Jos viime blogissani harmittelin tapahtumien vähyyttä, niin nyt olisi sitten tapahtumia enemmän kuin laki sallii. Muutamia esimerkkejä. Ylihuomenna uuden strategiamme mukaisesti meillä on mahdollisuus vakinaistaa 55 tiedeyhteisömme ”taistelijaa”. Kampuksen kehittäminen etenee positiivisissa tuulissa. En ole ylihuomenna enää virkamies. Vuosikymmen on mennyt yhdessä vilauksessa. Tuntematon ihminen hymyili tänään kaupassa. Pidän kuitenkin nyt lupaukseni, jonka annoin 18.12.2009 tällä palstalla.
Seuraavan upean älykkään tekstin julkaisemiseen tässä ja nyt olen saanut luvan Jari Järvelältä. Teksti on siis täysin kirjailijan oma hengentuote, joka on mielestäni tämän vuoden ylivoimaisesti älykkäin lukemani kolumni.
Jari Järvelän luvalla, kolumni Etelä-Saimaassa 19.12.2009, s. 16.
” Vi**n hyvää joulua!
Oletteko ajatelleet mitä kiroilu nykyajasta kertoo? Minä olen. Mitä yleisempi välimerkki vi**u-sana nuorten puheessa on, sitä paremmin kansakunnassa ovat asiat.
Vastaavasti, koskaan ihmiset eivät lähetä toisilleen kauniimpia, korukielisempiä viestejä kuin sodan keskeltä. Silloin vältetään viimeiseen asti voimakasta kieltä. Jokainen viesti voi olla viimeinen, eikä siihen haluta jättää rumuutta muistoksi. Lenita Airiston tai Sofi Oksasen koirakoulutus ei ole syynä siihen, kun miehen viestit siipalle alkavat päättyä seuraavasti: "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä."
Me ihmiset peilaamme käytöksissämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.
Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika on takana, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät kuole oikeasti ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasia lapiolla, et enää kaipaa televisiosta Ultimate Fighteria tai elokuvissa Saw Kuutosta.
Väkivalta ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia, kun mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vi**n bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt itärajan toisella puolella.
Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, valittajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aika kasvattaa ihmisiin malttia ja kohtuuden tajua, he eivät ala sättiä toisiaan pikkujutuista. Elämän onni ei perustu silloin siihen, onko minulla isompi auto kuin naapurilla. Vanhemmat eivät ota närkästyneenä yhteyttä kouluun ja opetustoimenjohtajaan sen takia, että pikku-Annin on käsketty olla musatunnilla hiljaa. Sen sijaan iloitaan siitä, että on yleensä olemassa joku opettaja, vaikkakin jalka- tai käsipuoli, ja että on olemassa yleensä koulu, ja että on vielä olemassa oma lapsi.
Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä ohi kroolatessaan heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi olemassa sanomalehdissä. Niin älytöntä kuin se onkin, ihmiset osaavat olla onnellisia pienistä asioista vasta silloin, kun isot asiat ovat täysin rempallaan. Kuoleman läheisyydessä elämä alkaa oikeasti maistua. Tähän ei tarvita välttämättä sotaa, oma tai läheisen vakava sairaus riittää.
Rauhan aika on saavuttanut huippukohtansa silloin, kun joulupukki astuu aattoiltana kotiin ja toivottaa iloisesti: "Vi**n hyvää joulua!" Silloin kansamme hyvinvointia ei varjosta enää yksikään selkkaus tai uhka ilmastonmuutoksesta.
Tätä odotellessa, toivotan joulua ja jaksamista lukijoiden lisäksi myös joulupukille, joka on meidän nykyajan pätkätyöläisten esikuva. Hänellä on töitä vain yhtenä iltana vuodessa, ja silti mies on jaksanut puurtaa pyyteettömästi duunia vuosikymmenestä toiseen. Eläkeiästä tai -eduista papalla ei ole tietoakaan, parta ulottuu jo polviin, mutta silti vanha jaksaa nivelet kirskuen painaa, vaikka tietää saavansa heti seuraavana aamuna potkut.”
p.s. Se on ***** hyvää uutta vuotta kaikille Järvelän tekstin myötä, vaikken enää mikään nuori olekaan.
