”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli Esko Kepusta.
Sivistyneiden hienojen ihmisten mukaanhan todellinen sivistysihminen ei mm. paljoa kiroile. Tai siis ei kiroile ollenkaan. Tämän vähemmistön mielestä riittää, kun paiskaa sivistysanoja kehiin, kiillottaa lakerikengät aamulla ja sipsuttelee ”töihin”.
Mielestäni toveri Aho tuossa yllä lausahti valtiotieteitä tutkintoon asti lukeneena miehenä vallan mainiosti. Hänhän oli tuolloin liikenteessä Jorma -nimisen rahamiehen kanssa ottamassa parit ohrapirtelöt hävityn taistelun jälkimainingeissa.
Mutta jos joskus sattuu olemaan 13.s päivä ja perjantai mm. koko ajan, niin onko oluen lisäksi mitään muuta, mikä auttaisi ko. olotilaan.
Ainakin itselläni se on hyvässä seurassa matkustaminen. Tuo hyvä seura voi helposti koostua omasta perheestä, laajemmin sukulaisista tai sitten niistä muutamista ystävistä.
Matkustamisessa, joka siis tulkitaan omasta asunnosta tai työpaikalta fyysisesti poistumiseksi oliko se nyt 75 kilometrin päähän, on parasta mahdolliset seikkailut. Toki tämä edellyttää, ettei lähde aina all-inclusive-samsonite-matkoille.
Viime viikon torstaina hyppäsin opiskelu- ja muusikkoystävieni kanssa junaan ja päätimme käydä Venäjän pohjoisosissa. Jo ajatus matkasta vähensi vanteen kiristymistä päässä. Rajusti.
Sitä kun seisoo paikallisena jouluaattona järkälemäisen, toisen maailmansodan betonimonumentin äärellä kaupungin laidalla ja katsoo jääkylmälle merelle… ja muistaa siinä samassa lukeneensa neuvostotyyppisestä ravintolasta… ja huomaa, ettei yhtään julkista kulkuvälinettä ole lähellä… saa seikkailun. Paikalle oli ilmaantunut jouluajelulla oleva useista autoista koostuva venäläinen Ford Fusion –kerho kuvaamaan kolmijaloilla sumuvalot päällä olevaa kalustoaan. Kun ei jäänyt tuppisuuksi, huomasi pienen keskustelun jälkeen istuvansa yhden auton takapenkillä ja kerhon jouluajelu suuntasi kohti kaupungin toisella laidalla olevaa ravintolaa. Klubi toivotti meille ystävällisesti hyvää joulua ja jatkoi jouluajelua.
Sitä kun istuu ydinjäänmurtajalla ja näkee nurkassa todella vanhan flyygelin… ja kun uskaltaa kysyä, että miksi siellä sellainen on… ja kun kerrotaan, että se on neuvostoliittolaisia (!) huippuartisteja varten hommattu peli… ja huomaa itse soittavansa hetken kuluttua Paranoidia samaisella soittopelillä… pelillä, jonka nimi on ”Punainen Lokakuu”. Sitä tuntee elävänsä.
Sitä kun istuu kolmattakymmenettä tuntia kestävällä junamatkalla lukien aamulla matemaatikkojen seminaarista ostettua kirjaa… ja sitten jaksaa kävellä ravintolavaunuun edulliselle aamiaiselle… ja kun paikalle saapuvat erittäin täysipäiset ystävät … ja alkaa tiukka, useiden tuntien väittely evoluutioteoriasta… Sitä tuntee elävänsä siinäkin.
Joten Esko, jos ensi kerralla vähän ahdistaa pikkuinen tappio, mene junamatkalle. Halvalle sellaiselle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti