perjantai 30. joulukuuta 2011

Neljännen valtiomahdin rengaslukko

Todennäköisesti suuri osa meistä on kuullut vallan kolmijako-opista. Siinähän perusidea on se, että vallan väärinkäytön estämiseksi on erotettava - ainakin jos seuraamme Montesquieuta ja osin Machiavellia - lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta. Suomeksi sanottuna, jos noiden osalta menee puurot ja vellit sekaisin, demokratia toimii kuin Etelä-Korean pohjoisessa naapurimaassa.

Näiden kolmen mahdin lisäksi on sitten noussut aikojen myötä myös neljäs mahti, media. Eli on siis olemassa neljä valtiomahtia, jotka pyrkivät takaamaan demokratiaa.

Valtiomahdeista kuuleminen ei valitettavasti näytä tarkoittavan valtiomahdeista ymmärtämistä.

Etelä-Saimaan aktivistisiivessä on noussut totaalisen mystinen keskustelu median riippumattomuudesta liittyen venäläisten maksamattomiin pysäköintisakkoihin. Ja nyt huomio, tämä ei tarkoita sitä, että mediaa ei saisi arvostella. Kyllä saa, itse asiassa pitääkin. Samoin kyllä ne sakot, tai hienosti sanottuna pysäköintivirhemaksut, pitää rakkaan itänaapurimmekin maksaa.

Päätoimittaja Lakka kirjoitti eilen poikkeuksellisen täysipäisen kirjoituksen, josta muutama lainaus: ”Tiistaina tässä lehdessä julkaistu uutinen venäläisten parkkisakkojen maksamisesta ja uutiseen liitetty kommentti aiheuttivat monen lukijan päässä naps-ilmiön. Se on ääni, joka kuuluu, kun ihminen poistaa varmistimen ja alkaa puhua ja kirjoittaa tunteella.”

Ja toinen pidempi pätkä samalta hemmolta: ”Lukijat syyttivät lehteä siitä, että se yleensä kirjoittaa aiheesta. Viestittäjien mukaan nyt alkaa todellinen hulabaloo, kun venäläiset saivat tietää, ettei sakkoja tarvitse maksaa. Tällainen ajattelu lähtee siitä, että ongelmat korjautuvat vaikenemalla. Historia idässä ja lännessä kertoo tämän ajattelumallin surkeudesta.”

Tunnustan tässä toki itsekin medialle joskus hermostuneeni siitä, kun en ole saanut mielestäni muka tärkeää organisaationi viestiä läpi tai se on tulkittu totaalisen eri tavalla kuin itse olen tarkoittanut. Mutta se, että median, neljännen valtiomahdin, pitäisi vaieta ongelmista, on totaalisen hanurista. Ovatkohan nämä kritisoijat kuulleet DDR:stä? Vai ovatko he niitä, jotka pitivät – anteeksi pitävät – DDR:ää mallivaltiona sinkkiämpäreineen.

Olen päässyt itse tutustumaan työni kautta erilaisiin, poikkeuksellisten korkeasti koulutettuihin ja kriittisiin toimittajiin eri puolilla Suomea. Uskokaa tai älkää, sieltä löytyy ihan normaalia porukkaa. On liberaalia, on vasemmistoa, on oikeistoa, on keskustaa, on perussuomalaista ja ties millaista ajatusmaailmaa. Pari anarkistiakin saattaa joukosta löytyä, heh.

Mutta yhdenkään en ole nähnyt kannattavan vaikenemista. Itse asiassa en ole nähnyt yhdenkään toimittajan vaienneen. Yhtään mistään. Vai voiko joku käsi sydämellä sanoa, että onko paikallinen lumilapiomme Outi vaikenevaa tyyppiä? Tai oliko se vaikenemista, kun LUT otti sanan säilää vastaan syksyllä 2008? Samoin tiedonhankinnassa toimittajat – ainakin tuntemani – eivät usko vain yhteen lähteeseen, vaan käyttävät useita. Mikä onkin järkevää, jos haluaa saada totuuden ja kokonaiskuvan esiin.

Suuri yleisö ei todennäköisesti aina ymmärrä sitä, että toimittajalla on loppupelissä valta päättää siitä, mitä kirjoitetaan. Siis toimittajalla; ei median omistajalla, ei päätoimittajalla, ei esim. lehden tilaajalla. Toisin sanoen, toimittajat päättävät, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävää asian vaikuttavuuden ja julkaisemisen suhteen.

Ja se on hyvä.

Todennäköisesti jotkut yritysten suuruudenhullut utopistiset tarinat, yksittäisten ihmisten ahdistumiset liian monen ryypyn jälkeen tai poliitikkojen bresneviläiset pönotysnimenkirjoitustilaisuudet eivät vaan kiinnosta kuin Juha Vuorista uusimman juoppohullun päiväkirjan käsikirjoittamiseen.

Tosin kyllä mediallakin on parannettavaa; ei julkaisemisen, vaan joskus esitystyylin ja julkaistun materiaalin säilyttämisen osalta. Haluaisin vaikkapa nähdä itse A-Studion, joka esitettiin 20.8.1991. Ei kellään sattuisi tällaista olemaan VHS:llä tai muulle välineelle tallennettuna?

p.s. kansalaisuudesta riippumaton rengaslukko auttaisi kenties parhaiten pysäköintiongelmassa. Niin ja hyvät uudet vuodet!

lauantai 17. joulukuuta 2011

Pizzakuski kunnanjohtajaksi

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä meikän pikkuvikojen korjausleikkaus. Itse leikkauksessa kyllä näkyi raudanlujan luonnontieteilijän ote, joskin päivä päivältä enemmän ruumista muistuttava kehoni ei sitten toipunutkaan ihan keskivertojampan aikatauluja. Taitaa olla niin, että epänormaali on mulle normaalia. Tosin epänormaaliudesta saa aina hyviä keskustelunavauksia.

Karjalan kunnaat -palsta on epänormaalia sanomalehtijournalismia. Tuo on Etelä-Saimaassa yleensä kai lauantaisin ilmestyvä suurelle yleisölle tuntemattomien toimittajien viikon uutisosuus, joka pitää sisällään todennäköisesti yhden parhaiten toimitetun osuuden ko. lehdessä. Teksti perustuu aina johonkin faktaan, se on taustoitettu poikkeuksellisen hyvin (tervomaisen lyhyesti) ja juttu on sopivan kieli poskessa paiskattu. Tuolle palstalle pääsee, harvoin joutuu.

Yksi asia jäi kuitenkin tänään mietityttämään, tosin positiivisesti tämäkin. Matti Muukkonen tupsahti kunnanjohtajaksi yhdelle Suomen kauneimmista kunnista*, Suomenniemelle, jonkin aikaa sitten. Kaveria en tunne, mutta hän on todennäköisesti ennakkoluuloton ja varmastikin varsin nuori kaveri. Hyvä yhdistelmä siis. Kunnaat oli nostanut esiin Muukkosen CV:stä mm. sen faktan, että hän on toiminut nuorempana esim. pizzakuskina.

Tässä kohdin sopivasti tipahdin ja hymähdin.

Hymähdin sen takia, että mitä ihmeellistä tässä on. Tuohan kertoo vaan sen, että kaveri ei olekaan ehtinyt juomaan pelkästään kaljaa ja mummoja potkimaan nuorempana. Siis kaveri on todennäköisesti kova työmies. Uskallan muuten sanoa työmies työhenkilön sijaan siksi, että Matti Muukkonen kyllä kuulostaa varsin paljon työmieheltä.

Ajattelin sitten toistamiseen tuota pizzakuskijuttua.

Kuinka monella meistä loppupelissä onkaan kardaania laittaa omaan CV:hen näkyviin oikeasti se, mitä olemme tehneet aikojen kuluessa? Nuoruuden harrastukset kyllä muistamme laittaa näkyviin helposti, toki oikeutetusti. Tai kysyisin paremminkin niin päin, miksi joku vaikkapa sähkömiehen tai toimitusjohtajan paikkaa hakeva ei uskaltaisi mainita olleensa pizzakuskina? Kuvitteleeko joku ihan oikeasti, että työn tekeminen – oli se sitten ollut lähes mitä tahansa – näyttäisi mahdollisen tulevan työnantajan silmissä huonolta.

Todennäköisesti kuvittelee.

Toisaalta, olisihan se hullua kertoa työskennelleensä mm. betoniraudoittajana, roudarina ja vaikka kuusi vuotta vahtimestarina.

*p.s. Toki tiedän, että Suomen kauneimmaksi kunnaksi on valittu Kangasniemi :-)

lauantai 26. marraskuuta 2011

Ensi vuonna

Uudenvuodenlupaukset ovat hanurista. Tai mitä järkeä on tuhannen krapulassa lupailla kaikenlaista maailmanrauhan liittyvää shittiä, jonka unohtaa viimeistään seuraavan tuopin noustessa huulille.

Toisaalta taas jos ei lupaa itsellensä mitään, alkaa elämä muistuttaa hyvin nopeasti Päiväni Murmelina -elokuvaa. Samojen asioiden jauhamista samojen ihmisten kanssa joka ikisenä samanlaisena päivänä. Se kun ei johda kuin katkeroitumiseen.

Niinpä ajattelin luvata itselleni – en kenellekään muulle – tässä jotain ensi vuodeksi.


Tutustun Venäjän pohjoisiin rautatieverkkoihin ja jäämeren läpiin rinkkamatkalla ennen kuin arktinen talvi poistuu.

Haen itse vähintään yhtä usein kuin tänä vuonna lapset pois päivähoidosta. Ja jos on vapaata, en edelleenkään vie lapsia päivähoitoon.

Ajan pikkuautoilla heidän kanssaan nykyistä enemmän.

Luen vähintään kaksi kirjaa kuussa.

Alan tehdä toisenlaisia hommia. Samassa firmassa toivoakseni.

Hankkiudun eroon vähintään yhdestä nykyisestä harrastuksestani kesään mennessä.

Hommaan yhden uuden tilalle jouluksi.

Remontoin asunnon.


p.s. Palaan joulukuun puolessa välissä takaisin tälle palstalle. Käväisen nukahtamassa Keskussairalan leikkaussaliin tulevalla viikolla pikkuvikojen korjauksen ajaksi.

perjantai 18. marraskuuta 2011

DDR-meininki sucks!

Viikolla eräät etulinjassa taistelevat työkaverini totesivat, että nimimerkki Mulkku oli kommentoinut muutamia aiempia blogitekstejäni. Kysymys oli lähinnä, miksen poista ko. tekstejä, lue niitä etukäteen ennen julkaisemista tai poista blogistani koko kommentointimahdollisuutta kaikenlaisten yön pimeydessä kirjoittelevien taiteilijoiden johdosta.

Totesin jotakuinkin seuraavasti, että ”hyvä on kuulkaa kun kommentoidaan. Mitään en ala sensuroimaan, ellei poliisitutkintaan johtavia laittomuuksia tekstissä ole. Eli ei ole ollut tarvetta mitään poistaa”. Olisi ehkä tässä kohdin pitänyt jatkaa, että samat kaiffat ovat kyllä lähetelleet mulle samaa palautetta henkilökohtaiseen mailiin ihan omalla nimelläänkin; lähes samaan aikaan vuorokaudesta samanlaisilla yhdyssanoilla, hehee.

Toveri Separaattorin kanssa seuraamme varsin tarkasti, mitenkä paljon ja kuinka useasti meidän tekstejämme luetaan. Se kun nimittäin niin, että jos (h)ajatelmiamme ei lueta, ei meidän kannata käyttää iltojamme lukemattomien lukemattomien tekstien kirjoittamiseen. Mutta kun varsin paljon näitä selaillaan – ja joskus jopa kommentoidaan – niin se on varsin hyvä se. Ja jos keltaista lehdistöä seuraisimme, mitä enemmän tunteenpaloa ja/tai itseään polveen ampuvia kommentteja blogeista löytyy, sitä luetumpi tästäkin tulee.

Mutta eniten huolestuin tuosta kommentista, jonka mukaan kommentteja pitäisi jotenkin sensuroida.

Ei hyvää päivää.

Tässä maassa – ja omassa työpaikassani ainakin meikän ollessa huoneessa paikalla – on ihan jokaisella oikeus sanoa – toki uhkailematta – ihan mitä mieleen juolahtaa. Usein sanovatkin. Sama koskee kirjoittelua. Olisi todella neuvostoliittoa tai DDR:ää, jos olisi joku ennakkosensuuri mielipiteiden julkaisemiseen.

Ei myöskään pitäisi olla kenellekään epäselvää, että meikän ja yleensäkin työnantajan tehtävässä työskentelevän työhön kuuluu kolme osaa. Kaksi mukavaa ja yksi epämiellyttävä. Nämä ovat ’palkkaus/rekrytointi’, ’työkunnossapito’ ja ’palvelussuhteen päättäminen’. Viimeinen tarkoittaa suomeksi joskus irtisanomisia. Ja vaikken ollut nykyhommissa työantajana meidän the YT:n aikana, toki meikä kantaa edeltäjien ”perintöä”. Ei esimerkiksi käy yhtään kateeksi vaikkapa Itä-Suomen yliopiston kollegoitani, kun irtisanomisYT:t ilmaantuvat uutisiin joulua useammin.

Toisin sanoen, arvostelu – perustuipa se faktoihin tai harhanäkyihin – on lähtökohtaisesti sallittu. Siitäkin huolimatta, että asiattomia – tai vuodelta 2008 ja sitä ennen koettuja – mielipiteitä sisältävä arvostelu sattuu rajusti meikäänkin. En todellakaan nauti vittuilun kohteena olemisesta, heh.

Toisaalta kukaan ei ole pakottanut nykyhommaan, vaikka meikä tähän 2009 keväällä siirrettiinkin. Tai no, paikallisen Osuuspankin pääpankkiiri Himasen toive maksaa asuntolaina takaisin kyllä pakottaa tulemaan töihin aamuisin. Ja jos ei kestä kuumuutta, kannattaa poistua kokonaan työelämästä.

Parasta kommenteissa, joissa on joku totuuden siemen mukana, on se, että niistä saa parhaat firman korjausideat. Nostan hattua mm. kaikille niille proffille ja yliopistomestareille, jotka jaksavat tulla kertomaan yhä uudestaan ja uusista asioista kahvipöydässä, että asian x voisi tehdä paremmin. Se on meinaan pirun paljon helpompi korjata puutteellisuuksia, kun tietää, mitä porukka haluaa korjattavan. Niin ja arvosteltu työtyytyväisyyskysely on myös kova juttu virheiden korjaamiseksi – siinä kun mielipide muodostuu lähes 500 työntekijän, ei yksittäisen blogikirjoittelijan, mielipiteestä.

Että eikun lisää kommentteja kehiin vaan.

p.s. Kuulemma kovimmat tyypit uskaltavat kirjoittaa mielipiteensä jopa omalla nimellään :-)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

This week

...I’ve been mostly thinking, what is enough.

Yes, I raised same question something like two years ago.