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
lauantai 26. joulukuuta 2009
Lukeminen kannattaa melkein aina
On perinteinen joulu päällä Savossa. Laina-auto on liikkunut Mikkelissä pitkästi yli 300 kilometriä ja torstain puolenpäivän jälkeen olen aloittamassa viidettä jouluateriaa. Joku saattaisi todeta, että tällainen voisi ahdistaa. Väärin, syöminen - kuten keskivartalostani voi päätellä - tai ystävien ja sukulaisten tapaaminen on erittäin mukavaa. Mutta tuo lukeminen…
Joulu ja lomat ovat ainoita aikoja vuodessa, jolloin pystyn lukemaan muuta kuin paikallislehteä, Taloussanomia, Suomen Kuvalehteä tai megalomaanisia raporttinippuja. Tänä jouluna on mies kadonnut, herra ministerille sanottu ei ja eletty rautaesiriipun varjossa.
Toveri Hynynen on vaivannut Mies katoaa -nimisen runokirjan. Sain tämän lahjaksi travellaushenkiseltä kollegaltani pienen vodkapullon kera. Tämä runokirja kun kuulemma tyylini sopii. Kiitokset vaan, heh.
Hynysen kirja oli upea lukukokemus punaviinin kera. Todennäköisesti ilmankin. Luin pokkarin läpi ilman minkäänlaista taukoa tai keskeytystä. Näin on käynyt ainoastaan yhden kerran aikaisemmin, jolloin sain käsiini Uljaan uuden maailman (Huxley, 1932). Hämmentävää kuitenkin oli seuraava. Kyseinen runokirja oli jäänyt pöydälle ja paikalle saapunut äijämäisin tuntemani äijä kommentoi kirjaa hetken luettuaan “aivan täyttä sitä itseään.”
Sen olen jo tähän mennessä ymmärtänyt, että perusäijäilyssä pukumiessaksa jää Hynysen taakse jokusen kilometrin, joskin onko briljantti Jounikin äijägenressä humppaosastoa? Oli niin tai näin, suosittelen sijoittamista tähän kohteeseen.
Jos edellinen kirja oli upea, seuraava oli ahdistava ja kiitollisuutta herättävä. Ulkoministerimme Alexander Stubbin blogimerkinnöistä kasattu “Ei, herra ministeri” on uskomattoman aito tarina tämän hyperduracellpupun toiminnasta.
Luulin itse tekeväni edes jollain mittarilla hommia, mutta kun katsoo Stubbin päivävauhtia ja hänen prosessorinsa kellotaajuutta, niin hahaa. Ulkoministeri painaa esikuntansa kanssa niin rajusti hommia, että sivun 40 kohdalla oli pakko lukea nollaustekstinä joulun Ilta-Sanomista The Janina Fryn vauvauutisia. Stubbilla kun on varsin ahdistava tapa työskennellä. Josta meidän veronmaksajien pitää olla aidosti kiitollisia. Tietämättä ulkoministerin palkkaa, hän tienaa työmääräänsä ja todennäköisesti tuloksiinsa nähden aivan liian vähän. Oli niin tai näin, suosittelen lukemaan tämän kaverin blogia. Itselleni riittää tuo kirja ainakin toistaiseksi.
Tauno Tiusasella on todellakin ollut ihmeellinen elämä. Olen päässyt jo aiemmin tutustumaan LUT:n emeritusprofessorin elämätyöhön ja nyt on varsin analyyttinen teos saatu paiskattua kehiin. En ole vielä päässyt kirjassa Grande Finaleen (nyt sivulla 60), joskin jo alun perusteella voin suositella tätä kaikille kriittisille, tai jopa tieteellisille realisteille.
Ensinnäkin Tiusanen osoittaa, että on kohtalaisen helppoa olla oikeassa karttaruudussa, jos sattuu olemaan perustiedot hallussa sekä valot päällä. Toiseksi Tiusanen viitoittaa tavan, jolla pystyy toimimaan älykkäästi ns. vastapuolen kanssa ilman teloituskomppaniaa - tullakseen samalla kolkatuksi kotimaassa “sivistyneistön“ toimesta. Ja kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi, historia on aina syytä ymmärtää - se kun on silleesti, että vallanpitäjät tuppaavat muistamaan omat tekemisensä varsin monimuotoisilla tavoilla. Oli niin tai näin, suosittelen tätä kirjaa täysipäisille. Ja myös itseni kaltaisille.
