perjantai 27. heinäkuuta 2012

Kaverinaamakirja

Kesäkin näyttää Suomessa viimein alkaneen ja niin alkoivat taas työtkin. Tosin mukava oli sorvin ääreen tulla lepohetken jälkeen pää uudelleenviritettynä. Kevät oli törkeän kiireinen eikä kaikki mennyt vuorokauden tuntien vähyyden vuoksi ihan kuin Strömsössä, elikkä loma tuli enemmän kuin tarpeeseen :-).

Nyt jo henkilöiden itsensä poistamissa kommenteissa taisi olla pariinkin kertaan toivottu näkemyksiäni Facebookista ja siellä olevista ystävistä. Pistetään nyt pari ajatusta tulemaan, jotta voidaan taas ihastua ja vihastua. Korjataan tosin heti alkuun, että kaveri ja ystävä ovat käsitteinä aika tavalla kaksi eri asiaa.

Itselläni on siis paljon kavereita ja muutamia ystäviä Facebookissa.

Facebookista on todettu, että se pitää oikeiden ystävien sijaan sisällään mielikuvitusystäviä. Samoin sanomalehtitietojen mukaan eräät välttelevät tuota helvetinkonetta siksi, että siellä on kuulemma käyttäjän ystävät ja vihamiehet samassa kasassa. Jotkut taas ovat heroiiniakin suuremmassa koukussa naamakirjaan ja kertovat siellä kaiken mm. käyttämästään wc-paperista lähtien.

Omasta mielestäni Facebook ja senkaltaiset vapaaehtoiseen käyttöön perustuvat keksinnöt ovat mainio lisä normielämään. Painotetaan sanaa lisä. Itselleni Facebook on lähinnä mahdollisuus tavata sattumalta kavereita matkustaessa, toisaalta se voi olla vaikka remonttia suunnitellessa yllättäväksi hyödyksi suositusten saamiseen tai tylsänä iltana se on mainio ajantappamisväline.

Sain abouttiarallaa vuosi tai pari sitten kommentin, jonka mukaan olin hyväksynyt Facebookiini kuulemma täyden m*lk*n. Ei kuulemma liikkunut päässäni mitään, kun kaikenlaisia tyyppejä listoilleni päästän. Kommentoijalla ja tällä kaveripyynnön lähettäneellä tyypillä ei ilmeisesti ole ihan parhaimmat välit, heh.

Mulla on kohtalaisen selkeä linja Facebookissa – kavereikseni hyväksyn mielelläni kaikki tuttavat, joille morjestan kohdatessamme maailman eri turuilla. Meikää ei siis voisi vähempää kiinnostaa muiden asialliset tai asiattomat keskinäiset kahinat ja vielä vähemmän kiinnostaa osallistua niihin.

Mutta haasteellisempi tilanne onkin sitten kaveripyynnöt. Ennen kuin meikä siirrettiin nykyisiin hommiin, elämä oli yksinkertaisempaa. Tuolloin oli helppo napsauttaa Facebookin ehdottama kaveri listoille, kun ei ollut ”ah niin ihanaa” työnantajan leimaa otsassa. En meinaan tätä itse tajunnut ja erään kerran meikälle kohteliaasti todettiin, että pyytämäni henkilö voisi olla hyväksymättä kaveripyyntöäni. Totesin samaan hengenvetoon, että ehdottomasti ok ja pahoittelin ajattelemattomuuttani – siitäkin huolimatta, että Facebook on pelkästään meikän henkilökohtainen väline. Enpä vaan tätäkään näkökulmaa ollut tullut ajatelleeksi, heh.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Out of Office

Moi ja suuri kiitos viestistäsi. Olen kesälomalla ja pyrin vastaamaan viestiisi palattuani sorvin ääreen maanantaina 23.7.2012. Mikäli asiallasi on erityinen kiire, tavoitat meikän puhelimella tai tekstiviestillä. T. Juhis Saksa Hello! I am out of office and I'll be back on 23rd of July. In extreme urgent matters, please, call or send me a text message. Best regards, Juhis Saksa

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Firman kortilla

Kuten muissakin suomalaisissa firmoissa, juhannuksen lähestyessä maailma pitää saada valmiiksi. Elikkä yliopiston perustehtävien - tutkimus, opetus ja yhteiskunnallista vaikuttaminen – lisäksi hallinnolliset kuviot on pitänyt saada kauniisti laskeutumaan. Näkyvimpänä tällä viikolla ovat olleet firman luottokortin käyttöön liittyvät matkalaskut – siis ne pysäköinnit, taksikuitit, junaliput jne.

Firma päätti ottaa joitakin vuosi sitten laajasti luottokortteja käyttöön, sillä erityisesti akateemikkojen työmatkat tieteellisiin konferensseihin ovat vähän erilaisia kuin kavereiden kanssa viikonlopun vietto syrjässä sijaitsevassa pääkaupungissamme. Käytännössä matkareitit ovat jokaisella kerralla varsin erilaisia jo kohteesta riippuen ja on helpompaa, kun heiluttelee luottokorttia. Tällöin myös eksoottisimmissa maissa, kuten vaikkapa Hollannissa, kuitittomaan kirjanpitoon tottuneet yrittäjät joutuvat kirjoittamaan kuitin palveluja käytettäessä.

