Hallintohefellä pinna kireällä

Ehdin pitkästä aikaa lukea henkilökohtaista sähköpostiani (ei siis firman) ja siellä frendini Määd Vehkanen totesi ystävällisen positiivisesti meikän pinnan olevan ehkä hieman kiristynyt. Kuluneen kahden viikon aikana olen saanut myös muilta kavereiltani suoraa palautetta, että tuo ’pinna’ on Saksalla hieman lyhentynyt. Perkele, taitavat olla oikeassa.

Vaikka en olekaan relativismia suosivien postmodernistien reflektointiosuuksia kannattava, otetaan tämä kuitenkin nyt eräänlaisena reflektioharjoituksena. Mikä siis sitä pinnaa niin kiristää, tohtori Saksa?

Kuten varmasti monet tietävätkin, olen päässyt työskentelemään melko monipuolisissa tehtävissä LUT:ssa. Nykyinen hommani on erittäin mielenkiintoinen, joskin – kuten nuo ystäväni toteavat – jännitteitä luova. Pinnaa ei kiristä haasteelliset veivaukset, vaan kiire, toimintaympäristön muutos ja riittämättömyyden tunne.

Kiireen suurin ongelma töissä on, että ns. luppoaikaa ei ole edes syömiseen – tosin ei hätää, elopaino 95 kiloa kyllä sietääkin syömättä olemisen. Vaikka työpäivät vain jatkuvat ja jatkuvat duracellpupujen tapaan, ei silti ehdi tehdä kaikkea, mitä ”pitäisi”. Tosin termi ”pitäisi” on kyllä määrittynyt pääosin omassa pääkopassa. Tämä raastaa hermoja erityisesti sen vuoksi, että entinen leppoisa savolainen ei ehdi enää visioida aiempaan tapaan LUT:n eri tyyppien kanssa kahvitauoilla tai käytävillä. Tai ylipäätään keskustella missään muualla kuin neuvottelupöytien ääressä, jotka ovat nyt todellisia innovaationtappajia.

Työhön liittyen pinnaa kiristävä tekijä on myös toimintaympäristön muutos. Valtion tilivirastoasemasta irtautuva LUT on monia kilpailijoitaan toiminnallisesti paremmassa asemassa tulevaa juoksukilpailua varten. Syystä tai toisesta itse jokseenkin äidillisesti olen huolissani ko. tilanteen ymmärtämisestä organisaatiossa. Vaikka nyt on tilanne ok, niin ymmärtäväthän porukat olla koko ajan valppaana, että meillä menee jatkossakin asiat oikeaan suuntaan. Todennäköisesti ymmärtävät ja turhaa tätä pienessä mielessäni vatuloin.

Työongelmana on edellisten lisäksi oma riittämättömyyden tunne. Kun työskentelee koko ajan itseään älykkäämpien seurassa, olo on kuin trainee-ohjelmaan jumittuneella. Toisaalta, en kyllä missään nimessä haluaisi työskennellä itseäni pöllömpien kanssa.

En olisi koskaan uskonut, että myös perhe aiheuttaa pinnan kiristymistä. Yöunet meinaan ovat pojan syntymän jälkeen alkaneet lyhentyä helkkaristi, joka jättää jälkensä kiristyvään pinnaan. Tosin en missään nimessä vaihtaisi nykytilaa parempiin yöuniin. Kuulin muuten eilen Prismassa joululomailemaan lähteneeltä työkaveriltani, että tämä väsymys kuulemma kuuluu prosessiin. Ja pinnankiristymistä tuskin vähentää se, että maaliskuussa toivottavasti myös toinen tattiainen pyörii talossa.

Lekurini totesi meikälle, että voisit poika hankkia harrastuksen. Tai ei hän sanonut poika, sillä tässä alkaa olla aidosti keski-ikäinen. Kun ei ole muuta tekemistä kuin työ, työ, työ ja perhe, niin lopputulos ei ehkä ole se optimaalisin.

Joten Määd ja muut pinnani kiristymistä kommentoineet ystäväni. Olette oikeassa. Pitää tehdä jotakin. Ja kun tein joskus uudenvuodenlupauksen, etten tee uudenvuodenlupauksia, niin teen sitten tässä neljä jouluista lupausta.

1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa.
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.

Leppoisaa viikonloppua.

p.s. nelipäiväisestä työviikosta todettiin muuten, että ”hyvä, siinähän firma säästää rahaa”. Niin, voihan sen nähdä noinkin.
p.p.s Ja jos joku haluaa lukea upean kolumnin, niin suosittelen tutustumista lämpimästi 19.12.2009 Etelä-Saimaan paperiversioon sivulle 16. Jos "Vi**n hyvää joulua!" julkaistaan joskus sähköisenä, paiskaan linkillä.