Ukko-Koli, Koli ja sen ympäristö on todennäköisesti monen mielestä todellisinta, suomalaista kansallismaisemaa - jos on yhtään puheisiin uskomista. Upeaa täällä on ihan faktisestikin; olen yli 10 vuoden ajan tupsahtanut syksyisin tänne rauhoittumaan tai riehaantumaan.
Illalla mökin hiljennyttyä puolen yön jälkeen olisin voinut ottaa pirssin ja kirmaista kylille, mutta sen sijaan ajatukseni harhailivat työn ympärillä.
Mahtoi maanviljelykseen tottuneita ”#%#¤”#:aa, kun joku ’omankylänpoika’ otti käyttöön liukuhihnan ja alkoi tarjota tasaisempaa ja turvallisempaa toimeentuloa huonosti valaistussa ja vetoisassa tehdashallissa. Tuo kyrsimisosuus liittyi todennäköisesti siihen, että tekemistä alettiin mitata aikana. Aiemminhan töitä oli tehty, kun niitä oli pitänyt tehdä. Kun viljaa piti puida, niin siellä ei työantaja- tai työntekijäjärjestöjen kellokallepellet heiluneet pellon reunassa juristiarmeijalle soittelemassa, vaan viljaa puitiin. Ja jos joskus sattui olemaan vapaampaa, niin sitten saatettiin ottaa vähän rennommin. Työtä arvostettiin tekemisen, ei olemisen mukaan.
Eipä mennyt kuitenkaan kovin pitkään, kuin kellon mukaan sananmukaisesti liukuhihnalla työskentely oli institutionalisoitunut. Siis on helppoa laittaa työmoodi (ts. aivot narikkaan)päälle, tehdä duunit pahaa maailmaa parjaten ja palata iltapäivällä himaan juomaan simaa tai juoksentelemaan sen kuuluisan kirveen ja perheen kanssa.
Työnantajat pitivät ja ehkä useat pitävät vieläkin tällaista aikaan perustuvaa kuukausipalkkaista lastentarhaa parhaimpana, koska sitä pystyy valvomaan ja ennustamaan. Luottamus hyvä, kontrolli parempi, totesi filosofi idästä. Työntekijäjärjestöt, myös omani, ovat pitkään taistelleen korvauksesta menetetystä vapaa-ajasta. Työn arvostaminen tapahtuu nykyään olemisen, ei tekemisen kautta.
Ajan arvostaminen on helkkarin perverssiä, sillä ahkeria ja tunnollisia ihmisiä on nykyäänkin hirmuisesti. Ainakin meillä niitä juoksee käytävillä runsaasti.
Maailma on länsimaisen vähemmistön näkökulmasta muuttunut palveluyhteiskunnaksi. Hubbabubbakonsultentit hipsuttelevat pitkin firmoja kertomassa, miten ainutlaatuiseksi ja erityiseksi yhteiskunta on muuttunut. ”Tällaista radikaalia tilaa ei ole ollut koskaan ennen”, julisti yksi konsulentti. Siis eikö koskaan aiemmin maailma ole ollut sellainen, että viljaa on pitänyt puida silloin kun viljaa on ollut puitavana?
Pääluottamusmiehemme kanssa viime keväänä kahvilla visioimme tuloksen merkityksestä niin työaikaan kuin palkkaan liittyen. Siis siten, että Martti totesi arvostavansa enemmän tulokseen perustuvaa toimintaa ja mittaamista. Rakennuksilla tällainen kun on ollut käytössä kuulemma jo kauan. Kun siellä tiimi teki enemmän, tiimin jäsenet saivat enemmän, ja kun tiimi teki duunia normaalisti, tiimin jäsenet saivat palkkaa normaalisti.