I’ve learned nothing.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kunnioitettu Pohjoismaiden ministerineuvosto

Paska kokous. Näin Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme Stubb oli mennyt Ylen kuulemien kommenttien mukaan kommentoimaan Pohjoismaiden ministerineuvoston kokousta ja se karmea vee-sana oli myös vilahtanut – tosin vain ministerin puheessa. Piti mennä varta varten ostamaan Ilta-Sanomat tämän asian vuoksi, mikä on jo sinänsä melko säälittävää.

Ei säälittävää siksi, että Pohjoismaiden ministerineuvostosta minkäänlaisia kiksejä saisin. Vaan siksi, että olisiko joku tajunnut asiassa sen tärkeimmän. Turhalta tuntuvan kokouksen. Oliko Pohjoismaiden ministerineuvoston Tanskan Kööpenhaminassa pitämä kokous turha? Sen voi varmaan jokainen paikallaolija ja kokouksen asialistaan tutustunut (veron)maksaja itse arvioida.

”Todella syvälliset” kommentit asiaan kuin asiaan löytyvät keskustelupalstoilta. Ylelläkin on jopa tällainen kommenttien kanava. Ylen palstalla perähuoneiden nimettömät ja kardaanittomat asiantuntijat näkivät Stubbin lausahduksessa mm. kaksinaismoralismia, suomenruotsalaisuutta, demareiden salaliittoja, Suomen maineen menettämistä, nuorta herraa hississä ja ties mitä. Ja tämän päivän Ilta-Sanomat sitten toi esiin, että oltiin vain vähän väsyneitä ja pestikin saattaa olla vähän tylsä.

Halleluujaa.

Eikö kenellekään tule ihan oikeasti mieleen, että jos se kokous vaan oli todella tylsä ja v….mainen.

Otetaan vähän lähemmäksi. Kuinka moni meistä on ollut työpaikalla, vapaa-ajalla tai ihan missä vaan kokouksessa, joka on ollut toooo-della tylsä, tooooo-taalisen shittiä ja vielä v…mainen.

Minä olen, mutta onneksi vain joskus. Pääasiassa kokoukset on järjestetty siten, että ei ole turhia puhalleltu, vaan on tehty töitä.

Jotenkin tuntuu, että jotkut tykkäävät pitää kokouksia kokousten vuoksi, perustaa mystisiä työryhmiä ja eritoten puhua asioista tekemisen sijaan. Tällaiset kokouksia kokousten vuoksi -tyyppiset totaalisen tyhjänpäiväiset kokoukset ovat uskomattomia. Jos asiaa ei ole, niin miksi ihmeessä näitä kokoontumisajoja pitää järjestää. Niin firmoissa, yhdistyksissä kuin julkishallinnossa.

Kokouksista kun voi olla hurjastikin hyötyä – tehokkaista sellaisista. Kun osallistujat eivät tule kokoukseen availemaan kirjekuoria, yleensä ollaan voitettu jo paljon. Asioiden käsittely voidaan viedä hyvinkin tehokkaasti maaliin ja sitten on aikaa joko lipitellä kahvia (tosin itse lopetin vuonna 2009 firmalla sisäisten palaverien kahvitukset) tai lähteä tekemään sovittuja töitä.

Sisällöttömästä ja huonosta kokouksesta ei kyllä saa hyvää. Vaikka paikalla olisi ministeri, heh.

p.s. Olipa Pohjoismaiden ministerineuvoston kokous ollut sitten minkälainen tahansa, kannattaa käydä osoitteessa http://www2.hs.fi/extrat/kotimaa/puoluekentta/ Siinä näkyy kylmän viileästi se tosiseikka, millaisia sankareita olemme valinneet eduskuntaamme. Erityisen raju on akseli arvokonservatiivi vs. arvoliberaali. Arvokonservatiivi ei voi koskaan sanoa kokousta paskaksi, koska se ei ole oikein soveliasta. Liberaalille taas paska kokous on paska.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Työajastako pitäisi palkkaa maksaa?!?

Viime päivinä työmarkkinaosapuolet ovat käyneet varsin keskiaikaisia keskusteluja. En yksinkertaisesti ja laiskuuttani viitsi alkaa kommentoida kaikenlaisia esiinnostettuja Suomen tuhoavia järjettömyyksiä, joskin nostan esiin ihan uuden järjettömyyden.

Työajan.

Olen tainnut tästä aiemminkin kirjoittaa jotakin.

Henry Ford, joka mustan maalin nopean kuivumisajan vuoksi maalaili kaikki autot mustiksi, oli kova jätkä. Hän taisi ottaa käyttöönsä liukuhihnan viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan alkupuolella. Ja kun liukuhihnan piti pyöriä, tarvittiin osaajia linjoille koko ajan.

Työaikaa kuitenkaan Ford ei keksinyt.

Maatalous- ja käsityöyhteiskunnissa töitä tehtiin, kun niitä oli. Tosin rajansa tällöin asetti valoisuus. Jos oli valoisaa ja olosuhteet sen muuten sallivat, tehtiin töitä. Toki valoisuutta kovempi voima oli uskonto, joka meidän valkoisten jaskajokusia muistuttavien länsimaisten mukaan tarkoitti vaikkapa sunnuntain pyhittämistä lepopäiväksi. Tarinan mukaan kun seitsemäntenä päivänä oli tapana hieman chillata.

Varhaiset ammattiliitot eivät olleet hanurista. Työnantajana en kai näin saisi edes ajatella, mutta ajattelenpa kuitenkin. Ja kirjoitan sen vielä tähän näkyviin. Siellä nimittäin joku breini tyyppi keksi, että tuollaiset 15 tuntia seitsemänä päivässä teollista input-temput-output -duunia ei ole kenenkään kuupalle hyväksi. Ei ollut hullummin ajateltu, tietäen tuon ajan olosuhteet.

Mutta entäpä nykyään? Iso osa meistä on siirtynyt työskentelemään entistä enemmän aivotehtaisiin, joissa palveluilla ja luovuudella on aiempaa suurempi merkitys. Miten helvetissä me vieläkin vaadimme kukin tahoillamme, että pitäisi painaa töitä vaikkapa 36,25 tuntia viikossa. Tai 1600 tuntia vuodessa? Tai kehumme kulmakuppilassa, että olinpa kova tyyppi ja tein tänään 15 tuntia töitä pitämättä yhtään taukoa. Tai toteamme samassa kuppilassa, että viilasin työnantajaa taas kerran linssiin vetämällä täyttä palkkaa tekemättä tänään 7,25 tuntiin mitään – jos ei pasianssinpeluuta työksi lasketa.

Olisiko kenellekään tullut mieleen, että palkkaa maksettaisiin siitä, mitä saa aikaan? Siis sovitusta tuloksesta, ei menetetystä ajasta.

Ainakin itse pitäisin tätä todella hyvänä. Jos aamulla duunaria vähän nukuttaisi, niin duunari vaan nukkuisi vaikka paria tuntia pidemmälle - jos siitä ei olisi muille haittaa. Ja herättyään alkaisi tehdä töitä virkeänä ('tehdä töitä' on muuten aivan eri asia kuin 'tulla työpaikalle') ja tekisi sovitut hommat kuntoon sopivassa ajassa ja paikassa. Jos menisi pidempään, menisi pidempään ja jos menisi vähemmän, menisi vähemmän. Ei tarvitsisi kyttäillä kellokorttikoneen plus- ja miinussaldoa. Ja jos homma olisi valmis vaikka aiemmin, niin voisi mennä vaikka perheen kanssa kotiin, eikä odotella ”virka-ajan päättymistä” sitä kuuluisaa pasianssia pelaillen.

Ja ei, en usko pääsyypään tilanteeseen olevan vielä töissä olevien jäsenten etuja ajavien ammattiliittojen isoilla autoilla ajavien johtajien.

Väitän, että suurimpia ongelmia ovat ne, että a) emme oikein osaa asettaa tavoitteita työlle, b) esimiesten on helppo johtaa… eikun valvoa aikaa ja c) emme luota siihen, että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä.

p.s. Ja nyt ei pidä olla putkinäköinen. Toki ymmärrän, että vaikkapa sairaaloiden ja järjestyksenvalvojien tulee palvella asiakkaita kysynnän mukaan. Esimerkiksi 24/7.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Sitku

Viimeinen kolmiviikkoinen on ollut poikkeuksellisen mukavaa. Siitäkin huolimatta, että helppoa ei ole oikeastaan mikään ollut. Positiivista mieltä on kuitenkin tuonut se tosiasia, että ”sitten kun” -tyyppejä (sitkuja) on ollut aiempaa vähemmän liikkeellä. Oikeastaan todella vähän.

Sitku-tyyppihän tunnettiin koulu- ja opiskeluaikoina siitä, että hänellä oli ihan täysipäinen ja realistinen kuva maailmanmenosta, mutta... Sitten kun olisi pitänyt tehdä jotakin vähemmän miellyttävää (lukea kokeeseen, pohtia, mitä tekee lihavampana ja jne.), hän totesi, että nyt vielä en tätä ehdi tai viitsi tehdä, mutta ”sitku on enemmän ja paremmin aikaa, tehdään paremmin ja komeammin kuin koskaan”.

Hiustenlähtöiässä sitku-tyyppi sitten loistaa niin perhe- kuin työelämässä. Työssä ei oikein ole mielenkiintoa, kun on vähän väärään työpaikkaan ja tehtäviin tullut pakosta mentyä. Pomokin on suoraan hanurista ja työ”kaveritkin” lähellä samaa. Mielessä toki Sitkulla on, että ”sitku maailma tajuaa hakea Sitkun kotoa jonain aamuna uusiin ja uljaisiin hommiin, asiat muuttuvat itsekseen paremmaksi”.

Perheen kanssa Sitku haluaisi viettää aikaa enemmän. Mutta perhe saa odottaa sitä, että sitku Sitkun töissä helpottaa ja lapset kasvaa vähän isommiksi…

Sitku on myös kova tyyppi suunnittelemaan matkailua uusiin paikkoihin, autonvaihtoa, kuntoremonttia, terveempää ruokailua, dokaamisen vähentämistä ja kaikkea muuta. Ongelma vaan on se, että juuri nyt ei ole koskaan hyvä aika. Mutta sitku jos joku korjaa tilanteen, niin sitten Sitku uskaltaa vaikka lähteä lomalle. Tai sitku Sitku pääsee eläkkeelle, niin aikaa on rajattomasti – jos nyt ei satu kuolemaan ennen sitä.

Välillä sitkuilu on varmasti järkevää, mutta miksi minä en vaan ymmärrä jatkuvaa sitkuilla? Voisiko joku kertoa, mistä sitkuilu ylipäätään johtuu? Laiskuudesta? Viisaudesta? Liian helposta tai rajusta yhteiskunnasta? Jostakin ihan muusta?

Jos ei usko elävänsä ikuisesti, latinalaisittain Carpe Diem lienee ainoa järkeävä periaate. Halusipa sitten mitä tahansa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tilipäivä

Pari viikkoa sitten rouva Lehikoinen tiimeinen paiskasi yliopistoa kirjeellä. Siinä kerrottiin pääpuolisesti, että olemme toimineet kuten omistaja – jos nyt Opetus- ja kulttuuriministeriö sellaiseksi tulkitaan – on halunnut ja heidän asettamansa tavoite on jopa osin ylitetty. Kotiläksyjäkään ei meille tullut, toisin kuin eräille yliopistoille ja ammattikorkeille.

Piti tuntua hyvältä.

Kirjeen jälkeen jäin kuitenkin jännittämään aika rajusti. Ei siksi, että olisin yllätyksestä positiivisesti järkyttynyt. Jännitys liittyi siihen faktaan, että oman henkilöstön työtyytyväisyyskyselyn tulokset eivät vielä olleet selvillä. Vaikka omistajan ääni asettaa tulostavoitteen, oma henkilöstö on se, joka loppupelissä tuloksen saa – jos saa – aikaan. Ja erityisesti, jos oman henkilöstön henkinen ja fyysinen jaksaminen sakkaa, päin h/¤#¤#ttiä menee.

LUT:ssa on palautetta – niin ruusuja kuin risuja – osattu antaa vuosia. Ja se on enemmän kuin hyvä. Lähes 50 % tiedeyhteisöstä – suomeksi siis lähes 500 taistelijaa – vastaa vuosittain ko. kyselyyn. Tämä lienee omalla toimialallamme Suomen ykköstasoa.

Välillä tulee kehuja, että hävettää ja välillä taas turpaan, että hävettää. Hienointa tässä suuressa aktiivisuudessa on kuitenkin se tosiasia, että tällöin tiedetään yhteisön todellinen tila. Yksittäiset kovaääniset kehujat tai valittajat eivät pääse yksittäisillä mielipiteillään dominoimaan muiden työntekijöiden kustannuksella. Jokainen on tässä kyselyssä samalla viivalla huolimatta siitä, mitä tekee, missä tekee ja miten hiljainen tai kovaääninen on.

Viime vuoden (2010) jaksamiseen liittyneen palautteen analysoituani päätimme tehdä asioita vieläkin paremmin. Siitäkin huolimatta, että jaksaminen oli ihan ok-tasolla (3,2). Käytännössä tulilinjalle joutuivat – tai pääsivät – mm. yksiköiden esimiestoiminta, osaajien määrä, rakenteet ja prosessit. Siis suomeksi sanottuna pohdittiin, tehdäänkö järkeviä asioita järkevästi ja onko ammattityyppejä järkevästi mestoilla.

Akateemisen ja taloudellisen tuloksen, OKM:n palautteen ja edellisvuoden työtyytyväisyyskyselyn perusteella suunnan piti olla oikea.

Ja sitten tuli päivä, jolloin palaute tupsahti sähköpostiini. Kuten itse olen sanonut, omistajan asettaman tavoitteen saavuttamisen lisäksi työtyytyväisyyskyselyn tulokset ovat päällään yliopiston toiminnasta vastaavien tilipäivä.

Helpotti.

Se, että oli ollut kardaania toimia viime vuoden palautteen pohjalta ja tehdä asioita tavalla, jota vastaajat pitivät tärkeänä, kannatti. Henkinen työkyky arvioitiin 3,8 ja fyysinen 4,0 paikkeille.

Nyt olisi sitten suurin virhe paukutella henkseleitä, nostaa jalat pöydälle ja lyödä karvaisia käsiä yhteen.

Käytännössä tulos osoittaa vain sen faktan, että aiempaa suurempi osa porukasta pitää nyt valittua tapaa toimia aiempaa parempana ja samaa rataa on yhdessä jatkettava. Kaikkea ei ole todellakaan vielä tehty, tai edes aloitettu. Samoin historiassa tehdyistä mokista on ilmeisesti alettu oppia jotakin ja mikä tärkeintä – varsinkin avoin palaute osoittaa sen, että menneiden märehtiminen on vaihtunut tulevaisuuden tekemiseksi.

