ollut näin kolmen tunnin kokemuksella.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Sihteerit takaisin!

Keskiviikkona päätin puolenpäivän jälkeen lähteä laatoittamaan* kotiin. Melkoinen urakka siitä tulikin; vasta nyt lauantaina aamulla alkaa urakka olla ohi. Laatoitushommat ovat siitä mukavia, että lihavan miehen painokin putoaa ilman liikuntaa.

LUT:ssa on varsin hyvin hoidettu etäyhteydet työpaikalle. En nyt tällä tarkoita sitä, että sairaana pitäisi kenenkään töitä tehdä, joskin omaa tilannettani homma helpotti kovasti. Ei tarvinnut jättää rutiinihommia holdiin ja olipa jopa aikaa hieman ajatella toimintatapoja. Erityisesti sellaisia tapoja hoitaa hommia, jotka lisäisivät tutkimukseen käytettävää aikaa.

Itselläni näyttää olevan 23 erilaista työvälinettä omaan työhöni liittyen! Siis mitä perkelettä!!! Tämän lisäksi on toki työkäytössä olevaa FaceBookia ja ties mitä rilluketta. Näistä toki nämä jälkimäiset ovat helppokäyttöisiä.

Niin meillä LUT:ssa kuin muuallakin yhteiskunnassa ns. rutiinihommia on viimeisen kymmenen vuoden aikana automatisoitu. Ongelma vaan on, että hallinnollinen työmäärä on todennäköisesti meillä kaikilla lisääntynyt. Ja kukas ne hallintohommat enenevässä määrin yliopistoissa tekee?

Kovat tutkijat ja kovat tutkimusta tekevät opettajat. Sekä näitä tukevat kovat hallintotyypit - tai nykytermein: tukipalveluasiantuntijat.

On se vaan perverssiä, että joudutaan keräämään koko ajan enemmän tietoa johonkin jotakin kenties suurta ja tuntematonta varten, joka voi joskus jollain tapaa hyötyä joistakin tiedoista ja ehkä kenties jakaa sitä hyötyä meille. Ehkä. Tai sitten ei.

Kun yksi tärkeimmistä porukoista, sihteerikunta, on kohta yhtä harvinainen kuin Saimaannorppa, olemme saaneet avuksi itse käytettäviä järjestelmiä. Tämä muuten ei ole tietohallintoporukoiden aikaansaannosta – en ole kuullut yhdenkään tietohallintokaverini puhuvan monien ja sekavien järjestelmien puolesta. He puhuvat ja tekevät töitä järjestelmien toimivuuden puolesta.

Ja eikä noissa järjestelmissäkään mitään vikaa olisi, jos ne eivät veisi aikaa pois tutkimuksesta. Ja osa järjestelmistä on upeita. En haluaisi luopua verkkopankista. Enkä tilojen varaamisesta Outlookin kautta. Tai sähköpostista, vaikka sitä ihan liikaa tuleekin.

Pitäisiköhän meidän jokaisen edes jonkin verran valtaapitävän kaivaa pää pöntöstä ja alkaa vaan lopettamaan järjestelmiä? Ja siirtyä tukemaan metsäteollisuutta ja palkata pari sihteeriä vaikka käyttämään paria järjestelmää, jota ei tarvitsisi lopettaa. Tai teetättää jostakin järjestelmästä käyttäjäystävällinen.

Ja tähän sopii kuin pää pönttöön the Pekka Seppäsen artikkeli vuodelta 2007. Lukekaa se kieli poskessa.

*p.s. olisin mielelläni ulkoistanut ensimmäisessä kappaleessa olleen kylpyhuoneen laatoittamisen, mutta kukas se meikän puolesta olisi oksentanut.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Saha-Matti juksaa

Lakkoja ei siis yliopistoille saatu, vaan tieteen puolesta taistellaan jatkossakin ilman keskeytyksiä.

Sopu oli kyllä varsin hyvä juttu, ja tämän edestä neuvottelijat näyttävät kompromisseja puolin sun toisin tehneet. Itse olisin kyllä huumorilla todettuna suonut pienen ”lakkoloman” tiedeyhteisölle, joskin toivottavasti lomapäiviä on vielä muutama käyttämättä. Kelit alkavat olla upeita myös arkisin.