Koko yhteiskunnassa pitäisi polttaa kellokortit heti maanantai-aamuna. Nyt ei pidä tätä tulkita väärin. Ne, joiden tulosta kannattaa mitata ajalla (mm. on hienoa, että julkinen liikenne kulkee ajallaan ja puhelinvaihde on auki säännöllisesti), niin sitä kannattaa mitata jatkossakin ajalla. Mutta me muut, joiden palkan pitäisi perustua tulokseen, niin työajan seuraamisessa ei ole mitään tolkkua. Pahoittelen.
Uusi yliopistolaki onneksi tässä parantanut ainakin tutkijoiden asemaa. 1.8.2010 alkaen mm. nuoremmat tutkijat (ns. väitöskirjan tekijät) saavat viimeinkin käyttää vuodessa 1600 tuntia miten haluavat. Aiemminhan heidän piti ainakin turhien dokumenttien mukaan istua 7,25 tuntia firmalla arkipäivisin kopeissaan tekemässä innovatiivista maailmanluokan tutkimusta. Tuo 7,25 tuntia päivässä oli innovatiivista maailmanluokkaa 1800-luvun lopulla.
p.s. Kolille muuten kannattaa tulla myös ei-kansallisaatteen innoittaman halbamatkalaisenkin. Vaikka monet tosiaan puheissaan pitävät tätä kansallisaarteena, Loma-Kolin alueella näin eilen 5 autoa. Paljon puhetta, vähän tekoja. Ja kun näin on, hinnat ovat yleensä varsin maltillisia meille tänne tulijoille, heh.
p.p.s. Tänään otan pirssin.
lauantai 28. elokuuta 2010
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Joe O’Herlihy
Kuvan kaveri oli perjantaina keikalla Olympiastadionilla. Tokihan hänet tunnetaan; Joe on yksi tunnetuimmista ammattilaisista maailmalla. Ei, hän ei ole U2:sen lavalla heiluva maailmanparantaja, vaan se kaveri, joka järjestää Bonon äänen kuulumisen sadoille ja tuhansille tyypeille. Joe työskentelee paikallisessa yliopistopalveluissa.
Ennen akateemisen maailman seikkailuitani työskentelin enemmänkin musiikin parissa. En muusikkona, vaan yleensä joitakin kymmeniä metrejä lavan edessä näkymättömänä miehenä kopissa. Tehtäväni oli varsin yksinkertainen; piti tehdä kaikkensa käytettävissä olevilla työkaluilla ja porukoilla, jotta taiteilija(t) saisi(vat) luotua mahdollisimman upean elämyksen kuulijoille.
Tajusin perjantaina korvien tinnittäessä, että tätähän olen tekemässä tälläkin hetkellä.
Taiteilijoiden, varsinkin muusikoiden, kanssa tekniikasta etukäteen sopiminen on varsin yksinkertaista. Äänien ja valojen on oltava riittävät, kaikki pienimmätkin toiveet on täytettävä ja kustannukset eivät saa nousta taivaisiin. Joskus isommilla staroilla on raiderit, joissa sitten määritellään pukuhuoneisiin tulevien jallupullojen määrä. Ja kun keikka on ohi, esiintyjät tulevat aina antamaan keikan jälkeen osan kunniasta tekniikalle kiitoksen tai kritiikin myötä.
Nykyisin tukipalveluhallinnoijahefenä tilanne on täysin sama. Tutkimus- ja opetusinfran on oltava riittävässä kunnossa. Jos infraan menee liikaa hilloa, taiteilijaprofessori ei saa riittävästi tiedettä aikaiseksi. Jos infra on alimitoitettu, taiteilijaprofessori ei saa Mikko Alatalon tapaan ääntään riittävästi kuuluviin.
Kaikki pienimmätkin toiveet on pyrittävä täyttämään kovimpien tutkijoiden osalta. Kovimpia tutkijoita ovat ne, joilla on impactilla varustettuja kv-referoituja Journal-juttuja enemmän kuin laki sallii. Nämä tyypit löydätte kirjaston julkaisuluettelosta. Näille taiteilijaprofessoreille tai heidän tutkimusryhmien jäsenille ei saa - missään tilanteessa - vastata, että ei onnistu. Jos näin tekee, rumpupalikasta tulee suoraan kulmaan, kuten kävi erälle kaverilleni ollessaan legendaarisen Remun miksaajana.
