Kesäkin näyttää Suomessa viimein alkaneen ja niin alkoivat taas työtkin. Tosin mukava oli sorvin ääreen tulla lepohetken jälkeen pää uudelleenviritettynä. Kevät oli törkeän kiireinen eikä kaikki mennyt vuorokauden tuntien vähyyden vuoksi ihan kuin Strömsössä, elikkä loma tuli enemmän kuin tarpeeseen :-).
Nyt jo henkilöiden itsensä poistamissa kommenteissa taisi olla pariinkin kertaan toivottu näkemyksiäni Facebookista ja siellä olevista ystävistä. Pistetään nyt pari ajatusta tulemaan, jotta voidaan taas ihastua ja vihastua. Korjataan tosin heti alkuun, että kaveri ja ystävä ovat käsitteinä aika tavalla kaksi eri asiaa.
Itselläni on siis paljon kavereita ja muutamia ystäviä Facebookissa.
Facebookista on todettu, että se pitää oikeiden ystävien sijaan sisällään mielikuvitusystäviä. Samoin sanomalehtitietojen mukaan eräät välttelevät tuota helvetinkonetta siksi, että siellä on kuulemma käyttäjän ystävät ja vihamiehet samassa kasassa. Jotkut taas ovat heroiiniakin suuremmassa koukussa naamakirjaan ja kertovat siellä kaiken mm. käyttämästään wc-paperista lähtien.
Omasta mielestäni Facebook ja senkaltaiset vapaaehtoiseen käyttöön perustuvat keksinnöt ovat mainio lisä normielämään. Painotetaan sanaa lisä. Itselleni Facebook on lähinnä mahdollisuus tavata sattumalta kavereita matkustaessa, toisaalta se voi olla vaikka remonttia suunnitellessa yllättäväksi hyödyksi suositusten saamiseen tai tylsänä iltana se on mainio ajantappamisväline.
Sain abouttiarallaa vuosi tai pari sitten kommentin, jonka mukaan olin hyväksynyt Facebookiini kuulemma täyden m*lk*n. Ei kuulemma liikkunut päässäni mitään, kun kaikenlaisia tyyppejä listoilleni päästän. Kommentoijalla ja tällä kaveripyynnön lähettäneellä tyypillä ei ilmeisesti ole ihan parhaimmat välit, heh.
Mulla on kohtalaisen selkeä linja Facebookissa – kavereikseni hyväksyn mielelläni kaikki tuttavat, joille morjestan kohdatessamme maailman eri turuilla. Meikää ei siis voisi vähempää kiinnostaa muiden asialliset tai asiattomat keskinäiset kahinat ja vielä vähemmän kiinnostaa osallistua niihin.
Mutta haasteellisempi tilanne onkin sitten kaveripyynnöt. Ennen kuin meikä siirrettiin nykyisiin hommiin, elämä oli yksinkertaisempaa. Tuolloin oli helppo napsauttaa Facebookin ehdottama kaveri listoille, kun ei ollut ”ah niin ihanaa” työnantajan leimaa otsassa. En meinaan tätä itse tajunnut ja erään kerran meikälle kohteliaasti todettiin, että pyytämäni henkilö voisi olla hyväksymättä kaveripyyntöäni. Totesin samaan hengenvetoon, että ehdottomasti ok ja pahoittelin ajattelemattomuuttani – siitäkin huolimatta, että Facebook on pelkästään meikän henkilökohtainen väline. Enpä vaan tätäkään näkökulmaa ollut tullut ajatelleeksi, heh.
perjantai 27. heinäkuuta 2012
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Out of Office
Moi ja suuri kiitos viestistäsi.
Olen kesälomalla ja pyrin vastaamaan viestiisi palattuani sorvin ääreen maanantaina 23.7.2012. Mikäli asiallasi on erityinen kiire, tavoitat meikän puhelimella tai tekstiviestillä.
T. Juhis Saksa
Hello! I am out of office and I'll be back on 23rd of July. In extreme urgent matters, please, call or send me a text message.