Se, miksi juuri tällä viikolla luottokorttien käyttö on noussut esille, on aiheutunut pääasiassa matkalaskujen tekemisestä. Tai siitä, että niiden tekeminen on jätetty ihan viime tinkaan. Vaikka firman kortti helpottaa rajusti akateemikon matkustamista, se ei kannusta oman kortin käytön tapaan nopeaan matkalaskun tekoon.

Tosin tässäkin todettakoon, että meidän puljussa vain n. 4 % kuuluu tähän muistutettavaan porukkaan, heh. Toisaalta tämä tarkoittaa kansainvälisen yliopiston toimintaperiaatteiden mukaan toimivien työntekijöiden osalta lähemmäksi 1000 kohdistamatonta tositetta.

Myös oma kalenterini huutaa hoosiannaa jatkuvasti ja kuulun itse tähän viimehetken säätäjiin. Siis siihen, joka kasaa kuitit pöydälle tai tietokonelaukkuun tärkeämpien töiden vuoksi ja sitten muistutuksen tullessa käyttää viikonloppuja selvittääkseen, missä sitä on tullut käytyä. Ollakseni rehellinen, firma voittaa tässä aika ison kasan rahaa, sillä vaikkapa käteisellä maksettuja junalippuja harvemmin edes muistaa laskuttaa takaisin…

Olen tässä pohtinut, mikä olisi järkevä malli matkalaskujen tekoon saman tien.

Oman luottokortin käyttäminen oli ehdottomasti tehokkainta. Tällöin jos et muistanut laskuttaa, maksoit työmatkasi itse. Tosin on vähän epäreilua maksattaa työntekijällä työmatkoja tai edes käyttää työntekijän pankkitiliä rahoituslähteenä työmatkoille.

Jos oma luottokortti lasketaan pois, toisenlainen kannustin (kepiksi kai tätä sanovat) on ilmoitus, eli jos et tee matkalaskuasi ajoissa, vähennetään kustannus palkasta. Tosin on vähän epäreilua maksattaa tällöinkään työntekijällä työmatkoja. Mutta ainakin itselleni tämä on hyvin toimiva tapa saada homma kuntoon :-)

On todennäköisesti olemassa vielä jokin kolmas tapa toimia. Kiinnostaisi tietää rajusti, mikä se olisi.

p.s Onneksi yhä suurempi osa palavereista voidaan nykyisin hoitaa netin välityksellä – se vähentää matkustamisen lisäksi myös luottokorttimaksuja, heh.

p.p.s. Firman ulospäin näkyvin systeemi on kuluneella viikolla ollut tohtoripromootio. Tilaisuus oli hengeltään todella positiivinen ja on enemmän kuin ansaittua laittaa kiitoksia kaikille tilaisuuden järjestäneille tahoille. Kaija & team rocks.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Virkavirhe olisi kiva yllätys

Wikipediassa(kin) on varsin selkäsanainen määritelmä virkavirheelle:

”Virkavirhe on valtion tai muun julkisyhteisön palveluksessa virkasuhteessa olevan henkilön virassaan tekemä rikos, virhe tai tehtävien laiminlyönti. Suomessa virkavirheen tehneelle voidaan määrätä tuomioistuimessa tai kurinpitomenettelyssä rangaistus ja mahdollinen vahingonkorvaus. Virkavastuun toteuttamisen muoto valitaan virkavirheen vakavuuden mukaan.”

Tässä kun en ole ollut enää virkamies 1.1.2010 alkaen, olen päässyt katsomaan maailmaa myös ns. työsuhdemaailman puolelta. Siis sieltä, missä pitää pelätä enemmän ”tekemättä jätettyjä töitä” kuin ”virheitä, joita voi joskus tekemisestä tulla”.

Edellinen saattaa kuulostaa äkisti akateemiselta hapatukselta, mutta sitä se ei todellakaan ole.

Miettikääpä, kummassa maailmassa tulee tehtyä enemmän asioita, jotka muuttava maailmaa paremmaksi paikaksi? Tai toisinpäin; jos joudut koko ajan punnitsemaan omaa tulevaisuuttasi sen kautta, onko päätös mahdollisesti täysin ja totaalisen oikea kaikkien näkökulmasta, on paljon helpompi jättää asia päättämättä. Tai jos tiedät, että oli päätös mikä tahansa, joku valittaa siitä kuitenkin - pelkästä valittamisen ilosta.

Tällöin on helpointa todeta virkamiestyyliin, että asia on edelleen prosessissa, heh.

Lomaillessani Pohjois-Koreassa joitakin vuosia sitten näin, mitä tarkoittaa olla virheetön virkamies.

Se ei toki ole virkamiehen vika, että säädökset ovat tuollaiset kuin ovat. Taatusti virkamiehet pyrkivät tekemään kaikkensa, että mahdollisimman monella olisi hyvä olla. Järjestelmä vaan on kompromissinhakuinen mm. niin virkamiehen, virkamiehen palveluksia käyttävän henkilön, valtionhallinnon ja muun yhteiskunnan näkökulmasta.

