Viimeviikkoinen blogi jäi väliin, sillä en tahtonut pahoittaa kunnon kommunistien (siis kunnon, ei naisissa, sukkahousuja myymässä ja pimeästi rahaa vaihtamassa metrotunnelissa käyneiden wanna-be-neuvostoturistien) mieltä. Tupsahdin näet kuun alussa lievässä kauppasaarrossa olevaan veljesten hallitsemaan maahan pariksi viikoksi. Hallintomalliltaan maa oli kuin huonompi versio Neuvostoliitosta.
Viikon vatuloinnin jälkeen näin (ääri)sitoutumattomana mihinkään poliittiseen liikkeeseen uskallan – tai pitäisikö sanoa pystyn - sitten jo kirjoittamaan. Ja vieläpä positiivista kamaa.
Legendaarisen moottoripyöräilevän lääkärin sekä toisen velloksista ehkä maailman tasa-arvoisimmaksi järjestelmäksi visioimassa maassa keskipalkka on noussut iltapäivälehtitietojen (IS, 26.1.2011, 22-23) mukaan peräti 13 euroksi kuukaudessa. Hintataso maassa on abouttiarallaa sama kuin Lappeenrannassa. Toki kuukausipalkan lisäksi pyöritetään harmaata taloutta, vaihdetaan ja varastetaan sekä viilataan vuorotteluvapaalla olevia turisteja linssiin. Maasta ei luonnollisesti pääse matkustamaan vapaasti pois. Valtio omistaa lähes kaiken. Ikivanha Lada maksaa rapiat 10 000 euroa. Maassa ilmestyy kerran viikossa yksi valtiollinen nelisivuinen sanomalehti. Jos talosta on rikkoutunut ikkuna, se on korvattu – jos on ollut vähän rahaa – kaltereilla.
Ja kaikesta huolimatta porukoilla tuntui olevan omanarvontunto terveellä pohjalla. Aika melkoista,
Tuli tässä mieleeni tämän viikon aikana, että mistä ihmeestä me jaksamme aina valittaa? On liikaa lunta - no talvella yleensä on. Uhkaillaan porukalla jääkiekkojoukkueen valmentajan perhettä saadaksemme SM-tason joukkueen pelaamaan paremmin - no uhkailulla saadaan paljon aikaan. On liikaa töitä - no mitäpä jos tekisit vähemmän, vaikka siitä ansaitsisi vähän nykyistä vähemmän; se kun on kuitenkin enemmän kuin 13 euroa kuussa. Ei ole aiemmanlaisia töitä - no mitäpä jos vaikka hakisit muunlaisia töitä. Pomot on hanurista - no pelkästään pomothan ne hanurista ovat.
Heh. Sitä on niin monenlaista. Itse virkistyin isosti matkalla ison veden taakse. Meillä jokaisella menee ihan helkkarin hyvin.
p.s. Paluumatkalla sivullani istui 8 hengen pukumies- ja -naisseurue. Kun kapteeni kiihdytti vanhan Boeingin kiitoradalla nousukiitoon kohti Amsterdamia, tämä pukuporukka alkoi hymyillä, sitten taputtaa käsiään ja huutaa todennäköisesti ilon huutoja. Tunnelma oli kuin nykyisin Finnairin koneissa – päästiin lähtemään pois.
p.p.s. Jos teille ei ole legendaarisen suomalaisen ajattelijan, Kemppisen, blogit tuttuja, niin käykääpä vilkaisemassa. Vaikka uusin tai sitten ihan mikä vaan http://kemppinen.blogspot.com/2011/01/pers.html
perjantai 28. tammikuuta 2011
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Hortoilu kunniaan!
LUT:n Dupontin veljeksistä se toinen suositteli jokunen hetki sitten lukemistoksi tähtitieteilijältä näyttävän tähtitieteilijä Valtaojan Tieto-Finlandian voittanutta kirjaa. Kävelin pokerina kirjastoon, joskin jokin muukin oli osannut hyödyntää maksamiaan veroja. Kirjakauppa auttoi ongelmassa, joskin eurojen perään myös vapaa-ajalla katselevana ostin ‘Kosmoksen siruja‘. Näin kun saisin vaihtamalla luettua samaan hintaa kaksi Valtaojaa, heh.
