Jos viime blogissani harmittelin tapahtumien vähyyttä, niin nyt olisi sitten tapahtumia enemmän kuin laki sallii. Muutamia esimerkkejä. Ylihuomenna uuden strategiamme mukaisesti meillä on mahdollisuus vakinaistaa 55 tiedeyhteisömme ”taistelijaa”. Kampuksen kehittäminen etenee positiivisissa tuulissa. En ole ylihuomenna enää virkamies. Vuosikymmen on mennyt yhdessä vilauksessa. Tuntematon ihminen hymyili tänään kaupassa. Pidän kuitenkin nyt lupaukseni, jonka annoin 18.12.2009 tällä palstalla.
Seuraavan upean älykkään tekstin julkaisemiseen tässä ja nyt olen saanut luvan Jari Järvelältä. Teksti on siis täysin kirjailijan oma hengentuote, joka on mielestäni tämän vuoden ylivoimaisesti älykkäin lukemani kolumni.
Jari Järvelän luvalla, kolumni Etelä-Saimaassa 19.12.2009, s. 16.
” Vi**n hyvää joulua!
Oletteko ajatelleet mitä kiroilu nykyajasta kertoo? Minä olen. Mitä yleisempi välimerkki vi**u-sana nuorten puheessa on, sitä paremmin kansakunnassa ovat asiat.
Vastaavasti, koskaan ihmiset eivät lähetä toisilleen kauniimpia, korukielisempiä viestejä kuin sodan keskeltä. Silloin vältetään viimeiseen asti voimakasta kieltä. Jokainen viesti voi olla viimeinen, eikä siihen haluta jättää rumuutta muistoksi. Lenita Airiston tai Sofi Oksasen koirakoulutus ei ole syynä siihen, kun miehen viestit siipalle alkavat päättyä seuraavasti: "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä."
Me ihmiset peilaamme käytöksissämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.
Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika on takana, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät kuole oikeasti ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasia lapiolla, et enää kaipaa televisiosta Ultimate Fighteria tai elokuvissa Saw Kuutosta.
Väkivalta ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia, kun mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vi**n bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt itärajan toisella puolella.
Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, valittajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aika kasvattaa ihmisiin malttia ja kohtuuden tajua, he eivät ala sättiä toisiaan pikkujutuista. Elämän onni ei perustu silloin siihen, onko minulla isompi auto kuin naapurilla. Vanhemmat eivät ota närkästyneenä yhteyttä kouluun ja opetustoimenjohtajaan sen takia, että pikku-Annin on käsketty olla musatunnilla hiljaa. Sen sijaan iloitaan siitä, että on yleensä olemassa joku opettaja, vaikkakin jalka- tai käsipuoli, ja että on olemassa yleensä koulu, ja että on vielä olemassa oma lapsi.
Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä ohi kroolatessaan heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi olemassa sanomalehdissä. Niin älytöntä kuin se onkin, ihmiset osaavat olla onnellisia pienistä asioista vasta silloin, kun isot asiat ovat täysin rempallaan. Kuoleman läheisyydessä elämä alkaa oikeasti maistua. Tähän ei tarvita välttämättä sotaa, oma tai läheisen vakava sairaus riittää.
Rauhan aika on saavuttanut huippukohtansa silloin, kun joulupukki astuu aattoiltana kotiin ja toivottaa iloisesti: "Vi**n hyvää joulua!" Silloin kansamme hyvinvointia ei varjosta enää yksikään selkkaus tai uhka ilmastonmuutoksesta.
Tätä odotellessa, toivotan joulua ja jaksamista lukijoiden lisäksi myös joulupukille, joka on meidän nykyajan pätkätyöläisten esikuva. Hänellä on töitä vain yhtenä iltana vuodessa, ja silti mies on jaksanut puurtaa pyyteettömästi duunia vuosikymmenestä toiseen. Eläkeiästä tai -eduista papalla ei ole tietoakaan, parta ulottuu jo polviin, mutta silti vanha jaksaa nivelet kirskuen painaa, vaikka tietää saavansa heti seuraavana aamuna potkut.”
p.s. Se on ***** hyvää uutta vuotta kaikille Järvelän tekstin myötä, vaikken enää mikään nuori olekaan.
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
lauantai 26. joulukuuta 2009
Lukeminen kannattaa melkein aina
On perinteinen joulu päällä Savossa. Laina-auto on liikkunut Mikkelissä pitkästi yli 300 kilometriä ja torstain puolenpäivän jälkeen olen aloittamassa viidettä jouluateriaa. Joku saattaisi todeta, että tällainen voisi ahdistaa. Väärin, syöminen - kuten keskivartalostani voi päätellä - tai ystävien ja sukulaisten tapaaminen on erittäin mukavaa. Mutta tuo lukeminen…
Joulu ja lomat ovat ainoita aikoja vuodessa, jolloin pystyn lukemaan muuta kuin paikallislehteä, Taloussanomia, Suomen Kuvalehteä tai megalomaanisia raporttinippuja. Tänä jouluna on mies kadonnut, herra ministerille sanottu ei ja eletty rautaesiriipun varjossa.
Toveri Hynynen on vaivannut Mies katoaa -nimisen runokirjan. Sain tämän lahjaksi travellaushenkiseltä kollegaltani pienen vodkapullon kera. Tämä runokirja kun kuulemma tyylini sopii. Kiitokset vaan, heh.
Hynysen kirja oli upea lukukokemus punaviinin kera. Todennäköisesti ilmankin. Luin pokkarin läpi ilman minkäänlaista taukoa tai keskeytystä. Näin on käynyt ainoastaan yhden kerran aikaisemmin, jolloin sain käsiini Uljaan uuden maailman (Huxley, 1932). Hämmentävää kuitenkin oli seuraava. Kyseinen runokirja oli jäänyt pöydälle ja paikalle saapunut äijämäisin tuntemani äijä kommentoi kirjaa hetken luettuaan “aivan täyttä sitä itseään.”
Sen olen jo tähän mennessä ymmärtänyt, että perusäijäilyssä pukumiessaksa jää Hynysen taakse jokusen kilometrin, joskin onko briljantti Jounikin äijägenressä humppaosastoa? Oli niin tai näin, suosittelen sijoittamista tähän kohteeseen.
Jos edellinen kirja oli upea, seuraava oli ahdistava ja kiitollisuutta herättävä. Ulkoministerimme Alexander Stubbin blogimerkinnöistä kasattu “Ei, herra ministeri” on uskomattoman aito tarina tämän hyperduracellpupun toiminnasta.
Luulin itse tekeväni edes jollain mittarilla hommia, mutta kun katsoo Stubbin päivävauhtia ja hänen prosessorinsa kellotaajuutta, niin hahaa. Ulkoministeri painaa esikuntansa kanssa niin rajusti hommia, että sivun 40 kohdalla oli pakko lukea nollaustekstinä joulun Ilta-Sanomista The Janina Fryn vauvauutisia. Stubbilla kun on varsin ahdistava tapa työskennellä. Josta meidän veronmaksajien pitää olla aidosti kiitollisia. Tietämättä ulkoministerin palkkaa, hän tienaa työmääräänsä ja todennäköisesti tuloksiinsa nähden aivan liian vähän. Oli niin tai näin, suosittelen lukemaan tämän kaverin blogia. Itselleni riittää tuo kirja ainakin toistaiseksi.
Tauno Tiusasella on todellakin ollut ihmeellinen elämä. Olen päässyt jo aiemmin tutustumaan LUT:n emeritusprofessorin elämätyöhön ja nyt on varsin analyyttinen teos saatu paiskattua kehiin. En ole vielä päässyt kirjassa Grande Finaleen (nyt sivulla 60), joskin jo alun perusteella voin suositella tätä kaikille kriittisille, tai jopa tieteellisille realisteille.
Ensinnäkin Tiusanen osoittaa, että on kohtalaisen helppoa olla oikeassa karttaruudussa, jos sattuu olemaan perustiedot hallussa sekä valot päällä. Toiseksi Tiusanen viitoittaa tavan, jolla pystyy toimimaan älykkäästi ns. vastapuolen kanssa ilman teloituskomppaniaa - tullakseen samalla kolkatuksi kotimaassa “sivistyneistön“ toimesta. Ja kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi, historia on aina syytä ymmärtää - se kun on silleesti, että vallanpitäjät tuppaavat muistamaan omat tekemisensä varsin monimuotoisilla tavoilla. Oli niin tai näin, suosittelen tätä kirjaa täysipäisille. Ja myös itseni kaltaisille.
Lähden tästä nyt syömään erittäin mukavassa seurassa seuraavaa jouluateriaa. Pojan käytyä nukkumaan otan Tanen kirjan käteen ja jatkan lukemista. Jouluja.
p.s. Ulkoministerimme pystyy lenkkeilemään ja kirjoittamaan blogiaan päivittäin the töiden ja vielä ilmeisesti perheen ohella. Kertooko oma vaikeuteni saada tekstiä tänne aikaan siitä, että olen mies, jolle nyt vaan ei yksinkertaisesti tapahdu mitään…
Joulu ja lomat ovat ainoita aikoja vuodessa, jolloin pystyn lukemaan muuta kuin paikallislehteä, Taloussanomia, Suomen Kuvalehteä tai megalomaanisia raporttinippuja. Tänä jouluna on mies kadonnut, herra ministerille sanottu ei ja eletty rautaesiriipun varjossa.