Vai olisiko se niin, että nykymalli on tasapuolisen sekopäinen kaikille. Kukaan ei ole täysin tyytyväinen, muttei kukaan ole täysin tyytymätönkään?

p.s. Yhteiskunnan hyvinvointia vähentävät virkamiehen tekemät virkavirheet ovat myös minun mielestäni hanurista.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Bad English

Tällä viikolla Lappeenrannan Energian pojille kävi pieni vahinko. Kampusalueelle tuleva päävesiputki tuli vastaan kuin Jäätteenmäen faksi ja Rauhan kylpylämaailma sai saman tien kilpailijan. No, tekevälle sattuu, joskin yliopiston porukka joutui kotiin päiväksi. Ei meinaan olisi ollut kovinkaan inhimillistä istuttaa ihmisiä kupla otsassa vähällä ruualla työpaikalla.

Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin.

Pääsimme näet jälleen alueen päämielipidemuokkaajan käsittelyyn. Tämä on aina hyvä. Tunnustettakoon, että yliopistolla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, joskin mielellämme otamme kunniaa yhteistyökumppanimme, varsin ranskalaiseen tapaan tehdystä Sodexo-ravintolaketjun mainiosta käännöskukkasesta.
Eli tuo englanninkielinen teksti tuossa yllä kertoo hieman hauskalla tavalla, miten asiasta voi tiedottaa. Ei mennyt ehkä ihan kieliopin mukaan, joskin a) viesti meni perille ja b) saatiin todella reippaasti näkyvyyttä.

Nautin itse näistä kukkaista varsin paljon. Varsinkin matkustellessa näkee joskus todella, todella reippaita vetoja, jossa on saatu asia muuttumaan toiseksi hyvin hauskalla tavalla. Tästä on tehty ainakin yksi varsin hyvä kirja, jota selailin jokunen aika sitten Siperiaan menevällä junaradalla, pidemmillä suorilla aikaa tappaakseni.

Asiaan sisältyy kuitenkin vakavampikin puoli, joka itseäni välillä ottaa pannuun. Todettakoon tässä nyt saman tien, että puhetapani on jostakin brittiherrasmiehen ja viime vuosikymmenillä ajelleiden suomalaisten formulakuskien väliltä. Riippuu vähän päivästä, joskin yleensä lähempänä kilparatoja.

Eli kumpi on tärkeämpää, osata lausua täydellisesti vai se, että olisi jotakin sanottavaa.

Työssäni joudun silloin tällöin työmatkoilla tapaamaan henkilöitä, joille Oxford-tyyppinen puhetapa on liian moukkamaista. Juttua kyllä tulee, joskin ihan aina minä – tai muutkaan ryhmässä olijat – ei ymmärretä, oliko puheessa mitään sanomaa. Siis paljon puhetta, vähän, tai ei ollenkaan, sisältöä.

Toisaalta, samoilla keikoilla tulee törmättyä myös tyyppeihin, jotka vetävät aika suoraviivaista lausuntaa omalle äidinkielelleen tyypillisellä poljennolla. Vaikka empiriani tästä on vielä vähäinen, uskallan sen verran sanoa, että rallienglantityypeillä, olivat sitten miehiä tai naisia, näyttäisi olevan enemmän sanottavaa. Ja koska paha valkoinen länsimainen mies olen, jonnenjoutavia kielellisesti kauniita jorinoita en oikein jaksa kuunnella, heh.

Tosin on olemassa kolmaskin vaihtoehto. On täysin mahdollista, että kielitaito ja kyky sanoa jotakin järkevää yhdistyvät samaan persoonaan. Näitä henkilöitä kuuntelee mielellään :-)

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Positiivisesti monttu auki

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen, jos kehiin heitetään termi ”arkistovastuuhenkilöiden vuositapaaminen”?

Väärin.

Ensinnäkin, tämä porukka on poikkeuksellisen vauhdikasta ja pelimannihenkistä. Käytännössä ko. asiantuntijat vastaavat siitä, että yliopistolla asiat tulevat oikeaan paikkaan, säilyvät oikeassa paikassa ja löytyvät tarvittaessa oikeasta paikasta vieläpä oikeaan aikaan. Kiitän edeltäjiäni, että sain tämän homman perintönä aiempaan tehtävääni liittyen.

Toiseksi, tämä porukka on äärimmäisen tehokasta. Yksi palaveri kerran vuodessa riittää nykytilan toteamiseksi ja toiminnan kehittämiseksi. Päivittäin toki tehdään yhteistyötä, mutta turhaa istumista neuvottelupöydissä ei todellakaan ole havaittavissa, heh.

Tänä vuonna suuntasimme LUT:n Mikkelissä sijaitsevaan yksikköön, jossa professorit Mika Sillanpää, David Cameron, Tapio Ranta ja Iiro Jussila tekevät maailmasta parempaa paikkaa elää ja olla tieteen, opetuksen ja yritysrajapinnassa heilumisen kautta. Jos muuten kavereiden nimet eivät sano mitään, KWG tai sitten jostakin tietokannasta (http://www.harzing.com/pop.htm#download).

Aamukahvit oli keitetty Talli-nimiseen ravintolassa. Pelimannihenkinen porukkamme tuumasi visioivan kahvihetken lopuksi, että sukupuolesta riippumatta kannattaa käydä katsomassa miesten vessan käsienpesuallasta. Emme saaneet selville, voiko se oikeasti olla puuta vai onko se jokin pinnoitettu jäljitelmä.