Oma työviikkoni on ollut kaunistelemattomasti sanottuna poikkeuksellisen v-mäinen. Puukkoa on tullut selkään oikein kunnolla. Toki mukaviakin asioita on ollut. Sellaisia, jotka ovat saaneet nauramaan vedet silmissä. Viikon paras oli seuraava.

Ilmeisesti lakko-organisaatioon tai ainakin sen hängöraund-osastoon kuulunut varsin pelimannihenkinen tiedehenkilö tuli tiistaina kahvipöytään juttelemaan mm. siitä, miten LUT työnantajana on muodostanut omia kantojaan neuvotteluun. Totesin suoraan, että kyllä tässä voimat ovat olleet Etelärannassa liikenteessä. Keskustelu sitten jatkui siitä eteenpäin ja tämä kaveri, kuulemma muuten varsin pätevä muusikko, totesi, että heillä olisi lakkoa varten kylttitekstejä valmiina.

Mielestäni paras teksti oli ”Älä usko Juha-Matti Saksaa, Saha-Matti juksaa”.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Läskin tavoitteista

Universities are full of hope.

Tuo tarkoittaa sitä, että yliopistot pyrkivät tutkimuksellaan ja tutkimukseen perustuvalla opetuksellaan tekemään maailmasta vähän paremman paikan elää. Joskus tuohon paremmuuteen tähdätään muillakin keinoin. Nyt LUT:ssa ollaan jelppaamassa Nepalin opettajankoulutusta.

Läskillä lukutaitoa -kampanjassa joku varsin hyväsydäminen pätäkkää omistava yksityishenkilö on luvannut maksaa jokaisesta suomalaisen laihduttamasta kilosta 15 euroa Nepalin opettajankoulutuksen hyväksi. Lahjoittaja on tarjoutunut maksamaan laihdutetuista läskeistä maksimissaan 10 miljoonaa euroa. Siis 10 miljoonaa euroa omia rahojaan kehiin!!!

Nyt kriittinen kivittäjä voisi todeta, että ”Eihän tuo kai nyt ole LUT:sta lähtenyt ajatus; teidäthän haastettiin kilpailuun.” Heittäisin kuitenkin kahdella tiiliskivellä takaisin. Ensinnäkin, miten maailmasta tulee huonompi paikka, jos Skinnarilanniemessä elopaino hieman putoaa? Ja toiseksi, vähemmän kangasta menisi dresmaneilla meikän pukuun, jos painoni alkaisi vuosikymmenten jälkeen kahdeksikolla?

Taisin muuten juuri asettaa itselleni tavoitteen, heh.

Josta taas tuli mieleen, että on muuten järkevää lausua tavoitteet ääneen. Tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää -lausumat ovat karmeita. Ainakin itselleni, sillä yleensä tuon sanottuani en saa minkäänlaista muutosta käyntiin. Joulukuussa blogissani lupasin muuten seuraavia asioita

1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.

Neloskohta on toteutunut hyvin ja toivottavasti kahvipullien aikaansaamasta painonnoususta ja parhaassa tapauksessa tulevasta painon lievästä laskusta nepalilaiset opettajat voivat taputtaa myöhemmin käsiään yhteen tyytyväisenä. Kolmoskohta on pitänyt myös kutinsa, elikkä olen varsin tyytyväinen osa-aikainen työntekijä. Ulkonakin käyty... tosin enemmänkin tai pidempiä aikoja voisi käydä.

Harrastuksen (harrastus = mihin käytän vapaa-aikaani) hankkiminen on ollut kaikista vaikeinta. Meikälle on kyllä tullut mielenkiintoisia ehdotuksia tarkkuusammunnasta yöjuoksuun, joskin tässä kohtaa olen päättänyt olla omapäinen. Arvostamani toimittaja LUT:n viestinnästä totesi meikälle joskus syksyllä 2008, että matkustaminen voisi olla hyvä harrastus, mutta asian tuomista esiin harrastuksena voidaan pitää liian elitistisenä. Koska olen omapäinen duunariperheen kasvatti, niin päätin kuitenkin valita halbamatkustamisen harrastuksekseni. Uusissa paikoissa käynti perheen kanssa on ollut aina kiinnostuksen kohde, niin tästähän voipi tehdä harrastuksen.