Toveri Hynynen on vaivannut Mies katoaa -nimisen runokirjan. Sain tämän lahjaksi travellaushenkiseltä kollegaltani pienen vodkapullon kera. Tämä runokirja kun kuulemma tyylini sopii. Kiitokset vaan, heh.
Hynysen kirja oli upea lukukokemus punaviinin kera. Todennäköisesti ilmankin. Luin pokkarin läpi ilman minkäänlaista taukoa tai keskeytystä. Näin on käynyt ainoastaan yhden kerran aikaisemmin, jolloin sain käsiini Uljaan uuden maailman (Huxley, 1932). Hämmentävää kuitenkin oli seuraava. Kyseinen runokirja oli jäänyt pöydälle ja paikalle saapunut äijämäisin tuntemani äijä kommentoi kirjaa hetken luettuaan “aivan täyttä sitä itseään.”
Sen olen jo tähän mennessä ymmärtänyt, että perusäijäilyssä pukumiessaksa jää Hynysen taakse jokusen kilometrin, joskin onko briljantti Jounikin äijägenressä humppaosastoa? Oli niin tai näin, suosittelen sijoittamista tähän kohteeseen.
Jos edellinen kirja oli upea, seuraava oli ahdistava ja kiitollisuutta herättävä. Ulkoministerimme Alexander Stubbin blogimerkinnöistä kasattu “Ei, herra ministeri” on uskomattoman aito tarina tämän hyperduracellpupun toiminnasta.
Luulin itse tekeväni edes jollain mittarilla hommia, mutta kun katsoo Stubbin päivävauhtia ja hänen prosessorinsa kellotaajuutta, niin hahaa. Ulkoministeri painaa esikuntansa kanssa niin rajusti hommia, että sivun 40 kohdalla oli pakko lukea nollaustekstinä joulun Ilta-Sanomista The Janina Fryn vauvauutisia. Stubbilla kun on varsin ahdistava tapa työskennellä. Josta meidän veronmaksajien pitää olla aidosti kiitollisia. Tietämättä ulkoministerin palkkaa, hän tienaa työmääräänsä ja todennäköisesti tuloksiinsa nähden aivan liian vähän. Oli niin tai näin, suosittelen lukemaan tämän kaverin blogia. Itselleni riittää tuo kirja ainakin toistaiseksi.
Tauno Tiusasella on todellakin ollut ihmeellinen elämä. Olen päässyt jo aiemmin tutustumaan LUT:n emeritusprofessorin elämätyöhön ja nyt on varsin analyyttinen teos saatu paiskattua kehiin. En ole vielä päässyt kirjassa Grande Finaleen (nyt sivulla 60), joskin jo alun perusteella voin suositella tätä kaikille kriittisille, tai jopa tieteellisille realisteille.
Ensinnäkin Tiusanen osoittaa, että on kohtalaisen helppoa olla oikeassa karttaruudussa, jos sattuu olemaan perustiedot hallussa sekä valot päällä. Toiseksi Tiusanen viitoittaa tavan, jolla pystyy toimimaan älykkäästi ns. vastapuolen kanssa ilman teloituskomppaniaa - tullakseen samalla kolkatuksi kotimaassa “sivistyneistön“ toimesta. Ja kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi, historia on aina syytä ymmärtää - se kun on silleesti, että vallanpitäjät tuppaavat muistamaan omat tekemisensä varsin monimuotoisilla tavoilla. Oli niin tai näin, suosittelen tätä kirjaa täysipäisille. Ja myös itseni kaltaisille.
Lähden tästä nyt syömään erittäin mukavassa seurassa seuraavaa jouluateriaa. Pojan käytyä nukkumaan otan Tanen kirjan käteen ja jatkan lukemista. Jouluja.
p.s. Ulkoministerimme pystyy lenkkeilemään ja kirjoittamaan blogiaan päivittäin the töiden ja vielä ilmeisesti perheen ohella. Kertooko oma vaikeuteni saada tekstiä tänne aikaan siitä, että olen mies, jolle nyt vaan ei yksinkertaisesti tapahdu mitään…
perjantai 18. joulukuuta 2009
Hallintohefellä pinna kireällä
Ehdin pitkästä aikaa lukea henkilökohtaista sähköpostiani (ei siis firman) ja siellä frendini Määd Vehkanen totesi ystävällisen positiivisesti meikän pinnan olevan ehkä hieman kiristynyt. Kuluneen kahden viikon aikana olen saanut myös muilta kavereiltani suoraa palautetta, että tuo ’pinna’ on Saksalla hieman lyhentynyt. Perkele, taitavat olla oikeassa.
Vaikka en olekaan relativismia suosivien postmodernistien reflektointiosuuksia kannattava, otetaan tämä kuitenkin nyt eräänlaisena reflektioharjoituksena. Mikä siis sitä pinnaa niin kiristää, tohtori Saksa?
Kuten varmasti monet tietävätkin, olen päässyt työskentelemään melko monipuolisissa tehtävissä LUT:ssa. Nykyinen hommani on erittäin mielenkiintoinen, joskin – kuten nuo ystäväni toteavat – jännitteitä luova. Pinnaa ei kiristä haasteelliset veivaukset, vaan kiire, toimintaympäristön muutos ja riittämättömyyden tunne.
Kiireen suurin ongelma töissä on, että ns. luppoaikaa ei ole edes syömiseen – tosin ei hätää, elopaino 95 kiloa kyllä sietääkin syömättä olemisen. Vaikka työpäivät vain jatkuvat ja jatkuvat duracellpupujen tapaan, ei silti ehdi tehdä kaikkea, mitä ”pitäisi”. Tosin termi ”pitäisi” on kyllä määrittynyt pääosin omassa pääkopassa. Tämä raastaa hermoja erityisesti sen vuoksi, että entinen leppoisa savolainen ei ehdi enää visioida aiempaan tapaan LUT:n eri tyyppien kanssa kahvitauoilla tai käytävillä. Tai ylipäätään keskustella missään muualla kuin neuvottelupöytien ääressä, jotka ovat nyt todellisia innovaationtappajia.
Työhön liittyen pinnaa kiristävä tekijä on myös toimintaympäristön muutos. Valtion tilivirastoasemasta irtautuva LUT on monia kilpailijoitaan toiminnallisesti paremmassa asemassa tulevaa juoksukilpailua varten. Syystä tai toisesta itse jokseenkin äidillisesti olen huolissani ko. tilanteen ymmärtämisestä organisaatiossa. Vaikka nyt on tilanne ok, niin ymmärtäväthän porukat olla koko ajan valppaana, että meillä menee jatkossakin asiat oikeaan suuntaan. Todennäköisesti ymmärtävät ja turhaa tätä pienessä mielessäni vatuloin.
Työongelmana on edellisten lisäksi oma riittämättömyyden tunne. Kun työskentelee koko ajan itseään älykkäämpien seurassa, olo on kuin trainee-ohjelmaan jumittuneella. Toisaalta, en kyllä missään nimessä haluaisi työskennellä itseäni pöllömpien kanssa.
En olisi koskaan uskonut, että myös perhe aiheuttaa pinnan kiristymistä. Yöunet meinaan ovat pojan syntymän jälkeen alkaneet lyhentyä helkkaristi, joka jättää jälkensä kiristyvään pinnaan. Tosin en missään nimessä vaihtaisi nykytilaa parempiin yöuniin. Kuulin muuten eilen Prismassa joululomailemaan lähteneeltä työkaveriltani, että tämä väsymys kuulemma kuuluu prosessiin. Ja pinnankiristymistä tuskin vähentää se, että maaliskuussa toivottavasti myös toinen tattiainen pyörii talossa.
Lekurini totesi meikälle, että voisit poika hankkia harrastuksen. Tai ei hän sanonut poika, sillä tässä alkaa olla aidosti keski-ikäinen. Kun ei ole muuta tekemistä kuin työ, työ, työ ja perhe, niin lopputulos ei ehkä ole se optimaalisin.
Joten Määd ja muut pinnani kiristymistä kommentoineet ystäväni. Olette oikeassa. Pitää tehdä jotakin. Ja kun tein joskus uudenvuodenlupauksen, etten tee uudenvuodenlupauksia, niin teen sitten tässä neljä jouluista lupausta.
1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa.
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.
Leppoisaa viikonloppua.
p.s. nelipäiväisestä työviikosta todettiin muuten, että ”hyvä, siinähän firma säästää rahaa”. Niin, voihan sen nähdä noinkin.
p.p.s Ja jos joku haluaa lukea upean kolumnin, niin suosittelen tutustumista lämpimästi 19.12.2009 Etelä-Saimaan paperiversioon sivulle 16. Jos "Vi**n hyvää joulua!" julkaistaan joskus sähköisenä, paiskaan linkillä.
Vaikka en olekaan relativismia suosivien postmodernistien reflektointiosuuksia kannattava, otetaan tämä kuitenkin nyt eräänlaisena reflektioharjoituksena. Mikä siis sitä pinnaa niin kiristää, tohtori Saksa?