Porukan sillä hetkellä uteliaimpana ryhdyin tutkimaan kaappia tarkemmin ja löysin sieltä messinkisen laatan, jossa luki ”yhteydenotot ja puhelinnumero”. Päätin sitten soittaa numeroon, sillä diskurssianalyysi altaan koostumuksesta johtaisi normaalin ko. analyysin tapaan vaan diskursseihin altaasta ja sen koostumuksesta.

Numerossa vastasi yllättäen perhetuttu, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Olin puhelusta puulla päähän lyöty ja niin oli todennäköisesti hänkin. Toveri Aho oli vuonna 2004 – ilmeisesti opiskeluaikoina – tehnyt lämpökäsitellystä koivusta pesualtaan, joka oli todella päräyttävä. Siis puinen pesuallas voi kestää vuosia tuliteränä.

Tämä ei tosin ollut ainoa asia, josta vaikutuimme LUT:n Mikkelin yksikössä.

Keikalla muun lisäksi opimme mm., että esimerkiksi Afrikassa puhtaan veden puutteeseen, tai siis likaiseen veteen kuolevien lasten pelastamiseksi on hyvin piakkoin – tieteen avulla – löytymässä keino puhdistaa vesi hyödyntämällä auringonvaloa. Sillanpään Mika voi kertoa tästä lisää; me nyt arkistohatut päässä laboratorioissa kiertäneet hallintotyypit olimme vain positiivisesti monttu auki.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Käyttöliittymä

Kiitokset ykkösveljelleni. Pääsin perheeni kanssa hiihtämään Keski-Suomeen pääsiäiseksi. Hiki tuli pitkästä aikaa ja sukupuuttoon kuolleeksi epäillyt lihaksetkin näyttivät – tai vieläkin näyttävät – elonmerkkejä. Hardwareni voisi siis olla paremmassakin kunnossa.

Meikän tuntevat tietävät taatusti, etten ole järjestelmien suuri ystävä. Se todennäköisesti johtuu lievästä kärsimättömyydestäni ja siitä, että yleensä kun on tilanne päällä ja aika kortilla, järjestelmä ei vaan toimi normaaliin tapaan.

Nyt poltin torstaina yöllä hihani sähköiseen laskujen hyväksymissysteemiin, joka on ”yliopistoille annettu sopivana”. Järjestelmä ei siis ole varsin täysipäisen talousjohtajamme yön pimeinä tunteina saama päähänpisto, heh. Se on tehty kotoisaksi varmastikin koodareille tai avaruuslentäjille, joskin meille normaaleille kuolevaisille käyttöliittymä on kuin lukisi sunnuntai-Hesaria postiluukusta.

Sen, kuten muiden helppokäyttöisten työkalujen, pitäisi tehdä työskentelystä paikasta ja ajasta riippumatonta. Tosin yleensä tarvitsee paikan työn tekemiseen ja jollakin ajalla se on tehtävä.

Meikää oli muistettu viime viikon lopulla 132 laskulla ja hyväksyminen tien päältä oli normaalia hankalampaa. Lähes jokaisen hyväksynnän jälkeen kone piti käynnistää uudelleen. Lopetin 12 hyväksytyn laskun jälkeen ja totesin, että ihmisen pitää nukkuakin.

Toinen osoitus reikäpäisestä käyttöliittymästä on yllä oleva kuva. Se on Tahkolla sijaitsevan ravintolan terassi, johon pääsee sisään kiertämällä joko ko. firman roskisten takaa tai onnistumalla löytämään romuvarastolta näyttävän teltan. Tässä ei ole kuitenkaan mitään hurjaa.

Tuon kuvan keskiosassa voi nähdä markiisiin mattopuukolla tehdyn pienen, alle parimetrisen viillon. Ei, se ei ole se tummempi juova, joka kuvassa ensin näkyy. Mattopuukolla tehtystä aukosta kun menee sisään, löytää pimeän varaston toiselta puolelta luukun, joka myy vaikkapa janoiselle hiihtäjälle ohrapirtelön.

Sanoisin, että tuo kilpailee vähintään Suomen huonoimman ravintolan käyttöliittymän tittelistä.

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Jotakin tolkullista

Olen tässä juuri palaamassa työkeikalta suuresta ja mahtavasta pääkaupungistamme. Ihan mukava paikka, vaikkakin se on vähän syrjässä. Eilinen päivä oli varsin mielenkiintoinen sekoitus ministeriä, ministeriötä, kansanedustajia ja eduskuntaa.

Tästä tuli laitettua pari ajatusta paperille, erityisesti politiikkojen avustajista. Tekstistä tuli vaan tappavan tylsä ja aurinkoisena päivänä ei ole mitään järkeä tylsistyttää ketään. Samoin nimimerkki Heikki, ja todenäköisesti myös todellisuudessa Heikki, kommentoi, että olen – todennäköisesti vahingossa – paiskannut kehiin parin edelliskerran aikana jotakin tolkullista

Niimpä toivotan teille aivoja virkistäviä, vastuuttomia lukuhetkiä blogikollegani, toveri Erottaja-Karvosen edellisen tekstin myötä.

http://separaattori.blogspot.com/2012/03/anni-finaalissa-vai-antti-penaalissa_22.html
Ensi viikolla taas jotakin omasta päästä.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Syvä joki

Se on vähän silleesti, että jokaisen pitäisi välillä tuulettaa ajatuksiaan. Myös töiden osalta. Enkä nyt tarkoita sitä, että perjantaina vetäisi pään täyteen ja yrittäisi selvitä maanantaiksi. Ajatukseni ovat lähinnä oman pään ja oman toiminnan pitämisestä virkeänä uusien ideoiden – toisin sanoen kouluttautumisen - kautta.