Lähden tästä nyt syömään erittäin mukavassa seurassa seuraavaa jouluateriaa. Pojan käytyä nukkumaan otan Tanen kirjan käteen ja jatkan lukemista. Jouluja.
p.s. Ulkoministerimme pystyy lenkkeilemään ja kirjoittamaan blogiaan päivittäin the töiden ja vielä ilmeisesti perheen ohella. Kertooko oma vaikeuteni saada tekstiä tänne aikaan siitä, että olen mies, jolle nyt vaan ei yksinkertaisesti tapahdu mitään…
Joulu ja lomat ovat ainoita aikoja vuodessa, jolloin pystyn lukemaan muuta kuin paikallislehteä, Taloussanomia, Suomen Kuvalehteä tai megalomaanisia raporttinippuja. Tänä jouluna on mies kadonnut, herra ministerille sanottu ei ja eletty rautaesiriipun varjossa.
Toveri Hynynen on vaivannut Mies katoaa -nimisen runokirjan. Sain tämän lahjaksi travellaushenkiseltä kollegaltani pienen vodkapullon kera. Tämä runokirja kun kuulemma tyylini sopii. Kiitokset vaan, heh.
Hynysen kirja oli upea lukukokemus punaviinin kera. Todennäköisesti ilmankin. Luin pokkarin läpi ilman minkäänlaista taukoa tai keskeytystä. Näin on käynyt ainoastaan yhden kerran aikaisemmin, jolloin sain käsiini Uljaan uuden maailman (Huxley, 1932). Hämmentävää kuitenkin oli seuraava. Kyseinen runokirja oli jäänyt pöydälle ja paikalle saapunut äijämäisin tuntemani äijä kommentoi kirjaa hetken luettuaan “aivan täyttä sitä itseään.”
Sen olen jo tähän mennessä ymmärtänyt, että perusäijäilyssä pukumiessaksa jää Hynysen taakse jokusen kilometrin, joskin onko briljantti Jounikin äijägenressä humppaosastoa? Oli niin tai näin, suosittelen sijoittamista tähän kohteeseen.
Jos edellinen kirja oli upea, seuraava oli ahdistava ja kiitollisuutta herättävä. Ulkoministerimme Alexander Stubbin blogimerkinnöistä kasattu “Ei, herra ministeri” on uskomattoman aito tarina tämän hyperduracellpupun toiminnasta.
Luulin itse tekeväni edes jollain mittarilla hommia, mutta kun katsoo Stubbin päivävauhtia ja hänen prosessorinsa kellotaajuutta, niin hahaa. Ulkoministeri painaa esikuntansa kanssa niin rajusti hommia, että sivun 40 kohdalla oli pakko lukea nollaustekstinä joulun Ilta-Sanomista The Janina Fryn vauvauutisia. Stubbilla kun on varsin ahdistava tapa työskennellä. Josta meidän veronmaksajien pitää olla aidosti kiitollisia. Tietämättä ulkoministerin palkkaa, hän tienaa työmääräänsä ja todennäköisesti tuloksiinsa nähden aivan liian vähän. Oli niin tai näin, suosittelen lukemaan tämän kaverin blogia. Itselleni riittää tuo kirja ainakin toistaiseksi.
Tauno Tiusasella on todellakin ollut ihmeellinen elämä. Olen päässyt jo aiemmin tutustumaan LUT:n emeritusprofessorin elämätyöhön ja nyt on varsin analyyttinen teos saatu paiskattua kehiin. En ole vielä päässyt kirjassa Grande Finaleen (nyt sivulla 60), joskin jo alun perusteella voin suositella tätä kaikille kriittisille, tai jopa tieteellisille realisteille.
Ensinnäkin Tiusanen osoittaa, että on kohtalaisen helppoa olla oikeassa karttaruudussa, jos sattuu olemaan perustiedot hallussa sekä valot päällä. Toiseksi Tiusanen viitoittaa tavan, jolla pystyy toimimaan älykkäästi ns. vastapuolen kanssa ilman teloituskomppaniaa - tullakseen samalla kolkatuksi kotimaassa “sivistyneistön“ toimesta. Ja kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi, historia on aina syytä ymmärtää - se kun on silleesti, että vallanpitäjät tuppaavat muistamaan omat tekemisensä varsin monimuotoisilla tavoilla. Oli niin tai näin, suosittelen tätä kirjaa täysipäisille. Ja myös itseni kaltaisille.
