lauantai 28. toukokuuta 2011

Päiväni murmelina

Herätään aamuisin aina samaan aikaan. Syödään samanlainen aamiainen. Ajetaan samaan aikaan samaa reittiä työpaikalle aamuisin. Ollaan ottamatta sitä bussia odottavaa työkaveria kyytiin. Leimataan johonkin helvetinkoneeseen itsensä sisään. Käydään 12 minuutin kahvitunnilla samassa porukassa samaan aikaan samassa pöydässä. Tehdään samanlaisia töitä. Syödään samanlaista, mutta päivittäin erinimistä ruokaa. Tehdään samanlaisia töitä. Käydään 12 minuutin kahvitunnilla samassa porukassa samaan aikaan samassa pöydässä. Leimataan itsensä ulos helvetinkoneessa. Ajetaan samaan markettiin ostamaan samanlaista ruokaa. Kysytään vastausta odottamatta puolisolta, miten päivä meni. Saadaan samanlainen vastaus. Syödään sitä tuttua, samanlaista ruokaa. Katsotaan sama ohjelma televisiosta. Odotetaan juhannukselta alkavaa kesälomaa ja sitä matkaa siihen samaan tuttuun kohteeseen.

Ei tule tehtyä virhettä, kun kaikki on tuttua. Ja kyllä on elämä mielenkiintoista.

Meille suomalaisille on aika tavalla iskostettu jo äidinmaidossa, että virheiden tekeminen ei vaan ole hyvä juttu. Olisi parempi vähän pohdiskella ja sitten tehdä vain niitä juttuja kaikessa hiljaisuudessa, joita taatusti osaa ja joissa onnistuu. Ettei vaan tule virheitä.

Kun kaadutaan, ensimmäisenä ajatuksena ei ole turpa ruohikossa tai asfaltissa maatessa vammojen suuruus, vaan se, että ’näkikö kukaan’?

Huomasin jo aika kauan sitten, että jos jotain uuttaa meinaa saada aikaa, virheitä vähän tuppaa tulemaan. Yleensä paikkaan virheeni nauramalla tai vähintään käyttäytymällä niin, että porukka huomaa meikän mokanneen. Pahinta meinaan olisi omien virheiden peittely tai selittely tarkoituksellisuudella.

Samaa olen yrittänyt julistaa saarnamiehen tavoin firmalla. Virheitä saa – ja joskus ihan pitää – tehdä. Sitä jos tekee kaiken samalla tavalla kuin aina ennenkin, niin takuuvarmasti mitään uutta ei keksi, työmotivaatio lähtee tangentin suuntaan melko nopeasti ja firmakin siinä samassa tuhoutuu.

Myös the Leijonien päävalmentaja jossakin haastattelussa totesi abouttiarallaa seuraavasti: ”Leijonien periaate on ollut, että virheitä saa tulla. Sille kun ei voi mitään”. No, nyt tiedämme, mitä virheiden tekemisen salliminen, sitoutuminen, hyvä henki, luonne ja luja luottamus yhdistettynä raakaan harjoitteluun saavat aikaan. Maailmanmestaruuden.

Kävimme porukalla lyhyellä tyky-keikalla suuressa ja mahtavassa pääkaupungissamme snadissa Stadissa ja siellä liikunnalliset kouluttajat opettivat meille ihan konkreettisesti virheistä ilmaisemista; myös muiden kuin omien. Se toimi. Eli jos joskus yliopistopalveluissa kuuluu hurraa-huutoja tai muuten käytös on omituista, olemme vaan onnistuneet tekemään virheen.