Akateemikko sanoisi tätä henkilökohtaisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi.

Tässä lienee pari haastetta. Ensinnäkin työnantajat saattavat ensimmäisenä karsia koulutuksesta, koska se maksaa rahaa ja vähentää hetkellisesti työntekijältä ostettavaa työpanosta. Toiseksi, on myös helpompi olla menemättä koulutuksiin, sillä siellä joutuu yleensä rajusti töihin vieläpä tuntemattomien ihmisten kanssa. Molemmat syyt ovat sieltä ja syvältä.

Mielestäni jokaisen pitäisi vähintään kerran parissa vuodessa poistua yksin ilman samalla tavalla ajattelevia työkavereita johonkin virkistämään ajatuksia. Joko omaa alaa täydentämään tai hakemaan jotain ihan uutta, toki työnantajaa hyödyttävää, oman ala vierestä.

Jos nyt ei konsulttilinssiinviilauksiin tule haksahdettua, taloudellinen panostus on millä tahansa laskentatavalla pieni. Edellyttäen toki, että koulutukseen menijä ottaa siitä kaiken hyödyn irti ja esimies muistaa hyödyntää uutta osaamista antamalla vapauksia kokeilla uusia ajatuksia.

Niin, ja koulutuksen, esimerkiksi bechmarkkauksen, voi järjestää ihan itse tarttumalla puhelimeen. Eihän se ole kun vaikka soittaa johonkin firmaan ja kysyy, voiko tulla vierailulle.

Ja aina ei pidä katsoa koulutuksia vain oman maan sisältä. Kovatasoisia koulutuksia kun löytyy maailmalta ihan maksuttakin. Joko netistä tai paikan päällä käymällä. Toki sitä voi sijoittaa 120 000 euroa MBA:han huippukoulussa, mutta mielestäni se on vaan totaalisen järjetöntä, heh.

Pään tuulettamisessa on pari hyvää puolta. Tulee ajateltua asioita aivan toiselta kantilta, näkee eri (yritys)kulttuureista tulevia ihmisiä ja mikä tärkeintä - välttää Syvä Joki -syndroomaa. Tämä tautihan on sitä, että kun sukuun ei tule verta suvun ulkopuolelta, tuloksena on puussa istuvia banjonsoittajia.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Halpaa ja hyvää kymmenelle.

Kyllä, halpaa ja hyvää on olemassa. Ei siis tarvitse aina ostaa yhtä tuotetta halpaa ja yhtä tuotetta hyvää :-)

Blinejä
2 purkkia kermaviiliä (ei mitään kevyttä)
n. 20 grammaa hiivaa
2,5 desiä tattarijauhoja (Virtasalmen myllyn tuotteet rokkaa)
noin teelusikallinen sokeria
noin teelusikallinen suolaa
1,5 desiä todella kuumaa maitoa
ruokalusikallinen sulatettua voita
1 kovaksi vatkattu valkuainen
1 keltuainen

Lämmitä kermaviilit sopivankokoisessa kulhossa abouttiarallaa kädenlämpöiseksi ja paiskaa hiiva sekaan. Sekoittele tasaiseksi. Tämän jälkeen heitä jauhot kehiin ja sokeria sekaan, jotta poika saadaan käyntiin. Sitten vaan mikroon kohoamaaan pariksi tunniksi (mikroa ei kannata laittaa päälle).

Tällä välin voi vetää vaikka päikkärit. Siis päiväunet.

Jos sattuu löytymään sopuhintaista kirjolohen mätiä, se toimii smetanan, sipulin, suolakurkun, hunajan ja pippurin kanssa päräyttävästi. Jos ei löydy, kylmäsavulohi on myös tykkiä kamaa. Olipa mitä tahansa, nämä kannattaa kasata pöytään tässä vaiheessa.

Ota esiin teflonpannu (Ikean 14,90 maksava on erinomainen) ja sulata kattilassa äijämäiset 250 grammaa voita. Kirkkaampaa osaa voista tarvitaan, lopuilla kattilaan jäävällä "rasvalla" voi taukimpi tukkia sitten lavuaarin viemärin paistamisen jälkeen.

Vatkaa valkuainen vaahdoksi ja kuumenna maito. Paiskaa maito taikinaan suolan ja voisulan kera. Sekoita. Lisää keltuainen. Sekoita. Lisää valkuainen. Sekoita varovasti.

Paista paksuhkot blinit pannulla voisulaa hyödyntäen ja syö aivan saman tien.

Tämän jälkeen voi taas vetää päikkärit.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Looginen ajattelu – kadotettu voimavara?

Toveri Sarasvuo kirjoitti varsin reippaan kolumnin viikolla The Hesariin.