Kaikista haasteellisin palikka on kustannusten vahtiminen. Taiteilijat ja tutkijat vaativat päivittäin enemmän, parempaa ja suurempaa, kuten pitääkin. Rahamäärä ei vaan kasva pätkän vertaa, jolloin kysymykseen tulee se, mitä, miksi ja miten tehdään missäkin. Tai mitä ei enää tehdä. Muistan, että raaka paikka musiikin tekniikkapuolella oli siirtyminen skannerimaailmaan hehkulamppumaailmasta. Ne, jotka tässä onnistuivat, ovat tänään päässeet pitkälle. Kuten perjantaina Olympiastadionilla nähtiin.
p.s. Eilen pääsin mystisesti ja etuoikeutetusti tupsahtamaan Mikko Alatalon yksityiskeikalle. Alatalo on todellinen taiteilija ja musiikintekijä – ja jos hän joskus oppii arvostamaan sitä, että ammattilaiset hoitavat tekniikan (tukipalvelut) oman turaamisen sijaan, hän myös kuulostaa isommassa salissa aiempaa paremmalta.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Vuorotteluun
Korvaamattomia ihmisiä on kuulemma olemassa. En ole vielä tähänastisessa elämässäni yhteenkään törmännyt. Muutamasta etelänmiehestä, jotka pitävät itseään korvaamattomana, olen kyllä huhuja kuullut.
Aika tarkkaan vuosi sitten silloisen diilini lähestyessä loppuaan esimieheni Ilkka pohti jatkodiiliini liittyvää toivettani ”ajasta perheen kanssa”. Lapsiakin kun on ja haluan heitä sekä vaimoa joskus nähdä. Toiveeni ei siis koskenut lisähilloa, vaan hiuksia päästä tiputtavan keski-ikäisen kaverin halua olla pidempi yhtäjaksoinen aika perheen kanssa.
Rehtori teki esityksen, josta ei voinut – eikä olisi ollut mitään järkeä – kieltäytyä. Yksinkertaistettuna se meni jotenkin: aiempaan tapaan täysillä töitä LUT:n puolesta ja syksyllä 2010 puolen vuoden vuorotteluvapaa.
Vastaanotto hefen vuorotteluvapaasta on ollut kahtalainen. Toiset toteavat, että a) erittäin järkevä tapa kerätä voimia seuraavaa työntäyteistä kautta varten [ja antaa muun porukan vähän hengähtää, hehee] sekä b) tehdä asioita lasten kanssa kun he ovat vielä pieniä. Toiset ovat sitten todenneet, että c) vaikuttaako poissaolo negatiivisesti LUT:iin hommien pysähtyessä ja d) oma asemani kuulemma heikkenee niin taloudellisesti kuin vallan vähenemisen myötä.
Voimien kerääminen on todennäköisesti hyvä ajatus, erityisesti LUT:n näkökulmasta. Kun olen paiskinut hommia projektimaisesti tutkimuksen, opetuksen ja tukipalveluiden puoella, on viimeistään nyt pakko nollata pää - terveellisesti. Ja todennäköisesti kuuden kuukauden vapaa parantaa myös – kylläkin ihan ok-kunnossa olevan – diabetekseni vuoksi tarkkailtavia veriarvoja.
Ne, joilla on lapsia, ymmärtävät yhdessä vietettävän ajan merkityksen. Ja ne, joiden perheissä ei pyöri vaahtosammuttimia, ymmärtävät asian vähintään yhtä hyvin.
On hieman absurdi ajatus, että yhden hallinnossa, tai missä tahansa, työskentelevän kaverin poissaolo vaikuttaisi näkyvästi yliopistoon. Budjetit tukipalveluyksiköiden osalta ovat valmiit tässä kuussa. Rakennusprojektit ovat aikataulussa. Tukipalveluiden työtäpelkäämättömät taistelijat, jotka tekevät hommia, ovat entistäkin tulosvastuullisemmassa vedossa. Sijaisjärjestelyt ovat nyt eri tehtävissä kunnossa.