Ja jos alle 14 euroon lentää Lappeenrannasta Keski-Eurooppaan, niin kyllä syöminen ja vaikkapa oluenjuonti Lappeenrannassa vasta elitististä on.

p.s. me muuten haastettiin paikallinen Technopolis mukaan tuohon kampanjaan.

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Hei, me lakkoillaan

Naamani sopii hyvin radioon. Näin totesi eräs kaverini torstaina lähtiessäni kohti pääkaupunkia käymään studiolla. LUT Energia on meinaan varsin taitavanrohkeasti ottanut haltuunsa NRJ:n ilmatilan ja toki hallinto tekee kaikkensa kaikkien koulutusohjelmien menestyksen puolesta. Matkan aikana meikällä oli pitkästä aikaa VR:n kyydissä aikaa ajatella. Ykkösaiheena päässäni oli lakkosuma.

...kuorma-auto- ja busiiliikenne, jäänmurtajat, ahtaajat, huolinta-alan yritykset, rakennusliiton kaiffat, kemianteollisuuden ylemmät, yliopistoväki... varsin laaja-alainen listaus muutamista sektoreista, joissa ainakin jonkinmoista veivausta on käynnissä.

Yliopistoissa on nyt sopimukseton tilanne. Yliopistojen (työnantajien) puolelta neuvotteluja käy Yksityisen Opetusalan Liitto ry (Eteläranta 10) ja pöydän toisella puolella neuvottelevat sitten eri työntekijäjärjestöt. Ja kuten kirjoittelusta medioissa näkyy, vielä ovat neuvottelut vähän prosessissa.

Itse olen hymyillen ja sivusta seurannut kuluneiden kuukausien työehtosopimusvääntöjä. Hymyillen siksi, että LUT:ssa ovat välit olleet varsin toimivia osapuolten välillä. Tai osapuolten ja osapuolten... Samoissa kahvi- ja ruokapöydissä tässä on istuttu ja naurettu ja jatkossakin istutaan ja nauretaan. Värikkäitä näkemyksiä asioihin on toki löytynyt, mutta mitään asemasotaa ei ole nähty. Ja jos itsestäni on kiinni, niin ei nähdä jatkossakaan. Tämä hyvät suhteet ei muuten ole omaa keksintöä, vaan tuossa perjantaina juteltiin mm. lakkopiällikkö Ahtin kanssa tästäkin asiasta ja hyvänä välien toivottiin pysyvän jatkossakin.

Se nyt vielä puutuisi, jos tässä muutenkin ruuhkautunutta kalenteria alkaisi kuormittaa taistelut vaikkapa Martin, Matin tai Merjan kanssa. Samoin realistina voipi todeta, että ei meillä kyllä turhaan riitelyyn ole edes varaa. Aidosti ohkaiset vuodet varsinkin perusrahoituksen osalta on kaikilla muilla paitsi Aalto-yliopistolla edessä vuoteen 2015 saakka.

Meikältä kysyttiin perjantaina iltapäivällä tiedeyhteisömme ulkopuolelta, että minkälaisiin vastatoimiin työnantaja (LUT) aikoo ryhtyä mahdollisen työntekijäpuolen lakon vuoksi. Purskahdin nauruun ja totesin, että mahdollisessa lakkotilanteessa toivon työntekijäpuolen pitävän kunnollisen lakon. Siis enemmän kuin iltapäivä tai yksi työpäivä. Saataisiin pitkästä aikaa yliopistosektorilla näkyvyyttä mediassa ja porukka saisi pitää vähän pidemmän viikonlopun – jos työtaistelutoimepide viikonloppuun osuisi. Eli vaikka ymmärrän täysin lakon olevan yksi näkyvä painostuskeino työnantajaa kohtaan, niin en helkkarissa nyt meidän omia vastaan mitään vastatoimia päivän tai parin lakon vuoksi suunnittele.

Tärkein tehtävä kaikilla meillä LUT:n työntekijöillä on korkeatasoisen tieteen puolesta taistelu. Siitä meidän kaikkien hyvinvointi loppupelissä on kiinni.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Vissyä Lappeenrannan työväenyhdistyksessä

Saksa, rakkauden kieli!!! Tänään seoksen aineosia erottavaa konetta pyörittävä hevikaraokenvetäjä Karvonen analysoi saksalaista runoutta saksalaisen kansanmusiikin kautta. Meikän kommentit tyhjissä luentosaleissa hässimisestä ovatkin kevyttä kauraa suorapuheisempaan Karvoseen verrattuna.

