Ei taida olla kaikki inkkarit kanootissa

Termi ”muumikeksi” saa meillä kotona talouden täyteen kaaokseen. Käytännössä (onneksi) äitiinsä tullut poikani lähtee tangentin suuntaan kuullessaan maagisen termin. Rouvan kanssa olemme sitten joutuneet opettelemaan muumikeksien viestintää. Tyhmimmällä mahdollisella tavalla – lopettamalla puhumisen koko asiasta. Kielto on johtanut pojan saamien keksien vähenemiseen. Poika on tyytyväisempi (tai huutaa vähemmän), vaikka saakin vähemmän.

Työyhteisössä tuo tarkoittaa, että kun ei kerrota mitään tai kerrotaan jo sovittuja asioita, porukka on tyytyväisempi. Vaikka saakin vähemmän.

Joka ikisessä organisaatiossa tällä maapallolla suurin ongelma on viestintä. Tai sen puute. Se on joko saneltua tai valmistelematonta, sitä ei ole, se on vääränlaista väärässä kanavassa tai sitten se ei ole uskottavaa. Näin myös yliopistoissa. Vaikka uskottelemmekin muiden asiantuntijaorganisaatioiden tapaan olevamme ainutkertaisen erilaisia, olemme keskellä Gaussin virittämää käyrää.

Oletusarvo hallinnollisten asioiden viestinnästä yliopistoissa on ymmärtääkseni ollut, että joko omissa kopeissa, työryhmissä tai/ja yliopistojen sekä ministeriöiden kesken valmistellaan asioita. Tämän jälkeen asia tiedotetaan annettuna hallinnollisena päätöksenä.

Tykkään itse ajatella hieman edellisestä poiketen varsinkin keskeneräisiä asioita ääneen. Silloin kun saa muunkinlaisia ajatuksia. Samoin tykkään kysellä ja kyseenalaista. Tässä on kuitenkin pieni haaste.

Osa asiantuntijoista ottaa keskeneräisenä heitetyt näkemykset totena. Tyyliin ”noin se sanoi, joten varmasti päätös on jo tehty ja tulossa”. Ja tämä taas lisää sitä perkeleenmoista hämmennystä, kun päätöstä (jota siis ei ole ollut olemassakaan eikä varmasti sellaisenaan tule) ei ala kuulua. Mikä sitten lisää huhuja aiheuttaen hämmennystä. Mikä huonontaa tyytyväisyyttä viestintään.

Meillähän hieman yli 200 henkeä käyttää kellokorttia ja sille voi varastoida maksimissaan 20 tuntia plussatunteja myöhemmin pidettäväksi tai siirrettäväksi mystisille venäjän tullin suosimille pikkulapuille. Eräässä hallinnon palaverissa pohdimme, miten voisimme kehittää hommaa lain mahdollistaman kolmen tunnin liukuman puitteissa. Kehittämisideapyynnöstä käynnistyi kaksi huhumyllyksi muuttunutta keskustelua: kellokortin väärinkäyttäjät ja jouston tiputtaminen kolmeen tuntiin.

Yhdessä sovittujen joustojen väärinkäyttö (mm. odotetaan aulassa bussia kesät talvet toppatakit päällä ja kun bussi tulee, leimataan vasta sitten ulos) on toki totaalisen hanurista ja toimenpiteitä vaativaa. Kenellekään ei vaan huhumyllytyksessä tullut mieleen, että ainakin yli 96 % työyhteisömme kellokorttiporukasta toimii täysin moitteettomasti. Ja kellokorttiporukkaa ylipäätään on aika vähän 1000 hengen organisaatiossa…

Ja tuo joustojen tiputtaminen kolmeen tuntiin… tämä lähti ihan totaalisesti lapasesta. Jotkut tulkitsivat Juhiksen ja muiden hurjien haluavan vähentää saldot 20:stä kolmeen (3)! Todetaan nyt, että tarkoituksena on ehdottaa tuon työajanseurantaläystäkkeen maksimijoustomäärän nostamista 20:stä vaikkapa tuplaksi. Ei siis kolmeen. Tällöin kortinkäyttäjillä olisi aiempaakin paremmat mahdollisuudet järjestää työ- ja vapaa-aikaansa.

Onneksi viestintä epäonnistuu muillakin toimijoilla. Aina.

p.s. Otsikolla muuten en viittaa edelliseen keskusteluun vaan eilisiltaan. Muumeihin liittyen kuulin aivan loistavan sanonnan, jota alan viljellä: Ei taida olla kaikki muumit samassa laaksossa.