Täytyy sanoa, että sujuvaa tekstiä Huomiotalouspersoona osaa kirjoittaa. Ja valitettavasti joillekin se meni läpi sellaisenaan. En ole ihan varma, kumpi oli tyhmempää. Kirjoittaa tuollaista vai kompata tuollaista tekstiä. Todennäköisesti kummassakaan ei ollut paljoa järkeä. Vaikka Sarasvuo kirjoitti tekstin helppolukuisesti, jo kaksi lähtöoletusta oli pahasti pielessä.

Ensimmäinen hutilaukaus lähtee kylmän viileästi siitä ajatuksesta, että ihmiselle pitäisi maksaa palkkaa menetetystä vapaa-ajasta. Olen tätä päättömyyttä päivittäin töissä kritisoinut. Ajatus on suoraan 1800-luvulta. Mielestäni kaikille pitäisi maksaa työstä tuloksen elikkäs aikaansaannoksen mukaan. Jos teet enemmän, saat enemmän. Jos teet vähemmän, saat vähemmän. Jos et tee mitään tai lusmuilet koko palkallasi, pääset omavalintaiseksi Kelan agentiksi.

Jotkut ovat ymmärtäneet pointtini työajan merkityksettömyydestä, jotkut ovat esittäneet ymmärtävänsä pointtini ja jotkut ovat julkisestikin pitäneet meikää idealistisena idioottina. Mielestäni on ihan ok, jos joskus joutuu tekemään töitä normaalia enemmän ja normaalia pidempään (ja tästä saa korvauksen; rahaa tai vapauksia). Ja mielestäni on ihan ok, jos joskus vähemmän sateisena päivänä lähtee töistä vaikka jo puolilta päivin perheen tai kavereiden kanssa viettämään aikaa, jos työpaikalla ei ole akuuttia tekemistä. Tai sama päinvastoin – en ymmärrä niitä, jotka keräilevät minuutteja kellokortille kardaani pitkällä.

Toinen hutilaukaus lähtee siitä, että Sarasvuon mukaan enenevä osa työntekijöistä olisi muka lusmuja. Unbelievable. Suurin osa työntekijöistä - joihin myös johtajat määritelmällisesti kuuluvat - tekee työnsä todella, todella hyvin ja erittäin tunnollisesti. Yleistys, että kaikki hakisivat saikkua kun vähän ahdistaa, kertoo ehkä sanojan omasta kieroutuneesta maailmasta. Siinä Sarasvuo on toki oikeassa, että osa – tosin ERITTÄIN PIENI osa – työtä tekevistä ovat lusmuja. Näitä itseään kehuvia säälittäviä saikunhakijoita on aina ollut ja valitettavasti aina joku tätä myös tulevaisuudessa yrittää.

Kolmas asia, joissa näkee Sarasvuon päättelyn ontuvan, on heitto siitä, että työntekijän pitäisi korvata työnantajalle ensimmäinen päivä sairauslomaa - siis palkaton päivä. Tämä on aika hullu heitto. Käytännössähän tämä johtaa siihen, että luotaisiin kannustin tulla sairaana töihin. Eli jos sinulla on karmea mahatauti, menetät päivän palkan jäädessäsi kotiin sairastamaan. Tässä tilanteessa vähänkin rationaalisesti toimiva, ei huippupalkkaa nauttiva, ihminen tulee töihin. Sarasvuon ajatus on suomeksi se, että tullaan töihin levittämään mahatautia, että kohta muutkin firmalla ovat sairaana. Työantajana en mitenkään voi tällaista yrityksen tuloksellisuutta rapauttavaa ajatusta allekirjoittaa.

Mitä siis yritän sanoa?

Ensinnäkin, Sarasvuon näkemys on yksittäisen ihmisen näkemys ilman laajempaa havaintoaineistoa. Yksittäisen ihmisen kokemusta, oli se sitten miten loistava tai pohjanoteeraus tahansa, ei vaan voi yleistää mihinkään.

Toiseksi, menetetystä vapaa-ajasta maksaminen sopi ehkä hyvin Henry Fordin aikakauden tyypeille. Oikeudenmukaista olisi maksaa siitä, mitä saa aikaan.

Kolmanneksi, sairaana ei tulla töihin. Se ei ole hyväksi työntekijälle eikä yritykselle.

lauantai 18. helmikuuta 2012

LTY:n Savon yksikön Kestävät Teknolokiat

Armoitettuna presidentinvaalikrapulamaanantaina 6.2 kansainvälisesti kovatasoinen ja vihreää liikettä kannattava tiedemiehemme Alatalon Matti oli paikallisen lehtemme mukaan lausunut jotakuinkin seuraavasti, että kun tunnustaa vihreää aatetta, voi joskus rahoituksen (ts. ulkopuolinen teollisuusrahoitus todennäköisesti) olla hieman vaikeaa. Myöhemmin sitten saimme lehdessä kohteliasta kuittailua siitä, että yliopiston sisäinen rahoitusmalli (jolla siis tiedekuntien rahoitusosuudet lasketaan Opetus- ja kulttuuriministeriön rahasta) olisi riippuvaista puoluekannasta. Heh, hyvä heitto.

Valitettavasti se jäi elämään faktana.