Vaimo päätti juuri lähteä nukuttamaan poikaa (ts. nukkumaan myös itse) ja aloin tässä sohvaperunana pohtia suorapuheisuutta. Suoraa sanomista ja tiettyä rehellisyyttä kun ollaan pitävinään hyveenä ja kunnioitettavana, mutta onko se näin?

Viikolla vähintäänkin tukeva hallintojohtaja seisoi yliopistolla rahkapulla kädessä kahvia viilentämässä. Hän kuunteli kommentteja siitä, miten byrokratiaan ja lippulappuihin liittyvää tiedottamista ja toimintaa voitaisiin hoitaa paremmin. Olin välillä pihalla kuin lumiukko, mutta osui ja upposi. Kerralla. Olin helkkarin tyytyväinen ja kiitollinen, että kaverit kertoivat/kertovat mulle suoraan ilman korulauseita, missä voidaan parantaa juoksua. Kiitokset myös kahvin viilentämisestä. Kylmä kahvi kun kaunistaa. Valitettavasti mulla vaan maha ei kestä sitä määrää, jonka naama tarvitsisi, heh.

Huhut tietävät kertoa, että sain kollegani kanssa tänään kuulla kunniani suorapuheisuudesta. Olimme tällä kertaa joko LUT:n etua ajavia pahiksia tai muuten vaan häiriköitä. Meikältä ja kollegaltani kun erääseen keissiin pyydettiin LUT:n – ei omaa – näkökulmaa ja en oikein viitsinyt viilata yhteistyökumppaneita linssiin puhumalla isoa kasaa skeitsua. Se kun ei oikein kuulu tapoihini. Onnistuminen kirjattu!

Työskennellessäni pari vuotta sitten proffana opetin mm. strategiaa. Siis sitä, millä toimialalla kannattaisi olla messissä ja miten siellä voisi tehdä hilloa. Kognitiivista oppimiskäsitystä korostaakseni teetätin porukoilla luentojen lisäksi harkkoja. Yksi ryhmä esitti työnsä matkien meikän ja luennoitsijakollegaani tyyliä. Nauratti aivan perkeleesti. Tosin harkan jälkeen todettiin suoraviivaisesti, että vaikka esitys oli kaikkien aikojen paras, työ oli varsin huono. Jätkät eivät alkaneet huutaa takaisin, vaan seuraavalla kurssilla vetäisivät kaikkien aikojen kovimman harkkatyön kehiin. Ja jatkavat tahoillaan tätä kieli poskessa tosissaan tekemistä edelleen. Upeaa, äijät.

Keskiviikkoiltana meikällä oli kunnia tavata eteläkarjalaisia toimittajia. Nimet olivat entuudestaan tuttuja ja nyt ovat kasvotkin. Toimittajat, jotka käyttävät ehkä kovinta valtaa huomiotaloudessa, ovat yllättävän suorapuheisia. Se on varmaan heillä jo synnyinlahjana, eikä toimittajankoulutuskaan tätä taatusti vähennä. Hauskaa oli huomata, että ainakin tämä porukka myös odotti suorapuheisuutta. Vaikka itse vissyä litkin, niin heti jos jossain kohdin oikaisin, seurasi tarkentava kyssäri. Pitkäksi venyneen alkuillan aikana sain rock’n’roll-henkisten toimittajien suorapuheisuudesta erittäin hienon kurssin medialle vastaamisesta. Tosin ei se opiskelulta tuntunut – puheenaiheet kun heittelivät Pohjois-Koreasta LUT:n nimenkäyttövaatimuksen (heh, olemme mediassa vieläkin LTY; Lappeenrannan työväenyhdistys) sekä muumioikäisyyden kautta lentoliikenteen tarpeellisuuteen.