Best regards, Juhis Saksa
lauantai 9. kesäkuuta 2012
Firman kortilla
Kuten muissakin suomalaisissa firmoissa, juhannuksen lähestyessä maailma pitää saada valmiiksi. Elikkä yliopiston perustehtävien - tutkimus, opetus ja yhteiskunnallista vaikuttaminen – lisäksi hallinnolliset kuviot on pitänyt saada kauniisti laskeutumaan. Näkyvimpänä tällä viikolla ovat olleet firman luottokortin käyttöön liittyvät matkalaskut – siis ne pysäköinnit, taksikuitit, junaliput jne.
Firma päätti ottaa joitakin vuosi sitten laajasti luottokortteja käyttöön, sillä erityisesti akateemikkojen työmatkat tieteellisiin konferensseihin ovat vähän erilaisia kuin kavereiden kanssa viikonlopun vietto syrjässä sijaitsevassa pääkaupungissamme. Käytännössä matkareitit ovat jokaisella kerralla varsin erilaisia jo kohteesta riippuen ja on helpompaa, kun heiluttelee luottokorttia. Tällöin myös eksoottisimmissa maissa, kuten vaikkapa Hollannissa, kuitittomaan kirjanpitoon tottuneet yrittäjät joutuvat kirjoittamaan kuitin palveluja käytettäessä.
Se, miksi juuri tällä viikolla luottokorttien käyttö on noussut esille, on aiheutunut pääasiassa matkalaskujen tekemisestä. Tai siitä, että niiden tekeminen on jätetty ihan viime tinkaan. Vaikka firman kortti helpottaa rajusti akateemikon matkustamista, se ei kannusta oman kortin käytön tapaan nopeaan matkalaskun tekoon.
Tosin tässäkin todettakoon, että meidän puljussa vain n. 4 % kuuluu tähän muistutettavaan porukkaan, heh. Toisaalta tämä tarkoittaa kansainvälisen yliopiston toimintaperiaatteiden mukaan toimivien työntekijöiden osalta lähemmäksi 1000 kohdistamatonta tositetta.
Myös oma kalenterini huutaa hoosiannaa jatkuvasti ja kuulun itse tähän viimehetken säätäjiin. Siis siihen, joka kasaa kuitit pöydälle tai tietokonelaukkuun tärkeämpien töiden vuoksi ja sitten muistutuksen tullessa käyttää viikonloppuja selvittääkseen, missä sitä on tullut käytyä. Ollakseni rehellinen, firma voittaa tässä aika ison kasan rahaa, sillä vaikkapa käteisellä maksettuja junalippuja harvemmin edes muistaa laskuttaa takaisin…
Olen tässä pohtinut, mikä olisi järkevä malli matkalaskujen tekoon saman tien.
Oman luottokortin käyttäminen oli ehdottomasti tehokkainta. Tällöin jos et muistanut laskuttaa, maksoit työmatkasi itse. Tosin on vähän epäreilua maksattaa työntekijällä työmatkoja tai edes käyttää työntekijän pankkitiliä rahoituslähteenä työmatkoille.
Jos oma luottokortti lasketaan pois, toisenlainen kannustin (kepiksi kai tätä sanovat) on ilmoitus, eli jos et tee matkalaskuasi ajoissa, vähennetään kustannus palkasta. Tosin on vähän epäreilua maksattaa tällöinkään työntekijällä työmatkoja. Mutta ainakin itselleni tämä on hyvin toimiva tapa saada homma kuntoon :-)
On todennäköisesti olemassa vielä jokin kolmas tapa toimia. Kiinnostaisi tietää rajusti, mikä se olisi.
p.s Onneksi yhä suurempi osa palavereista voidaan nykyisin hoitaa netin välityksellä – se vähentää matkustamisen lisäksi myös luottokorttimaksuja, heh.
p.p.s. Firman ulospäin näkyvin systeemi on kuluneella viikolla ollut tohtoripromootio. Tilaisuus oli hengeltään todella positiivinen ja on enemmän kuin ansaittua laittaa kiitoksia kaikille tilaisuuden järjestäneille tahoille. Kaija & team rocks.