Mitenkähän sitä mokaisi hetken päästä Professors’ Rock –levynjulkistustilaisuudessa?

p.s. Kaikkihan varmaan tietävät, että Mikael ’ilmaveivi’ Granlund luistelee LUT:n suunnittelemilla erikoisterillä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kirvesmies

”Jyrki Kataisen (kok.) johdolla perjantaina alkavissa kuuden puolueen hallitusneuvotteluissa myllätään Suomen ylin opetus taas kerran. Opetusministeriö haluaa karsia reippaalla kädellä Suomen ammattikorkeakoulu- ja yliopistoverkostoa. Tappo- ja yhdistämislistalla on 80 korkeakouluyksikköä ja joka kymmenes opetuspaikka. Yksiköt ovat tiedekuntia, laitoksia tai opetuslinjoja. Kirveen alle tai yhdistettäviksi joutuisivat esimerkiksi päällekkäistä, tuottamatonta tai turhaa opetusta antavat yksiköt.” Talouselämä, 20.5.2011, verkkoversio.

Niinpä.

Tuon perjantaisen uutisen ei pitänyt yllättää ketään yliopistomaailmassa. Ja näytti taas yllättäneen.

Normaali ihminen, jos nyt sellaisia on, pitää todennäköisesti normaalina, että K-raudasta saa mm. rakennustarvikkeita. Samoin todennäköisesti normaalia on, että K-rauta ei myy erilaisia maitolaatuja maitokaapista, hiustenvärjäyspalveluita tai halpoja lentomatkoja. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ei myöskään voida tehdä ihan kaikenlaista, vaan kannattaa keskittyä ja keskittää joskus valitettavankin rajalliset resurssinsa siihen, missä on hyvä.

Jos tällaista ”keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä” - ajatusta ei itse olisi keksinyt, olisi riittänyt, kun olisi kuunnellut OKM:n (entinen opetusministeriö) ylimmän johdon puheita ja toiveita muutaman vuoden ajalta. Nykyisenkaltaiseen järjestelmään ei kuulemma ole enää varaa pienellä kansakunnalla.

Vaihtoehtoja on siis ollut kaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on ollut tehdä itse ne joskus todella raskaat valinnat siitä, mitkä osat pidetään ja mistä osista on pakko luopua. Toinen vaihtoehto on ollut se, että on ehkä perustettu ylikeskustelevia työryhmiä luomaan mietintöjä ja ollaan sitten loppupelissä nostettu palkkaa tekemättä mitään. Jos valinta on ollut jälkimäinen, nyt omistaja ja poliittista valtaa käyttävä kirvesmiesporukka tekee valinnat niiden puolesta, jotka päättivät jäädä poteroon odottelemaan entisten aikojen paluuta. Entiset ajat eivät palanneet.

Ne, jotka tekivät valintansa itse (esim, Aalto-yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja vaikkapa Oulun yliopisto), säilyvät elinvoimaisempina, koska ulkopuolelta ei todennäköisesti tulla leikkauslistan kanssa sisään kirvestä heiluttelemaan. Itseäni pelottaa veronmaksajana eniten se, että luulevatko poteroissaan pysyneet johtajat ja työntekijät todellakin, että kehäkolmosen sisäpuolella tehtävät päätökset huomioivat paikalliset olosuhteet ja mahdollisuudet, joita kaikkiin työyhteisöihin liittyy? Tuskin huomioivat. Toivon olevani väärässä, mutta toiveeni tuskin toteutuu.

Yhden toiveen kuitenkin haluan esittää julkisesti. Kun leikkauslistoja käydään vielä läpi, kohtuuttomuuksiin ei tulisi mennä. Tutkimus, opetus ja yhteiskunnan rakentaminen kun ovat yliopistojen päätehtävät. Samoin esimerkiksi yliopistossa opetettavalla taiteella on oma arvonsa, jonka mittaaminen vaikkapa referoiduilla julkaisuilla on vähän hankalaa. Ja tärkeimpänä: toivottavasti leikkaajat päättävät maalaisjärjellä – eivätkä ”hyvien entisaikojen” poliittisella kähminnällä – mitä tarkoitetaan päällekkäisellä, tuottamattomalla tai turhaa opetusta antavilla yksiköillä.