Seuraavaksi suorapuheisuutta tulee varmaan vaimolta. En sitten tänään jaksanut kuitenkaan tehdä omaa osaani siivouksesta.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Säälittävät reikäpäät

Säälittävät reikäpäät tuntuvat itkevän, että kyllä on Suomessa talvella kylmää ja lunta on paljon. Se on todella upeaa, että Suomessa on kylmiä talvia ja paljon lunta. Kuten kollegani, johon palaan vielä loppupuolella, totesi, 70 vuoden takaisten tapahtumien lopputulos olisi voinut olla varsin erilainen ilman helvetillistä kylmyyttä ja upottavaa hankea. Suhteellinen etu, selviäminen karuissa olosuhteissa, oli meidän puolellamme.

Suhteellinen etu muuten tarkoittaa käytännössä sitä, että ei tarvitse eikä kannata olla täydellinen. Riittää, että on kilpailijaa parempi. Täydellisyyteen pyrkiminen yleensäkin vaan on resurssien ja oman elämän hukkaamista sekä kanssaihmisistä totaalisen rasittavaa. Riittää, että on suhteellisesti paras, heh.

Lappeenranta University of Technology on onnistunut olemaan edelläkävijä monessa asiassa suomalaisessa yliopistokentässä suhteellista etua hakiessaan. Se on helvetin hyvä, sillä pienenä tiedeyhteisönä (meitä on sellaiset 7 000) suuruudella on turha yrittää mättää päin näköä. Nyt kuitenkin kilpailijamme mm. Oulussa ovat ymmärtäneet suhteellisen edun käsitteen varsin konkreettisesti.

Se, että Oulu ja ehkäpä muut yliopistot alkavat miettiä, mihin vähät rahansa laittavat, on meille huono juttu. LUT suhteellinen etu pienenee, kun kilpailijamme esimerkiksi saneeraavat toimintojaan. Tämä siis tarkoittaa kilpailun kiristymistä. Tosin kilpailu on loppupelissä ihmiskunnalle hyvä juttu, joskin nyt me tarvitsemme taas kerran jotain uutta, aiemmasta toiminnastamme poikkeavaa.

Mitä tuo uusi voisi LUT:n kohdalla olla, jotta akateeminen tuloksemme (mm. Journalit, tohtorit ja maisterit; niin tekniikan kuin kauppatieteiden) olisi suhteellisesti muita parempi? Helvetin, jo muuten kolmannen, haasteellinen kysymys, johon kuitenkin tiedän vastauksen löytyvät LUT:n asiantuntijoilta. Jotka eivät ole reikäpäitä.

Olemme kirjoittaneet strategiassa näkyviin lupauksemme vuodelle 2013. Strategia ei siis ole kaunokirjallista mättöä, vaan ihan konkreettisia lupauksia. Mutta ovatko ne ’riittävästi tai riittävän nopeasti’, jos kilpailijamme ovatkin odotettua ketterämpiä?

Ainoa asia, jolla tiedeyliopisto voi selvitä ja kukoistaa, on tutkimus. Erityisesti perustutkimus. Myös parhaan opetuksen ylivoimaisesti tärkein kivijalka on kovalaatuinen tutkimus juuri opetettavalta alalta. Ilman tutkimusta meillä tai yhdelläkään yliopistolla ei ole tulevaisuutta yliopistona. Opetus yhdistettynä alueelliseen vuorovaikutus ilman tieteellistä tutkimusta on ammattikorkeakoulujen tehtävä.

Olemme virittäneet toimintaamme sekä ohjausjärjestelmiämme, joskin tulokset näistä näkyvät vasta parin vuoden päästä. Nyt kuitenkin väitän itselleni, että lisää, nopeammin ja rohkeampia vetoja pitää tehdä kilpailutilanteen muuttuessa. Niin rahoitusmalliin kuin palkkaukseen. Käytännössä kysymys on siitä, miten kovimmat tutkijamme ja heidän tutkimusryhmänsä saavat aiempaa enemmän.

Kovimmat tutkijamme löytyvät julkaisuluetteloja/tietokantoja tutkiskelemalla. Jos meidän tai minkä tahansa yliopiston tutkijalta/tutkimusryhmiltä puuttuu Journal-julkaisut, se harvemmin kertoo unohduksista.