Firma päätti ottaa joitakin vuosi sitten laajasti luottokortteja käyttöön, sillä erityisesti akateemikkojen työmatkat tieteellisiin konferensseihin ovat vähän erilaisia kuin kavereiden kanssa viikonlopun vietto syrjässä sijaitsevassa pääkaupungissamme. Käytännössä matkareitit ovat jokaisella kerralla varsin erilaisia jo kohteesta riippuen ja on helpompaa, kun heiluttelee luottokorttia. Tällöin myös eksoottisimmissa maissa, kuten vaikkapa Hollannissa, kuitittomaan kirjanpitoon tottuneet yrittäjät joutuvat kirjoittamaan kuitin palveluja käytettäessä.
Se, miksi juuri tällä viikolla luottokorttien käyttö on noussut esille, on aiheutunut pääasiassa matkalaskujen tekemisestä. Tai siitä, että niiden tekeminen on jätetty ihan viime tinkaan. Vaikka firman kortti helpottaa rajusti akateemikon matkustamista, se ei kannusta oman kortin käytön tapaan nopeaan matkalaskun tekoon.
Tosin tässäkin todettakoon, että meidän puljussa vain n. 4 % kuuluu tähän muistutettavaan porukkaan, heh. Toisaalta tämä tarkoittaa kansainvälisen yliopiston toimintaperiaatteiden mukaan toimivien työntekijöiden osalta lähemmäksi 1000 kohdistamatonta tositetta.
Myös oma kalenterini huutaa hoosiannaa jatkuvasti ja kuulun itse tähän viimehetken säätäjiin. Siis siihen, joka kasaa kuitit pöydälle tai tietokonelaukkuun tärkeämpien töiden vuoksi ja sitten muistutuksen tullessa käyttää viikonloppuja selvittääkseen, missä sitä on tullut käytyä. Ollakseni rehellinen, firma voittaa tässä aika ison kasan rahaa, sillä vaikkapa käteisellä maksettuja junalippuja harvemmin edes muistaa laskuttaa takaisin…
Olen tässä pohtinut, mikä olisi järkevä malli matkalaskujen tekoon saman tien.
Oman luottokortin käyttäminen oli ehdottomasti tehokkainta. Tällöin jos et muistanut laskuttaa, maksoit työmatkasi itse. Tosin on vähän epäreilua maksattaa työntekijällä työmatkoja tai edes käyttää työntekijän pankkitiliä rahoituslähteenä työmatkoille.
Jos oma luottokortti lasketaan pois, toisenlainen kannustin (kepiksi kai tätä sanovat) on ilmoitus, eli jos et tee matkalaskuasi ajoissa, vähennetään kustannus palkasta. Tosin on vähän epäreilua maksattaa tällöinkään työntekijällä työmatkoja. Mutta ainakin itselleni tämä on hyvin toimiva tapa saada homma kuntoon :-)
On todennäköisesti olemassa vielä jokin kolmas tapa toimia. Kiinnostaisi tietää rajusti, mikä se olisi.
p.s Onneksi yhä suurempi osa palavereista voidaan nykyisin hoitaa netin välityksellä – se vähentää matkustamisen lisäksi myös luottokorttimaksuja, heh.
p.p.s. Firman ulospäin näkyvin systeemi on kuluneella viikolla ollut tohtoripromootio. Tilaisuus oli hengeltään todella positiivinen ja on enemmän kuin ansaittua laittaa kiitoksia kaikille tilaisuuden järjestäneille tahoille. Kaija & team rocks.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Virkavirhe olisi kiva yllätys
Wikipediassa(kin) on varsin selkäsanainen määritelmä virkavirheelle:
”Virkavirhe on valtion tai muun julkisyhteisön palveluksessa virkasuhteessa olevan henkilön virassaan tekemä rikos, virhe tai tehtävien laiminlyönti. Suomessa virkavirheen tehneelle voidaan määrätä tuomioistuimessa tai kurinpitomenettelyssä rangaistus ja mahdollinen vahingonkorvaus. Virkavastuun toteuttamisen muoto valitaan virkavirheen vakavuuden mukaan.”
Tässä kun en ole ollut enää virkamies 1.1.2010 alkaen, olen päässyt katsomaan maailmaa myös ns. työsuhdemaailman puolelta. Siis sieltä, missä pitää pelätä enemmän ”tekemättä jätettyjä töitä” kuin ”virheitä, joita voi joskus tekemisestä tulla”.