Lähden tästä nyt syömään erittäin mukavassa seurassa seuraavaa jouluateriaa. Pojan käytyä nukkumaan otan Tanen kirjan käteen ja jatkan lukemista. Jouluja.
p.s. Ulkoministerimme pystyy lenkkeilemään ja kirjoittamaan blogiaan päivittäin the töiden ja vielä ilmeisesti perheen ohella. Kertooko oma vaikeuteni saada tekstiä tänne aikaan siitä, että olen mies, jolle nyt vaan ei yksinkertaisesti tapahdu mitään…
perjantai 18. joulukuuta 2009
Hallintohefellä pinna kireällä
Ehdin pitkästä aikaa lukea henkilökohtaista sähköpostiani (ei siis firman) ja siellä frendini Määd Vehkanen totesi ystävällisen positiivisesti meikän pinnan olevan ehkä hieman kiristynyt. Kuluneen kahden viikon aikana olen saanut myös muilta kavereiltani suoraa palautetta, että tuo ’pinna’ on Saksalla hieman lyhentynyt. Perkele, taitavat olla oikeassa.
Vaikka en olekaan relativismia suosivien postmodernistien reflektointiosuuksia kannattava, otetaan tämä kuitenkin nyt eräänlaisena reflektioharjoituksena. Mikä siis sitä pinnaa niin kiristää, tohtori Saksa?
Kuten varmasti monet tietävätkin, olen päässyt työskentelemään melko monipuolisissa tehtävissä LUT:ssa. Nykyinen hommani on erittäin mielenkiintoinen, joskin – kuten nuo ystäväni toteavat – jännitteitä luova. Pinnaa ei kiristä haasteelliset veivaukset, vaan kiire, toimintaympäristön muutos ja riittämättömyyden tunne.
Kiireen suurin ongelma töissä on, että ns. luppoaikaa ei ole edes syömiseen – tosin ei hätää, elopaino 95 kiloa kyllä sietääkin syömättä olemisen. Vaikka työpäivät vain jatkuvat ja jatkuvat duracellpupujen tapaan, ei silti ehdi tehdä kaikkea, mitä ”pitäisi”. Tosin termi ”pitäisi” on kyllä määrittynyt pääosin omassa pääkopassa. Tämä raastaa hermoja erityisesti sen vuoksi, että entinen leppoisa savolainen ei ehdi enää visioida aiempaan tapaan LUT:n eri tyyppien kanssa kahvitauoilla tai käytävillä. Tai ylipäätään keskustella missään muualla kuin neuvottelupöytien ääressä, jotka ovat nyt todellisia innovaationtappajia.
Työhön liittyen pinnaa kiristävä tekijä on myös toimintaympäristön muutos. Valtion tilivirastoasemasta irtautuva LUT on monia kilpailijoitaan toiminnallisesti paremmassa asemassa tulevaa juoksukilpailua varten. Syystä tai toisesta itse jokseenkin äidillisesti olen huolissani ko. tilanteen ymmärtämisestä organisaatiossa. Vaikka nyt on tilanne ok, niin ymmärtäväthän porukat olla koko ajan valppaana, että meillä menee jatkossakin asiat oikeaan suuntaan. Todennäköisesti ymmärtävät ja turhaa tätä pienessä mielessäni vatuloin.
Työongelmana on edellisten lisäksi oma riittämättömyyden tunne. Kun työskentelee koko ajan itseään älykkäämpien seurassa, olo on kuin trainee-ohjelmaan jumittuneella. Toisaalta, en kyllä missään nimessä haluaisi työskennellä itseäni pöllömpien kanssa.
En olisi koskaan uskonut, että myös perhe aiheuttaa pinnan kiristymistä. Yöunet meinaan ovat pojan syntymän jälkeen alkaneet lyhentyä helkkaristi, joka jättää jälkensä kiristyvään pinnaan. Tosin en missään nimessä vaihtaisi nykytilaa parempiin yöuniin. Kuulin muuten eilen Prismassa joululomailemaan lähteneeltä työkaveriltani, että tämä väsymys kuulemma kuuluu prosessiin. Ja pinnankiristymistä tuskin vähentää se, että maaliskuussa toivottavasti myös toinen tattiainen pyörii talossa.