Kuten varmasti monet tietävätkin, olen päässyt työskentelemään melko monipuolisissa tehtävissä LUT:ssa. Nykyinen hommani on erittäin mielenkiintoinen, joskin – kuten nuo ystäväni toteavat – jännitteitä luova. Pinnaa ei kiristä haasteelliset veivaukset, vaan kiire, toimintaympäristön muutos ja riittämättömyyden tunne.
Kiireen suurin ongelma töissä on, että ns. luppoaikaa ei ole edes syömiseen – tosin ei hätää, elopaino 95 kiloa kyllä sietääkin syömättä olemisen. Vaikka työpäivät vain jatkuvat ja jatkuvat duracellpupujen tapaan, ei silti ehdi tehdä kaikkea, mitä ”pitäisi”. Tosin termi ”pitäisi” on kyllä määrittynyt pääosin omassa pääkopassa. Tämä raastaa hermoja erityisesti sen vuoksi, että entinen leppoisa savolainen ei ehdi enää visioida aiempaan tapaan LUT:n eri tyyppien kanssa kahvitauoilla tai käytävillä. Tai ylipäätään keskustella missään muualla kuin neuvottelupöytien ääressä, jotka ovat nyt todellisia innovaationtappajia.
Työhön liittyen pinnaa kiristävä tekijä on myös toimintaympäristön muutos. Valtion tilivirastoasemasta irtautuva LUT on monia kilpailijoitaan toiminnallisesti paremmassa asemassa tulevaa juoksukilpailua varten. Syystä tai toisesta itse jokseenkin äidillisesti olen huolissani ko. tilanteen ymmärtämisestä organisaatiossa. Vaikka nyt on tilanne ok, niin ymmärtäväthän porukat olla koko ajan valppaana, että meillä menee jatkossakin asiat oikeaan suuntaan. Todennäköisesti ymmärtävät ja turhaa tätä pienessä mielessäni vatuloin.
Työongelmana on edellisten lisäksi oma riittämättömyyden tunne. Kun työskentelee koko ajan itseään älykkäämpien seurassa, olo on kuin trainee-ohjelmaan jumittuneella. Toisaalta, en kyllä missään nimessä haluaisi työskennellä itseäni pöllömpien kanssa.
En olisi koskaan uskonut, että myös perhe aiheuttaa pinnan kiristymistä. Yöunet meinaan ovat pojan syntymän jälkeen alkaneet lyhentyä helkkaristi, joka jättää jälkensä kiristyvään pinnaan. Tosin en missään nimessä vaihtaisi nykytilaa parempiin yöuniin. Kuulin muuten eilen Prismassa joululomailemaan lähteneeltä työkaveriltani, että tämä väsymys kuulemma kuuluu prosessiin. Ja pinnankiristymistä tuskin vähentää se, että maaliskuussa toivottavasti myös toinen tattiainen pyörii talossa.
Lekurini totesi meikälle, että voisit poika hankkia harrastuksen. Tai ei hän sanonut poika, sillä tässä alkaa olla aidosti keski-ikäinen. Kun ei ole muuta tekemistä kuin työ, työ, työ ja perhe, niin lopputulos ei ehkä ole se optimaalisin.
Joten Määd ja muut pinnani kiristymistä kommentoineet ystäväni. Olette oikeassa. Pitää tehdä jotakin. Ja kun tein joskus uudenvuodenlupauksen, etten tee uudenvuodenlupauksia, niin teen sitten tässä neljä jouluista lupausta.
1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa.
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.
Leppoisaa viikonloppua.
p.s. nelipäiväisestä työviikosta todettiin muuten, että ”hyvä, siinähän firma säästää rahaa”. Niin, voihan sen nähdä noinkin.
p.p.s Ja jos joku haluaa lukea upean kolumnin, niin suosittelen tutustumista lämpimästi 19.12.2009 Etelä-Saimaan paperiversioon sivulle 16. Jos "Vi**n hyvää joulua!" julkaistaan joskus sähköisenä, paiskaan linkillä.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Anti-itkukarjalaiset
Alkusyksystä tuli lanseerattua termiä itkukarjalaisuus. Olin varsin otettu, kun termin julkituonti rinnastettiin the Aimo Vuorisen muutama vuosikymmen sitten luomaan toiseen karjalaisuutta kuvaavaan termiin. No niin tai näin, niin keskeinen idea meikällä oli se, että Etelä-Karjalassa ollaan poikkeuksellisen hyviä lyttäämään itsensä, vaikka aihetta olisi paremminkin päinvastaiseen.
Koska itse alati karjalaistuvana savolaisena olen tunnistamassa päivittäin itsestäni itkukarjalaisia piirteitä, yritän nyt kehua retostella parilla jutulla. Vaikka vain laittaakseni vettä lisää myllyyn.
Olin vaimon ja pojan kanssa katsomassa seppeleenlaskua sankarihautausmaalla viime sunnuntaina. Talvisessa kelissä rattaita työnnellessä totesin, että meillä muuten on varsin kaunis kaupunki. Näin tosin ovat täällä vierailemassa käyneet kaverini jo vuosia, mutten ole tätä suostunut tajuamaan. Paitsi ehkä satama-alueesta muutaman ohrapirtelön jälkeen.
Lappeenrannassa taitaa käydä noin 600 000 turistia käteni osoittamasta suunnasta per vuosi. Varsinkin ostosmatkailemassa. Se on muuten pirun paljon. Tuossa uusimpia taxfree-tilastoja kun katselin, niin ollaan samalla tasolla kuin viime vuonna. Silloinkin meillä meni hyvin.
Ryanair otti, tuli ja ilmoitti, että huhtikuussa alkavat hyvin edulliset lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin. Viime kuussa AirBaltic aloitti lennot Riikaan. Haluaisivat laittaa yhden koneen lisää tuohon välille, jos sellainen vain olisi. Malesiaankin näyttää pääsevän suoraan Lappeenrannasta. Se on mielenkiintoista, että äänitorvet olivat hautaamassa koko lentokenttää vuosi sitten. Onneksi joku täysijärkinen huomasi, että Lappeenrannasta todennäköisesti kannattaa lentää maailmalle suoraan. Eikä kiertää jonkun Vantaan kautta. Ja ehkä maailmalta lennetään myös Lappeenrantaan.
Viime lauantaina illalla Ylen uutisissa ykkösaiheena oli Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkijat laserkeilaukseen liittyen. Kaverit ovat vaatimattomasti kehittäneet kymmenvuotisen tutkimustyön tuloksena menetelmän, jolla mitataan metsien kykyä sitoa hiilidioksidia. Ja pukumiehet sitten Kööpenhaminan ilmastokokouksessa veivaavat poliittista puolta. Erinomaista työtä Kauranteelta ja kumppaneilta.
Lappeenrannassa käy varsin loistavasti ykköskaartin esiintyjiäkin. Tässä katselin, että kaupungin valtaavat tai ovat vallanneet parin päivän haarukalla mm. Tarja Turunen, Vesa-Matti Loiri, Rajattomat, Marita Taavitsainen ja Teekkarilaulajat (huomenna la 12.12 klo 16 Pusupuistossa).
Mukavaa on olla myös suhteellisen terve; ainakin fyysisesti. Kuluneella viikolla meikällä todettiin yksi tauti lisää kirjoihin. Elikkä jonkinmoinen astma. Todennäköisesti vähän liiallisen työnteon seurauksena. Ei kyllä paljoa haittaa. Tai voisihan tuo haitatakin, joskin kuultuani kaverini olevan leukemiahoidoissa, ei ole meikällä munaa mennä pientä yskimistä valittamaan.
Poika muuten työnsi tänään kohta-tohtori-Ikävalkolta saatua taaperokärryä. Se muuten oli mukavaa seurattavaa.
p.s. ja Saksa lupaa, että rupeaa antamaan entistä enemmän kiitosta myös firmalla. Siihen kun on useasti aihetta.
Koska itse alati karjalaistuvana savolaisena olen tunnistamassa päivittäin itsestäni itkukarjalaisia piirteitä, yritän nyt kehua retostella parilla jutulla. Vaikka vain laittaakseni vettä lisää myllyyn.
Olin vaimon ja pojan kanssa katsomassa seppeleenlaskua sankarihautausmaalla viime sunnuntaina. Talvisessa kelissä rattaita työnnellessä totesin, että meillä muuten on varsin kaunis kaupunki. Näin tosin ovat täällä vierailemassa käyneet kaverini jo vuosia, mutten ole tätä suostunut tajuamaan. Paitsi ehkä satama-alueesta muutaman ohrapirtelön jälkeen.
Lappeenrannassa taitaa käydä noin 600 000 turistia käteni osoittamasta suunnasta per vuosi. Varsinkin ostosmatkailemassa. Se on muuten pirun paljon. Tuossa uusimpia taxfree-tilastoja kun katselin, niin ollaan samalla tasolla kuin viime vuonna. Silloinkin meillä meni hyvin.