Edellinen saattaa kuulostaa äkisti akateemiselta hapatukselta, mutta sitä se ei todellakaan ole.
Miettikääpä, kummassa maailmassa tulee tehtyä enemmän asioita, jotka muuttava maailmaa paremmaksi paikaksi? Tai toisinpäin; jos joudut koko ajan punnitsemaan omaa tulevaisuuttasi sen kautta, onko päätös mahdollisesti täysin ja totaalisen oikea kaikkien näkökulmasta, on paljon helpompi jättää asia päättämättä. Tai jos tiedät, että oli päätös mikä tahansa, joku valittaa siitä kuitenkin - pelkästä valittamisen ilosta.
Tällöin on helpointa todeta virkamiestyyliin, että asia on edelleen prosessissa, heh.
Lomaillessani Pohjois-Koreassa joitakin vuosia sitten näin, mitä tarkoittaa olla virheetön virkamies.
Se ei toki ole virkamiehen vika, että säädökset ovat tuollaiset kuin ovat. Taatusti virkamiehet pyrkivät tekemään kaikkensa, että mahdollisimman monella olisi hyvä olla. Järjestelmä vaan on kompromissinhakuinen mm. niin virkamiehen, virkamiehen palveluksia käyttävän henkilön, valtionhallinnon ja muun yhteiskunnan näkökulmasta.
Vai olisiko se niin, että nykymalli on tasapuolisen sekopäinen kaikille. Kukaan ei ole täysin tyytyväinen, muttei kukaan ole täysin tyytymätönkään?
p.s. Yhteiskunnan hyvinvointia vähentävät virkamiehen tekemät virkavirheet ovat myös minun mielestäni hanurista.
”Virkavirhe on valtion tai muun julkisyhteisön palveluksessa virkasuhteessa olevan henkilön virassaan tekemä rikos, virhe tai tehtävien laiminlyönti. Suomessa virkavirheen tehneelle voidaan määrätä tuomioistuimessa tai kurinpitomenettelyssä rangaistus ja mahdollinen vahingonkorvaus. Virkavastuun toteuttamisen muoto valitaan virkavirheen vakavuuden mukaan.”
Tässä kun en ole ollut enää virkamies 1.1.2010 alkaen, olen päässyt katsomaan maailmaa myös ns. työsuhdemaailman puolelta. Siis sieltä, missä pitää pelätä enemmän ”tekemättä jätettyjä töitä” kuin ”virheitä, joita voi joskus tekemisestä tulla”.
Edellinen saattaa kuulostaa äkisti akateemiselta hapatukselta, mutta sitä se ei todellakaan ole.
Miettikääpä, kummassa maailmassa tulee tehtyä enemmän asioita, jotka muuttava maailmaa paremmaksi paikaksi? Tai toisinpäin; jos joudut koko ajan punnitsemaan omaa tulevaisuuttasi sen kautta, onko päätös mahdollisesti täysin ja totaalisen oikea kaikkien näkökulmasta, on paljon helpompi jättää asia päättämättä. Tai jos tiedät, että oli päätös mikä tahansa, joku valittaa siitä kuitenkin - pelkästä valittamisen ilosta.
Tällöin on helpointa todeta virkamiestyyliin, että asia on edelleen prosessissa, heh.
Lomaillessani Pohjois-Koreassa joitakin vuosia sitten näin, mitä tarkoittaa olla virheetön virkamies.
Se ei toki ole virkamiehen vika, että säädökset ovat tuollaiset kuin ovat. Taatusti virkamiehet pyrkivät tekemään kaikkensa, että mahdollisimman monella olisi hyvä olla. Järjestelmä vaan on kompromissinhakuinen mm. niin virkamiehen, virkamiehen palveluksia käyttävän henkilön, valtionhallinnon ja muun yhteiskunnan näkökulmasta.