Varsin turvallisin mielin leikkauslistan julkistusta odotellessa.

p.s. Tosin huomattakoon, että kirvesmies voi nykyoloissa olla hyvinkin kirvesnainen.

torstai 12. toukokuuta 2011

Suomen surkein yliopistokaupunki

Ihan alkuun väärinkäsitysten välttämiseksi. Todellisuuden osalta otsikko ei pidä Lappeenrannan kaupungin osalta paikkaansa, joskin kaupungin imagon osalta 17 – 29 vuotiaiden suomalaisten nuorten mielikuvien kautta tarkasteltuna... pitää paikkaansa.

Keskiviikon Etelä-Saimaa nosti esiin Lappeenrannan kaupungin surkean maineen opiskelukaupunkina sekä tämän vaikutuksen Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. Taloustutkimuksen uusimmassa mielikuvakyselyssä osoitetaan, että Lappeenrannan kaupunki on Suomen vähiten houkutteleva yliopistokaupunki. Tai jos suoraan sanotaan, Lappeenrannan kaupungin maine on Suomen paskin vastaajajoukossa.

Saarelan kommenttipuheenvuoro kiteyttää ongelman. Mikäli Lappeenrannan kaupungin maine yliopistokaupunkina on heikko, LUT:n kilpailuasema on muita yliopisto(kaupunke)ja heikompi. Nuoret lahjakkuudet, elikkä elämäänsä suunnittelevat 2-kymppiset naiset ja miehet, valitsevat yliopistonsa suurelta osin yliopistopaikkakunnan maineen perusteella. Maine on todellisuutta tärkeämpää.

Perverssiä tässä tilanteessa on juuri tuo todellisuus. Kun puolueettomat ja ulkopuoliset tahot (mm. SYL, OLL) ovat selvittäneet yliopistokaupunkien paremmuutta, tulosten perusteella Suomen paras yliopistokaupunki on Lappeenranta (muidenkin siis kuin lappeenrantalaisten vastaajien). Siis what the f%¤&!

Yksinkertaistettuna, kaupunkimme maine on suomen surkein ja kun kaupunkimme arvioidaan suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden (kokemusten) toimesta, olemme paras. Näin se vaan menee.

Olen itse kaupungin maineen puolesta huutanut maineeni käheäksi. Meissä lappeenrantalaisissa on paljon positiivista henkeä, mutta miksi emme saa viestiämme läpi? Nautimmeko me itkukarjalaisina kieriä mudassa ja mässäillä toki joskus varsin karmivillakin epäonnistumisilla? Eikö täällä ole mitään hyvää? Onko tärkeämpää puhua virheistä kuin korjata ne?

Jotta kaupungistamme ei tulisi Saarelan maalailemaa Lepolan hautausmaata, Imatraa tai Mikkeliä, pyydän tässä nyt julkisesti lappeenrantalaisilta apua. Raha ei ole oikea avun muoto; sitä on myös muilla kaupungeilla.

Haluaisin, että emme puhuessamme aina ampuisi itseämme jalkaan julistamalla omia epäonnistumisia ja omaa huonouttamme. Toki voimme jatkaa nykymallillakin, mutta tälloin joku – todennäköisesti elämänmyönteinen imatralainen – tulee sammuttamaan valot viimeisen lappeenrantalaisen jälkeen.

Meillä on todella paljon sellaista, mitä muilla suomalaisilla ei ole. Välittömät ihmiset. Upea luonto; erityisesti Saimaa. Satama, tai siis the Satama. Ajallisesti lyhyet työmatkat. Kansainvälinen lentokenttä. Melkoisia ravintoloita. Lapsilla hyvä paikka kasvaa. Suomen suurin yliopistollinen energiatutkimuksen yksikkö, 40 % markkinoista. Suomen tuloksellisin kauppakorkeakoulu. Kansainvälisten opiskelijoiden arvioima maailman paras yliopisto.

Me taidamme tarvita tänne pari pohjalaista kertomaan, mitä tarkoittaa terve itsetunto.

p.s. Itse pidän muuten kovasti Imatrasta ja Mikkelistä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Banjonsoittaja katolla

Jokunen aika sitten totesin, että ”varsinkin evoluution näkökulmasta sisarusten naimakaupat tuottavat käsittääkseni vain hyviä banjonsoittajia”. Tarkoituksenani oli tipauttaa yliopisto- ja ammattikorkeasektorin reikäpäiset yhdistäjämössöttäjät takaisin tähän todellisuuteen.