Olisi muuten varsin perverssiä, jos vaikka LUT:n sisäinen rahoitus tiedekuntien näkökulmasta menisi seuraavasti:

(kansainväliset tieteelliset julkaisut + tohtorintutkinnot + DI:t ja KTM:t) * puoluekerroin = todellinen tulos

Mikä olisi vaikkapa mainioiden tulipunaisten kommunistiemme kertoimet suhteessa hartaisiin kristittyihin. Tai olisiko Väyrysen kannattajilla kovemmat kertoimet kuin tulevan presidenttimme puolueella. Tai jos olisikin sitoutumaton, kerroinhan olisi nolla. Sehän johtaisi nollarahoitukseen!!! Pitäisi siis olla vähintään vaikkapa piilodemari, että pärjäisi LUT:n sisäisessä rahoituksessa.

No, breineimmät tajuavat ajatukseni jo tässä vaiheessa. Eli LUT:n sisäiseen rahoitukseen liittyen ei ole mitään vaikutusta sillä, mihin puolueeseen kuulut. Tai olet kuulumatta. Ainut vaikuttava asia on se, että teet kovatasoista, kansainvälistä tutkimusta ja opetat korkeatasoisesti.

Eikä tässä vielä kaikki.

Joudun meinaan tarjoamaan aika monet konjakit kavereille, piru vie.

Nimi oli kirjoitettu aamun lehdessä oikein, hehee.

Meillä LUT Savon yksikön nimi oli veivattu kansainväliseen asuun (LUT Savo Sustainable Technologies) ja se riemastutti suuresti. Kerroin, että virallisiin suomalaisiin sopimuksiin ja asiakirjoihin kirjoitamme aina Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Siellä ei ole mitään muuta kieltä kuin suomea.

Meidän haasteeksi pelkkien tai pääasiassa suomenkielisten termien käytön tekee kansainvälisyys. LUT:n käytävillä käveli viime vuoden lopussa 62 (kyllä, 62) eri kansallisuutta. Kansainvälisten opiskelijoiden (jotka muuten tässä sanottuna maksavat EU:n ulkopuolelta tullessaan lukukausimaksuja) osalta olemme Suomen kansainvälisin tiedeyliopisto. Tiede ei myöskään ole kotimaista, vaan se on aina kansainvälistä. Ja kun tehokkaita ja taloudellisia olemme, niin emme paina esimerkiksi useita käyntikortteja, vaan kansainvälinen yleiskieli toimii aika tavalla kaikkialla.

Saan käyttää ehkä jo ensi viikolla työaikaani erilaisiin selvityksiin eri viranomaisille, miksi käytämme kansainvälisenä toimijana alueyksikössämme englanninkielistä nimeä ns. aputoiminimenä. Todennäköisesti käytän aikaani tähän ihan aiheesta. Saan selittää myös sitä, että käytämme jatkossakin Suomessa virallisissa yhteyksissä nimeä Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Kuten olemme käyttäneet jo vuodesta 1969.

Toisaalta, olisihan se kiva kaataa pari mäntyä ja tehdä vaikkapa käyntikortteja nimellä LUT Savon… anteeksi Lappeenrannan teknillisen yliopiston Savon yksikön Kestävät Teknolokiat.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Umpiurpo

Pitkästä aikaa pääsin viikonloppuvapaalle niin töistä kuin lastenhoidosta (kiitokset jälkimmäisestä mummolle ja papalle). Päätimme rouvan kanssa valita kohteeksi mainion vapaa-ajanviettokaupungin Itä-Suomesta. Imatran. Suosittelen. Imatran kehumisen kuitenkin estää kaupungilla näkemäni suvaitsemattomuus tai edes kohtuullisen käytöksen puute. Valitettavasti osa ihmisistä ei osaa liikkua kalustetuissa huoneissa, jos asia näin muotoillaan. Meikää alkoi eilen kyrsiä yllä olevaan kuvaan liittyvä tapahtumaketju. Joku siis oli kyrvähtänyt ehdokas Haavistoon ja päättänyt repiä vaalimainoksen. Puolueisiin äärisitoutumattomana tämä nyt ei puoluepolitiikan näkökulmasta ahdista pätkän vertaa, mutta mitä liikkuu sellaisen imatralla liikkuvan (huom, ei välttämättä imatralaisen) päässä, joka tulistuu Haaviston (tai joissakin paikoissa Niinistön) kuvan nähtyään noin reippaasti? Todennäköisesti ei mitään. Sen vielä ymmärtäisin, jos sama kaveri olisi repinyt molemmat mainokset. Se olisi sentään konkreettinen kannanotto demokratiaa vastaan. Edellyttäen, että olisi uskaltanut tehdä toimenpiteen selvinpäin, heh. Omaan äänestyspäätökseeni (toinen äijistä tai tyhjä) repimisillä ei ole vaikutusta, joskin jos kantani olisi epävarma, vaaka kääntyisi Haaviston suuntaan. Ja vain siksi, että hänen mainoksensa oli joutunut jonkun umpiurpon käsiteltäväksi. Toisaalta, jos logiikka toimii laajemminkin näin, tässähän olisi hyvä markkinointikikka :-) p.s. Näyttää siltä, että googlen päivitykset saavat aikaan sen, että rivivaihtoa ei saa enää tulemaan tekstiin. Pitäisköhän vaihtaa bloggerista johonkin muuhun?