Vai olisiko se niin, että nykymalli on tasapuolisen sekopäinen kaikille. Kukaan ei ole täysin tyytyväinen, muttei kukaan ole täysin tyytymätönkään?
p.s. Yhteiskunnan hyvinvointia vähentävät virkamiehen tekemät virkavirheet ovat myös minun mielestäni hanurista.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Bad English
Tällä viikolla Lappeenrannan Energian pojille kävi pieni vahinko. Kampusalueelle tuleva päävesiputki tuli vastaan kuin Jäätteenmäen faksi ja Rauhan kylpylämaailma sai saman tien kilpailijan. No, tekevälle sattuu, joskin yliopiston porukka joutui kotiin päiväksi. Ei meinaan olisi ollut kovinkaan inhimillistä istuttaa ihmisiä kupla otsassa vähällä ruualla työpaikalla.
Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin.
Pääsimme näet jälleen alueen päämielipidemuokkaajan käsittelyyn. Tämä on aina hyvä. Tunnustettakoon, että yliopistolla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, joskin mielellämme otamme kunniaa yhteistyökumppanimme, varsin ranskalaiseen tapaan tehdystä Sodexo-ravintolaketjun mainiosta käännöskukkasesta.
Eli tuo englanninkielinen teksti tuossa yllä kertoo hieman hauskalla tavalla, miten asiasta voi tiedottaa. Ei mennyt ehkä ihan kieliopin mukaan, joskin a) viesti meni perille ja b) saatiin todella reippaasti näkyvyyttä.
Nautin itse näistä kukkaista varsin paljon. Varsinkin matkustellessa näkee joskus todella, todella reippaita vetoja, jossa on saatu asia muuttumaan toiseksi hyvin hauskalla tavalla. Tästä on tehty ainakin yksi varsin hyvä kirja, jota selailin jokunen aika sitten Siperiaan menevällä junaradalla, pidemmillä suorilla aikaa tappaakseni.
Asiaan sisältyy kuitenkin vakavampikin puoli, joka itseäni välillä ottaa pannuun. Todettakoon tässä nyt saman tien, että puhetapani on jostakin brittiherrasmiehen ja viime vuosikymmenillä ajelleiden suomalaisten formulakuskien väliltä. Riippuu vähän päivästä, joskin yleensä lähempänä kilparatoja.
Eli kumpi on tärkeämpää, osata lausua täydellisesti vai se, että olisi jotakin sanottavaa.
Työssäni joudun silloin tällöin työmatkoilla tapaamaan henkilöitä, joille Oxford-tyyppinen puhetapa on liian moukkamaista. Juttua kyllä tulee, joskin ihan aina minä – tai muutkaan ryhmässä olijat – ei ymmärretä, oliko puheessa mitään sanomaa. Siis paljon puhetta, vähän, tai ei ollenkaan, sisältöä.
Toisaalta, samoilla keikoilla tulee törmättyä myös tyyppeihin, jotka vetävät aika suoraviivaista lausuntaa omalle äidinkielelleen tyypillisellä poljennolla. Vaikka empiriani tästä on vielä vähäinen, uskallan sen verran sanoa, että rallienglantityypeillä, olivat sitten miehiä tai naisia, näyttäisi olevan enemmän sanottavaa. Ja koska paha valkoinen länsimainen mies olen, jonnenjoutavia kielellisesti kauniita jorinoita en oikein jaksa kuunnella, heh.
Tosin on olemassa kolmaskin vaihtoehto. On täysin mahdollista, että kielitaito ja kyky sanoa jotakin järkevää yhdistyvät samaan persoonaan. Näitä henkilöitä kuuntelee mielellään :-)
Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin.
Pääsimme näet jälleen alueen päämielipidemuokkaajan käsittelyyn. Tämä on aina hyvä. Tunnustettakoon, että yliopistolla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, joskin mielellämme otamme kunniaa yhteistyökumppanimme, varsin ranskalaiseen tapaan tehdystä Sodexo-ravintolaketjun mainiosta käännöskukkasesta.
Nautin itse näistä kukkaista varsin paljon. Varsinkin matkustellessa näkee joskus todella, todella reippaita vetoja, jossa on saatu asia muuttumaan toiseksi hyvin hauskalla tavalla. Tästä on tehty ainakin yksi varsin hyvä kirja, jota selailin jokunen aika sitten Siperiaan menevällä junaradalla, pidemmillä suorilla aikaa tappaakseni.