Se kun on vaan niin, että vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa - itse tekemällä.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Talent

Eilen vietettiin Suomen tuloksellisimman kauppatieteellisen, LUT School of Busineksen 20-vuotisjuhlia. Monissa kinkereissä olen päässyt sekä joskus joutunut istumaan, ja kiitän perheeni lisäksi itseäni siitä, että en päättänyt viettää eilistä iltaani tuijottamalla uusintoja pirunlaatikosta.

Lahjakkuudesta sain nauttia todella monessa muodossa. Järjestelyporukka oli onnistunut erinomaisesti. Illan aikana ei tarvinnut katsoa kelloa kuin varmistaakseen valomerkin todellakin tulleen. Esitykset silmänkääntäjineen ja reippaasti puhaltimia sisältäneine bändeineen olivat melkoisia. Dekaani piti mainion ja myös lyhyen puheen, heh. Kinesteettisesti lahjakkaat tyypit vaivasivat parketilla. Ja edelleenkin upea porukka puhalsi tapansa mukaan yhteen hiileen ja juttu kulki.

Lahjakkuus voidaan määritellä monitaitoisuudeksi tai/ja erityiseksi taitavuudeksi sekä kyvyksi suorittaa jokin tehtävä jollakin tiedon tai taidon saralla. Keskeistä siis on a) hankkia joku taito ja b) uskallus käyttää sitä.

Melko usein lahjattomissa lahjakkuuskeskusteluissa korostuu koululahjakkuus tai lahjakkuuden mystinen alkuperä. Jo pelkillä Wikifaktoilla voi todeta, että koululahjakkuudella ”…ei välttämättä ole muuta korrelaatiota elämässä tai työssä menestymiseen kuin se, että suuntautuminen työuralle perustuu koulutukseen ja edellyttää sitä.” Ja taas mystisyyden osalta voisi todeta, että ihmismieli ei pysty kaikkea ympärillämme tapahtuvaa käsittämään, mutta se, että oma käsityskykymme on – ainakin vielä – rajallinen, ei tee mistään asiasta mystistä.

Lahjakkuuden osalta keskeisin osuus lienee raju ja pitkäjänteinen työnteko. Uskoisin, että useimmat lahjakkaat kitaristit, hiihtäjät ja vaikkapa kuvataiteilijat ovat lapsena, nuorena ja vähän vanhempanakin useamman kerran viikossa räntäsateessa menneet harjoittelemaan. He eivät siis ole jääneet sohvalle unelmoimaan, vaan ovat lähteneet tekemään sitä, mitä ovat halunneet itse tehdä.

Eli kyllä se lahjakkuus siis loppupelissä hankitaan. Ei se mystisesti ilmaannu.

Lahjakkuuden hankkimisen jälkeen olisi sitten uskallettava käyttää lahjakkuutta. Ei, tämä ei tarkoita sitä, että jokaisesta harrastajan pitäisi ryhtyä ammattilaiseksi. Haluan vaan sanoa, että voisi olla ihan järkevää käyttää kovalla työllä hankittua osaamista vaikka oman tai muiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Se kun ei ole keneltäkään pois.

Varsin upeaa on juuri se, kun ei-haudanvakavat monilahjakkuudet sattuvat samaan tilaan vahingossa, tarkoituksella, pyytämättä tai pyytäen tekemään jotain yhdessä vapaaehtoisesti. Vieläpä siten, että tekijöiden välillä on kova luottamus sekä arvostus ja lahjakkuuksilla ei ole rekka-auton kokoisia egoja.

Toisin sanoen, varsin upeaa oli juuri se, kun ei-haudanvakavat monilahjakkuudet Ari, Lissu ja Sami sattuivat samaan tilaan vahingossa, tarkoituksella, pyytämättä tai pyytäen veivaamaan livekeikan yhdessä vapaaehtoisesti parilla kitaralla ja kolmella yhteensopivalla äänellä. Vieläpä siten, että tekijöiden välillä on kova luottamus sekä arvostus ja lahjakkuuksilla ei ole rekka-auton kokoisia egoja.

Vieläkin liekeissä.

perjantai 30. syyskuuta 2011

220 000 asiaa paremmin työpaikalla?

Poikkeuksellisen täysipäinen entinen työkaverini laittoi viestiä Järvenpäästä. Keskustelun lomassa kaveri kertoi vaihtaneensa täysin uuteen, vauhdikkaasti kasvavaan firmaan. Tämä varsin ahkera kaveri sanoi viihtyvänsä kovasti töissään – käsittääkseni paremmin kuin koskaan aiemmin. Työtehtäviä hän kuvasi mainiosti toteamalla, että päähommien lisäksi on sitten kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan.

Paperilla firman ja erityisesti henkilöstöpolitiikan saa pyörimään helposti. Eihän se ole kuin suunnittelee, organisoi, toteuttaa ja valvoo. Jokainen, joka on vähääkään työelämässä ollut, tietää, että näinhän se ei kuitenkaan tosiasiassa mene. Missä vähääkään vanhemmassa ja suuremmassa firmassa koko porukka intomielisesti juoksee tekemään yhteen suuntaan sitä kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan? Kyllä se kuvitelma ehkä on paremminkin niin, että asiakkaat ovat väärässä, johto hanurista, kilpailijat epärehellisiä ja työntekijät tekee mitä sattuu. Ehkä suurista yrityksistä NASA ja CERN saattaisivat olla lähimpänä pk-firmaa.

Maatessani kuusi päivää sananmukaisesti letkuissa oli aikaa ajatella, tätäkin. Mikä saa kompaktin kokoisen firman tyypit viihtymään firmassa? Päädyin höyryissä siihen, että selitystä voitaneen hakea firman iästä, koosta, siihen valikoituneesta porukasta, vapaudesta tavoitteen saavuttamisen suhteen ja tavasta viestiä.

Kun samanmieliset tyypit perustavat uuden firman syystä tai toisesta, todennäköisesti heillä keskenään on suhteellisen – toki ei täysin – samankaltainen kuva siitä, miten maailma makaa ja miten asioita pitäisi hoitaa. Todennäköisesti liksat ovat myös kohdallaan, elikkä kun tekee enemmän töitä, myös liksaa tulee – tai voi myöhemmin tulla – enemmän. Samoin työ lienee jollakin tapaa merkityksellistä porukoille – tai sitten osa tekee vaan päivätyönsä hillon vuoksi ja lähtee tyytyväisenä kotiin harrastamaan jotakin muuta mielenkiintoista. Ja tämä ei häiritse intomielistä työmyyräporukkaa. Ja kun porukka mahtuu vaikkapa yhteen isoon maisemakonttoriin, kahvia juodaan samaan aikaan ja varmasti joskus vetäistään kunnon ohrapirtelösoositkin porukalla, tietoa kulkee. Ainakin väärinymmärrysten määrä vähenee, kun tunnetaan porukat. Ja kun ollaan kasvuvaiheessa, ei firmaa ole tarvinnut edes saneerata kertaakaan. Aika yksinkertaista selitystä.

Väittäisin kuitenkin ilman minkäänlaista dataa, että suurin tekijä lienee vapaus valita tavat tehdä työnsä – tai kääntäen byrokratian vähyys.

Kun porukkaa on vähän, niin luottamus toisiin ja toisten osaamisen sekä työtapoihin lienee suurempi. En yhtään tiedä kyseisen kaverini työaikoja, joskin veikkaisin, että tuossa firmassa ei ole kellokalleja tai työnantaja- tai ay-aktiivipellejä vahtimassa tarkasti töihin tulemisia ja menemisiä. Ehkä siellä riittää, että tulee tehneeksi työnsä. Ja samoin jos päivällä tekee mieli vaikka pelata tunti porukalla salibändyä, se kenties onnistuu ilman työnantajan ja pääluottamusmiesten välisiä neuvotteluja.

Mikä sitten estää isoa firmaa, sanotaan nyt vaikka 1000 tai 10 000 hengen yliopistoa toimimasta samalla tavoin?

Ei mikään.

Tai ehkäpä se, ettemme suuren koon ja byrokraattisten työskentelytapojemme vuoksi oikein tunne toisiamme tai tiedä tekemisiämme. Tähän todennäköisesti auttaisi se, että höllättäisiin byrokratiaa ja keskusteltaisiin entistä enemmän ruåtsalaiseen tapaan.

Tosin olisihan se aika rajua, jos joutuisi menemään vieraampaan kahvipöytään, tervehtimään tuntemattomampiakin työkavereita, vähentämällä aiheetonta v#¤#”t¤lua omissa pikkupiireissä ja aloittamalla keskustelu vaikka positiivisesti…

Ihmeisiin en usko, mutta jospa vaikka kukin tahoillamme parannettaisiin omaa työpaikkaa vain yhdellä pienellä asialla päivässä. Toisin sanoen, jos jokainen LUT:n tiedeyhteisön henkilökuntaan kuuluva tekisi yhden asian päivässä edes himpun verran paremmin kuin aiemmin, meillä olisi 30.9.2012 noin 220 000 asiaa yliopistolla paremmin. Ja meikästä 220 000 asiaa paremmin työpaikalla on aika paljon. Ja se ei riipu mistään muusta kuin siitä, että aletaan tekemään pieniä asioita eri tavalla.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Äärimmäisistä tapahtumista selviämisestä

Mitä jos verottaja alkaisi verottaa vapaa-ajasta? Mitä jos energian hinta laskisi 90 %? Mitä jos olisimme uskoneet IBM:n Wilsonin kommenttiin siitä, että maailmaan riittää viisi tietokonetta? Mitä jos pari matkustajakonetta laskeutuisi pisnesmiesten pilvenpiirtäjiin?

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos on julkaissut ennakoivasta malliyhteiskunnasta raportin. Otsikko on niin blingblingiä, joskin raporttia selaillessa tuli kiinnitettyä huomiota ääritapahtumien käsitteeseen. Nämähän ovat yksittäisinä melko epätodennäköisiä, joskin jonkinmoista äärimmäistä tapahtumaa esiintyy melko usein, kun ”sitä on niin monenlaista ääritapahtumaa”.

Äärimmäisiä tapahtumia käsitteli myös perjantaihin Talouselämä. Keskeinen ajatus on, että miten organisaatio – tai miksei myös yhteiskunta tai yksilö – voisi menestyä epävarmoina aikoina.

Erityisesti poliitikot, johtavassa asemassa olevat henkilöt, nimettömät nettikirjoittelijat ja analyytikot eri firmoissa syyllistyvät melkoiseen itsepetokseen, kun kuvittelevat kuivaa kautta aina seuraavan sadekauden. Tai sateen jälkeen tulevan aina auringonpaisteen. Tai pystyvänsä tekemään paremman päätöksen odottamalla epävarmuuden häviämistä tai unohtamalla mm. kaikki faktat.

Kyllä sateen jälkeen voi sataa lisää ja paistaakin voi pitkään.

On totaalista potaskaa päättäjiltä, mikäli hautaudutaan äärimmäisissä tapahtumissa poteroihin odottamaan parempia aikoja eikä uskalleta tehdä päätöksiä edes sillä vähäisellä, mutta todennäköisesti riittävällä, informaatiolla. Hurjimmat ”päättäjät” perustavat tässä kohdin työryhmiä, jotka sitten jo raunioidenkin sammaloitua esittävät pölyttyneen muistionsa asian ratkaisemiksi.

Yksinkertaisinta olisi hyödyntää Talouselämänkin korostamaa kyselyä, kuuntelua ja ajattelua. Elikkä päättäjät voisivat joskus liikkua enemmän ajan kanssa eturintaman taistelijoiden joukossa kyselemässä ja kuuntelemassa. Samoin eturintaman taistelijat voisivat joskus avata suunsa ajan kanssa päättäjille keskustellen ja kuullen. Kun molemmat kyselisivät ja kuuntelisivat, joku saattaisi ajatellakin, heh. Niin ja myös oman organisaation ulkopuolella on todennäköisesti ihan fiksuja ihmisiä, joiden kanssa kannattaa keskustella, joita kannattaa kuunnella ja tämän jälkeen vaikka edes hieman ajatella.

Kilpailuedun näkökulmasta asemien valtaaminen kun on helpompaa silloin kun kilpailijalla on rivit totaalisen sekaisin.

Ja jotkut asiat ovat sitten sellaisia, että ne eivät ole millään tavalla äärimmäisiä tai yllättäviä.

OKM julkistaa ensi kuun alkupuolella yli 100 miljoonan euron leikkauslistat koskien kaikkia suomalaisia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Ne yliopistot ja ammattikorkeakoulut, joissa on uskallettu lähteä ajoissa yhdessä riittävän kovaan (eteenpäin)juoksuun, eivät todennäköisesti pääse kertomaan saneerauksista.

p.s. Vai olisiko tämän jutun äärimmäinen tapahtuma se, maailmasta tulisi täysin suunniteltavissa oleva? Ei, sehän kuulostaa pähkähullulta.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Poikien Mummo

Viimeisen 11 vuoden ajan meikällä on ollut tapana liittyä joko viikoksi tai pidennetyksi viikonlopuksi ns. äijien reissulle. Isäni ja hänen kaveripiirinsä ovat ruskaretkeilleet ja matkalla on ollut paikka tai kaksi vapaana. Tästä bloggasinkin mm. viime- ja edellisvuonna.

Tänä vuonna ei kuitenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Todella hurjan työntäyteinen syksy on ollut taustalla. Pojat vielä viikolla sairastuivat vuoronperään nuhakuumeeseen, joka kuulemma kestää noin viikon. Siitäkös riemu repesi.

Meikä supermiehenä toki hoiti osuutensa lastenhoidosta ja survoi sitten pikkutunneilla töitä eteenpäin. Helkkarin suuri virhe, taas kerran. Unta kaipaamattomia supermiehiä kun taitaa majailla vain hautausmailla, ja palkkioksi sain sitten itsekin saman taudin torstaina.

On viimeksi tullut oltua kunnollisessa kuumeessa vuosia sitten. Meikällä kun tämä ruumiinlämpö on 34-35 asteen paikkeilla normaalisti (josta joskus lääkärini totesi, että tuo ei ole ruumiinlämpö vaan ruumiin lämpö), niin tuollaiset 38 astetta saa aikaan todella psykedeelisen tunnelman. Jos olisin elänyt nuoruuttani peace and vegetable -tyyppisten hippien keskellä, porukka olisi varmasti luullut meikän päässeen tapaamaan timanttien kanssa taivaalla heiluvaa Lycy-nimistä seireeniä.

Ja jotta kulmakerroin olisi riittävä, perheen rouva on parhaillaan maailmalla, heh.

Ilmassa on siis totaalikatastrofin ainekset – mutta kun ei ole. Vaikka tätäkin naputtelen puoli-zombina, tilanne on hallussa. Ei, ei omasta ansiostani, vaan siksi, että poikien mummo – tuttavallisesti äitini – pääsi ottamaan ilmatilan suvereenisti haltuun. Pojat virkistyivät silmissä, meikä pääsee vällyjen alla palauttamaan lämpöä takaisin ruumiin lämmöksi ja mummonkin akut näyttävät olevan hyvin ladattuja. Kiitokset!