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Pimp my Suomineito II

Tänään illalla tiedämme melko pitkälti, ketkä kaksi joutuvat - tai pääsevät - toiselle kierrokselle. Ja heti ensi kuun alussa tiedämme, kuka pääsee seuraavaksi kaudeksi sorvin ääreen virittämään (Pimp my Ride -tyylisesti) Suomi-neitoa. Hyvää asiassa on se, että me suomalaiset pääsemme itse päättämään asian.

Lueskelin vuosi sitten huhtikuussa filosofi Ollilan kolumnia liittyen uurnilla käyntiin ja pohdintaan ehdokkaista sekä erityisesti meistä äänestäjistä. Enpä osaisi itse asiaa paremmin ilmaista.

”Paras ehdokas on oppimiskykyinen henkilö, jolla on huikeat vuorovaikutustaidot ja arvot kohdallaan. Sopiva äänestäjä on henkilö, joka löytää tien vaaliuurnille. Satoi tai paistoi.” (Ollila, Talouselämä 14/2011)

Ainoa lisäys, joka tuohon pitää tehdä, on tilanne sopivan ehdokkaan puuttumisesta. Sopiva äänestäjä meinaan löytyy aina. Jos sopivaa ehdokasta ei löydy, kopissa voi käydä palauttamassa myös tyhjän lapun. Sekin on arvokas mielipide.

Tänään ja seuraavina äänestyspäivinä on siis todella säälittävää jäädä kotiin sohvalle voivottelemaan maailmanmenoa vaikkapa reippahassa krapulassa. Ellei sitten ole jo ennakkoäänestänyt.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Ford-kerho, Paranoid ja Evoluutioteoria

”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli Esko Kepusta.

Sivistyneiden hienojen ihmisten mukaanhan todellinen sivistysihminen ei mm. paljoa kiroile. Tai siis ei kiroile ollenkaan. Tämän vähemmistön mielestä riittää, kun paiskaa sivistysanoja kehiin, kiillottaa lakerikengät aamulla ja sipsuttelee ”töihin”.

Mielestäni toveri Aho tuossa yllä lausahti valtiotieteitä tutkintoon asti lukeneena miehenä vallan mainiosti. Hänhän oli tuolloin liikenteessä Jorma -nimisen rahamiehen kanssa ottamassa parit ohrapirtelöt hävityn taistelun jälkimainingeissa.

Mutta jos joskus sattuu olemaan 13.s päivä ja perjantai mm. koko ajan, niin onko oluen lisäksi mitään muuta, mikä auttaisi ko. olotilaan.

Ainakin itselläni se on hyvässä seurassa matkustaminen. Tuo hyvä seura voi helposti koostua omasta perheestä, laajemmin sukulaisista tai sitten niistä muutamista ystävistä.

Matkustamisessa, joka siis tulkitaan omasta asunnosta tai työpaikalta fyysisesti poistumiseksi oliko se nyt 75 kilometrin päähän, on parasta mahdolliset seikkailut. Toki tämä edellyttää, ettei lähde aina all-inclusive-samsonite-matkoille.

Viime viikon torstaina hyppäsin opiskelu- ja muusikkoystävieni kanssa junaan ja päätimme käydä Venäjän pohjoisosissa. Jo ajatus matkasta vähensi vanteen kiristymistä päässä. Rajusti.

Sitä kun seisoo paikallisena jouluaattona järkälemäisen, toisen maailmansodan betonimonumentin äärellä kaupungin laidalla ja katsoo jääkylmälle merelle… ja muistaa siinä samassa lukeneensa neuvostotyyppisestä ravintolasta… ja huomaa, ettei yhtään julkista kulkuvälinettä ole lähellä… saa seikkailun. Paikalle oli ilmaantunut jouluajelulla oleva useista autoista koostuva venäläinen Ford Fusion –kerho kuvaamaan kolmijaloilla sumuvalot päällä olevaa kalustoaan. Kun ei jäänyt tuppisuuksi, huomasi pienen keskustelun jälkeen istuvansa yhden auton takapenkillä ja kerhon jouluajelu suuntasi kohti kaupungin toisella laidalla olevaa ravintolaa. Klubi toivotti meille ystävällisesti hyvää joulua ja jatkoi jouluajelua.

Sitä kun istuu ydinjäänmurtajalla ja näkee nurkassa todella vanhan flyygelin… ja kun uskaltaa kysyä, että miksi siellä sellainen on… ja kun kerrotaan, että se on neuvostoliittolaisia (!) huippuartisteja varten hommattu peli… ja huomaa itse soittavansa hetken kuluttua Paranoidia samaisella soittopelillä… pelillä, jonka nimi on ”Punainen Lokakuu”. Sitä tuntee elävänsä.

Sitä kun istuu kolmattakymmenettä tuntia kestävällä junamatkalla lukien aamulla matemaatikkojen seminaarista ostettua kirjaa… ja sitten jaksaa kävellä ravintolavaunuun edulliselle aamiaiselle… ja kun paikalle saapuvat erittäin täysipäiset ystävät … ja alkaa tiukka, useiden tuntien väittely evoluutioteoriasta… Sitä tuntee elävänsä siinäkin.

Joten Esko, jos ensi kerralla vähän ahdistaa pikkuinen tappio, mene junamatkalle. Halvalle sellaiselle.