Vi**tun hyvää uutta vuotta!

Jos viime blogissani harmittelin tapahtumien vähyyttä, niin nyt olisi sitten tapahtumia enemmän kuin laki sallii. Muutamia esimerkkejä. Ylihuomenna uuden strategiamme mukaisesti meillä on mahdollisuus vakinaistaa 55 tiedeyhteisömme ”taistelijaa”. Kampuksen kehittäminen etenee positiivisissa tuulissa. En ole ylihuomenna enää virkamies. Vuosikymmen on mennyt yhdessä vilauksessa. Tuntematon ihminen hymyili tänään kaupassa. Pidän kuitenkin nyt lupaukseni, jonka annoin 18.12.2009 tällä palstalla.

Seuraavan upean älykkään tekstin julkaisemiseen tässä ja nyt olen saanut luvan Jari Järvelältä. Teksti on siis täysin kirjailijan oma hengentuote, joka on mielestäni tämän vuoden ylivoimaisesti älykkäin lukemani kolumni.

Jari Järvelän luvalla, kolumni Etelä-Saimaassa 19.12.2009, s. 16.
” Vi**n hyvää joulua!

Oletteko ajatelleet mitä kiroilu nykyajasta kertoo? Minä olen. Mitä yleisempi välimerkki vi**u-sana nuorten puheessa on, sitä paremmin kansakunnassa ovat asiat.

Vastaavasti, koskaan ihmiset eivät lähetä toisilleen kauniimpia, korukielisempiä viestejä kuin sodan keskeltä. Silloin vältetään viimeiseen asti voimakasta kieltä. Jokainen viesti voi olla viimeinen, eikä siihen haluta jättää rumuutta muistoksi. Lenita Airiston tai Sofi Oksasen koirakoulutus ei ole syynä siihen, kun miehen viestit siipalle alkavat päättyä seuraavasti: "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä."

Me ihmiset peilaamme käytöksissämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.

Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika on takana, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät kuole oikeasti ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasia lapiolla, et enää kaipaa televisiosta Ultimate Fighteria tai elokuvissa Saw Kuutosta.

Väkivalta ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia, kun mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vi**n bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt itärajan toisella puolella.

Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, valittajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aika kasvattaa ihmisiin malttia ja kohtuuden tajua, he eivät ala sättiä toisiaan pikkujutuista. Elämän onni ei perustu silloin siihen, onko minulla isompi auto kuin naapurilla. Vanhemmat eivät ota närkästyneenä yhteyttä kouluun ja opetustoimenjohtajaan sen takia, että pikku-Annin on käsketty olla musatunnilla hiljaa. Sen sijaan iloitaan siitä, että on yleensä olemassa joku opettaja, vaikkakin jalka- tai käsipuoli, ja että on olemassa yleensä koulu, ja että on vielä olemassa oma lapsi.

Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä ohi kroolatessaan heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi olemassa sanomalehdissä. Niin älytöntä kuin se onkin, ihmiset osaavat olla onnellisia pienistä asioista vasta silloin, kun isot asiat ovat täysin rempallaan. Kuoleman läheisyydessä elämä alkaa oikeasti maistua. Tähän ei tarvita välttämättä sotaa, oma tai läheisen vakava sairaus riittää.

Rauhan aika on saavuttanut huippukohtansa silloin, kun joulupukki astuu aattoiltana kotiin ja toivottaa iloisesti: "Vi**n hyvää joulua!" Silloin kansamme hyvinvointia ei varjosta enää yksikään selkkaus tai uhka ilmastonmuutoksesta.

Tätä odotellessa, toivotan joulua ja jaksamista lukijoiden lisäksi myös joulupukille, joka on meidän nykyajan pätkätyöläisten esikuva. Hänellä on töitä vain yhtenä iltana vuodessa, ja silti mies on jaksanut puurtaa pyyteettömästi duunia vuosikymmenestä toiseen. Eläkeiästä tai -eduista papalla ei ole tietoakaan, parta ulottuu jo polviin, mutta silti vanha jaksaa nivelet kirskuen painaa, vaikka tietää saavansa heti seuraavana aamuna potkut.”

p.s. Se on ***** hyvää uutta vuotta kaikille Järvelän tekstin myötä, vaikken enää mikään nuori olekaan.