Mitä maailma olisikaan ilman mummoja? Todennäköisesti varsin surkea paikka elää ja olla.

p.s. Ensi syksynä pojat pääsevät taas ruskaretkelle. Siitä pitää pitää huolta. Ja se onnistuu, kun pitää itsestään huolta.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Kyllä se kärpänen lantakasan ihan itse valitsee.

Aina sillointällöin me lappeenrantalaiset – ja todennäköisesti muutkin vastaavankokoisten kaupunkien asukit – vertaamme itseämme Tampereeseen, Suomen Manchesteriin, kotimaiseen Shangri La:hamme. Tosin sillä erolla, että Tampesteri ei ole fiktiota. Kaupunki näyttää vetävän puoleensa opiskelijoita, yrityksiä, perheitä, eläkeläisiä, halpalentoyhtiöitä, yksityisen sektorin vuokraamia nostokurkia ja niin edelleen.

Mikään ei vedä vertoja empirismille ja päätin sitten lähteä pariksi päiväksi kävelemään ja katselemaan etnografisesti Tamperetta perheen kanssa vertaillen sitä kotikaupunkiini, Lappeenrantaan. Koko kierroksen ajan pohdin, miten me Lappeenrannassa voisimme pistää paremmaksi. Tosin itkukarjalaisena minun olisi pitänyt keksiä koko viikonloppu selityksiä sille, miksi meistä ei koskaan voi tulla yhtään mitään samanlaista. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Kolme asiaa pisti erityisesti silmääni onnistumisista. Aito kansainvälisyys. Yrittäjyys. Edes jonkinmoinen vapaus olla oma itsensä.

Tampereella kävellessä ei voi välttyä huomaamasta, että kylään on muuttanut pysyvästi porukkaa laajalti ympäri Suomea sekä vähän laajemminkin. Ja tällä laajemmalla tarkoitan muutakin kuin pataljoonaa venäläisiä ja paria Itä-Euroopasta tupsahtanutta ammattilaista kadunkulmiin. Nämä varsin asiallisenoloiset kansainväliset vahvistukset näyttävät myös ainakin jollain tapaa integroituneen kaupunkiin: duunareina, puolisoina tai turisteina. Ajattelin vasta huomenna hommata paikallislehden – olettaisin, että siellä ei the estareissa kirjoitella nimettömänä tangentin suuntaan lähteviä kommentteja läpeensä pahoista ulkomaalaisista.

Tässä Gallialaiskylässä näyttää olevan runsaasti stockmanneja, abc-asemia, prismoja, citymarketteja, henkkamaukkoja ja muuta ketjusälää. Kuten on toki lähes kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa. On kuitenkin varsin opettavaista havaita, että täälläkään ketjut eivät ole olleet pienten liikkeiden jyrääjiä. Näyttävät olevan mukavasti sulassa sovussa männyn ja sienen tapaan, elikkä pientä puotia riittää rajusti isojen vieressä ja asiakkaitakin pyörii jonoksi asti.

Tämä muuten siitäkin huolimatta, että keskustan ulkopuolelle on rakennettu järkyttävän kokoisia ajatuspuistoja, sellaisia ideaparkkeja. Olisikohan niin, että täällä lännemmässä ei pidetä liian usein sumuvaloja päällä ja olla niin mustavalkoisia kuin meillä. Ehkä mielipidepalstakirjoittelijat ovatkin esittäneet, että keskustaa ja keskustan ulkopuolta voi kehittää samanaikaisesti?

Ja sitten tuo vapaus olla oma itsensä. Kun kävelee vaikkapa vain Hämeenkadun päästä päähän pariin kertaan, näkee kaikenlaista. Jos olisin ollut nuori 1970-luvulla, olisin kuvannut tätä kaupunkia todennäköisesti termillä punk & business combined. Jos näkisin omassa kotikaupungissani jonkun pukeutuneen kullanvärisiin… kai jonkinmoisiin housuihin (kalsareilta ne minusta näyttivät), pelkäisin aidosti hänen puolestaan. Täällä taas seuraava kadunkulma tarjosi jotain vielä mystisempää.

Kaupunki on ihmistensä näköinen ja oloinen. Tai kieli poskessa voisi sanoa, että kyllä se kärpänen itse lantakasansa valitsee. Olisi muuten mukavaa pyytää jokin puhtaasti tamperelaistunut tyyppi viikonlopuksi Lappeenrantaan ja saada selville hänen kokemuksiaan. Veikkaan, että hän yllättyisi positiivisesti jostakin meille itsestäänselvyydestä.

p.s. Ei täälläkään toki kaikki auvoista ole. Viime yönä tuossa aivan huudseilla pysäytettiin joku denso autoilija ampumalla renkaisiin, kaduilla tupakka tuoksahti useamman kerran varsin vaniljaiselle ja liian moni zombiksi muuttunut ihminen oli dokannut aivonsa pihalle.
p.p.s Alle oleva kiinalainen ravintola oli varsin mainio keksintö. Tai siis tuohan näyttää positiivisesti viritetyltä yöruokalalta, johon kyllä porukkaa painoi sisään rajusti myös keskellä päivää.

torstai 1. syyskuuta 2011

Minun Betonini

”Yliopistot ovat täynnä toivoa”, lausahti eräs ajattelija jokunen vuosi sitten. Ei, se ei ollut the Separaattori, joka olisi kirjoittanut henkisesti kanssaihmisiään tukevasta ja fyysisesti tukevasta Toivosta.

Näin syksyllä jokainen vähääkään evoluutiosta kuullut voi allekirjoittaa lauseen ”Yliopistot ovat täynnä toivoa” nähdessään uusien opiskelijoiden saapuvan yliopiston käytäville. Me saimme tiedeyhteisöömme tasan 750 kovatasoista uutta nuorta ympäri Suomea ja suurta maailmaa. Siitäkin huolimatta, että LUT yhtenä ensimmäisistä yliopistoista otti käyttöönsä julkista polemiikkia aiheuttaneet EU:n ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut.

Tai ehkäpä juuri sen ansiosta – hyvästä kannattaa maksaa.

Tänä vuonna käytävillämme liikkuu aiempaakin enemmän porukkaa, sillä Skinnarilan kampukselle siirtää toimintansa myös Saimaan ammattikorkeakoulu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yliopisto-opiskelijoiden lisäksi käytävillä törmää mm. amk-insinööri-, tradenomi- ja myöhemmin vaikkapa - kuulemani mukaan koneteekkareiden ihailemiin - sairaanhoitajaopiskelijoihin. Ja ammattikorkeakoulun henkilökuntaan. Väriä ja elämää käytäville riittää, mikä on enemmän kuin hyvä.

Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Saimaan ammattikorkeakoulu pysyvät jatkossakin täysin itsenäisinä. Yhteistä ovat vain osa betonista sekä kirjasto. Ei tutkimus. Eikä opetus. Ei markkinointi. Ja kirjastoonkin Annelin joukot näyttävät tuoneen omat tietokoneensa, heh.

Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että Suomessa emme muuten olleet ensimmäinen yhteisen kampusajattelun esiintuoja. Ainakin Rovaniemi, Kuopio ja Vaasa ehtivät puheissaan edelle. Helsingin yliopisto esitti strategiassaan reippahasti radikaalimpaa opetusyhteistyötä. Paljon oli siis powerpointintekijöitä liikkeellä, mutta niissä ei tainnut olla poweria eikä ehkä sitä pointtiakaan.

Veronmaksajan näkökulmasta on järjetöntä, että kaksi opetusta antavaa instituutiota rakentaa kilpaa tiloja vierekkäin samaan kaupunkiin. Senkin kun tiedämme, että käyttöasteet opetustiloissa ovat heikkoja. Ja täyttöasteet ovat sitten totaalisen katastrofaalista katsottavaa, joskin itselleenvalehtelijat eivät näitä edes viitsivät pyytää. Edellinen suomeksi: yliopistona säästämme 10 % tilakustannuksistamme yhteistyöllä. Ja ammattikorkea säästää myös. Onkos se noin miljoona euroa Lappeenrannan teknilliselle yliopistolle paljon vai vähän per vuosi?

Muutamat äänekkäät pitivät yhteistä betonia ”kuoleman suudelmana” yliopistolle. Mielestäni on sangen pelottavaa laukoa suusta tällaista. Ilman ajatuksia harhailevan ajattelijan pääväite on siis se, että yliopisto turvaisi olemassaolonsa sillä, että sillä olisi vain ja ainoastaan omassa käytössään komea, iso sekä suurella ja mahtavalla tyhjäkäynnillä oleva rakennus? Muistuttaisin, että sellainen kioski kuin Oxford rakentuu college-tyyppisen mallin ympärille. Ja yhteinen betoni on vielä aika kaukana college-mallista.

Ja sama toisinpäin. Kenenkään ei pidä yliopistolla – tai ammattikorkeakoulussa – tuudittautua siihen, että yhteinen betoni tekee autuaaksi. Se on vain betonia.

Itse näen ainoiksi yliopiston menestyksen rakennusaineiksi sen, että yliopistossa tehdään aidosti kovaa, kansainvälisen tason tieteellistä tutkimusta, annetaan tutkimukseen perustuvaa ylintä yliopisto-opetusta ja kasvatetaan tiedeyhteisön jäseniä - niin opiskelijoita kuin meitä vanhuksia - palvelemaan isänmaata nimeltä Suomi ja ihmiskuntaa siinä samalla. Tällöin menestyvät firmatkin yksilöiden ja kansakuntien lisäksi.

Ja jos ammattikorkeakoulu alkaisi esiintyä yliopistona, edes lämpöjä ei amk:n uudisrakennukseen kannattaisi kytkeä päälle. Menestyvä ammattikorkeakoulu kun antaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin ja harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä.

Yhteisen betonin pelkääjien olisi paremminkin syytä kysyä, miten ihmeessä veronmaksajat sallivat tilojen vajaakäytön yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ympäri valtakuntaa, yleensä vielä melko tavalla vierekkäin sijaiten? Ehkä iloista veronmaksajaa joku rakastaa, toteaa entinen betoniraudoittaja-Saksa.

perjantai 19. elokuuta 2011

Lentokenttien opastekylteistä

Kun on liian pitkään samassa paikassa, ei enää tahdo nähdä ympärilleen. Helkkarin fiksusti sanottu, vaikka itse sanonkin. Ja ei, en viittaa edellisellä brittihuumoria harrastavan blogikollegani Sepa-Sedän tämänviikkoiseen kirjoitukseen kahden akateemikon kirjallisuusmatkasta.

Opin tänään kolme asiaa. Lentokenttien opastekylttien merkitsemisen. Palkitsemisen monimuotoisuuden. Sekuntikellon käytön aamupalaverissa. Aloitetaan poikkeuksellisesti käänteisessä järjestyksessä.

Perjantai-aamuisin hieman kukon kiekaisun jälkeen LUT:n tukipalvelujen hefet kokoontuvat perinteiseen tapaan jonnekin päin yliopistoa ja käyvät läpi viikon tapahtumat. Toista tuntiahan siinä on mennyt per kerta. Olemme kukin tahoillamme jo pidemmän aikaa väläytelleet, että olisi pelkän raportoinnin sijaan aika äijää (sukupuoleton käsite) maalailla tuloksellisempaa tulevaisuutta. Tänään päätin räväyttää, kun tilaisuus tuli. Mieli oli auki.

Otin sekuntikellon ja annoin myös itselleni 30 sekuntia aikaa jakaa viikon tapahtumat. Onnistui muuten ilman mitään ongelmia. Ja prosessi tehostui rajusti.

Sitten jäi sitä aikaa pohtia jotain tuottavampaa. Ja takataskusta, tosin ei meikän, löytyi viitekehys palkitsemisesta, jossa nyt on aina virittämistä mm. kaikissa organisaatioissa. Mutta mitä tulee mieleen sanasta palkitseminen?

Rahapalkka? Tulospalkkio? Aloitepalkkio? Saunailta?

Mulle oli käynyt kuin niille spedeille, joille nuorina ja komeina (nykyään olen lähinnä 'ja') naureksittiin yliopiston kahvilassa. Huomasin jämähtäneeni totaalisen paikoilleni, sillä aika montaa viitekehyksen etuisuutta pidin itsestäänselvyytenä. Ohessa muutamia.

Laajennetut työterveyspalvelut. Työpaikkaruokailumahdollisuus. Joustava työaika. Liikuntamahdollisuudet. Kuntosali. Ainakin osittainen etätyö. Autopaikka. Merkkipäivälahjat. Sairaan lapsen hoitoetu. Liukuva työaika. Mahdollisuus vaikuttaa omien lomien ajankohtaan. Vuorotteluvapaa. Opintovapaa. Henkilöstökoulutus. Osaamisen ylläpitämiseen liittyvää koulutusta. Osa-aikatyö.

Otin sitten huvikseni yhteyttä muutamiin myös spedeakselille tipahtaneisiin opiskelukavereihini ja kyselin, millaista palkitsemista heidän firmoisasan, tässä tapauksessa varsin syrjässä sijaitsevassa Helsingissä, harjoitetaan? Harvalla, todella harvalla löytyi vastaavaa kasaa.

Itseäni jäi eniten mietityttämään, miksen ollut aiemmin havainnut listan tekijöiden olevan etuja? Vai olinko alitajuisesti käsittänyt, että nuo olivat saavutettuja etuja, jotka olivat miespolvien vaivuttua unholaan muuttuneet vallitsevaksi olotilaksi?

Ja se kolmas. Lentokenttien opastekyltit. Liikkuessani Suomen rajojen ulkopuolella lentokenttäkyltissä töröttävä lentokone osoittaa yleensä ylöspäin ja siinä on sitten nuoli, joka kertoo lentokentän suunnan. Mikkelissä asuva kummisetäni ja -tätini, jotka aamulla heitin Lappeenrannan kansainväliselle lentokentälle, totesivat seuraavaa. Suomessa näyttäisi olevan niin, että opasteessa olevan lentokoneen keula osoittaa kentän suunnan. Nuolta ei ole.

Oli pakko ajaa lentokenttää ympäri ja katsoa. Ja piru vie. Oikeassa olivat. Taas kerran.

perjantai 12. elokuuta 2011

Vähemmän pieni vihertävä mies

Olen joskus yön hämärinä tunteina miettinyt, olisiko coolia olla kriinpiissinmies.

Siis sellainen, joka opiskelee toistakymmentävuotta jossakin sivistysyliopistossa esim. superhumanistisia aineita tavoitteenaan uudempi ja uljaampi maailma (terveisiä tilapäisesti estyneelle Huxleylle), oppii yhden suuntauksen kirjoja luettuaan pitämään maailmaa brutaalina paikkana ja joka baskeri päässä violetti huivi kaulassa sivistyssanoja laukoen ja punaviiniä naukkaillen uskoo muutavansa maailman joksikin muuksi.

On kuitenkin jäänyt vain miettimiseksi. Tuli näet valittua duunariväylä ja ”sivistymätön” teknistaloudellinen yliopisto.

Mutta tuo maailman muuttaminen. Muuttuuko maailma paremmaksi huutelemalla sivusta vai menemällä itse taistelun keskelle?