Lekurini totesi meikälle, että voisit poika hankkia harrastuksen. Tai ei hän sanonut poika, sillä tässä alkaa olla aidosti keski-ikäinen. Kun ei ole muuta tekemistä kuin työ, työ, työ ja perhe, niin lopputulos ei ehkä ole se optimaalisin.
Joten Määd ja muut pinnani kiristymistä kommentoineet ystäväni. Olette oikeassa. Pitää tehdä jotakin. Ja kun tein joskus uudenvuodenlupauksen, etten tee uudenvuodenlupauksia, niin teen sitten tässä neljä jouluista lupausta.
1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa.
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.
Leppoisaa viikonloppua.
p.s. nelipäiväisestä työviikosta todettiin muuten, että ”hyvä, siinähän firma säästää rahaa”. Niin, voihan sen nähdä noinkin.
p.p.s Ja jos joku haluaa lukea upean kolumnin, niin suosittelen tutustumista lämpimästi 19.12.2009 Etelä-Saimaan paperiversioon sivulle 16. Jos "Vi**n hyvää joulua!" julkaistaan joskus sähköisenä, paiskaan linkillä.
Vaikka en olekaan relativismia suosivien postmodernistien reflektointiosuuksia kannattava, otetaan tämä kuitenkin nyt eräänlaisena reflektioharjoituksena. Mikä siis sitä pinnaa niin kiristää, tohtori Saksa?
Kuten varmasti monet tietävätkin, olen päässyt työskentelemään melko monipuolisissa tehtävissä LUT:ssa. Nykyinen hommani on erittäin mielenkiintoinen, joskin – kuten nuo ystäväni toteavat – jännitteitä luova. Pinnaa ei kiristä haasteelliset veivaukset, vaan kiire, toimintaympäristön muutos ja riittämättömyyden tunne.
Kiireen suurin ongelma töissä on, että ns. luppoaikaa ei ole edes syömiseen – tosin ei hätää, elopaino 95 kiloa kyllä sietääkin syömättä olemisen. Vaikka työpäivät vain jatkuvat ja jatkuvat duracellpupujen tapaan, ei silti ehdi tehdä kaikkea, mitä ”pitäisi”. Tosin termi ”pitäisi” on kyllä määrittynyt pääosin omassa pääkopassa. Tämä raastaa hermoja erityisesti sen vuoksi, että entinen leppoisa savolainen ei ehdi enää visioida aiempaan tapaan LUT:n eri tyyppien kanssa kahvitauoilla tai käytävillä. Tai ylipäätään keskustella missään muualla kuin neuvottelupöytien ääressä, jotka ovat nyt todellisia innovaationtappajia.
Työhön liittyen pinnaa kiristävä tekijä on myös toimintaympäristön muutos. Valtion tilivirastoasemasta irtautuva LUT on monia kilpailijoitaan toiminnallisesti paremmassa asemassa tulevaa juoksukilpailua varten. Syystä tai toisesta itse jokseenkin äidillisesti olen huolissani ko. tilanteen ymmärtämisestä organisaatiossa. Vaikka nyt on tilanne ok, niin ymmärtäväthän porukat olla koko ajan valppaana, että meillä menee jatkossakin asiat oikeaan suuntaan. Todennäköisesti ymmärtävät ja turhaa tätä pienessä mielessäni vatuloin.
Työongelmana on edellisten lisäksi oma riittämättömyyden tunne. Kun työskentelee koko ajan itseään älykkäämpien seurassa, olo on kuin trainee-ohjelmaan jumittuneella. Toisaalta, en kyllä missään nimessä haluaisi työskennellä itseäni pöllömpien kanssa.
En olisi koskaan uskonut, että myös perhe aiheuttaa pinnan kiristymistä. Yöunet meinaan ovat pojan syntymän jälkeen alkaneet lyhentyä helkkaristi, joka jättää jälkensä kiristyvään pinnaan. Tosin en missään nimessä vaihtaisi nykytilaa parempiin yöuniin. Kuulin muuten eilen Prismassa joululomailemaan lähteneeltä työkaveriltani, että tämä väsymys kuulemma kuuluu prosessiin. Ja pinnankiristymistä tuskin vähentää se, että maaliskuussa toivottavasti myös toinen tattiainen pyörii talossa.