Vuorottelussa ei toki tienaa hirvittävästi varsinkin kun puoliso on äitiyslomalla/hoitovapaalla, joskin pienemmälläkin tulee varmasti toimeen. Ja omaan asemaani ja vallankäyttöön liittyen – yliopistoa varten meikä kukonlaulun jälkeen Skinnarilaan ajaa. Jos siis sekoan joskus niin paljon, että alan työskennellä vain omaa asemaa pönkittääkseni LUT:n kustannuksella, antakaa mulle kenkää.
Siispä 1.10 alkaen hallintojohtajan palveluksia halutessanne ottakaa yhteyttä Riikkaan. Puhelimella todennäköisesti tavoittaa hänetkin parhaiten, sillä sähköpostilaatikot ovat arkistoinnista huolimatta lievästi ylikuormittuneita.
Aika tarkkaan vuosi sitten silloisen diilini lähestyessä loppuaan esimieheni Ilkka pohti jatkodiiliini liittyvää toivettani ”ajasta perheen kanssa”. Lapsiakin kun on ja haluan heitä sekä vaimoa joskus nähdä. Toiveeni ei siis koskenut lisähilloa, vaan hiuksia päästä tiputtavan keski-ikäisen kaverin halua olla pidempi yhtäjaksoinen aika perheen kanssa.
Rehtori teki esityksen, josta ei voinut – eikä olisi ollut mitään järkeä – kieltäytyä. Yksinkertaistettuna se meni jotenkin: aiempaan tapaan täysillä töitä LUT:n puolesta ja syksyllä 2010 puolen vuoden vuorotteluvapaa.
Vastaanotto hefen vuorotteluvapaasta on ollut kahtalainen. Toiset toteavat, että a) erittäin järkevä tapa kerätä voimia seuraavaa työntäyteistä kautta varten [ja antaa muun porukan vähän hengähtää, hehee] sekä b) tehdä asioita lasten kanssa kun he ovat vielä pieniä. Toiset ovat sitten todenneet, että c) vaikuttaako poissaolo negatiivisesti LUT:iin hommien pysähtyessä ja d) oma asemani kuulemma heikkenee niin taloudellisesti kuin vallan vähenemisen myötä.
Voimien kerääminen on todennäköisesti hyvä ajatus, erityisesti LUT:n näkökulmasta. Kun olen paiskinut hommia projektimaisesti tutkimuksen, opetuksen ja tukipalveluiden puoella, on viimeistään nyt pakko nollata pää - terveellisesti. Ja todennäköisesti kuuden kuukauden vapaa parantaa myös – kylläkin ihan ok-kunnossa olevan – diabetekseni vuoksi tarkkailtavia veriarvoja.
Ne, joilla on lapsia, ymmärtävät yhdessä vietettävän ajan merkityksen. Ja ne, joiden perheissä ei pyöri vaahtosammuttimia, ymmärtävät asian vähintään yhtä hyvin.
On hieman absurdi ajatus, että yhden hallinnossa, tai missä tahansa, työskentelevän kaverin poissaolo vaikuttaisi näkyvästi yliopistoon. Budjetit tukipalveluyksiköiden osalta ovat valmiit tässä kuussa. Rakennusprojektit ovat aikataulussa. Tukipalveluiden työtäpelkäämättömät taistelijat, jotka tekevät hommia, ovat entistäkin tulosvastuullisemmassa vedossa. Sijaisjärjestelyt ovat nyt eri tehtävissä kunnossa.