Toisin sanoen, suhteellisen edun nimissä LUTn kaikkien tutkijoiden, opettajien ja tukipalveluasiantuntijoiden on entistäkin enemmän mietittävä, miten resurssimme ja toimenpiteemme menevät sellaiseen tutkimukseen, jossa olemme tai voimme olla suhteellisesti kilpailijoitamme edellä. Ja miettimisen jälkeen alettava toteuttaa suunnitelmia.

Lopuksi siitä kollegasta ja suhteellisesta edusta. Olemme ensimmäisenä yliopistona Suomessa sanoneet julkisesti, että vuonna 2013 JOKAINEN kurssien vastuullinen opettaja on – kieltenopetusta lukuun ottamatta – suorittanut tohtorintutkinnon. Toveri Ikävalko sai lähetettyä väitöskirjansa torstaina illalla esitarkastuksen Babsoniin sekä Vaasaan. Keep on rockin’

p.s. Meidän suhteellista asemaa muuten parantaa jo pelkästään se, että varsin moni moni tiedeyhteisömme jäsen ymmärtää maailman ihan oikeasti muuttuneen. Rahaa ei ole kaikkeen kivaan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Herkullinen luova tuho

Schumpeter (1883-1950) oli todennäköisesti kova jätkä tuodessaan esiin luovan tuhon käsitteen. Jos nyt yksinkertainen kirjoittaja yliyksinkertaistaa, kyse on seuraavasta: luova tuho poistaa ne toimijat markkinoilta, jotka eivät tajua luopua vanhentuneista ja muuten vaan tuottamattomista toimintatavoista. Kokonaisuutena ja tarpeeksi korkealta tarkasteltuna luova tuho on ihmiskunnan kannalta hyvä juttu, koska aiempi rakenne tuhoutuu paremman tieltä.

Ei liene enää kenellekään epäselvää, että suomalaiset yliopistot ovat viimeistään nyt tekemässä tuttavuutta luovan tuhon kanssa. Yliopistokentän selviytyjät todennäköisesti tajuavat tehdä itse – tai ovat aina tehneet – tarvittavia toimenpiteitä tieteentekemisen turvaamiseksi. Uusin esimerkki tästä on Oulun yliopisto, joka perjantaina ilmoitti 1600 henkeä koskevista YT-neuvotteluista. Vähennystarve on Oulun yliopiston kotisivujen mukaan n. 180 henkilötyövuotta. Tämän lisäksi 2-3 miljoonaa euroa leikataan mm. toimitiloja vähentämällä.

Itselläni olisi riittävästi aineistoa jatkaa yliopistokentän analyysia, joskin siirryn kuitenkin hieman herkullisempaan asiaan. Siitäkin huolimatta, että yliopistot tarjoavat erinomaisen vauhdikkaita urapolkuja tiedeyhteisöissä liikkuvine persoonallisuuksineen – meillä kun mm. värikkyys ja kriittisyys kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta kohtaan on vähän niin kuin vaatimus, heh.

Myös pienemmät elokuvateatterit ovat kohdanneet luovan tuhon hyvin voimakkaana viimeisen vuosikymmenen aikana. On tullut DVD:tä. On tullut nettiä. Rahaa on ehkä haluttu käyttää johonkin muuhun. Tai sitten teatterin on pitänyt vähintään olla THX-tyyppinen, jos joku on ehtinyt kiireiltänsä tai heikentyneeltä keskittymiskyvyltänsä pariksi tunniksi saliin istahtaa.

Osuin perheen kanssa Savonlinnaan viikonlopuksi. Mainio matkailukaupunki, vaikka tappavan hiljainen onkin näin helmikuun alussa. Täällä luovan tuhon kohteeksi oli joutunut vanha elokuvateatteri.

Tässäkin tapauksessa luova tuho on ollut upea juttu. Elokuvaväen ja ehkä sen työntekijöiden näkökulmasta ei, mutta jotakin uutta ja toivottavasti tarpeellisempaa oli syntynyt tilaan. Nimittäin latinohenkinen tapas-ravintola. Vaikka syöttötuoleja ei paikasta löytynytkään, viihdyimme mainiosti tuossa ravintolassa.