Lekurini totesi meikälle, että voisit poika hankkia harrastuksen. Tai ei hän sanonut poika, sillä tässä alkaa olla aidosti keski-ikäinen. Kun ei ole muuta tekemistä kuin työ, työ, työ ja perhe, niin lopputulos ei ehkä ole se optimaalisin.
Joten Määd ja muut pinnani kiristymistä kommentoineet ystäväni. Olette oikeassa. Pitää tehdä jotakin. Ja kun tein joskus uudenvuodenlupauksen, etten tee uudenvuodenlupauksia, niin teen sitten tässä neljä jouluista lupausta.
1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa.
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.
Leppoisaa viikonloppua.
p.s. nelipäiväisestä työviikosta todettiin muuten, että ”hyvä, siinähän firma säästää rahaa”. Niin, voihan sen nähdä noinkin.
p.p.s Ja jos joku haluaa lukea upean kolumnin, niin suosittelen tutustumista lämpimästi 19.12.2009 Etelä-Saimaan paperiversioon sivulle 16. Jos "Vi**n hyvää joulua!" julkaistaan joskus sähköisenä, paiskaan linkillä.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Anti-itkukarjalaiset
Alkusyksystä tuli lanseerattua termiä itkukarjalaisuus. Olin varsin otettu, kun termin julkituonti rinnastettiin the Aimo Vuorisen muutama vuosikymmen sitten luomaan toiseen karjalaisuutta kuvaavaan termiin. No niin tai näin, niin keskeinen idea meikällä oli se, että Etelä-Karjalassa ollaan poikkeuksellisen hyviä lyttäämään itsensä, vaikka aihetta olisi paremminkin päinvastaiseen.
Koska itse alati karjalaistuvana savolaisena olen tunnistamassa päivittäin itsestäni itkukarjalaisia piirteitä, yritän nyt kehua retostella parilla jutulla. Vaikka vain laittaakseni vettä lisää myllyyn.
Olin vaimon ja pojan kanssa katsomassa seppeleenlaskua sankarihautausmaalla viime sunnuntaina. Talvisessa kelissä rattaita työnnellessä totesin, että meillä muuten on varsin kaunis kaupunki. Näin tosin ovat täällä vierailemassa käyneet kaverini jo vuosia, mutten ole tätä suostunut tajuamaan. Paitsi ehkä satama-alueesta muutaman ohrapirtelön jälkeen.
Lappeenrannassa taitaa käydä noin 600 000 turistia käteni osoittamasta suunnasta per vuosi. Varsinkin ostosmatkailemassa. Se on muuten pirun paljon. Tuossa uusimpia taxfree-tilastoja kun katselin, niin ollaan samalla tasolla kuin viime vuonna. Silloinkin meillä meni hyvin.
Ryanair otti, tuli ja ilmoitti, että huhtikuussa alkavat hyvin edulliset lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin. Viime kuussa AirBaltic aloitti lennot Riikaan. Haluaisivat laittaa yhden koneen lisää tuohon välille, jos sellainen vain olisi. Malesiaankin näyttää pääsevän suoraan Lappeenrannasta. Se on mielenkiintoista, että äänitorvet olivat hautaamassa koko lentokenttää vuosi sitten. Onneksi joku täysijärkinen huomasi, että Lappeenrannasta todennäköisesti kannattaa lentää maailmalle suoraan. Eikä kiertää jonkun Vantaan kautta. Ja ehkä maailmalta lennetään myös Lappeenrantaan.
Viime lauantaina illalla Ylen uutisissa ykkösaiheena oli Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkijat laserkeilaukseen liittyen. Kaverit ovat vaatimattomasti kehittäneet kymmenvuotisen tutkimustyön tuloksena menetelmän, jolla mitataan metsien kykyä sitoa hiilidioksidia. Ja pukumiehet sitten Kööpenhaminan ilmastokokouksessa veivaavat poliittista puolta. Erinomaista työtä Kauranteelta ja kumppaneilta.
Lappeenrannassa käy varsin loistavasti ykköskaartin esiintyjiäkin. Tässä katselin, että kaupungin valtaavat tai ovat vallanneet parin päivän haarukalla mm. Tarja Turunen, Vesa-Matti Loiri, Rajattomat, Marita Taavitsainen ja Teekkarilaulajat (huomenna la 12.12 klo 16 Pusupuistossa).