Pahana länsimaalaisena valkoisena, ja vieläpä sanovolaisen miehenä uskallan väittää, että sivusta huutamalla ei tule kuin kurkku käheäksi.

Tuossa abouttiarallaa vuosi sitten erään todennäköisesti Suomen kauneimalla paikalla sijaitsevan yliopiston kahvipöytään tupsahti tietojeni mukaan totaalisen sattumalta kasa erilaisia teknistaloudellisia tiedetyyppejä. Ihan oikeasti ja ihan vahingossa. Sattumalta. Pyytämättä. Kuin erään Annelin faksit. Keskustelut sinkoilivat minne sattuivat, aiempia ajatuksia lämmiteltiin ja kahvinjuonnista syntyi jotakin.

Green Campus.
Mm. Kauppalehti, Tekniikka ja Talous sekä Vihreä Lanka uutisoivat tänään LUT:n tieteen sivutuotteena rakentuvasta Green Campuksesta. Ajatus erään lähteen mukaan on, että ”Green Campus -hanke näyttää, miten tieteen ja teknologian avulla voidaan ratkaista ekologisia ongelmia ja rakentaa kestävää maailmaa. Green Campuksen vihreys ei näy pelkästään vihreissä arvoissa ja ympäristöä säästävissä sovelluksissa, vaan myös yliopiston ympäristössä. Skinnarilan ranta-alueita kehitetään miellyttäviksi vapaa-ajanviettopaikoiksi yhteistyössä Lappeenrannan kaupungin, Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiön, Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n ja Technopoliksen kanssa. ”

Vaikka nyt en ole pätkän vertaa ennustaja, arvailisin tuon tarkoittavan parin vuoden sisään mm. pienen tuulivoimalan ja aurinkovoimalan avulla ladattavia sähköautoja, -skoottereita ja -polkupyöriä. Piha-alueen valaisemista uusiutuvalla energialla. Piha-alueen uusimista. Pientä jokea puistoon. Yliopiston ison osan lämmittämistä maasta tai vedestä saatavalla energialla. Säästöjä energiankulutuksessa sekä erityisesti kustannuksissa. Parempaa viihtyisyyttä. Sähköbussia, joka voisi vaikka savokarjalaisen verottajan iloisella avustuksella kuljettaa maksutta mm. yliopiston opiskelijoita ja työntekijöitä aivotehtaalle ja takaisin perheen pariin.

Mikä tärkeintä, rakentuvaa laitteistoa ja tutkimusympäristöä voi käyttää tieteellisen tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen. Tällöin yleensä syntyy aiempien jo olemassaolevien innovaatioden lisäksi jotakin uutta businesta ja sitä kautta työpaikkoja. Ja maailmasta voisi tulla taas himpun verran vihertävämpi, vaikkakin vain tekojen avulla ilman kaunista puhetta.

p.s. kriinpiissinmies-termillä ei sitten ole mitään, yhtään mitään tekemistä legendaarisen Greenpeacen kanssa.
p.p.s Punaviini kyllä maistuisi

perjantai 5. elokuuta 2011

Ruhtinas

Ajatustenkasaustauko, jota enemmistön kannattajat lomaksikin kutsuvat, mennä sujahti vauhdilla. Kuten ennenkin, meikällä oli mahdollisuus lukea. Kirjoista pidän erityisesti siksi, että yli parinsadan sivun läpikäymisen aikana on pakko alkaa ajatella itse. Nettikeskustelufoorumeilla – heh, tämäkin on sellainen – kun on helppo huudella enemmän tai vähemmän mitä sylki suuhun tuo.

Tunnustaudun tässä matkailijoiden "kirjastojen" faniksi. Ideahan on, että otat yhden ja samalla jätät yhden (tällainen mesta löytyy mm. LUT:n kielikeskuksesta). Tällöin kun et tule aina saaneksi sitä kamaa, joka on ”juuri sellaista shittiä, mitä haluat lukea vahvistaaksesi omia näkemyksiäsi”.

Käsiini jäi omasta mielestäni Musta Pekka, Koneen Pekka Herlinin elämänkerta. Enteilevästi kirjan kanteen oli hakattu sana Ruhtinas.

Kauppalehti ei ollut kovin väärässä kirjoittaessaan, että kyseinen ”elämänkerta musertaa lukijan, Niin rankka sen on”. Allekirjoitan tuossa pätkityssä lainauksessa mm. kaiken. V#¤&¤mainen teos luettavaksi niin johtajiksi joutuneille, johtajiksi aikoville kuin johtajien vihaajille (niin, nythän on muotia vihata kaikenlaista; jos ei muuta, niin niitä vihaajia).

Paljastamatta tarinaa ja sen karmeaa ydintä, kirjasta löytyy neljä teemaa. Työ (Kone Oyj), Perhe, Maanviljely ja Purjehdus. Ensimäinen on menestys, toisesta en halua sanoa mitään, ja kolmas sekä neljäs joko pakoteitä tai tyky-toimintaa. Lisäksi elämänkerta ottaa ainakin rivien välissä kantaa itsekin haikailemaani vapauden käsitteeseen. Ja iso rooli on myös Michelsenin Kallella, yliopistomme kauppatieteellisen tiedekunnan proffalla.

Kirjan neljä teemaa nostavat musertavalla tavalla esiin johtajaan vuosisatojen ajan kuuluneet ristiriidat. Todettakon vaikka lyhyesti, että Herlin näytää eläneen machiavellimaisen elämän. Hänen Suomen taloushistoriaan jättämissä jalanjäljissä näkyy iloisenreipasta voimakkuutta, kadehdittavaa käytännöllisyyttä, rohkeutta tehdä melkoisiakin veivauksia sekä harkittua oveluutta. Ajatukset eivät toki ole uusia; tämä on pistetty kirjalliseen muotoon 1400-1500 -lukujen Italiassa.

Vapauden käsitteen olen silloin tällöin tuonut esiin kirjoituksissani eräänlaisena perusarvonani. Simon ottaa tarkentavan kriittisen kannan käsitteeseen toteamalla varsin täysijärkisesti, että ”rajatonta vapautta pitävätkin mahdollisena yleensä vain hyvin nuoret, hyvin etuoikeutetut ja syrjäytyneet”. Tylysti edellinen tarkoittaa, että jos länsimaalaisen kulttuurin mahdollistaman vapausajattelun haluaa toteuttaa käytännössä, eläminen missä tahansa yhteiskunnassa (muussakin kuin ylivelkantuneissa länsimaissa) vaatii rajujenkin kompromissien tekemistä. Tämä siksi, ettei oma vapaus loukkaisi toisen vapautta.

Ja se Lappeenrannan teknillisen yliopiston Michelsenin Kalle.

Professorimme on osallistunut kirjan aineiston hankintaan ja tulkintojen muodostamiseen useiden kymmenien sivujen osalta. Kalle ei ole tästä vaatimattomana miehenä paljoa käytävillä tai käytävien ulkopuolella huudellut. Vaikka olisi ehkä ollut varaa huudella, heh. No, mies tulee olmaan parrasvaloissa viimeistään sitten, kun Koneen 100-vuotishistoria on syksyllä tullut painosta.

p.s. Toki muitakin yllätyksiä LUT:n henkilökunta tuotti kesän aikana. Jos haluaa nähdä jotakin positiivisen pysäyttävää, seuraavassa osoitteessa kannattaa viipyä hetki jos toinenkin http://www.annie.galleria.fi/kuvat/

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Isonenäinen länkkäri ja kollektiivinen kansa

Tunsin oloni pari viikkoa sitten ihan helvetin pieneksi.

Olimme kolmen taistelijan tehoporukalla muutaman päivän 24/7-tyyppisellä työkeikalla Pekingissä ja siinä huudseilla. Täytyy todeta maan muuttuneet hirmuisesti parissa vuodessa. Ainoa, mikä oikeastaan oli entisellään, olivat ihmiset, ruoka ja lähes ilmainen liikkuminen myös isonenäisille länkkäreille.

Työskentelimme kommunismimarkkinataloudellisen maan eräiden valtiollisten yliopistojen kanssa ylläpitäen entisiä ja avaten konkreettisesti uusia ovia niin opetuksen kuin toivottavasti myös tutkimuksen puolelle. Alleviivataan sana ’valtiollisten yliopistojen’, sillä ilman tuota statusta yliopisto Kiinassa on diplomeja (ei siis tutkintoja) myyvä kauppa.

Suomesta Kiina(n valtio) on spotannut kolme yliostoa, joiden kanssa se haluaa erityisesti lisätä yhteistä toimintaa tekniikan ja/tai talouden parissa. Nämä kolme kovaa ovat jo tutuksi tulleet tupuhupulupu-ketjun Skinnarilan vapaavaltion Lappeenrannan teknillinen, Espoossa pääkonttoriaan pitävä Aalto sekä Herwoodissa sijaitseva Tampereen teknillinen.

Oli varsin mielenkiintoista havaita, että Kiinassa ollaan havahduttu kolmen viime vuoden aikana siihen tosiseikkaan, että yliopistojen pitää tehdä muutakin kuin opettaa. Käytännössä tämä on tarkoittanut, että niiden yliopistojen, jotka haluavat pysyvät jatkossakin yliopistoina, on muututtava nopeaa vauhtia tutkimusyliopistoiksi koulutusyliopistojen lisäksi.

Kuulemamme mukaan eräät yliopistot ovat tehneet varsin rajuja liikkeitä jopa yksittäisten henkilöiden kannustinjärjestelmien osalta. Liikkeitä, joita länsimaissa ei osata (ehkäpä onneksi) edes ajatella. Tai muotoillaan näin, että meidän palkkausjärjestelmämme on kuin sukupuolettoman sosiaalitantan märkä uni.

Kiinalaisille on nyt myös selkeästi tärkeämpää todellinen tekeminen kuin pelkkä seremoniallinen sopimusten kirjoittaminen. Toisin sanoen, kaikki sellainen, josta ei ole suoraa hyötyä perustehtävän toteuttamisessa, on turhaa. Saimme tämän kokea itsekin.

Hurjaa on myös edelleen kollektiivisen maan kollektiivinen asenne. Kun tuo porukka jotain päättää, he juoksevat homman kasaan todella ahkeralla työllä. Vieläpä laadukkaasti. Ja jos joku uhkaa mennä hiemankin vinoon, juokseminen senkun kasvaa.

Josta tulikin mieleeni positiivinen kokemus.

Kiinalainen koordinaattorimme oli saanut hankittua meille hurjalla työllä 45 minuutin presentaation LUT:sta koulutusalan messuilla, vaikka emme edes osallistuneet omalla pisteellä (rahalla) ko. tapahtumaan. Verkostot toimivat, heh. Koska Lappeenranta tai Suomikaan ei sano suurimmalle osalle paikallisista yhtikäs yhtään mitään, niin varttia ennen aloitusta paikkoja oli salissa vielä vapaana. Kiinalaisemme keksi viivytyksettä yrittäjähenkisen ratkaisun: hän kertoi ohikulkijoille kokemuksiaan, miltä LUT:ssa ja Suomessa näyttää, että Suomi on eurooppalainen maa, siellä on metsää ja järviä sekä siellä voi opiskella länsimaisen tutkinnon.

Asioista ei pidä tehdä vaikeampia kuin ne ovat. Yleensä asiat ovat helppoja.

Siitä olen varma, että kiinalaisten yliopistojen asema tutkimusyliopistoina tulee kasvamaan rajusti. Noilla markkinoilla kannattaa olla järkevällä tavalla mukana.

Samaan hengenvetoon todettakoon, että meidän paikoin itseriittoisten länsimaisten yliopistojen ”onni” on ainakin hetken aikaa se, että täysin vapaata ei tiedonkulku ole Kiinassa edes tieteissä. Se on meinaan niin, että jos tutkijan mahdollisuutta saada tietoa tai julkaisutoimintaa rajoitetaan tavalla tai toisella, ei tutkimus nouse niin nopeasti kuin voisi. Erään tuttavani sanoin, myös tieteessä ja tiedonsaannissa kolme perustavanlaatuista arvoa ovat vapaus, vapaus ja vapaus.

Ensi viikolla meikä yrittää aloittaa viimeinkin kesälomansa, paikalla taas tällä palstalla elokuussa.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Väittelitkö kovatasoiseksi professoriksi?

Sain tuossa pari viikkoa sitten hieman yllätyksekseni jotakuinkin seuraavanlaisen kysymyksen. Mistä tietää, onko professoriksi väitellyt henkilö kovan tason tutkija?

Olo oli hetken aikaa kuin lumiukolla pihamaalla kesäkuun helteillä. Kohteliaasti savolaisittain ensin oikaisin lievän virheellisyyden, elikkä kun väitöskirja on kirjoitettu, opinnot suoritettu, väitelty, kirja hyväksytty ja sitten Skinnarila-salista haettu Ilkalta pahvit, ollaan tohtoreita. Tohtori on siis tutkinto, kuten vaikkapa oikeustieteen maisteri, sähköasentaja tai vaikkapa sairaanhoitaja. Tohtorintutkinto ei siis tarkoita sitä, että oltaisiin professoreja. Professori kun on pääasiassa ammattinimike, vaikka eläkepäivät emerituksena tai emeritana vietetään. Mutta se pitää paikkaansa ainakin LUT:ssa, että professorit ovat tohtoreita.

Mutta tuo professorin kovatasoisuus…

Mediassa paljolti näkyviä professori-nimikkeellä heiluvia hemmoja tai pirkkoja pidetään ainakin joidenkin mielestä todella raudanlujina tyyppeinä. Perusteluna tälle on se, että eihän mediaan, erityisesti televisioon, pääse, jos ei ole kiistatta valtakunnan kovin asiantuntija sillä alalla. Media kyllä tietää.

Opiskeluaikoina – ja muutamat kaverini senkin jälkeen – pitävät kovimpina proffina niitä, joilla on todella vuosikymmenten teollisuuskokemus taustalla ja jotka opettavat mahdollisimman monilla kursseilla. Ajatus lienee se, että kun on vetäissyt parikymmentävuotta riittävästi parin kännin lentoja, ollut suuri ja mahtava lasisessa kulmahuoneessa työskentelevä johtaja sekä varsin osaava tarinankertoja, niin professorinakin loistaa. Leikkisänä ajatuksena on siis se, että ei voi olla eläinlääkäri, jos ei ole aiemmin ollut koira. Näin ehkä toteaisi kieli poskessa Wawe-yliopiston professori Tienari.

Taas perusteollisuudessa työskentelevät kaverini pitävät kovimpina professoreina niitä, jotka osaavat tehdä ihan aikuisten oikeasti konkreettisia juttuja. Nämä professorit ratkovat kavereiden firmojen yksittäisiä ongelmia soveltamalla teoriaa käytäntöön parhaimmillaan ihan pajan lattian tasolla.

Vaikka kristityssä maassa ollaankin, on vielä neljäskin mahdollisuus (on muuten hauska havaita, että esimerkkiluettelot ovat yleensä isä-poika-pyhähenki –tyyppisesti kolmen mittaisia).