Ryanair otti, tuli ja ilmoitti, että huhtikuussa alkavat hyvin edulliset lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin. Viime kuussa AirBaltic aloitti lennot Riikaan. Haluaisivat laittaa yhden koneen lisää tuohon välille, jos sellainen vain olisi. Malesiaankin näyttää pääsevän suoraan Lappeenrannasta. Se on mielenkiintoista, että äänitorvet olivat hautaamassa koko lentokenttää vuosi sitten. Onneksi joku täysijärkinen huomasi, että Lappeenrannasta todennäköisesti kannattaa lentää maailmalle suoraan. Eikä kiertää jonkun Vantaan kautta. Ja ehkä maailmalta lennetään myös Lappeenrantaan.
Viime lauantaina illalla Ylen uutisissa ykkösaiheena oli Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkijat laserkeilaukseen liittyen. Kaverit ovat vaatimattomasti kehittäneet kymmenvuotisen tutkimustyön tuloksena menetelmän, jolla mitataan metsien kykyä sitoa hiilidioksidia. Ja pukumiehet sitten Kööpenhaminan ilmastokokouksessa veivaavat poliittista puolta. Erinomaista työtä Kauranteelta ja kumppaneilta.
Lappeenrannassa käy varsin loistavasti ykköskaartin esiintyjiäkin. Tässä katselin, että kaupungin valtaavat tai ovat vallanneet parin päivän haarukalla mm. Tarja Turunen, Vesa-Matti Loiri, Rajattomat, Marita Taavitsainen ja Teekkarilaulajat (huomenna la 12.12 klo 16 Pusupuistossa).
Mukavaa on olla myös suhteellisen terve; ainakin fyysisesti. Kuluneella viikolla meikällä todettiin yksi tauti lisää kirjoihin. Elikkä jonkinmoinen astma. Todennäköisesti vähän liiallisen työnteon seurauksena. Ei kyllä paljoa haittaa. Tai voisihan tuo haitatakin, joskin kuultuani kaverini olevan leukemiahoidoissa, ei ole meikällä munaa mennä pientä yskimistä valittamaan.
Poika muuten työnsi tänään kohta-tohtori-Ikävalkolta saatua taaperokärryä. Se muuten oli mukavaa seurattavaa.
p.s. ja Saksa lupaa, että rupeaa antamaan entistä enemmän kiitosta myös firmalla. Siihen kun on useasti aihetta.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Aivoissa liikkuu...
…ei mitään. Jotenkin merkillinen paripäiväinen on ollut, elikkä päässä ei ole liikkunut mitään ihmeellistä. En nyt sano, että tuolla savolaisperäisessä yliskammarissa yleensäkään mikään vilinä olisi, mutta ne ns. suuret ajatukset ovat olleet kateissa. Tapahtumia on kyllä ollut parin päivän aikana ihan mukavasti, mm. sekavaa lentomatkailua sekä Werder Bremenin jalkapallopeli.
Perjantaina suuntasimme perheen kanssa kohti Bremeniä, sillä olimme tulleet kesällä luvanneeksi käydä tapaamassa Suomen Akatemian varttunutta tutkijaa, toveri Kyläheikoa. Matkan seikkailu oli kuitenkin tuo lentopätkä. Päätimme Ryanairin sijaan käyttää Lufthansaa inhimillisempien aikataulujen ja lapsen matkan hinnoittelun (LH:lla 4 euroa edestakaisin) vuoksi.
Helsinki-Vantaalla alkoi sitten tapahtua, elikkä ns. matkustajatietojärjestelmät eivät toimineet. Mitään informaatiota ei ollut saatavilla missään ja mm. itsepalvelu check-in:t toimivat jos toimivat. Saimme viimeinkin muutamien väärien jonotusten kautta taisteltua itsemme koneeseen. Siellä kippari ilmoitti, että yksi renkaista oli vähän sliksi. Eli porukalla istuimme sitten koneessa ja mekaanikot vaihtoivat pyörää.
Tämän jälkeen emme saaneet lupaa nousta, kun yllättäen Euroopan ilmatila oli täynnä. Ja kun olisimme sitten saaneet luvan nousta, Frankfurtissa oli myrsky, ja he eivät suostuneet ottamaan vastaan väkeä syrjäisemmistä maailmankolkista. No, yli 3 tunnin koneessa istumisen jälkeen pääsimme ilmaan. Luonnollisesti jatkolennot olivat lähteneet aikoja sitten, joten iltapäivä menikin sitten juoksennellessa lentokentällä keksien mitä merkillisimpiä selityksiä sille, että meidän pitäisi päästä tänään Bremeniin. Lopulta laskeuduimme 550 000 asukkaan hansakaupunkiin, 12 tunnin lentomatkan jälkeen.
Eilen sitten päästiin muun ohjelman ohessa käymään Werder Bremenin (www.werder.de) pelissä. Itse olen aiemmin käynyt Neuvostoliitossa katsomassa Moskovan Spartakin ja Kiovan Dynamon peliä, vuonna 2007 Werder Bremenin peliä neljänsissä polttareissani (huom, vain kerran olen mennyt naimisiin) ja nyt oli siis kolmas kerta. Ensimmäinen puoliaika oli melkoista tuslaamista - jopa paikalliset jalkapallofanit meinasivat nukahtaa katsomoon. Toisella puoliajalla onneksi alkoi peli näyttää jalkapallolta ja matkamme pelasti Werderin viimeisellä minuutilla tekemä 2 -2 tasoitusmaali.
Tuli tuossa mieleen, että ehkä se onkin ihan hyvä, että aina ei liiku mitään ihmeellistä päässä.
p.s. Niin, ja ei se viimeviikkoinen sairastelu mitään sikainfluenssaa ollut. Näyttä siltä, että kun a) olen valinnut työnteon liikkumisen sijaan [lekuri suositteli harrastuksen hankkimista] ja b) poika aloitti päiväkotiuransa, niin kaikki vähänkin tarttuvat taudit näyttävät kaatavan meikän.
p.p.s Pilkunviilaajille tässä mainittakoon, että lomapäiviä käytetään, omilla rahoilla lennot buukattiin ja samoilla hilloilla hotelliin majoituttiin, hehee.
Perjantaina suuntasimme perheen kanssa kohti Bremeniä, sillä olimme tulleet kesällä luvanneeksi käydä tapaamassa Suomen Akatemian varttunutta tutkijaa, toveri Kyläheikoa. Matkan seikkailu oli kuitenkin tuo lentopätkä. Päätimme Ryanairin sijaan käyttää Lufthansaa inhimillisempien aikataulujen ja lapsen matkan hinnoittelun (LH:lla 4 euroa edestakaisin) vuoksi.
Helsinki-Vantaalla alkoi sitten tapahtua, elikkä ns. matkustajatietojärjestelmät eivät toimineet. Mitään informaatiota ei ollut saatavilla missään ja mm. itsepalvelu check-in:t toimivat jos toimivat. Saimme viimeinkin muutamien väärien jonotusten kautta taisteltua itsemme koneeseen. Siellä kippari ilmoitti, että yksi renkaista oli vähän sliksi. Eli porukalla istuimme sitten koneessa ja mekaanikot vaihtoivat pyörää.
Tämän jälkeen emme saaneet lupaa nousta, kun yllättäen Euroopan ilmatila oli täynnä. Ja kun olisimme sitten saaneet luvan nousta, Frankfurtissa oli myrsky, ja he eivät suostuneet ottamaan vastaan väkeä syrjäisemmistä maailmankolkista. No, yli 3 tunnin koneessa istumisen jälkeen pääsimme ilmaan. Luonnollisesti jatkolennot olivat lähteneet aikoja sitten, joten iltapäivä menikin sitten juoksennellessa lentokentällä keksien mitä merkillisimpiä selityksiä sille, että meidän pitäisi päästä tänään Bremeniin. Lopulta laskeuduimme 550 000 asukkaan hansakaupunkiin, 12 tunnin lentomatkan jälkeen.
Eilen sitten päästiin muun ohjelman ohessa käymään Werder Bremenin (www.werder.de) pelissä. Itse olen aiemmin käynyt Neuvostoliitossa katsomassa Moskovan Spartakin ja Kiovan Dynamon peliä, vuonna 2007 Werder Bremenin peliä neljänsissä polttareissani (huom, vain kerran olen mennyt naimisiin) ja nyt oli siis kolmas kerta. Ensimmäinen puoliaika oli melkoista tuslaamista - jopa paikalliset jalkapallofanit meinasivat nukahtaa katsomoon. Toisella puoliajalla onneksi alkoi peli näyttää jalkapallolta ja matkamme pelasti Werderin viimeisellä minuutilla tekemä 2 -2 tasoitusmaali.
Tuli tuossa mieleen, että ehkä se onkin ihan hyvä, että aina ei liiku mitään ihmeellistä päässä.
p.s. Niin, ja ei se viimeviikkoinen sairastelu mitään sikainfluenssaa ollut. Näyttä siltä, että kun a) olen valinnut työnteon liikkumisen sijaan [lekuri suositteli harrastuksen hankkimista] ja b) poika aloitti päiväkotiuransa, niin kaikki vähänkin tarttuvat taudit näyttävät kaatavan meikän.
p.p.s Pilkunviilaajille tässä mainittakoon, että lomapäiviä käytetään, omilla rahoilla lennot buukattiin ja samoilla hilloilla hotelliin majoituttiin, hehee.
torstai 19. marraskuuta 2009
Hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä
Poika otti ja sairastui kovaan flunssaan viime viikon loppupuolella. Totesin, että iskää tarvittiin bloginkirjoitusta järkevämpään tehtävään.