Mukavaa on olla myös suhteellisen terve; ainakin fyysisesti. Kuluneella viikolla meikällä todettiin yksi tauti lisää kirjoihin. Elikkä jonkinmoinen astma. Todennäköisesti vähän liiallisen työnteon seurauksena. Ei kyllä paljoa haittaa. Tai voisihan tuo haitatakin, joskin kuultuani kaverini olevan leukemiahoidoissa, ei ole meikällä munaa mennä pientä yskimistä valittamaan.
Poika muuten työnsi tänään kohta-tohtori-Ikävalkolta saatua taaperokärryä. Se muuten oli mukavaa seurattavaa.
p.s. ja Saksa lupaa, että rupeaa antamaan entistä enemmän kiitosta myös firmalla. Siihen kun on useasti aihetta.
Koska itse alati karjalaistuvana savolaisena olen tunnistamassa päivittäin itsestäni itkukarjalaisia piirteitä, yritän nyt kehua retostella parilla jutulla. Vaikka vain laittaakseni vettä lisää myllyyn.
Olin vaimon ja pojan kanssa katsomassa seppeleenlaskua sankarihautausmaalla viime sunnuntaina. Talvisessa kelissä rattaita työnnellessä totesin, että meillä muuten on varsin kaunis kaupunki. Näin tosin ovat täällä vierailemassa käyneet kaverini jo vuosia, mutten ole tätä suostunut tajuamaan. Paitsi ehkä satama-alueesta muutaman ohrapirtelön jälkeen.
Lappeenrannassa taitaa käydä noin 600 000 turistia käteni osoittamasta suunnasta per vuosi. Varsinkin ostosmatkailemassa. Se on muuten pirun paljon. Tuossa uusimpia taxfree-tilastoja kun katselin, niin ollaan samalla tasolla kuin viime vuonna. Silloinkin meillä meni hyvin.
Ryanair otti, tuli ja ilmoitti, että huhtikuussa alkavat hyvin edulliset lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin. Viime kuussa AirBaltic aloitti lennot Riikaan. Haluaisivat laittaa yhden koneen lisää tuohon välille, jos sellainen vain olisi. Malesiaankin näyttää pääsevän suoraan Lappeenrannasta. Se on mielenkiintoista, että äänitorvet olivat hautaamassa koko lentokenttää vuosi sitten. Onneksi joku täysijärkinen huomasi, että Lappeenrannasta todennäköisesti kannattaa lentää maailmalle suoraan. Eikä kiertää jonkun Vantaan kautta. Ja ehkä maailmalta lennetään myös Lappeenrantaan.
Viime lauantaina illalla Ylen uutisissa ykkösaiheena oli Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkijat laserkeilaukseen liittyen. Kaverit ovat vaatimattomasti kehittäneet kymmenvuotisen tutkimustyön tuloksena menetelmän, jolla mitataan metsien kykyä sitoa hiilidioksidia. Ja pukumiehet sitten Kööpenhaminan ilmastokokouksessa veivaavat poliittista puolta. Erinomaista työtä Kauranteelta ja kumppaneilta.
Lappeenrannassa käy varsin loistavasti ykköskaartin esiintyjiäkin. Tässä katselin, että kaupungin valtaavat tai ovat vallanneet parin päivän haarukalla mm. Tarja Turunen, Vesa-Matti Loiri, Rajattomat, Marita Taavitsainen ja Teekkarilaulajat (huomenna la 12.12 klo 16 Pusupuistossa).
Mukavaa on olla myös suhteellisen terve; ainakin fyysisesti. Kuluneella viikolla meikällä todettiin yksi tauti lisää kirjoihin. Elikkä jonkinmoinen astma. Todennäköisesti vähän liiallisen työnteon seurauksena. Ei kyllä paljoa haittaa. Tai voisihan tuo haitatakin, joskin kuultuani kaverini olevan leukemiahoidoissa, ei ole meikällä munaa mennä pientä yskimistä valittamaan.
Poika muuten työnsi tänään kohta-tohtori-Ikävalkolta saatua taaperokärryä. Se muuten oli mukavaa seurattavaa.
p.s. ja Saksa lupaa, että rupeaa antamaan entistä enemmän kiitosta myös firmalla. Siihen kun on useasti aihetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