Kova tutkija, myös siis professori, on sellainen kaveri, joka tekee omalla erikoisalallaan, joskus hyvinkin kapealla, mielekästä soveltavaa ja/tai perustutkimusta kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia hän julkaisee sitten kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä, joissa vähintään kaksi kansainvälistä asiantuntijaa kriittisesti arvioi tutkimuksen laatua (ts. jos professori kirjoittaa skeitsua tai mutumutua, sellainen tulee torpatuksi kansainvälisen tiedeyhteisön toimesta).

Annoin muuten vastaukseksi kysyjälle nuo kaikki neljä.

Tärkein tehtävä kaikilla tutkijoilla on tehdä maailmasta hieman parempi paikka elää ja olla. Korostin kuitenkin sitä, että jos neljänneksi mainittu, tutkimus, puuttuu, on professorilla melkoinen händikäppi myös kolmen muun kanssa.

Tutkijoita voi toki vertailla ihan lukujenkin perusteella, vaikka paljon puhutulla h-indeksillä (toki on niitä muitakin). Eikun lataa nyt juhannuksena hukkumisen sijaan tietokoneelle ilmaisen, suuntaa-antavan Publish or Perish –ohjelman ja sitten vaan kirjoittaa sinne haluamiensa professorien tai muiden tutkijoiden nimiä. Tulos, joka on suhtkoht’ oikea, tulee parissa sekunnissa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tieteenalat ovat keskenään hyvin erilaisia, joten eri alojen tutkijoiden vertailu on lähes mahdotonta (vaikkapa fysiikka-liiketaloustiede-kielitieteet). Mutta saman alan tutkijoita voi – ja pitääkin – vertailla. Kansainvälisesti.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan



Olisin voinut kirjoittaa otsikkoon 'kiire', mutta se olisi ollut tylsää.

Jos satut olemaan 30-40 –vuotias, perheellinen, työssäkäyvä, korkeasti koulutettu, ylempi toimihenkilö, miespuolinen ja jos vieläpä puolisosi käy töissä, niin onneksi olkoon. Teet pisintä työpäivää, sinulla on vähiten vapaa-aikaa ja helvetillinen krooninen kiire vaivaa jatkuvasti.

Sinänsä mielenkiintoista, vielä muutama vuosikymmen sitten edellinen yhdistelmä olisi sijoittanut sinut hyvin pitkälti entisaikojen joutilaaseen luokkaan (leisure class), elikkä olisi puhallellut mu… no, olisit siis lepäillyt ja muut olisivat tehneet puolestasi työt. Nyt Tilastokeskuksen mukaan asia on totaalisen päinvastoin, vaikka kansanradion sisällöntuottajat toisin haastavatkin.

Tällä siis yritän selitellä, miksi päätin viime viikolla olla kirjoittamatta mitään.

Kun en ehtinyt. Kun oli niin kiire.

Viimeisen kolmen viikon aikana kiire on alkanut käydä sietämättömäksi, mikä on näkynyt mm. siinä, että sähköposteihin tai edes puhelimeen en ole paljoa ehtinyt vastamaan. Kotona tämä on taas näkynyt pikkutunneilla nopeina nukahtamisina päästyäni punkkaan. Ja ylilyhyinä yöunina.

Tässä ei todellakaan ole mitään kehumisen arvoista. Eihän tämä kerro muuta kuin ongelmista työn organisoinnissa (itsehän työni organisoin), normaalia suuremmasta työpanoksen kysynnästä (no, se on ihan hyvä, että kysyntää asuntovelalliselle on) ja siitä, että hommani ovat mielenkiintoisia (vaikkeivät aina miellyttäviä).

Listasin tuossa äsken keskeneräisiä hommia, jotka tavalla tai toisella olisi saatava liikahtamaan eteenpäin. Ei siksi, että maailma tulisi täysin valmiiksi, vaan siksi, että enempi odottelu johtaa tiiminjäsenten työnteon vaikeutumiseen. Ja tätä en todellakaan halua. Nyt pitäisi kurua aikaa mm. tuloksellisuuteen liittyvän palkkiojärjestelmän virittämiseen, yli 10 000 neliön peruskorjaukseen ja aikataulukysymyksiin, työmatkojen (myynti)materiaalien laatimiseen, erään varsin mielenkiintoisen rakennushistoriaan liittyvän kirjan oikolukemiseen ja yksittäisten LUT:n tiedeyhteisön jäsenten kysymyksiin vastaamiseen. Viimeisin ryhmä on tärkein.

Lista on siitäkin hyvä, että se antaa mielenrauhaa. Aina kun saan yhden homman hoidettua, lista saa maistaa punakynää.

Vaikka tekniikka ei mikään itseisarvo olekaan, niin teknisillä ratkaisuilla olen saanut omaa elämääni järjestykseen jo pidemmän aikaa. Ylivoimaisesti tärkein tekninen väline mulle on älypuhelin. Nyt vaan on ollut niin, että viimeiseen 1,5 vuoteen Nokian puhelimet ovat valitettavasti olleet juuri sellaisia, kun ne pahimmillaan voivat olla ja viimeiset 2 viikkoa ovat olleet katastrofaalisia.

Käyttötukihenkilöt (käsittääkseni näitä makrotukea antavia todellisia avainhenkilöitä sanottiin joskus mikrotueksi) ovat yrittäneet saada puhelimiani toimimaan, mutta yrityksistä huolimatta nokialaiset ovat vieneet voiton. Oltuani viikon ilman toimivia yhteyksiä matkoilla saaden aikaan pari totaalikatastrofia, päätin tehdä työnokialaistani verkonpainon rakenteilla olevan Tervehaudan puistoon läheisyyteen.

Tilalle sain omenapuhelimen, joka toki oli itse asennettava. Meikä, joka ei puhelimista mitään ymmärrä, pystyi virittämään alle 10 minuuttiin myllyn täysin toimintavalmiiksi (asensin jopa pari eri sähköpostitiliä, suojakoodit ja kaikkea todella teknisen kuuloista).

Ja helkkari. Miksi olen ollut niin tyhmä, etten ole edes uskaltanut aiemmin kokeilla muita kuin nokialaisia.

p.s. Silloin kun vapaata sattuu siunaantumaan, jätän työpuhelimeni lataukseen ja otan uskollisen sotaratsuni mukaan (kuvassa, ihan alussa). Uskollinen sotaratsuni on siitä poikkeuksellinen suomipuhelin, että sillä voi jopa soittaa, vastata tulevaan puheluun, lähettää yhden 160 merkin mittaisen tekstiviestin ja se toimii aika monessa maassa.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Päiväni murmelina

Herätään aamuisin aina samaan aikaan. Syödään samanlainen aamiainen. Ajetaan samaan aikaan samaa reittiä työpaikalle aamuisin. Ollaan ottamatta sitä bussia odottavaa työkaveria kyytiin. Leimataan johonkin helvetinkoneeseen itsensä sisään. Käydään 12 minuutin kahvitunnilla samassa porukassa samaan aikaan samassa pöydässä. Tehdään samanlaisia töitä. Syödään samanlaista, mutta päivittäin erinimistä ruokaa. Tehdään samanlaisia töitä. Käydään 12 minuutin kahvitunnilla samassa porukassa samaan aikaan samassa pöydässä. Leimataan itsensä ulos helvetinkoneessa. Ajetaan samaan markettiin ostamaan samanlaista ruokaa. Kysytään vastausta odottamatta puolisolta, miten päivä meni. Saadaan samanlainen vastaus. Syödään sitä tuttua, samanlaista ruokaa. Katsotaan sama ohjelma televisiosta. Odotetaan juhannukselta alkavaa kesälomaa ja sitä matkaa siihen samaan tuttuun kohteeseen.

Ei tule tehtyä virhettä, kun kaikki on tuttua. Ja kyllä on elämä mielenkiintoista.

Meille suomalaisille on aika tavalla iskostettu jo äidinmaidossa, että virheiden tekeminen ei vaan ole hyvä juttu. Olisi parempi vähän pohdiskella ja sitten tehdä vain niitä juttuja kaikessa hiljaisuudessa, joita taatusti osaa ja joissa onnistuu. Ettei vaan tule virheitä.

Kun kaadutaan, ensimmäisenä ajatuksena ei ole turpa ruohikossa tai asfaltissa maatessa vammojen suuruus, vaan se, että ’näkikö kukaan’?

Huomasin jo aika kauan sitten, että jos jotain uuttaa meinaa saada aikaa, virheitä vähän tuppaa tulemaan. Yleensä paikkaan virheeni nauramalla tai vähintään käyttäytymällä niin, että porukka huomaa meikän mokanneen. Pahinta meinaan olisi omien virheiden peittely tai selittely tarkoituksellisuudella.

Samaa olen yrittänyt julistaa saarnamiehen tavoin firmalla. Virheitä saa – ja joskus ihan pitää – tehdä. Sitä jos tekee kaiken samalla tavalla kuin aina ennenkin, niin takuuvarmasti mitään uutta ei keksi, työmotivaatio lähtee tangentin suuntaan melko nopeasti ja firmakin siinä samassa tuhoutuu.

Myös the Leijonien päävalmentaja jossakin haastattelussa totesi abouttiarallaa seuraavasti: ”Leijonien periaate on ollut, että virheitä saa tulla. Sille kun ei voi mitään”. No, nyt tiedämme, mitä virheiden tekemisen salliminen, sitoutuminen, hyvä henki, luonne ja luja luottamus yhdistettynä raakaan harjoitteluun saavat aikaan. Maailmanmestaruuden.

Kävimme porukalla lyhyellä tyky-keikalla suuressa ja mahtavassa pääkaupungissamme snadissa Stadissa ja siellä liikunnalliset kouluttajat opettivat meille ihan konkreettisesti virheistä ilmaisemista; myös muiden kuin omien. Se toimi. Eli jos joskus yliopistopalveluissa kuuluu hurraa-huutoja tai muuten käytös on omituista, olemme vaan onnistuneet tekemään virheen.

Mitenkähän sitä mokaisi hetken päästä Professors’ Rock –levynjulkistustilaisuudessa?

p.s. Kaikkihan varmaan tietävät, että Mikael ’ilmaveivi’ Granlund luistelee LUT:n suunnittelemilla erikoisterillä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kirvesmies

”Jyrki Kataisen (kok.) johdolla perjantaina alkavissa kuuden puolueen hallitusneuvotteluissa myllätään Suomen ylin opetus taas kerran. Opetusministeriö haluaa karsia reippaalla kädellä Suomen ammattikorkeakoulu- ja yliopistoverkostoa. Tappo- ja yhdistämislistalla on 80 korkeakouluyksikköä ja joka kymmenes opetuspaikka. Yksiköt ovat tiedekuntia, laitoksia tai opetuslinjoja. Kirveen alle tai yhdistettäviksi joutuisivat esimerkiksi päällekkäistä, tuottamatonta tai turhaa opetusta antavat yksiköt.” Talouselämä, 20.5.2011, verkkoversio.

Niinpä.

Tuon perjantaisen uutisen ei pitänyt yllättää ketään yliopistomaailmassa. Ja näytti taas yllättäneen.

Normaali ihminen, jos nyt sellaisia on, pitää todennäköisesti normaalina, että K-raudasta saa mm. rakennustarvikkeita. Samoin todennäköisesti normaalia on, että K-rauta ei myy erilaisia maitolaatuja maitokaapista, hiustenvärjäyspalveluita tai halpoja lentomatkoja. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ei myöskään voida tehdä ihan kaikenlaista, vaan kannattaa keskittyä ja keskittää joskus valitettavankin rajalliset resurssinsa siihen, missä on hyvä.

Jos tällaista ”keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä” - ajatusta ei itse olisi keksinyt, olisi riittänyt, kun olisi kuunnellut OKM:n (entinen opetusministeriö) ylimmän johdon puheita ja toiveita muutaman vuoden ajalta. Nykyisenkaltaiseen järjestelmään ei kuulemma ole enää varaa pienellä kansakunnalla.

Vaihtoehtoja on siis ollut kaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on ollut tehdä itse ne joskus todella raskaat valinnat siitä, mitkä osat pidetään ja mistä osista on pakko luopua. Toinen vaihtoehto on ollut se, että on ehkä perustettu ylikeskustelevia työryhmiä luomaan mietintöjä ja ollaan sitten loppupelissä nostettu palkkaa tekemättä mitään. Jos valinta on ollut jälkimäinen, nyt omistaja ja poliittista valtaa käyttävä kirvesmiesporukka tekee valinnat niiden puolesta, jotka päättivät jäädä poteroon odottelemaan entisten aikojen paluuta. Entiset ajat eivät palanneet.

Ne, jotka tekivät valintansa itse (esim, Aalto-yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja vaikkapa Oulun yliopisto), säilyvät elinvoimaisempina, koska ulkopuolelta ei todennäköisesti tulla leikkauslistan kanssa sisään kirvestä heiluttelemaan. Itseäni pelottaa veronmaksajana eniten se, että luulevatko poteroissaan pysyneet johtajat ja työntekijät todellakin, että kehäkolmosen sisäpuolella tehtävät päätökset huomioivat paikalliset olosuhteet ja mahdollisuudet, joita kaikkiin työyhteisöihin liittyy? Tuskin huomioivat. Toivon olevani väärässä, mutta toiveeni tuskin toteutuu.

Yhden toiveen kuitenkin haluan esittää julkisesti. Kun leikkauslistoja käydään vielä läpi, kohtuuttomuuksiin ei tulisi mennä. Tutkimus, opetus ja yhteiskunnan rakentaminen kun ovat yliopistojen päätehtävät. Samoin esimerkiksi yliopistossa opetettavalla taiteella on oma arvonsa, jonka mittaaminen vaikkapa referoiduilla julkaisuilla on vähän hankalaa. Ja tärkeimpänä: toivottavasti leikkaajat päättävät maalaisjärjellä – eivätkä ”hyvien entisaikojen” poliittisella kähminnällä – mitä tarkoitetaan päällekkäisellä, tuottamattomalla tai turhaa opetusta antavilla yksiköillä.

Varsin turvallisin mielin leikkauslistan julkistusta odotellessa.

p.s. Tosin huomattakoon, että kirvesmies voi nykyoloissa olla hyvinkin kirvesnainen.

torstai 12. toukokuuta 2011

Suomen surkein yliopistokaupunki

Ihan alkuun väärinkäsitysten välttämiseksi. Todellisuuden osalta otsikko ei pidä Lappeenrannan kaupungin osalta paikkaansa, joskin kaupungin imagon osalta 17 – 29 vuotiaiden suomalaisten nuorten mielikuvien kautta tarkasteltuna... pitää paikkaansa.

Keskiviikon Etelä-Saimaa nosti esiin Lappeenrannan kaupungin surkean maineen opiskelukaupunkina sekä tämän vaikutuksen Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. Taloustutkimuksen uusimmassa mielikuvakyselyssä osoitetaan, että Lappeenrannan kaupunki on Suomen vähiten houkutteleva yliopistokaupunki. Tai jos suoraan sanotaan, Lappeenrannan kaupungin maine on Suomen paskin vastaajajoukossa.