Tänään aamulla otin ja menin normaaliin diabeteskontrolliin Armilaan. Kuten todettua, viimeiset kuukaudet firmalla ovat olleet helvetin työntäyteisiä ja esimerkiksi aikaa liikuntaan ei ole ollut. Tiesin siis etukäteen, että ihan huippujätkäksi ei lekuri asemoi. Toisaalta, on mukavampi ajaa seinään, kun tietää etukäteen ajavansa seinään.
Täysin puskasta tuli kuitenkin se, että lääkärini totesi meikän jäävän saman tien sairaslomalle (kukahan perverssi on kehittänyt tähänkin termin ”loma”). Selittelin lääkärille ennen syyn kuulemista, että mun kalenteri on kyllä täynnä (upeat Tukisäätiön juhlat, Pietaria ja neuvotteluja, yksikön virittämistä, kehittämiskeskusteluja, taistelua rahasta…) ja ei tässä mitään lomia ehdi nyt pitää.
Asia, joka tuli puskasta, oli vähitellen kuudeksi viikoksi pitkittynyt flunssa. Huomasin olevani nopeasti maskit naamalla influenssavastaanotolla, labrassa ja keuhkokuvissa. Meno oli kuin Dustin Hoffmannin tähdittämässä leffassa Outbreak (Tuntematon uhka). Nyt siis istun siis kotona ”eristyksissä” ainakin maanantai-iltaan, jolloin ensimmäiset koetulokset Sika-Saksasta tulevat.
Taas oli saksanpojalta päässyt unohtumaan, että kaikki ovat aina korvattavissa. Tai itse asiassa ei ole päässyt unohtumaan, mutta selittely voitti. Joka aamu lähden töihin tekemään viimeistä vuoroa. Tällöin pysyy kirkkaana mielessä, että palkka on ansaittava. Ja jos Saksa ei ansaitse, niin pitää tajuta itse tehdä johtopäätökset.
Nopeasti lopetin kommunikaattorin kalenterin selaamisen ja mietin, miten hommat hoituvat poissaolon aikana.
Naurettaviin huoliini liittyen…
- Tukisäätiö juhlii upeaa 25 vuottaan ilman meikääkin. Mikkolan Akille onnittelut tiedepalkinnosta. Erittäin kova tiedemies.
- Pietarissa nyt yksi ihminen vähemmän jonottaa LUT:n järjestämään loppuunmyytyyn tiedepäivään. Ja voin mennä ensi kuussa uudelleen neuvottelemaan; Pietariinhan ajaa rajan toimiessa nopeammin kuin Helsinkiin.
- Yksikkö virittyy myös joulukuussa tiedekuntien toiveiden mukaisesti.
- Kehittämiskeskusteluissa jokin muukin varmasti osaa olla suoraviivainen ja toivottavasti positiivisen kyyninen.
- Rahasta taistelu jatkuu vielä vuosia, päivittäin. Tälläkin viikolla porukalla saimme todennäköisesti puolikkaan neuvoteltua.
Mukavat viikonloput,
p.s. Yleisesti käytetty otsikon sanonta on kyllä hieman outo, sillä hautausmaalle kai tässä suurin osa meistä aikaa myöten päätyy
p.p.s Meikän tuurilla tässä mitään sikaa vielä ole. Se on vasta tulossa.
Tänään aamulla otin ja menin normaaliin diabeteskontrolliin Armilaan. Kuten todettua, viimeiset kuukaudet firmalla ovat olleet helvetin työntäyteisiä ja esimerkiksi aikaa liikuntaan ei ole ollut. Tiesin siis etukäteen, että ihan huippujätkäksi ei lekuri asemoi. Toisaalta, on mukavampi ajaa seinään, kun tietää etukäteen ajavansa seinään.
Täysin puskasta tuli kuitenkin se, että lääkärini totesi meikän jäävän saman tien sairaslomalle (kukahan perverssi on kehittänyt tähänkin termin ”loma”). Selittelin lääkärille ennen syyn kuulemista, että mun kalenteri on kyllä täynnä (upeat Tukisäätiön juhlat, Pietaria ja neuvotteluja, yksikön virittämistä, kehittämiskeskusteluja, taistelua rahasta…) ja ei tässä mitään lomia ehdi nyt pitää.
Asia, joka tuli puskasta, oli vähitellen kuudeksi viikoksi pitkittynyt flunssa. Huomasin olevani nopeasti maskit naamalla influenssavastaanotolla, labrassa ja keuhkokuvissa. Meno oli kuin Dustin Hoffmannin tähdittämässä leffassa Outbreak (Tuntematon uhka). Nyt siis istun siis kotona ”eristyksissä” ainakin maanantai-iltaan, jolloin ensimmäiset koetulokset Sika-Saksasta tulevat.
Taas oli saksanpojalta päässyt unohtumaan, että kaikki ovat aina korvattavissa. Tai itse asiassa ei ole päässyt unohtumaan, mutta selittely voitti. Joka aamu lähden töihin tekemään viimeistä vuoroa. Tällöin pysyy kirkkaana mielessä, että palkka on ansaittava. Ja jos Saksa ei ansaitse, niin pitää tajuta itse tehdä johtopäätökset.
Nopeasti lopetin kommunikaattorin kalenterin selaamisen ja mietin, miten hommat hoituvat poissaolon aikana.
Naurettaviin huoliini liittyen…
- Tukisäätiö juhlii upeaa 25 vuottaan ilman meikääkin. Mikkolan Akille onnittelut tiedepalkinnosta. Erittäin kova tiedemies.
- Pietarissa nyt yksi ihminen vähemmän jonottaa LUT:n järjestämään loppuunmyytyyn tiedepäivään. Ja voin mennä ensi kuussa uudelleen neuvottelemaan; Pietariinhan ajaa rajan toimiessa nopeammin kuin Helsinkiin.
- Yksikkö virittyy myös joulukuussa tiedekuntien toiveiden mukaisesti.
- Kehittämiskeskusteluissa jokin muukin varmasti osaa olla suoraviivainen ja toivottavasti positiivisen kyyninen.
- Rahasta taistelu jatkuu vielä vuosia, päivittäin. Tälläkin viikolla porukalla saimme todennäköisesti puolikkaan neuvoteltua.
Mukavat viikonloput,
p.s. Yleisesti käytetty otsikon sanonta on kyllä hieman outo, sillä hautausmaalle kai tässä suurin osa meistä aikaa myöten päätyy
p.p.s Meikän tuurilla tässä mitään sikaa vielä ole. Se on vasta tulossa.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Kaikki vaan samankaltaiseksi
Lopputalvesta maaliskuussa pääsimme aloittamaan LUT:ssa täysillä talkoot uuden, uljaan yliopistojärjestelmän sisäänajoa varten. Instituutiota nimeltä yliopistojärjestelmä on usean suomalaisen yliopiston duunarin samansuuntaisten hiihtoliikkeiden avulla niin ylläpidetty, muokattu kuin hajotettu. Kuten tiedämme viime kuun lopun OPM:n neuvotteluista, olemme LUT:ssa onnistuneet ministeriön johdon mukaan tässä työssä erittäin hyvin suunnannäyttäjän tavoin.
Henkilökohtaisella tasolla edellinen kappale tarkoittaa sitä, että muiden veivaajien tapaan olen ollut töissä maaliskuusta yötäpäivää institutionaalisissa tehtävissä (toiset sanovat näitä töiksi). Nyt on kuitenkin ollut helvetin hieno viikko, sillä olen saanut nähdä poikaani valoisaan aikaan myös arkisin ja pelata mm. palloa sekä olla apuna kävelyn opettelussa.
Tänään illalla pallonpeluun (pienentää keskikehoa) ja kävelyn opettelun apulaisen tehtävän ohessa (tuntee itsensä hyödylliseksi) sain pojaltani loistavan opetuksen instituutioista. Oikeastaan siis siitä, kun niitä ei vielä hirveästi ole.
Instituutiot ymmärrän ihmisten itsensä tuottamiksi sosiaalisiksi rakenteiksi (mm. lainsäädäntö, maiden rajat ja työpaikan pelisäännöt). Näitä rakenteita voidaan ylläpitää, muuttaa ja joskus jopa rikkoa. Keskeinen idea on, että eri instituutiot tuovat vakautta ja antavat samanaikaisesti toimijoille mahdollisuuden samankaltaistua ja parantavat näin perverssillä tavalla selviytymisen todennäköisyyttä.
Olimme siis äsken syömässä ja vieressämme oli perusvenäläinen naisseurue. Iältään he olivat aidosta mummosta melko tarkalleen 8 kuukautiseen tyttölapseen. Poika ja ryhmän nuorin neiti tulivat heti juttuun keskenään, vaikka heillä ei ollut käsitystä toisistaan, toistensa kulttuurista, sen historian kriittisistä tapahtumista, median lausunnoista, poliitikoista tai saati sitten vain kielestä. Ja mikä hauskinta, heillä näytti olevan hauskaa ja todennäköisesti saivat jotain aikaan (tosin en kyllä ymmärtänyt, mitä).