Luovan tuhon mahdollistama Bar Colonna oli upeasti sisustettu (ei ylilyöntejä), musiikki valittu poikkeuksellisen tyylikkäästi (ei mitään hittiparaatia) ja ruoka oli mitä todennäköisemmin tehty itse (ei mitään pakasteesta kaivettua valmismättöä). Hintaa oli kylmällä tapas-annoksella 2,6 euroa ja lämpimällä 25 senttiä enemmän. Jotenkin en eilen jäänyt kaipaamaan elokuvaelämystä – vaikka elokuvista, sellaisista vanhanaikaisista teatterissa katsottavista, kovasti pidänkin.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Johtotehtävissä

En tiennyt aamulla airBalticin koneeseen noustessani, että 11 jälkeen aamupäivällä korjaan Riikassa ravintolan äänentoistoa. Tosin en nyt voi sanoa yleensäkään tietäväni paljoa, siksi mielelläni LUT:n käytävillä kyselen.

Riikaa pidetään ainakin mediassa Latvian totaalisen talouskriisin jälkeen melkoisena villinä läntenä. Tai villinä ja villinä, mutta spookyt diskurssianalyytikot voisivat todeta mediatekstejä tutkittuaan Latviassa luottokortteja höylättävän moneen kertaan, rahanvaihtajien laskevan aina väärin ja joka suhteessa turistin joutuvan ihan rehellisen linssiinviilauksen kohteeksi.

Joka tapauksessa osuin lounasaikaan paikalliseen folk-ravintolaan, jossa ruokalistaa tiedusteltuani sain merkillisen vastauksen. Tänään voi ruuan saaminen vähän kestää, kun äänentoisto ei toimi. No, harvemmin 11 aikaan aamulla nyt bändejäkään kehissä on muuta kuin selviämässä edellisillasta (ei ollut täällä), joten kysyin ihan pokerina, että voisinko jotenkin olla avuksi.

Kotipuolessa jos joku ulkomaanelävä, kuten täällä nyt olen, kysyisi, että voinko tulla korjaamaan tämän ravintolan äänentoistoa, niin ainakin ravintolan vahtimestarit, päälliköt, päälliköiden päälliköt, johtajat, johtajien johtajat ja STTV:n tarkastajat olisivat kantamassa meikää ulos epäilyttävänä henkilönä. Täällä vastaus oli kuitenkin mystinen. Kiitos, siitä olisi apua.

Olen viimeksi 12 vuotta sitten ollut työkseni tekemisissä PA-systeemien kanssa, joten hetki meni miettiessä kytkentöjä. Onneksi toki olen päässyt tohtori-kollegoideni kotona pitämään yllä taitojani, joten ihan umpihangesta ei tarvinnut lähteä liikkeelle. Vika ei ollut loppupelissä suuri (ainoastaan johtoihin - tai kaapeleihin - liittyviä tehtäviä) ja järjestelmä tuli korjattua. Ja pääsin syömään kalaa.

Unohdin sitten perinteisesti oman matkasalkkuni (Jack Bauer -keissi; kameran, osan lääkkeistä, hätävaradollarit, matkadokumentit jne) lounaspöytään. Tai oikeastaan sen alle. Havaitsin tämän pienen puutteen hotellilla illalla puoli viiden aikaan. Koska olin jälleen kerran luottanut median objektiivisuuteen (heh), ajattelin, että antaa laukun olla. Kyllä mm. kamera ja dollarit ovat kelvanneet jollekin alan miehelle tai naiselle.

Jotenkin kuitenkin löysin itseni kävelemästä kohti kyseistä lounaspaikkaa ja kävelin sisään kysymään laukkua, joka siis olisi diskurssianalyytikkojen mukaan pitänyt pölliä täällä jo pariin kertaan. Hokkuspokkus. Laukkuni oli odottamassa meikää noiden korjattujen pa-laitteiden päällä.

Kokemuksessani on mielenkiintoista seuraava. Sillä, että laukkuni oli tallessa, ei todennäköisesti ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin virittänyt ravintolan äänentoistoa. Lounaspaikassa vaan sattui olemaan silläkin hetkellä ja tuon hetken jälkeen rehellistä väkeä paikalla. Ja äänentoiston korjaaminen täysin vieraassa ympäristössä oli helkkarin mukavaa – se oli todellinen open your mind -kokemus.

p.s. Turistia muuten yritetään höynäyttää tavalla tai toisella lähes aina. Siksi, koska se on pelin henki.