Saarelan kommenttipuheenvuoro kiteyttää ongelman. Mikäli Lappeenrannan kaupungin maine yliopistokaupunkina on heikko, LUT:n kilpailuasema on muita yliopisto(kaupunke)ja heikompi. Nuoret lahjakkuudet, elikkä elämäänsä suunnittelevat 2-kymppiset naiset ja miehet, valitsevat yliopistonsa suurelta osin yliopistopaikkakunnan maineen perusteella. Maine on todellisuutta tärkeämpää.

Perverssiä tässä tilanteessa on juuri tuo todellisuus. Kun puolueettomat ja ulkopuoliset tahot (mm. SYL, OLL) ovat selvittäneet yliopistokaupunkien paremmuutta, tulosten perusteella Suomen paras yliopistokaupunki on Lappeenranta (muidenkin siis kuin lappeenrantalaisten vastaajien). Siis what the f%¤&!

Yksinkertaistettuna, kaupunkimme maine on suomen surkein ja kun kaupunkimme arvioidaan suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden (kokemusten) toimesta, olemme paras. Näin se vaan menee.

Olen itse kaupungin maineen puolesta huutanut maineeni käheäksi. Meissä lappeenrantalaisissa on paljon positiivista henkeä, mutta miksi emme saa viestiämme läpi? Nautimmeko me itkukarjalaisina kieriä mudassa ja mässäillä toki joskus varsin karmivillakin epäonnistumisilla? Eikö täällä ole mitään hyvää? Onko tärkeämpää puhua virheistä kuin korjata ne?

Jotta kaupungistamme ei tulisi Saarelan maalailemaa Lepolan hautausmaata, Imatraa tai Mikkeliä, pyydän tässä nyt julkisesti lappeenrantalaisilta apua. Raha ei ole oikea avun muoto; sitä on myös muilla kaupungeilla.

Haluaisin, että emme puhuessamme aina ampuisi itseämme jalkaan julistamalla omia epäonnistumisia ja omaa huonouttamme. Toki voimme jatkaa nykymallillakin, mutta tälloin joku – todennäköisesti elämänmyönteinen imatralainen – tulee sammuttamaan valot viimeisen lappeenrantalaisen jälkeen.

Meillä on todella paljon sellaista, mitä muilla suomalaisilla ei ole. Välittömät ihmiset. Upea luonto; erityisesti Saimaa. Satama, tai siis the Satama. Ajallisesti lyhyet työmatkat. Kansainvälinen lentokenttä. Melkoisia ravintoloita. Lapsilla hyvä paikka kasvaa. Suomen suurin yliopistollinen energiatutkimuksen yksikkö, 40 % markkinoista. Suomen tuloksellisin kauppakorkeakoulu. Kansainvälisten opiskelijoiden arvioima maailman paras yliopisto.

Me taidamme tarvita tänne pari pohjalaista kertomaan, mitä tarkoittaa terve itsetunto.

p.s. Itse pidän muuten kovasti Imatrasta ja Mikkelistä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Banjonsoittaja katolla

Jokunen aika sitten totesin, että ”varsinkin evoluution näkökulmasta sisarusten naimakaupat tuottavat käsittääkseni vain hyviä banjonsoittajia”. Tarkoituksenani oli tipauttaa yliopisto- ja ammattikorkeasektorin reikäpäiset yhdistäjämössöttäjät takaisin tähän todellisuuteen.

Eilen junassa kohti Jyväskylää tuli sama lausahdus mieleeni. Mitäpä jos yliopistona alkaisimme pitää itseämme kaikessa täydellisenä, sulkeutuisimme toveri Kim Jong Illin innoittamana vapaavaltioomme ja emme keskustelisi ulkomaailman kanssa?

Pitäisimme todennäköisesti omia, tai ainakin johtajamme, ideoita maailman parhaana, Skinnarilan vapaavaltion ulkopuolisia kätyreitä täysin vääräuskoisina ja legendaarinen Stasin organisaatio olisi kuin pullamössösukupolven perhepäivähoitopaikka.

Onneksi näin ei ole. Se on meinaan niin, että kun on nöyryyttä ottaa se oma pää hanurista pois, niin pystyy suhteuttamaan omaa toimintaa aika hyvin todellisuuteen. Missä ollaan muita edellä? Missä pitää parantaa juoksua?

Tuossa ennen vuorotteluvapaata laskeskelin, että teemme tiedeyhteisönä noin 6 000 - 7 000 työmatkaa vuodessa. Suomessa ja ulkomailla. Suomessa liikkuvat niin tutkijat, tutkivat opettajat sekä näitä tukevat asiantuntijat. Varsinkin ulkopuolista tutkimusrahoitusta haetaan ja neuvotellaan tutkijoiden toimesta, jotta ministeriömme virkamiehet olisivat tyytyväisiä vuonna 2012 arvioidessaan, onko vuotuinen ulkoinen rahoitus 45 % koko potista. Koskee muuten kaikkia yliopistoja.

Tärkeimmät ulkomaanmatkat taas tekevät tieteen puolesta taistelevat huuhaata vastustavat professorit ja tutkijat, jotka konferensseissa esittävät tutkimustuloksiaan saaden kriittisiä kommentteja (lue: turpaan tai kehuja) muilta alansa parhailta.

Ja kyllä sitä tutkimusta ja opetusta tukevat henkilötkin liikkuvat. Yliopistokentän ongelmat kun ovat aika samankaltaisia ja jos asioita vatuloi tattina itsekseen omassa mahtavassa yliopistokopissaan vuosikymmeniä, niin... no, itsekseen vatuloimalla ei tule edes niitä banjonsoittajia.

Eilen Suuressa ja Mahtavassa pääkaupungissamme kokoonnuttiin aamupäivällä palkkaukseen liittyvässä väännössä ja sitten illaksi kiidettiin 200 kilometriä tunnissa Jyväskylään ratkomaan ongelmia kiinteistöjen kustannusten pienentämiseen liittyen. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä siirrytään työnantajapuolen taistoihin. Täytyy todeta, että ainakin itselleni joka ikisellä keikalla on jotain konkreettista jäänyt käteen. Ja tämän konkreettisen lisäksi on muodostunut kuva siitä, kuinka sijoitumme suomalaisella yliopistokentällä. Todettakoon vaikka yksityiskohtana, että LUT:ssa on (suhdelukuna tutkimus- ja opetushenkilökunnan suhde muuhun henkilöstöön) Suomen kevein hallinto. Tosin kriittisesti samaan hengenvetoon totean, että meillä kyllä voisi olla vieläkin enemmän tutkijoita tällä tukipalveluporukalla. Tutkijoita, lahjakkaita sellaisia, tarvittaisiin.

Seuraava askel on siirtää tukipalveluidenkin tarkastelua tieteentekijöiden hyväksi havaitsemaan tapaan kansallisen keskustelun lisäksi kansainväliseen tasoon. Voi meinaan olla, että kaikki viisaus tai parhaat käytännöt eivät asukaan Suomessa.

p.s. Taidan siirtää työhuoneeni junaan.
p.p.s Parahin Separaattori, mielelläni lähden oluelle

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Merkitys

Kävelin eilen pitkästä aikaa hautausmaalla ilman kutsua. Teki helkkarin hyvää kolmestakin syystä. Ensinnäkin, jos tuntuu menevän liian hyvin, niin eikun vaan hakemaan perspektiiviä vaihtoehdosta olla kuollut. Toiseksi, jos tuntuu menevän liian huonosti, niin eikun vaan hakemaan perspektiiviä siitä, miltä tuntuu olla kuitenkin elossa. Kolmanneksi, jokaisella hautausmaalle loppusijoitetulla ihmisellä on ollut jokin merkitys, että me olemme siinä, missä olemme.

Jäin miettimään, saammeko tieteessä nykyään mitään konkreettista aikaan ja jos saamme, niin ketkä näin tekevät?

Suurien linjojen osalta viimeiset sata tai kaksi sataa vuotta ovat olleet melkoista haipakkaa, josta suuri kiitos kuuluu tieteen kanssa töitä tekeville ihmisille. Huuhaata sisältämättömät tutkimustulokset ovat mahdollistaneet monia edistysaskelia vaikkapa lääketieteessä. Nämä askeleet näkyvät mm. hautakivissä pidentyneenä elinikänä. Toki tieteen tuloksia on voitu käyttää myös epäinhimillisesti (esim. lyömällä ydinaseella päähän), joskin syy ei ole ollut tieteessä, vaan tulosten epäeettisissä soveltajissa.

Mutta keitä ne on ne tieteen sankarit, sellaiset tieteen sankarihenkilöt?

Itselläni on etuoikeus tuntea aitoja, positiivisesti räjähteleviä tiedehenkilöitä, joilla uuden löytämisen palo on yhtä rajua kuin löytöretkeilijöillä aikanaan. Samoin tapaan päivittäin tutkivia opettajia, jotka ovat aidosti liekeissä nähdessään uusien sukupolvien oppivan. Ja eikä siinä vielä kaikki. Olenpa törmännyt käytävillä tutkijoita ja tutkivia opettajia avustaviin henkilöihin, jotka tekevät useammin kuin jatkuvasti ihmeitä tieteilijöiden työtä helpottaakseen. Joillakin näyttää lisäksi olevan varsin hauskaa työskennellessään keskenään. Näitä kaikkia ihmisiä mielestäni yhdistää se, että he ovat löytäneet kukin jonkinmoisen merkityksen tekemisilleen. Muunkin kuin tilinauhan.

Kun hommalla on merkitys, on helpompi 'kestää' suurimman rahoittajamme vaatimukset 0,7 tieteellisestä julkaisusta per henki vuodessa, yliopisto-opiskelijoiden varsin suuri vapaus tulla ja mennä ja se fakta, että vastaamme valtion kirstunvartijoiden sijaan itse tekemistämme.

Toisaalta edellinen sisältää suuria mahdollisuuksia. Kun vuodessa rahoittajamme vaatimus on 0,7 julkaisua per tutkija, siinä ehtii tehdä määrän lisäksi laatua. Kun opiskelija saa itse valita opintonsa, voi motivaatio suorittaa mielenkiintoisia opintoja olla korkeampi kuin pakkopulla. Ja kun itse vastaamme taloudestamme, niukkoja resursseja on pakko käyttää järkevästi varsinkin pitkällä aikavälillä.

Hyväksi lopuksi ja rehellisyyden nimissä korostettakoon, että vaikka tiede on vastuussa monesta, ei maailma pelkästään tiedetyypeillä pyöri. Merkittäviä ihmisiä on paljon myös muualla.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Pimp my Suomineito

Huomenna illalla tiedämme melko pitkälti, ketkä joutuvat seuraavaksi kaudeksi sorvin ääreen virittämään (Pimp my Ride -tyylisesti) Suomi-neitoa. Hyvää asiassa on se, että me suomalaiset pääsemme itse päättämään asian.

Lueskelin illalla filosofi Ollilan kolumnia liittyen uurnilla käyntiin ja pohdintaan ehdokkaista sekä erityisesti meistä äänestäjistä. Enpä osaisi itse asiaa paremmin ilmaista.

”Paras ehdokas on oppimiskykyinen henkilö, jolla on huikeat vuorovaikutustaidot ja arvot kohdallaan. Sopiva äänestäjä on henkilö, joka löytää tien vaaliuurnille. Satoi tai paistoi.” (Ollila, Talouselämä 14/2011)

Ainoa lisäys, joka tuohon pitää tehdä, on tilanne sopivan ehdokkaan puuttumisesta. Sopiva äänestäjä meinaan löytyy aina. Jos sopivaa ehdokasta ei löydy, kopissa voi käydä palauttamassa myös tyhjän lapun. Sekin on arvokas mielipide.

Huomenna on siis todella säälittävää jäädä kotiin sohvalle voivottelemaan maailmanmenoa vaikkapa reippahassa krapulassa. Ellei sitten ole jo ennakkoäänestänyt.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Lisää pikkujouluja!



Työpaikalla ei tarvitse olla huumoria ja johtajan tulee olla neutraali, totesi eräs nyt jo valtion eläkettä nauttiva henkilö. Olen tämän äijän kanssa totaalisen eri mieltä, sillä normaalin ihmisen elämään kuuluu loukkaamaton huumori. Ja elämäähän on kai tämä työelämäkin. Jämäkkä toki johdonkin pitää olla, mutta heinäseipäät kuuluvat pellolle.

Johtamiskirjallisuudessa on keskitytty varsin usein esimiesten huumoriin, sillä varsinkin rahanahteet ismi-konsultit näkivät tässä viime vuosikymmenen alussa kovan busineksen. Naminamit myivät ja johtamiskoulutuksissa johtajat kuvittelivat a) tulevansa hauskoiksi, b) nostavansa yritystensä tuottavuutta olemalla hauskoja sekä c) viihdyttävänsä työntekijöitään liimaamalla harmahtavan persoonansa päälle huumoria. Todennäköisesti toiminta näytti kuitenkin säälittävältä, vaikka toki työntekijöiden kuului näillekin jutuille hymyillä. Sitä on vaan niin monenlaista hymyä.

Mutta jos asiaa tarkastellaan hieman laajemmin, saadaankin jo järkeviä tuloksia. Nimittäin paljon parjattu hierarkia luo erinomaisen perustan työyhteisön ilmapiirin parantamiseen huumorin keinoin. Huumoria kun voidaan harrastaa eri tasoilla organisaatiota.

Toveri Paavola kirjoitti kahdeksan vuotta sitten Talouselämässä erittäin kansankielisesti organisaatioiden ylä- ja alakulttuurista. Virallisesta kulttuurista voimme lukea yrityksen erilaisista dokumenteista tai kuuntelemalla virallisia esityksiä. Taas itseäni enemmän kiinnostava ns. karnevalisoitu alakulttuuri, erityisesti pyhä parodia, tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että sopivin väliajoin häväistään valtaapitävät, käännetään asiat päinvastoin ja rikotaan virallisten käsitteiden yhteyksiä. Se kun parhaimmillaan parantaa ilmapiiriä ja tuo sekä luo uusia ideoita.

Pikkujoulut lienevät tunnetuimpia tällaisia hierarkioita kääntäviä karkeloita. Itsekin muistan vuosituhannen alun pikkujouluseikkailuista mm. Markku Tukan, koivuhalon kanssa keskustelevan Pöllin, professori Kyläpeikon, sihteeri Pärrin ja hieman uinahtelevaisen johtaja A:n hallituksen kokoukset. Sinänsä mielenkiintoista, en muista yhdenkään Kuulumisia-lehden pääkirjoituksen sisältöä.

Kun porukka saa nauraa ihan luvan kanssa johdolle ja/tai itselleen (no, kyllä se johtokin on osa porukkaa), se vaan tekee hyvää. Ja parantaa sitä töissä viihtymistä aika tavalla.