Vieläköhän sitä muistaisi, miten pitäisi ajatella ja toimia tilanteessa, jossa erilaiset laatikot puuttuvat lähes täysin.
Että tällaista.
Henkilökohtaisella tasolla edellinen kappale tarkoittaa sitä, että muiden veivaajien tapaan olen ollut töissä maaliskuusta yötäpäivää institutionaalisissa tehtävissä (toiset sanovat näitä töiksi). Nyt on kuitenkin ollut helvetin hieno viikko, sillä olen saanut nähdä poikaani valoisaan aikaan myös arkisin ja pelata mm. palloa sekä olla apuna kävelyn opettelussa.
Tänään illalla pallonpeluun (pienentää keskikehoa) ja kävelyn opettelun apulaisen tehtävän ohessa (tuntee itsensä hyödylliseksi) sain pojaltani loistavan opetuksen instituutioista. Oikeastaan siis siitä, kun niitä ei vielä hirveästi ole.
Instituutiot ymmärrän ihmisten itsensä tuottamiksi sosiaalisiksi rakenteiksi (mm. lainsäädäntö, maiden rajat ja työpaikan pelisäännöt). Näitä rakenteita voidaan ylläpitää, muuttaa ja joskus jopa rikkoa. Keskeinen idea on, että eri instituutiot tuovat vakautta ja antavat samanaikaisesti toimijoille mahdollisuuden samankaltaistua ja parantavat näin perverssillä tavalla selviytymisen todennäköisyyttä.
Olimme siis äsken syömässä ja vieressämme oli perusvenäläinen naisseurue. Iältään he olivat aidosta mummosta melko tarkalleen 8 kuukautiseen tyttölapseen. Poika ja ryhmän nuorin neiti tulivat heti juttuun keskenään, vaikka heillä ei ollut käsitystä toisistaan, toistensa kulttuurista, sen historian kriittisistä tapahtumista, median lausunnoista, poliitikoista tai saati sitten vain kielestä. Ja mikä hauskinta, heillä näytti olevan hauskaa ja todennäköisesti saivat jotain aikaan (tosin en kyllä ymmärtänyt, mitä).
Vieläköhän sitä muistaisi, miten pitäisi ajatella ja toimia tilanteessa, jossa erilaiset laatikot puuttuvat lähes täysin.
Että tällaista.
lauantai 31. lokakuuta 2009
Tunnustuksia
Tunnustaudun tässä Talouselämän päätoimittajan Pekka Seppäsen faniksi. Joka perjantai on jokseenkin pakko päästä lukemaan viikon täysipäisen toisinajattelijan näkemyksiä. Tai toisinajatuksia.
Edellisviikkoisesta kolumnista pompsahti teema, jota Seppänen on siteerannut myös vuosi sitten. Teema on nimittäin järkevä ajankäyttö. The Seppänen kirjoitti elokuussa 2008 ennen jäämistään vuorotteluvapaalle mm. kiireestä ja sen yhteydestä ajatteluun. Tai oikeastaan ajattelun mahdottomuuteen.
Edellisellä viikolla Seppänen nosti esiin jälleen liiallisen vauhdin ongelmia liittyen ajatteluun ja yleensäkin aivojen käyttöön. Nyt suositeltiin sienimetsää ja 2008 korttelin kiertämistä.Niin tai näin, niin ajatus kuitenkin oli se, että työpaikalla – työaikana - ei ole mahdollista ajatella ilman ajanvarausta. Voipi olla, että Seppänen on ainakin osin oikeassa.
Oman toimialani toimialaluokitus on yliopisto. Vauhti on niissäkin lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana lujasti ja viimeinen vuosi on ollut yhtä haipakkaa näin itsenäistymisen kynnyksellä. Kokeilin muutama kuukausi sitten itse varata kalenteristani aikaa ajatteluun ja yhden kerran se onnistui. Toista kertaa en sitten ehtinyt varaamaan aikaa.
Lanseerasin tuossa viikolla runsaasti käytettyä ajatusta "Vähemmän on enemmän" LUT:n hallintoon (kyllä, hallintoon). Eli jatkossa pyritään kovasti vähentämään ylilaadun tekemistä ja keskittymään hoitamaan sitä, mikä on oikeasti asiakkaillemme (erityisesti yhteiskunta ja tiedekunnat) tärkeää. Tällöin todennäköisesti jää myös aikaa ajatella. Mikä parhaassa tapauksessa lisää tuottavuutta.
Jos jotakuta kiinnostaa elokuun 2008 artikkeli, niin löytyypi linkistä http://www.talouselama.fi/pelin_henki/article162079.ece
Edellisviikkoisesta kolumnista pompsahti teema, jota Seppänen on siteerannut myös vuosi sitten. Teema on nimittäin järkevä ajankäyttö. The Seppänen kirjoitti elokuussa 2008 ennen jäämistään vuorotteluvapaalle mm. kiireestä ja sen yhteydestä ajatteluun. Tai oikeastaan ajattelun mahdottomuuteen.
Edellisellä viikolla Seppänen nosti esiin jälleen liiallisen vauhdin ongelmia liittyen ajatteluun ja yleensäkin aivojen käyttöön. Nyt suositeltiin sienimetsää ja 2008 korttelin kiertämistä.Niin tai näin, niin ajatus kuitenkin oli se, että työpaikalla – työaikana - ei ole mahdollista ajatella ilman ajanvarausta. Voipi olla, että Seppänen on ainakin osin oikeassa.
Oman toimialani toimialaluokitus on yliopisto. Vauhti on niissäkin lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana lujasti ja viimeinen vuosi on ollut yhtä haipakkaa näin itsenäistymisen kynnyksellä. Kokeilin muutama kuukausi sitten itse varata kalenteristani aikaa ajatteluun ja yhden kerran se onnistui. Toista kertaa en sitten ehtinyt varaamaan aikaa.
Lanseerasin tuossa viikolla runsaasti käytettyä ajatusta "Vähemmän on enemmän" LUT:n hallintoon (kyllä, hallintoon). Eli jatkossa pyritään kovasti vähentämään ylilaadun tekemistä ja keskittymään hoitamaan sitä, mikä on oikeasti asiakkaillemme (erityisesti yhteiskunta ja tiedekunnat) tärkeää. Tällöin todennäköisesti jää myös aikaa ajatella. Mikä parhaassa tapauksessa lisää tuottavuutta.
Jos jotakuta kiinnostaa elokuun 2008 artikkeli, niin löytyypi linkistä http://www.talouselama.fi/pelin_henki/article162079.ece
lauantai 24. lokakuuta 2009
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Ennen oli kaikki niin paljon paremmin.
Kuluneena viikonloppuna olen potenut jo krooniseksi muodostuvaa flunssaa sekä ollut perheeni kanssa liikenteessä opiskeluaikaisten kavereiden joukkueissa. Juhlimassa?
Väärin. Totaalisen väärin. Emme päässeet mukaan kuulemani mukaan arvokkaisiin LTKY:n vuosijuhliin, sillä olimme eilen sataman leikkipaikalla, Imatralla kylpylässä ja tänään HopLopissa.
Olemme samalla porukalla kokoontuneet noin 10 vuoden ajan ”virallisesti” vähintään kerran vuodessa. Yleensä tämä on tarkoittanut Kolin maisema ja pitkää viikonloppua. Ohjelmassa on chillailun ohessa ollut mm. silmälasien sukellusta Pielisestä, erjahäkkisiä Kolin Nesteellä ja aina varsin pitkiä lounaita ja päivällisiä.
Totesimme tuossa aamupäivällä, että ennen oli hieman erilaisia nämä kokoontumiset. Nyt lähes jokaisella on liuta juuri kävelyä opettelevaa osastoa, ruumisautoilta näyttävät dieselfarmarit, helvetisti univelkaa ja aivan liikaa töitä. Takana ovat jo 80-neliöiset kaksikerroksiset rivitalot, kultaiset noutajat, hiukset, urheilu ja ne kuuluisat suuret suunnitelmat.
Huumorilla eräs porukkamme varsin eläväinen tapaus totesi puoliltapäivin, että ennen oli niin paljon paremmin. Toteamus oli todellakin heitetty huumorilla, sillä "tässä hetkessä on kaikki niin paljon paremmin".
p.s. joku jo kysäsi, miksei tämänviikkoista blogia ole kirjoitettu. Tunnustan pitäneeni lauantain vapaapäivänä.
Väärin. Totaalisen väärin. Emme päässeet mukaan kuulemani mukaan arvokkaisiin LTKY:n vuosijuhliin, sillä olimme eilen sataman leikkipaikalla, Imatralla kylpylässä ja tänään HopLopissa.
Olemme samalla porukalla kokoontuneet noin 10 vuoden ajan ”virallisesti” vähintään kerran vuodessa. Yleensä tämä on tarkoittanut Kolin maisema ja pitkää viikonloppua. Ohjelmassa on chillailun ohessa ollut mm. silmälasien sukellusta Pielisestä, erjahäkkisiä Kolin Nesteellä ja aina varsin pitkiä lounaita ja päivällisiä.