Vuorottelussa ei toki tienaa hirvittävästi varsinkin kun puoliso on äitiyslomalla/hoitovapaalla, joskin pienemmälläkin tulee varmasti toimeen. Ja omaan asemaani ja vallankäyttöön liittyen – yliopistoa varten meikä kukonlaulun jälkeen Skinnarilaan ajaa. Jos siis sekoan joskus niin paljon, että alan työskennellä vain omaa asemaa pönkittääkseni LUT:n kustannuksella, antakaa mulle kenkää.
Siispä 1.10 alkaen hallintojohtajan palveluksia halutessanne ottakaa yhteyttä Riikkaan. Puhelimella todennäköisesti tavoittaa hänetkin parhaiten, sillä sähköpostilaatikot ovat arkistoinnista huolimatta lievästi ylikuormittuneita.
lauantai 7. elokuuta 2010
Tiiliskivellä tuulilasi paskaksi
Porissa ja Seinäjoella todennäköisesti revitään liigajoukkueiden pelihousuja pysähdyksissä olevan lentoliikenteen kanssa. Repijöitä on todennäköisesti kahta sorttia. Ensinnäkin niitä yhä harvemmassa olevia liikematkustajia, jotka tarvitsevat lentoyhteyttä maailmalle käyttäen välilaskupaikkana Vantaalla sijaitsevaa lentokenttää. Toinen repijäryhmä on sitten se, josta on ihan kiva, että on olemassa liian vähän käytetty lentoyhteys Helsinkiin, jos maailma ihan itsestään muuttuisi entisenkaltaiseksi onnelaksi.
Ja sitten on toki vielä se kolmas porukka, joka vastustaa mm. kaikkea.
Viikolla käynnistynyt lentokenttäkeskustelu sai meikän vetäisemään kaksi kertaa herneet palkoineen sieraimiin.
Herneenveto 1. Ensimmäisenä hu-vi-tut-ti se, että irtopisteitä hamuavat henkilöt, joilla on vastuu valtion kassasta, ilmoittivat valtion tukien avulla lennettävän jatkossakin. Ilman minkäänlaista (liiketoiminta)suunitelmaa siitä, milloin lentäminen olisi kannattavaa!
Julkisin varoin on lyhyen (alleviivataan lyhyen) aikaa ehkä-kenties järkevä tukea sellaista infrastruktuuriin liittyvää toimintaa, joka alkaa riittävän nopeasti maksaa itseään takaisin. Lappeenrannan kansainvälisen lentoliikenteen rakentaminen on yksi tällainen keissi; siitäkin huolimatta, että liiketoimintausunnitelman viestiminen jäi ainakin paikallislehden mukaan vähemmälle, hehee.
Eli jos olemassa oleva malli ei kannata, Luovaa Tuhoa on turha yrittää valtion varoilla pitää poissa. Tosin kuten joskus aiemmin savonlinnalaisen ravintolaesimerkin kohdalla totesin, Luova Tuho tuo myös aina hyvää. Lappeenrannassa on tällä hetkellä jo kaksi kaupallista toimijaa ja matkustajia lentää taas maailmalle ja sieltä takaisin tuhatmäärin kuukaudessa. Turisteja, erityisesti saksankielisiä, on tupsahtanut kaupunkiin paljon, mikä on näkynyt ainakin keskustassa vahvasti.
Ja Helsinkiin mennään junalla, koska se on halvin ja nopein kulkuväline.
Herneenveto 2. Kun Lappeenrannan seutukunnan, huumorilla laskettuna noin 8 miljoonan ihmisen, lennot loppuivat, itseä ruoskivaa keskustelua oli ainoastaan paikallisesti. Ilmeisesti suomalaiset pitävät sitä ihan normaalina, että itärajalla tapahtuu ylikävelyä sen verran usein, että siinä ei ole mitään uutisoitavaa. Tai edes kommentoitavaa. Kun taas länsirannikolla Porin seutukunnassa, jossa asuu 138 000 ihmistä, tapahtui vastaava, niin lähes 9/11-tyyppisesti uutisoitiin valtakunnallisesti huippupoliitikkojen suilla aluetta uhkaavasta totaalisesta katastrofista.