Se, mitä tässä yritän sanoa, on se, että huumorin ylläpito on jokaisen työyhteisön jäsenen perusoikeus. Ja pikkujouluja voisi olla enemmän. Tai edes loistavia jäyniä – kuten yllä oleva 1.4 otettu kuva oman työhuoneeni ovesta osoittaa…

Open Your Mind.

p.s. olen saanut korviini "huolestuttavan huhun", jonka mukaan LUT:n vuoden 2011 pikkujouluissa on vuosien tauon jälkeen esiintymässä KATI-TUTA-KOTE-KOKE-XXX –production. Johdon kannattaa todennäköisesti raapaista riittävät pohjat ennen paikalletuloa.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Haloo!?! Maailman paras!

Yhdysvallat, Kanada, Britannia, Italia, Irlanti, Suomi, Saksa, Hollanti…

Abouttiarallaa 125 000 kansainvälistä opiskelijaa noin 200 yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa eri puolilla maailmaa vastasi kyselyyn siitä, miten tyytyväisiä he ovat opinahjoonsa. Mukana tutkimuksessa (Igraduate, 2011) oli kuulemma myös pari ford-loppuista huippuyliopistoa.

Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa (LUT) opiskelee tuntemamme maapallon tyytyväisimmät kv-opiskelijat. Sijoituimme tutkimuksessa sijanumerolle yksi. Niin, ja koska Suomi sijaitsee maailmassa, olimme ykkösenä myös Suomessa.

Sekin selvitettiin, miksi näin on.

Erityisesti tiedettä ja käytäntöä yhdistävät opettajamme saivat erittäin suurta kiitosta. Toki sen olemme tienneet pitkään, että tiedeyliopistomme luentosaleissa ja laboratorioissa työskentelee useita kansallisesti ykköseksi rankattuja niin tekniikan kuin talouden - luonnollisesti tohtorintutkinnon - suorittaneita opettajia. On hienoa, että korkeatasoinen koulutus välittyy myös kansainvälisille opiskelijoille.

Tutkimus- ja opetushenkilökunnan lisäksi tukipalveluissa työskentelevät ammattilaiset saivat erittäin suurta kiitosta kv-opiskelijoilta. Vaikka irtaantuminen valtion tilivirastoasemasta on laittanut varsinkin tukipalveluhenkilöstön monen haasteen eteen, palvelutaso näyttää säilyneen nyt tutkitusti maailman parhaana.

Poikkeuksellisen pelimannihenkisen ja taisteluhaluisen porukan lisäksi selittäjänä todennäköisesti toimii jännitteitä luova rakenteemme, joka on samanaikaisesti sekä hajautettu että keskitetty. Hajauttamalla saadaan paikallisen tiedon lisäksi enemmän juoksunopeutta ja keskittämällä saadaan tehokkuuden lisäksi estettyä pahimmat vauhtisokeiden ojaanajot.

Asuminen ja eläminen on Lappeenrannassa järjestetty myös poikkeuksellisen hyvin. Suuri kiitos kuuluu LOAS:lle, Lappeenrannan kaupungille ja ylioppilaskunnan vauhtiveikoille. Toki sen olemme tienneet jo vuodesta 2006 saakka, että Lappeenranta on tutkitusti Suomen paras yliopistokaupunki (SYL & OLL, 2006). On hienoa, että mukava kaupunkimme näyttäytyy mukavana myös kansainvälisille opiskelijoille.

Toveri Hokkasen johtamat keskitettyjen kansainvälisten palveluiden henkilöstö yhdessä tiedekuntien kv-toimijoiden sekä ylioppilaskunnan kanssa saavat hehkutusta. Kansainväliset opiskelijat kun saapuvat LUT:iin, he eivät todennäköisesti tunne tulevansa eristetyksi mitä erilaisimpiin keskittäytymisleireihin, vaan heillä on mahdollisuus rakentaa tulevaisuuttaan muiden tiedeyhteisön jäsenten kanssa.

Olen miettinyt koko viikonlopun kolmea asiaa tähän liittyen.

Ensinnäkin, miten pystyn kiittämään sitä porukkaa, jotka tekevät helkkaristi hommia tämän(kin) asian eteen? Toiseksi, yliopistojen välisen kilpailun kiristyessä haasteellisessa taloudellisessa tilanteessa, miten saamme pidettyä itsemme täysipäisinä kehittäen toimintaamme (niin, emme mekään täydellisiä ole)? Ja kolmanneksi, miten saisimme edes yhden toimittajan huomaamaan, että Suomessa, Lappeenrannassa, on kansainvälisten opiskelijoiden maailman parhaimmaksi reittaama yliopisto.

p.s. Aivan samat palvelut toki tarjoamme suomalaisille, joten olisi hauskaa tietää jonkun riippumattoman tutkimuslaitoksen toimesta myös tämä tulos.

p.p.s. Professori Jussila jollakin mystisellä tavalla ennakoi blogissaan menestymistämme. Ennakkotietoa kun tutkimuksen tuloksista ei edes Iirolla ollut. Tai ehkäpä paljon maailmalla liikkuva Jussila käveli vain käytävällä ja katseli ympärilleen.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Yhden elämänvaiheen päätökselle ja sisarusten naimakaupoille

Eräs tuttavani totesi, että vuorotteluvapaan hintaa ei pysty määrittämään. Total Bullshit. Vuorotteluvapaan hinnan laskeminen vaatii lähinnä nelilaskimen ja hieman loogista ajattelua. Mutta vuorotteluvapaan arvo onkin sitten toinen juttu. En meinaan osaa sanoa tarkalleen, paljonko olisin valmis maksamaan siitä, että näen lapseni oppivan kävelemään, puhumaan ja muutenkin touhuamaan tässä maailmassa. Samoin 24/7 pelkästään perheen kanssa on ollut arvottamattoman raju kokemus. Sanan kaikissa merkityksissä.

Itse näen vuorotteluvapaan investointina. Vaikka hiukset ovat lyhentyneet (ja vähentyneet) syyskuun lopun jälkeen, moni asia on päässäni muuttunut selvemmäksi. Henkilökohtaisista asioista haluan mainita ainoastaan silmäpussien lievän pienentymisen, kotona lapsia hoitavien vanhempien arvostuksen nousemisen entisestäänkin ja sen, etten käynyt kertaakaan MOL:n sivuilla. Työhön liittyvät selventyneet asiat voisi taas kiteyttää kolmeen: miellyttämisen mahdottomuuteen, kuuntelemiseen ja LUT:n tulevaisuuteen eurooppalaisena tiedeyliopistona.

Olen toivottavasti viimeinkin sisäistänyt, että kaikkia ei tässä(kään) työssä voi miellyttää. En nyt pääperkeleeksikään aio loppuelämässäni ruveta, mutta liiallinen kompromissien hakeminen enemmistön hyvinvoinnin kustannuksella ei vaan ole järkevää. Aina kun löytyy joku, jonka mielestä (tokin hänen näkökulmastaan usein oikeutetusti) tehty päätös aina on väärä, huono tai muuten vaan hanurista.

Mutta mitkä ovat sitten saksanpojat tulevat rajat kompromisseihin?

Työtyytyväisyyskyselyn avointen kommenttien perusteella käynnistettiin todellisen arvojen kaivaminen työntekijöiden parista syksyllä ja LUT:n aidot arvot saadaan todennäköisesti nostettua näkyviin piakkoin. Arvoja ei siis ole johtoryhmä keksinyt, vaan kuulemani mukaan reippaasti yli 200 työntekijää on sanansa sanonut. Tuo reippaasti yli 200 on hurjan suuri määrä erilaisten kyselyiden täyttämässä maailmassa. Itse odotan mielenkiinnolla - ja osin positiivisella jännityksellä - tuloksia.

Sain muutaman kommentin omasta toiminnastani ennen vuorotteluvapaata, että kuuntelen varsin paljon erilaisia, eri puolilla ja eritasoilla työskenteleviä ihmisiä. Paljoa kuuntelua ei pidetty välttämättä aina hyvänä, sillä se vie rajusti niukkana resurssina näyttelevää aikaa ja varsinkin äärilaitojen kommentit eivät ole aina imartelevia. En nyt aio tässäkään miellyttää kommentoijia, vaan esitän tulevaisuudessa entistäkin enemmän tungettelevia kysymyksiä. Kuten esimerkiksi: Mitä kuuluu? Kuinka voit? Mitä pitää korjata? Ketä voisin kiittää?

Kaduilla on silloin tällöin liikkunut spookya huhua, että LUT liitettäisiin paikalliseen ammattikorkeakouluun. Täyttä, totaalisen täyttä umpiskeidaa on tämäkin tarina. Niin elinkeinoelämän, lainsäädännön kuin toiminnallisesta näkökulmasta. Surkuhupaisa heitto perustuu ilmeisesti siihen faktaan, että Saimaan ammattikorkeakoulu rakentaa fiksusti omaa taloa Skinnarilan kampukselle. Isoveli/-sisko voi mainiosti asua osittain pikkuveljen/-siskon kanssa samassa talossa kustannuksia säästääkseen, mutta varsinkin evoluution näkökulmasta sisarusten naimakaupat tuottavat käsittääkseni vain hyviä banjonsoittajia.

Tiedeyliopistoa ei ole Euroopassa tai muuallakaan olemassa, jos sen tieteen taso ei ole riittävä. LUT:n taso on riittävä, vaikka omistajavaltaa käyttävä OKM meiltäkin lisäystä edellyttää. Taso varmistetaan jatkossakin erityisesti kovalla perustutkimuksella ja sen tulosten kansainvälisellä julkaisemisella, opiskelijoille tarjottavalla muita yliopistoja paremmalla yliopisto-opetuksella, vaatimalla opiskelijoilta vähän enemmän, ja sillä, että yliopiston tutkimuksissa ja opetuksessa on yhteiskunta (LUT:n tapauksessa erityisesti yritykset) mukana.

Olen entistäkin vakuuttuneempi puolen vuoden etäisyyden ottamisen, suomalaisen median ja omaa sektoriani rankasti arvostelevan nettikirjoittajien yliopistokirjoittelun seuraamisen jälkeen, että LUT:n tutkijat, tutkivat opettajat sekä näitä tukeva henkilöstö pitävät kevyesti nykyasenteella tulevat vuosikymmenet huolta siitä perinnöstä, joka on meidän käsiimme jätetty.

Heh, tulipa paatoksella.

Se, mitä yritän sanoa, on se, että Lappeenrannan teknillinen yliopisto, tai tuttavallisemmin Lappeenranta University of Technology tuossa seinässä lukee jatkossakin. Viimeisiä itkukarjalaisia olemassaolomme kyseenalaistajia voidaan muistuttaa Kolmen Kovan, Lappeenrannan teknillisen yliopiston, Aalto-yliopiston sekä Tampereen teknillisen yliopiston jo kirjallistakin muotoa saaneesta tulevasta yhteistyöstä.

Kiitokset tiedeyhteisölle, tämä oli sitten tässä. Erinomainen puolivuotinen, joka päättyy tulevana torstaina vuorokauden vaihtuessa perjantaiksi. Ja perjantaina on meikällä taas täysi höyry päällä kansainvälisessä tiedeyliopistossa.

p.s. Useampi perheellinen miespuolinen tuttavani on jäänyt tai on jäämässä vapaille perheen kanssa. Ehkä kaikki kaksilahkeiset eivät sittenkään ole niin tolkuttoman ahneita, että odottaisivat isien tuloja merkittävästi lisäävän valtiollisen isätukijärjestelmän kehittämistä.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Kaatopaikan tyhjennystä

Suomen tunnetuin ei-samsonitea pitkin maita ja mantuja raahaava matkailija, Riku Rantala, veivasi viime kuun lopussa jutun the Hesariin. Rantala maalaili esiin maailman surullisinta nähtävyyttä ja päätyi Steung Mean Cheyn kaatopaikalle. Koska kaveri on kiertänyt muutakin kuin tahkoa, uskon epäilemättä hänen kommenttiinsa: ”itketti, suututti ja oksetti. Tiesin, missä maanpäällinen helvetti on.

Luettuani tuon jutun aloin pohtia, mitä helkkaria olisi tehtävissä – slummeissa kävely kun ei kasvata muuta kuin slummissakävijöiden v-käyrää ja slummimatkanjärjestäjien lompakkoa. Blueskaava (E, A, H) menee todennäköisesti täälläkin siten, että jos et voi äänestää, olla tasa-arvoinen ja kouluttautua, niin se on soromnoo.

Reikäpäisen ajan jälkeen Kambodžassa on ollut monipuoluejärjestelmä. Toimivuudesta tai oikeudesta äänestää en osaa sanoa mitään, joskin kansanpuolue, kuningasmielinen puolue ja liberaalinen oppositio maasta näyttäisi löytyvän. Tosin viimeisen toimintaa kerrotaan hankaloitettavan. Kambodžassa ei myöskään haaskata puolta maan aivoresurssista sijoittelemalla naiset hellan ja nyrkin väliin, vaan 75 prosenttia naisista käy palkkatöissä. UNDP:n mukaan mm. Intian ja Pakistanin vastaava luku on vain 35 %.

Mutta se koulutus.

Toveri Pottin valtakaudella koulut ja yliopistot ensin suljettiin, sitten tuhottiin ja suuri osa opettajista sipaistiin reippahasti ilmavoimiin. Vasta 2000-luvulla huomattiin, että koulutus parantaa hyvinvointia. Tosin YK:n mukaan 68 % keskeyttää vieläkin koulun ennen yläkoulua.

Korkeakaan koulutus ei kokemukseni mukaan tee kenestäkään parempaa ihmistä, joskin koulutuksen puute näyttäisi vaikeuttavan niin yksilön kuin laajemmassa mittakaavassa yhteisön toimintaa. Enkä nyt puhu pelkästä hillosta, vaikka koulutuksella on huomattavasti (aiempaakin) suurempi merkitys taloudelliselle kasvulle (ks. Murray, 2004).

Suurin ilo koulutuksesta on meinaan se, että oppii ottamaan asioista selvää ja ei usko ihan kaikkia kovaäänisiä ja usein karismaattisia huuhaatyyppejä. Ylipäätään ajattelu, jopa looginen sellainen, ei ole paskempi kokemus.

Koulutus on varsinkin Aasian suunnalla käyntikortti, eli jos olet pystynyt myös suorittamaan minkä tahansa tutkinnon tai ylipäätään opiskellut jossakin jotakin, olet avannut jo pari porttia.

Ja jos kenellä tahansa olisi mahdollisuus opiskella, saisi yhteiskunta käyttöönsä suuren määrän aivoja. Suomi on tässä(kin) suhteessa varsin esimerkillinen maa – kuka tahansa voi kävellä pääsykokeisiin tai lähettää todistukset oppilaitokseen aloittaakseen uransa. Tai toisaalta kieltäytyä koulutuksesta; kukaan ei pakota opiskelemaan mitään.

Rantalan mainitsemalla kaatopaikalla voisi siis olla aika tavalla vähemmän väkeä, jos kaatopaikkalaisilla olisi oikeus, tai edes mahdollisuus, opiskella.