Olen yrittänyt lukea Kosmoksen siruja Valtaojan innoittamana mahdollisimman hitaasti, etten tulisi hypänneeksi yli sopivasti kieli poskessa kirjoittavan luonnontieteilevän verbaalineron tulkintoja vaikkapa harhaopeista, kesäpanomekoista tai tieteen popularisoinnista.
Akateemikko Valtaoja pohtii hortoiluaan tieteen ja taiteen välimaastossa. Hallinnollisesti tuota hortoilua kutsutaan laajasti ymmärrettynä OKM:n termien mukaan yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Esko-setä toteaa osuvasti, että “tiede ja taide ovat saman inhimillisen luovuuden kaksi ilmenemismuotoa, ja niiden vuorovaikutus tuottaa aina kaikenlaisia uusia ajatuksia, joita ei yhdestä näkövinkkelistä lähtien olisi ikinä saanut pukattuaan itsestään ulos”. Kuulostaako vähän Aalto-yliopistolta? Tai selväjärkisemmin, kuulostaako yliopistolta?
Vaikka OKM on lisännyt rajusti omistajaohjausta yliopistojen kansainvälisen kilpailun myötä, niin tuolle tieteen ja taiteen yhdistämiselle jää runsaasti vielä tilaa. Nyt kun ensimmäistä kertaa tiedetään, mitä omistaja haluaa niin määrän kuin laadun suhteen (ja tämä voidaan nelilaskimella laskea henkilötasolle asti), niin sen lopun ajan voipi käyttää sitten miten haluaa. Tosin rehellisyyden nimissä pitää muistaa, ettemme ala täyttää luovuuteen varten varattua aikaa pelkällä hallinnollisella byrokratialla.
Itse olen huomannut, että luovimmat (ja myös tieteellisesti kovatasoiset) tutkijamme ja näiden työtä tukevat taistelijat osaavat tämän tieteen ja taiteen yhdistämiseen. Olkoon kyse sitten professorien bändeistä, saksalaisesta jalkapallon analysoinnista, lintujen rengastamisesta, kilpaurheilusta, näyttelijäntyöstä, klassisesta laulusta, raviurheilusta, takkojen muuraamisesta, purjelennosta, valokuvauksesta tai vaikka ties mistä.
Olen yrittänyt lukea Kosmoksen siruja Valtaojan innoittamana mahdollisimman hitaasti, etten tulisi hypänneeksi yli sopivasti kieli poskessa kirjoittavan luonnontieteilevän verbaalineron tulkintoja vaikkapa harhaopeista, kesäpanomekoista tai tieteen popularisoinnista.
Akateemikko Valtaoja pohtii hortoiluaan tieteen ja taiteen välimaastossa. Hallinnollisesti tuota hortoilua kutsutaan laajasti ymmärrettynä OKM:n termien mukaan yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Esko-setä toteaa osuvasti, että “tiede ja taide ovat saman inhimillisen luovuuden kaksi ilmenemismuotoa, ja niiden vuorovaikutus tuottaa aina kaikenlaisia uusia ajatuksia, joita ei yhdestä näkövinkkelistä lähtien olisi ikinä saanut pukattuaan itsestään ulos”. Kuulostaako vähän Aalto-yliopistolta? Tai selväjärkisemmin, kuulostaako yliopistolta?
Vaikka OKM on lisännyt rajusti omistajaohjausta yliopistojen kansainvälisen kilpailun myötä, niin tuolle tieteen ja taiteen yhdistämiselle jää runsaasti vielä tilaa. Nyt kun ensimmäistä kertaa tiedetään, mitä omistaja haluaa niin määrän kuin laadun suhteen (ja tämä voidaan nelilaskimella laskea henkilötasolle asti), niin sen lopun ajan voipi käyttää sitten miten haluaa. Tosin rehellisyyden nimissä pitää muistaa, ettemme ala täyttää luovuuteen varten varattua aikaa pelkällä hallinnollisella byrokratialla.
Itse olen huomannut, että luovimmat (ja myös tieteellisesti kovatasoiset) tutkijamme ja näiden työtä tukevat taistelijat osaavat tämän tieteen ja taiteen yhdistämiseen. Olkoon kyse sitten professorien bändeistä, saksalaisesta jalkapallon analysoinnista, lintujen rengastamisesta, kilpaurheilusta, näyttelijäntyöstä, klassisesta laulusta, raviurheilusta, takkojen muuraamisesta, purjelennosta, valokuvauksesta tai vaikka ties mistä.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
My Hometown
Eilen meikällä oli rouvan kanssa mahdollisuus pitkästä aikaa tutustumaan rauhassa kotikaupunkiini Mikkeliin myös pimeällä. Nykyisin tuo tarkoittaa klo 15 jälkeen.