Eilen junassa kohti Jyväskylää tuli sama lausahdus mieleeni. Mitäpä jos yliopistona alkaisimme pitää itseämme kaikessa täydellisenä, sulkeutuisimme toveri Kim Jong Illin innoittamana vapaavaltioomme ja emme keskustelisi ulkomaailman kanssa?

Pitäisimme todennäköisesti omia, tai ainakin johtajamme, ideoita maailman parhaana, Skinnarilan vapaavaltion ulkopuolisia kätyreitä täysin vääräuskoisina ja legendaarinen Stasin organisaatio olisi kuin pullamössösukupolven perhepäivähoitopaikka.

Onneksi näin ei ole. Se on meinaan niin, että kun on nöyryyttä ottaa se oma pää hanurista pois, niin pystyy suhteuttamaan omaa toimintaa aika hyvin todellisuuteen. Missä ollaan muita edellä? Missä pitää parantaa juoksua?

Tuossa ennen vuorotteluvapaata laskeskelin, että teemme tiedeyhteisönä noin 6 000 - 7 000 työmatkaa vuodessa. Suomessa ja ulkomailla. Suomessa liikkuvat niin tutkijat, tutkivat opettajat sekä näitä tukevat asiantuntijat. Varsinkin ulkopuolista tutkimusrahoitusta haetaan ja neuvotellaan tutkijoiden toimesta, jotta ministeriömme virkamiehet olisivat tyytyväisiä vuonna 2012 arvioidessaan, onko vuotuinen ulkoinen rahoitus 45 % koko potista. Koskee muuten kaikkia yliopistoja.

Tärkeimmät ulkomaanmatkat taas tekevät tieteen puolesta taistelevat huuhaata vastustavat professorit ja tutkijat, jotka konferensseissa esittävät tutkimustuloksiaan saaden kriittisiä kommentteja (lue: turpaan tai kehuja) muilta alansa parhailta.

Ja kyllä sitä tutkimusta ja opetusta tukevat henkilötkin liikkuvat. Yliopistokentän ongelmat kun ovat aika samankaltaisia ja jos asioita vatuloi tattina itsekseen omassa mahtavassa yliopistokopissaan vuosikymmeniä, niin... no, itsekseen vatuloimalla ei tule edes niitä banjonsoittajia.

Eilen Suuressa ja Mahtavassa pääkaupungissamme kokoonnuttiin aamupäivällä palkkaukseen liittyvässä väännössä ja sitten illaksi kiidettiin 200 kilometriä tunnissa Jyväskylään ratkomaan ongelmia kiinteistöjen kustannusten pienentämiseen liittyen. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä siirrytään työnantajapuolen taistoihin. Täytyy todeta, että ainakin itselleni joka ikisellä keikalla on jotain konkreettista jäänyt käteen. Ja tämän konkreettisen lisäksi on muodostunut kuva siitä, kuinka sijoitumme suomalaisella yliopistokentällä. Todettakoon vaikka yksityiskohtana, että LUT:ssa on (suhdelukuna tutkimus- ja opetushenkilökunnan suhde muuhun henkilöstöön) Suomen kevein hallinto. Tosin kriittisesti samaan hengenvetoon totean, että meillä kyllä voisi olla vieläkin enemmän tutkijoita tällä tukipalveluporukalla. Tutkijoita, lahjakkaita sellaisia, tarvittaisiin.

Seuraava askel on siirtää tukipalveluidenkin tarkastelua tieteentekijöiden hyväksi havaitsemaan tapaan kansallisen keskustelun lisäksi kansainväliseen tasoon. Voi meinaan olla, että kaikki viisaus tai parhaat käytännöt eivät asukaan Suomessa.

p.s. Taidan siirtää työhuoneeni junaan.
p.p.s Parahin Separaattori, mielelläni lähden oluelle