Totesimme tuossa aamupäivällä, että ennen oli hieman erilaisia nämä kokoontumiset. Nyt lähes jokaisella on liuta juuri kävelyä opettelevaa osastoa, ruumisautoilta näyttävät dieselfarmarit, helvetisti univelkaa ja aivan liikaa töitä. Takana ovat jo 80-neliöiset kaksikerroksiset rivitalot, kultaiset noutajat, hiukset, urheilu ja ne kuuluisat suuret suunnitelmat.
Huumorilla eräs porukkamme varsin eläväinen tapaus totesi puoliltapäivin, että ennen oli niin paljon paremmin. Toteamus oli todellakin heitetty huumorilla, sillä "tässä hetkessä on kaikki niin paljon paremmin".
p.s. joku jo kysäsi, miksei tämänviikkoista blogia ole kirjoitettu. Tunnustan pitäneeni lauantain vapaapäivänä.
perjantai 9. lokakuuta 2009
919
Tuossa sain jonkun mystisen syysflunssan ja tohtori lähetti tiistaina iltapäivällä saksanpojan parantamaan itseään loppuviikoksi. Olin viime viikon lopussa julkisesti luvannut selvittää sähköpostiani, sillä viimeiset kolme viikkoa ovat olleet aika helvetillisiä ja vastailu oli jäänyt todella vähiin. Mukavaa kiireessä on se, että tekemistä on riittänyt.
Eilen iltapäivällä tuskastuin sitten makaamiseen, lukemiseen (vaikkakin Outi Parikan kirja venäläisistä on upea) ja panadolin litkimiseen. Päätin, että tänään perjantaina alan vastaamaan kaikkiin sähköposteihini. Aamulla sitten mylly auki ja oma mokkula kiinni.
Eipä ollut kuin 919 viestiä inboxissa. Rupesin toiveikkaana laskemaan, paljonko tuosta olisi jonkinmoista viagraspämmiä. PRKL. Viimeisen kolmen viikon aikana uutiskirjeitä ja mainoksia oli tullut vain 150. Loput viesteistä siis todennäköisesti sisältävät jonkinmoisen kysymyksen, kommenttitoiveen, kalenterivarauksen tai jotain siltä väliltä. Tässä kohdin toivoin aidosti, että LUT:n roskapostisuodin ei olisi niin erinomainen kuin se on. Nyt iltapäivän korvilla viestejä on jäljellä enää 865…
Osasyyllinen olen nykytilaan itsekin. Lähetän runsaasti sähköposteja erityisesti iltaisin tiedustellakseni yksityiskohtia tai kysyäkseni mielipiteitä erilaisista suunnitelmista. Ja tyypit, joille viestejä laitan, näyttävät vastaavan varsin aktiivisesti ja pitkästi. Myös lisäkysymyksillä, heh.
Totean tässä kohdin, että aika tulee hoitamaan suurimman osan postilaatikostani. Lupaan, että alan itse nykyistä enemmän käyttämään puhelinta työssäni. Ja pahoittelen, että todennäköisesti sinä et tule saamaan vastausta viestiisi.
Eilen iltapäivällä tuskastuin sitten makaamiseen, lukemiseen (vaikkakin Outi Parikan kirja venäläisistä on upea) ja panadolin litkimiseen. Päätin, että tänään perjantaina alan vastaamaan kaikkiin sähköposteihini. Aamulla sitten mylly auki ja oma mokkula kiinni.
Eipä ollut kuin 919 viestiä inboxissa. Rupesin toiveikkaana laskemaan, paljonko tuosta olisi jonkinmoista viagraspämmiä. PRKL. Viimeisen kolmen viikon aikana uutiskirjeitä ja mainoksia oli tullut vain 150. Loput viesteistä siis todennäköisesti sisältävät jonkinmoisen kysymyksen, kommenttitoiveen, kalenterivarauksen tai jotain siltä väliltä. Tässä kohdin toivoin aidosti, että LUT:n roskapostisuodin ei olisi niin erinomainen kuin se on. Nyt iltapäivän korvilla viestejä on jäljellä enää 865…
Osasyyllinen olen nykytilaan itsekin. Lähetän runsaasti sähköposteja erityisesti iltaisin tiedustellakseni yksityiskohtia tai kysyäkseni mielipiteitä erilaisista suunnitelmista. Ja tyypit, joille viestejä laitan, näyttävät vastaavan varsin aktiivisesti ja pitkästi. Myös lisäkysymyksillä, heh.
Totean tässä kohdin, että aika tulee hoitamaan suurimman osan postilaatikostani. Lupaan, että alan itse nykyistä enemmän käyttämään puhelinta työssäni. Ja pahoittelen, että todennäköisesti sinä et tule saamaan vastausta viestiisi.
perjantai 2. lokakuuta 2009
Kansainvälisen yliopistokaupungin yliopiston infopiste
Tiedättehän, miltä näyttivät legendaarisen Neuvostoliiton ja vähän sen jälkeenkin metroasemilla sijaisevien teatterilippujen myyntikojut? Todennäköisesti tiedätte. Itsekin pääsin 1985 vierailemaan Leningradissa joksikin aikaa, joten voin nuorempia valaista, että kompleksi koostui kioskista, sisällä istui rouva ja kioskiin oli rakennettu pienenpieni luukku.
Arkkitehtuurisesti päärakennuksemme on erittäin asiallinen, joskin syystä tai toisesta toiminnallisuudesta on kilpailtu vuosituhannen alkupuolella todennäköisesti palvelutiskien määrässä. Ne eivät meinaan lopu kesken. Nyt sitten meillä on tavoitteena tehdä syksyksi 2010 yksi piste, jossa voi hoitaa nykyistä useampia asioita ajallisesti nykyistä pidempään ja aiempaa tuloksellisemmin ilman resurssien lisäämistä.
Upeinta tässä hommassa on se, että tätä ajatusta eivät keksineet parikymmentäkiloeuroa per keikka laskuttavat konsulttiarmeijat, vaan kiinteistöpuolen ja opinnon porukka omia töitään tarkastelemalla.
Pääsin aamulla 9 aikaan palaveriin, jossa neukkarillinen todellisia suunnittelijoita esitti alkukankeuden jälkeen aidosti radikaaleja toiminnallisia parannuksia. Näillä tukipalveluiden muutoksilla saadaan kansainvälistä tiedeyliopistoa entistäkin kovatasoisemmaksi. Oma tehtäväni tuossa palaverissa oli käytännössä olla ainoastaan porukan sihteeri ja yrittää pysyä mukana. Palaverin jälkeen kuulemma porukka oli mennyt mittailemaan aulaa ja pohtimaan, mikä seinä lähtee seuraavaksi. Hyvä meininki.
Ja mikä mielenkiintoisinta infopisteen toiminnallisia muutoksia esitettäessä, tämä pelimannihenkinen porukka ei ainakaan näyttänyt a) puolustavan ensisijaisesti aikojen kuluessa muodostunutta asemaa, b) pelännyt työtehtäviensä muuttumista tai c) ahdistunut mukavuusalueelta poistumista. Hyvin fiksua porukkaa.
Tuli vaan tässä vaiheessa työviikkoa mieleen, että mitähän muita toimintaa parantavia ajatuksia lähes 1000 työntekijän ja 5000 opiskelijan tiedeyhteisössä odottaa paljastumistaan.
p.s. Kansainvälisen yliopistokaupungin kivitetyt lentoliikenteen puolustajat paransivat LUT:n toimintaedellytyksiä Euroopassa AirBalticin avulla. Kansainvälinen LUT kiittää toiminnallemme kriittisten lentoyhteyksien radikaalista parantamisesta ja siitä, että lentomatkustaminen sekä nopeutuu että halpenee.
Arkkitehtuurisesti päärakennuksemme on erittäin asiallinen, joskin syystä tai toisesta toiminnallisuudesta on kilpailtu vuosituhannen alkupuolella todennäköisesti palvelutiskien määrässä. Ne eivät meinaan lopu kesken. Nyt sitten meillä on tavoitteena tehdä syksyksi 2010 yksi piste, jossa voi hoitaa nykyistä useampia asioita ajallisesti nykyistä pidempään ja aiempaa tuloksellisemmin ilman resurssien lisäämistä.
Upeinta tässä hommassa on se, että tätä ajatusta eivät keksineet parikymmentäkiloeuroa per keikka laskuttavat konsulttiarmeijat, vaan kiinteistöpuolen ja opinnon porukka omia töitään tarkastelemalla.
Pääsin aamulla 9 aikaan palaveriin, jossa neukkarillinen todellisia suunnittelijoita esitti alkukankeuden jälkeen aidosti radikaaleja toiminnallisia parannuksia. Näillä tukipalveluiden muutoksilla saadaan kansainvälistä tiedeyliopistoa entistäkin kovatasoisemmaksi. Oma tehtäväni tuossa palaverissa oli käytännössä olla ainoastaan porukan sihteeri ja yrittää pysyä mukana. Palaverin jälkeen kuulemma porukka oli mennyt mittailemaan aulaa ja pohtimaan, mikä seinä lähtee seuraavaksi. Hyvä meininki.
Ja mikä mielenkiintoisinta infopisteen toiminnallisia muutoksia esitettäessä, tämä pelimannihenkinen porukka ei ainakaan näyttänyt a) puolustavan ensisijaisesti aikojen kuluessa muodostunutta asemaa, b) pelännyt työtehtäviensä muuttumista tai c) ahdistunut mukavuusalueelta poistumista. Hyvin fiksua porukkaa.