Muutin Mikkelistä melko tarkkaan 15,5 vuotta sitten Lappeenrantaan. Savosta Karjalaan. Tuolloin viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen puolivälissä tiesin Mikkelin keskustan – niin, Mikkelissä on muuten aito keskusta – jokaisen kaupan ja liikkeen paikan. On täällä toki tullut useasti käytyä lähdönkin jälkeen, joskin aina sellaisella agendalla ja aikataululla, ettei ympärillekatseluun ole ollut aikaa.
Oli melko spookyä huomata, että ”omilla paikoillaan” ei ollut enää pääasiassa muita kuin valtion ja kunnan laitokset, kirkko sekä menestyneimmät sekä perinteisimmät perheyritykset. Kaikki muu oli kadonnut tai vaihtunut johonkin muuhun.
Soittelen Mikkeliin varsin usein ja kyselen kuulumisia. Paikallisten vastaus on melko usein, että ”pääosin kaikki on ennallaan, ei täällä mitään ihmeellistä ole tapahtunut”. Tai sitten jos vähän tapahtuu, niin ainakin alueen ykköslehti Länsi-Savon mielipidepalstojen mukaan kaikki on tehty vähintäänkin päin helvettiä, väärin ja pieleen.
Jotenkin alkoi kuulostaa tämänhetkiseltä keskustelulta Lappeenrannassa.
Aloin illalla miettiä hieman ennen ensimmäisen Bondin alkua, miksi paikalliset, olkoon se sitten missä kaupungissa tahansa, eivät näe aiemminkin mainitsemaani schumpeteriläistä 'luovaa tuhoa' tai sitten toteavat sen olevan pahasta. Perusteluja hehkulamppu- ja rautakauppojen säilyttämiselle ydinkeskustoissa kyllä nousee kysyttäessä, mutta ilmeisesti mielipiteenkirjoittajat äänestävät kukkarollaan toisin.
Mikkelin keskusta näyttää menneen ja menevän lujaa vauhtia eteenpäin. Kunhan toriparkki ja torin ympäristön melko massiiviset rakennustyöt ovat valmiita, on Mikkeli päivittänyt itsensä taas hyvin eläväksi kaupunkikeskustaksi. Toivottavasti entiset kotikaupunkilaiset ymmärtävät jatkaa samaa rataa satama-alueella.
p.s. Itselläni on ikävä Mikkelissä paikallista F-musiikkiliikettä ja entistä työpaikkaani Mustaa Pörssiä, yökerhoa. Tosin nykyisin harvaisemmat biisit saan iTunesista tai Levy-musiikista ja ei univelkainen keski-ikäinen mihinkään yökerhoon jaksa mennä.
Muutin Mikkelistä melko tarkkaan 15,5 vuotta sitten Lappeenrantaan. Savosta Karjalaan. Tuolloin viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen puolivälissä tiesin Mikkelin keskustan – niin, Mikkelissä on muuten aito keskusta – jokaisen kaupan ja liikkeen paikan. On täällä toki tullut useasti käytyä lähdönkin jälkeen, joskin aina sellaisella agendalla ja aikataululla, ettei ympärillekatseluun ole ollut aikaa.
Oli melko spookyä huomata, että ”omilla paikoillaan” ei ollut enää pääasiassa muita kuin valtion ja kunnan laitokset, kirkko sekä menestyneimmät sekä perinteisimmät perheyritykset. Kaikki muu oli kadonnut tai vaihtunut johonkin muuhun.
Soittelen Mikkeliin varsin usein ja kyselen kuulumisia. Paikallisten vastaus on melko usein, että ”pääosin kaikki on ennallaan, ei täällä mitään ihmeellistä ole tapahtunut”. Tai sitten jos vähän tapahtuu, niin ainakin alueen ykköslehti Länsi-Savon mielipidepalstojen mukaan kaikki on tehty vähintäänkin päin helvettiä, väärin ja pieleen.
Jotenkin alkoi kuulostaa tämänhetkiseltä keskustelulta Lappeenrannassa.