Mutta miksi vetäisin herneet; juuri noinhan sitä pitäisi toimiakin. Vastaus: olen kateellinen. Länsi-Suomessa osataan pitää joskus kyllä vähän turhastakin liian kovaa ääntä ja puolustaa omaa. Se on kai vähän siten, että kun Itä-Suomessa joku ostaa uuden auton, sanotaan vaikka Audin, naapuri sanoo ”perkele” ja heittää yöllä tiiliskiven tuulilasista sisään. Länsi-Suomessa jos joku ostaa samanlaisen Audin, naapuri sanoo että ”perkele” ja kävelee aamulla autokauppaan ostamaan vähän isomman auton.
Ja sitten on toki vielä se kolmas porukka, joka vastustaa mm. kaikkea.
Viikolla käynnistynyt lentokenttäkeskustelu sai meikän vetäisemään kaksi kertaa herneet palkoineen sieraimiin.
Herneenveto 1. Ensimmäisenä hu-vi-tut-ti se, että irtopisteitä hamuavat henkilöt, joilla on vastuu valtion kassasta, ilmoittivat valtion tukien avulla lennettävän jatkossakin. Ilman minkäänlaista (liiketoiminta)suunitelmaa siitä, milloin lentäminen olisi kannattavaa!
Julkisin varoin on lyhyen (alleviivataan lyhyen) aikaa ehkä-kenties järkevä tukea sellaista infrastruktuuriin liittyvää toimintaa, joka alkaa riittävän nopeasti maksaa itseään takaisin. Lappeenrannan kansainvälisen lentoliikenteen rakentaminen on yksi tällainen keissi; siitäkin huolimatta, että liiketoimintausunnitelman viestiminen jäi ainakin paikallislehden mukaan vähemmälle, hehee.
Eli jos olemassa oleva malli ei kannata, Luovaa Tuhoa on turha yrittää valtion varoilla pitää poissa. Tosin kuten joskus aiemmin savonlinnalaisen ravintolaesimerkin kohdalla totesin, Luova Tuho tuo myös aina hyvää. Lappeenrannassa on tällä hetkellä jo kaksi kaupallista toimijaa ja matkustajia lentää taas maailmalle ja sieltä takaisin tuhatmäärin kuukaudessa. Turisteja, erityisesti saksankielisiä, on tupsahtanut kaupunkiin paljon, mikä on näkynyt ainakin keskustassa vahvasti.
Ja Helsinkiin mennään junalla, koska se on halvin ja nopein kulkuväline.
Herneenveto 2. Kun Lappeenrannan seutukunnan, huumorilla laskettuna noin 8 miljoonan ihmisen, lennot loppuivat, itseä ruoskivaa keskustelua oli ainoastaan paikallisesti. Ilmeisesti suomalaiset pitävät sitä ihan normaalina, että itärajalla tapahtuu ylikävelyä sen verran usein, että siinä ei ole mitään uutisoitavaa. Tai edes kommentoitavaa. Kun taas länsirannikolla Porin seutukunnassa, jossa asuu 138 000 ihmistä, tapahtui vastaava, niin lähes 9/11-tyyppisesti uutisoitiin valtakunnallisesti huippupoliitikkojen suilla aluetta uhkaavasta totaalisesta katastrofista.
Mutta miksi vetäisin herneet; juuri noinhan sitä pitäisi toimiakin. Vastaus: olen kateellinen. Länsi-Suomessa osataan pitää joskus kyllä vähän turhastakin liian kovaa ääntä ja puolustaa omaa. Se on kai vähän siten, että kun Itä-Suomessa joku ostaa uuden auton, sanotaan vaikka Audin, naapuri sanoo ”perkele” ja heittää yöllä tiiliskiven tuulilasista sisään. Länsi-Suomessa jos joku ostaa samanlaisen Audin, naapuri sanoo että ”perkele” ja kävelee aamulla autokauppaan ostamaan vähän isomman auton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