Tuli vaan tässä vaiheessa työviikkoa mieleen, että mitähän muita toimintaa parantavia ajatuksia lähes 1000 työntekijän ja 5000 opiskelijan tiedeyhteisössä odottaa paljastumistaan.
p.s. Kansainvälisen yliopistokaupungin kivitetyt lentoliikenteen puolustajat paransivat LUT:n toimintaedellytyksiä Euroopassa AirBalticin avulla. Kansainvälinen LUT kiittää toiminnallemme kriittisten lentoyhteyksien radikaalista parantamisesta ja siitä, että lentomatkustaminen sekä nopeutuu että halpenee.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Vaihtelu virkistää
Jos helpolla haluaisin päästä, nyt perjantai-iltana olisi hyvä paikka kirjoittaa itkukarjalaisuudesta. Tosin siitä huolehti itse asiassa tyylikkäästi tämänpäiväisen (25.9.) Etelä-Saimaan Essi-liite. Leena Salliselle pisteet jutusta. Mutta siis vaihtelu virkistää, joten otetaan jotain muuta kehiin.
Aloitin aamulla LUT:n ”hallinnon” aamupalaverin pyytämällä mukaan kiinteistöpuolen pelimiehet työhuoneiden piirustusten kanssa. Vinkkinä kohtalotovereille, että tämän on helkkarin hyvä tapa herättää mielenkiinto. Piirustusten levittäminen kun uhkaa reviiriä, vaikka mitään todellista uhkaa ei olisikaan. Tosin todettakoon tässä, että tiimini LUT:ssa on kyllä erittäin täysipäistä.
Viime viikolla savolaisperäinen professori Iiro Jussila esitti paikallisessa mediassa, että organisaation muuttuessa reviirit joudutaan neuvottelemaan uudelleen. Niissä kohdin toveri Iiron mukaan ilmenee reviirikäyttäytymistä. Työhuone kun on yksi osa reviirin rakennusainetta mm. työvälineiden, tehtävien ja aseman lisäksi.
Itse olen jotenkin yliopistourani aikana pitänyt aina osan tavaroita muuttolaatikossa. On nopeampi lähteä liikkeelle tilanteen niin vaatiessa. Olen yhdeksän vuoden aikana pakannut tavarani LUT:ssa seitsemän kertaa ja tehnyt totaalisen muuton. Vaihtelu on virkistänyt, sillä aina uudet naapurini ovat osoittautuneet loistaviksi tyypeiksi, entiset työhuonenaapurit jääneet vähintään sim-kortille ja ystäväpiiri on laajentunut. Valokuvat, DDR:n ja Pohjois-Korean liput luentokäyttöön tilattuine afroineen ovat muuttaneet sitten uuteen huoneeseen.
Aikaisintaan ensi viikolla saamme uuden yliopiston rehtorin. Siinä kohtaa sitten päästään katsomaan suunnittelupöydällä, millaiseksi työhuonekartta muotoutuu. Toivottavasti ihan totaalinen paniikki ei valtaa tiedeyhteisöä sitä ennen…
Viikonloppuja
p.s. Viimeisen muuttoni jälkeen purin ainoastaan kaksi muuttolaatikkoa. Loput ovat olleet huhtikuusta asti odottamassa loppusijoitusta. Sitä tulee oikesti yllättävän vähällä toimeen.
Aloitin aamulla LUT:n ”hallinnon” aamupalaverin pyytämällä mukaan kiinteistöpuolen pelimiehet työhuoneiden piirustusten kanssa. Vinkkinä kohtalotovereille, että tämän on helkkarin hyvä tapa herättää mielenkiinto. Piirustusten levittäminen kun uhkaa reviiriä, vaikka mitään todellista uhkaa ei olisikaan. Tosin todettakoon tässä, että tiimini LUT:ssa on kyllä erittäin täysipäistä.
Viime viikolla savolaisperäinen professori Iiro Jussila esitti paikallisessa mediassa, että organisaation muuttuessa reviirit joudutaan neuvottelemaan uudelleen. Niissä kohdin toveri Iiron mukaan ilmenee reviirikäyttäytymistä. Työhuone kun on yksi osa reviirin rakennusainetta mm. työvälineiden, tehtävien ja aseman lisäksi.
Itse olen jotenkin yliopistourani aikana pitänyt aina osan tavaroita muuttolaatikossa. On nopeampi lähteä liikkeelle tilanteen niin vaatiessa. Olen yhdeksän vuoden aikana pakannut tavarani LUT:ssa seitsemän kertaa ja tehnyt totaalisen muuton. Vaihtelu on virkistänyt, sillä aina uudet naapurini ovat osoittautuneet loistaviksi tyypeiksi, entiset työhuonenaapurit jääneet vähintään sim-kortille ja ystäväpiiri on laajentunut. Valokuvat, DDR:n ja Pohjois-Korean liput luentokäyttöön tilattuine afroineen ovat muuttaneet sitten uuteen huoneeseen.
Aikaisintaan ensi viikolla saamme uuden yliopiston rehtorin. Siinä kohtaa sitten päästään katsomaan suunnittelupöydällä, millaiseksi työhuonekartta muotoutuu. Toivottavasti ihan totaalinen paniikki ei valtaa tiedeyhteisöä sitä ennen…
Viikonloppuja
p.s. Viimeisen muuttoni jälkeen purin ainoastaan kaksi muuttolaatikkoa. Loput ovat olleet huhtikuusta asti odottamassa loppusijoitusta. Sitä tulee oikesti yllättävän vähällä toimeen.
perjantai 18. syyskuuta 2009
Normipäivä.
Ehdin pitkästä aikaa pitää ihan rehellisen vapaapäivän. Tai vapaapäivän ja vapaapäivän – aamulla tunti täyttä veivausta, päivällä toinen tunti ja illalla vielä yksi puhelinpalaveri. Mutta siis kuitenkin päivä Skinnarilan kampuksen ulkopuolella ja pois normirutiinien parista.
p.s. Todettakoon, että tässä jutussa termillä normipäivä ei ole mitään tekemistä YouTuben videon kanssa (hakusanat: normipäivä kummeli)
perjantai 11. syyskuuta 2009
PRKL
Etelä-Saimaan täysipäinen päätoimittaja Pekka Lakka totesi ytimekkäästi pääkirjoituksessaan viime kuun lopulla superhallituksestamme, että ”Kuula ja Suominen avaavat LTY:lle sopivasti ovia valtakunnan suuntaan. Se on oikein, sillä LTY ei paini maakuntasarjassa.”. Hyvät naiset ja herrat, meillä on ongelma: olemmeko painineet maakuntasarjassa?
Kansainvälisillä akateemisilla kentillä tutkimusryhmämme ovat jo vuosia niittäneet mainetta ja kunniaa. Skinnarilan kampuksella puhutaan 47 äidinkieltä, on valtakunnallisia tutkimuksen ja opetuksen huippuyksikköjä, nobelistia tutkimusryhmässä ja niin edelleen. LUT yritysmaailman tiedeyliopistona on jo pitkään rakentanut yhteiskuntaa useiden, myös pörssilistattujen kumppaneiden kanssa.
Keskittyessämme rakentamaan kilpailuetua tekniikan ja talouden osaamisella, on ehkä meiltä suurimmalta osalta – myös itseltäni – jäänyt vähemmälle huomiolle se, miten meidät nähdään ja mitä meistä tiedetään. Senhän jo olemme uskaltaneet tunnustaa, että yliopistoamme ei tunneta.
On välttämätön ehto, että tekemiset tutkimuksen ja opetuksen puolella ovat kansainvälisesti kovaa luokkaa. Mutta se ei ole vielä riittävä ehto. Erityisesti lappeenrantalaisten, eteläkarjalaisten ja suomalaisten kun pitäisi vielä tietää, että olemme kansainvälinen toimija, joka operoi kansallisesti ja maakunnallisesti.
Tekisi mieleni nousta omalla tapaa loisteliaiden 60-lukulaisten radikaalien tapaan parrikaadeille ja huutaa, että maakunta on väärässä. Tulosta tosin tästä ei tulisi ja tekisin itsestäni vieläkin suuremman pellen.
Mitäpä siitä seuraisi, jos vaikkapa jokainen meistä kertoisi vain kahdelle tuttavalleen LUT:n tekemisistä? Siinä käännytettäisiin helposti 10 000 sielua. Samaan aikaan suosittelen laajentamaan kahvipöytäseuraa tai vaihtamaan työhuonetta säännöllisesti. Ne muut ’väärissä porukoissa liikkuvat’ eivät sitten loppupelissä niin väärässä olekaan.
Että prkl. Hoidetaanko tämäkin homma kotiin ja kerrotaan yhteiskunnalle keitä olemme? Ei kuitenkaan liian takki auki tai liian itkukarjalaisesti. Siltä väliltä, kuten kotipuolessa Savossa sanotaan
p.s. Jos kukaan tänne on jaksanut lukea, niin näistä osa todennäköisesti toteaa, että turhaa vouhkaamista ja heikkoa työajan käyttöä Saksalta. Ei hätää, vouhkaaja kirjoitti tämän vapaa-aikanaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