Aloin illalla miettiä hieman ennen ensimmäisen Bondin alkua, miksi paikalliset, olkoon se sitten missä kaupungissa tahansa, eivät näe aiemminkin mainitsemaani schumpeteriläistä 'luovaa tuhoa' tai sitten toteavat sen olevan pahasta. Perusteluja hehkulamppu- ja rautakauppojen säilyttämiselle ydinkeskustoissa kyllä nousee kysyttäessä, mutta ilmeisesti mielipiteenkirjoittajat äänestävät kukkarollaan toisin.
Mikkelin keskusta näyttää menneen ja menevän lujaa vauhtia eteenpäin. Kunhan toriparkki ja torin ympäristön melko massiiviset rakennustyöt ovat valmiita, on Mikkeli päivittänyt itsensä taas hyvin eläväksi kaupunkikeskustaksi. Toivottavasti entiset kotikaupunkilaiset ymmärtävät jatkaa samaa rataa satama-alueella.
p.s. Itselläni on ikävä Mikkelissä paikallista F-musiikkiliikettä ja entistä työpaikkaani Mustaa Pörssiä, yökerhoa. Tosin nykyisin harvaisemmat biisit saan iTunesista tai Levy-musiikista ja ei univelkainen keski-ikäinen mihinkään yökerhoon jaksa mennä.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Back in Business
Virtuaalimaailma rokkasi mainiosti ilman meikeläistä hieman yli kuukauden. Suosittelen kaikille ko. seikkailumatkaa aikaan, jolloin ei ollut sähköposteja, FB:ja tai muitakaan sosialistiseen mediaan viittaavia välineitä. Kuukauden aikana tapahtui runsaasti asioita, joista kaksi päällimäistä olivat pahaapuhumattomien määrän väheneminen yhdellä sekä totuusvuodot
Jouni has left the Building
Jouni on pytingin vasemmalla puolella.
Kävin viime kuun puolessa välissä kantamassa Jounin, yhden Lappeenrannan uljaimman kirjakokoelman omistaneen ja todennäköisesti monen mielestä monitahoisen kaverin lepoon. Hänen piti tilastollisesti siirtyä ilmavoimiin jo syyskuun puolenvälin paikkeilla, joskin ei hän auktoriteeteille tai todennäköisyyksille aiemmin(kaan) kumartanut.
Yhteydenpitomme jatkui marraskuun loppuun saakka ja oli totaalisen karmaisevan upeaa huomata, kuinka kaverin pää kesti viimeiseen asti. Ja huumori. Hän mm. totesi tuossa puolitoistakuukautta sitten, että aikoo ottaa joka päivä ruuan kanssa ryypyn jotakin kunnollista juomaa. Alkoholismiin kun hän nyt ei todennäköisesti kuole. Kornia, mutta niin totta.
Jounista jäi päällimäisenä mieleen se, että hän ei ainakaan meikän kuullen koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Ei edessä eikä selän takana. Kriittinen ylilyönneille hän toki oli – ja sen muisti kyllä kertoa suoraan faktojen kanssa ylilyöjälle – mutta yhtään ainoaa selvinpäin tai vodkanhuuruista kaverinmollausviestiä en häneltä saanut. Pahaapuhumattomia ihmisiä on taas yksi vähemmän, mikä harmittaa kovasti.
Pravda
Wikivuotajien sivusto on eri puolilla maailmaa herättänyt ihmetystä varsinkin useissa tästä todellisuudesta irtaantuneissa politikoissa. Itsestäni ei ole – enää – mitään ihmeellistä siinä, että normaalisti ihan täysipäiset ihmiset lähettävät kuvailullisisia v*tt**viestejä toisistaan. Olipa kyse sitten ihan mistä tahansa kahden tai useamman ihmisen välisestä viestinnästä.
Se, mikä WikiLeaksissa on ollut varsin tyylikästä (kaikki ei toki todellakaan ole ollut asiallista), on se, että he ovat tuoneet todisteet pöytään pelkkien puheiden lisäksi. Kuvitelkaapa tilanne, jossa joku vaaleahiuksinen keski-ikäistyvä Ruotsiin tupsahtanut ruuhkatukka olisi kirjoitellut samat asiat jonnekin keskustelupalstalle. Olisitko uskonut?
Mutta kun todisteet lyötiin pöytään puheiden lisäksi, ei tarvitse paljon selitellä. Selittelijöinä toimivatkin sillä samalla hetkellä mahtivaltioiden syväkurkut. Ja mahtaa heitä ahdistaa.
Odotan mielenkiinnolla, millaisia uusia avauksia ja sovelluksia WikiLeaksista on tulossa. Tuskin se pelkästään tähän jää.
p.s. Kuulin muuten kahden erään LUT:n kovatasoisen professorin päättäneen piristää henkilökunnan kahvitaukoa ottamalla pari kitaraa messiin. Kaverit olivat kaiketi todenneet haluavansa tehdä jotakin normikahvitauosta poikkeavaa ja päättäneet vetää yhteisjoululaulusession. Mitä olen osallistujilta kuullut, hyvääkin yhteishenkeä tämä oli nostattanut kummasti ja piristänyt päivää. Hienointa oli se, että tuo sessio 'tehtiin'. Ei perustettu yhteistoiminnan nimissä työryhmää kehittämään laulusessioita. Kitara kun soi työryhmämuistiota paremmin.
Jouni has left the Building
Jouni on pytingin vasemmalla puolella.
Kävin viime kuun puolessa välissä kantamassa Jounin, yhden Lappeenrannan uljaimman kirjakokoelman omistaneen ja todennäköisesti monen mielestä monitahoisen kaverin lepoon. Hänen piti tilastollisesti siirtyä ilmavoimiin jo syyskuun puolenvälin paikkeilla, joskin ei hän auktoriteeteille tai todennäköisyyksille aiemmin(kaan) kumartanut.
Yhteydenpitomme jatkui marraskuun loppuun saakka ja oli totaalisen karmaisevan upeaa huomata, kuinka kaverin pää kesti viimeiseen asti. Ja huumori. Hän mm. totesi tuossa puolitoistakuukautta sitten, että aikoo ottaa joka päivä ruuan kanssa ryypyn jotakin kunnollista juomaa. Alkoholismiin kun hän nyt ei todennäköisesti kuole. Kornia, mutta niin totta.
Jounista jäi päällimäisenä mieleen se, että hän ei ainakaan meikän kuullen koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Ei edessä eikä selän takana. Kriittinen ylilyönneille hän toki oli – ja sen muisti kyllä kertoa suoraan faktojen kanssa ylilyöjälle – mutta yhtään ainoaa selvinpäin tai vodkanhuuruista kaverinmollausviestiä en häneltä saanut. Pahaapuhumattomia ihmisiä on taas yksi vähemmän, mikä harmittaa kovasti.
Pravda
Wikivuotajien sivusto on eri puolilla maailmaa herättänyt ihmetystä varsinkin useissa tästä todellisuudesta irtaantuneissa politikoissa. Itsestäni ei ole – enää – mitään ihmeellistä siinä, että normaalisti ihan täysipäiset ihmiset lähettävät kuvailullisisia v*tt**viestejä toisistaan. Olipa kyse sitten ihan mistä tahansa kahden tai useamman ihmisen välisestä viestinnästä.
Se, mikä WikiLeaksissa on ollut varsin tyylikästä (kaikki ei toki todellakaan ole ollut asiallista), on se, että he ovat tuoneet todisteet pöytään pelkkien puheiden lisäksi. Kuvitelkaapa tilanne, jossa joku vaaleahiuksinen keski-ikäistyvä Ruotsiin tupsahtanut ruuhkatukka olisi kirjoitellut samat asiat jonnekin keskustelupalstalle. Olisitko uskonut?
Mutta kun todisteet lyötiin pöytään puheiden lisäksi, ei tarvitse paljon selitellä. Selittelijöinä toimivatkin sillä samalla hetkellä mahtivaltioiden syväkurkut. Ja mahtaa heitä ahdistaa.
Odotan mielenkiinnolla, millaisia uusia avauksia ja sovelluksia WikiLeaksista on tulossa. Tuskin se pelkästään tähän jää.
p.s. Kuulin muuten kahden erään LUT:n kovatasoisen professorin päättäneen piristää henkilökunnan kahvitaukoa ottamalla pari kitaraa messiin. Kaverit olivat kaiketi todenneet haluavansa tehdä jotakin normikahvitauosta poikkeavaa ja päättäneet vetää yhteisjoululaulusession. Mitä olen osallistujilta kuullut, hyvääkin yhteishenkeä tämä oli nostattanut kummasti ja piristänyt päivää. Hienointa oli se, että tuo sessio 'tehtiin'. Ei perustettu yhteistoiminnan nimissä työryhmää kehittämään laulusessioita. Kitara kun soi työryhmämuistiota paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