Asiaan sisältyy kuitenkin vakavampikin puoli, joka itseäni välillä ottaa pannuun. Todettakoon tässä nyt saman tien, että puhetapani on jostakin brittiherrasmiehen ja viime vuosikymmenillä ajelleiden suomalaisten formulakuskien väliltä. Riippuu vähän päivästä, joskin yleensä lähempänä kilparatoja.
Eli kumpi on tärkeämpää, osata lausua täydellisesti vai se, että olisi jotakin sanottavaa.
Työssäni joudun silloin tällöin työmatkoilla tapaamaan henkilöitä, joille Oxford-tyyppinen puhetapa on liian moukkamaista. Juttua kyllä tulee, joskin ihan aina minä – tai muutkaan ryhmässä olijat – ei ymmärretä, oliko puheessa mitään sanomaa. Siis paljon puhetta, vähän, tai ei ollenkaan, sisältöä.
Toisaalta, samoilla keikoilla tulee törmättyä myös tyyppeihin, jotka vetävät aika suoraviivaista lausuntaa omalle äidinkielelleen tyypillisellä poljennolla. Vaikka empiriani tästä on vielä vähäinen, uskallan sen verran sanoa, että rallienglantityypeillä, olivat sitten miehiä tai naisia, näyttäisi olevan enemmän sanottavaa. Ja koska paha valkoinen länsimainen mies olen, jonnenjoutavia kielellisesti kauniita jorinoita en oikein jaksa kuunnella, heh.
Tosin on olemassa kolmaskin vaihtoehto. On täysin mahdollista, että kielitaito ja kyky sanoa jotakin järkevää yhdistyvät samaan persoonaan. Näitä henkilöitä kuuntelee mielellään :-)
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Positiivisesti monttu auki
Mitä tulee ensimmäisenä mieleen, jos kehiin heitetään termi ”arkistovastuuhenkilöiden vuositapaaminen”?
Väärin.
Ensinnäkin, tämä porukka on poikkeuksellisen vauhdikasta ja pelimannihenkistä. Käytännössä ko. asiantuntijat vastaavat siitä, että yliopistolla asiat tulevat oikeaan paikkaan, säilyvät oikeassa paikassa ja löytyvät tarvittaessa oikeasta paikasta vieläpä oikeaan aikaan. Kiitän edeltäjiäni, että sain tämän homman perintönä aiempaan tehtävääni liittyen.
Toiseksi, tämä porukka on äärimmäisen tehokasta. Yksi palaveri kerran vuodessa riittää nykytilan toteamiseksi ja toiminnan kehittämiseksi. Päivittäin toki tehdään yhteistyötä, mutta turhaa istumista neuvottelupöydissä ei todellakaan ole havaittavissa, heh.
Tänä vuonna suuntasimme LUT:n Mikkelissä sijaitsevaan yksikköön, jossa professorit Mika Sillanpää, David Cameron, Tapio Ranta ja Iiro Jussila tekevät maailmasta parempaa paikkaa elää ja olla tieteen, opetuksen ja yritysrajapinnassa heilumisen kautta. Jos muuten kavereiden nimet eivät sano mitään, KWG tai sitten jostakin tietokannasta (http://www.harzing.com/pop.htm#download).
Aamukahvit oli keitetty Talli-nimiseen ravintolassa. Pelimannihenkinen porukkamme tuumasi visioivan kahvihetken lopuksi, että sukupuolesta riippumatta kannattaa käydä katsomassa miesten vessan käsienpesuallasta. Emme saaneet selville, voiko se oikeasti olla puuta vai onko se jokin pinnoitettu jäljitelmä.
Porukan sillä hetkellä uteliaimpana ryhdyin tutkimaan kaappia tarkemmin ja löysin sieltä messinkisen laatan, jossa luki ”yhteydenotot ja puhelinnumero”. Päätin sitten soittaa numeroon, sillä diskurssianalyysi altaan koostumuksesta johtaisi normaalin ko. analyysin tapaan vaan diskursseihin altaasta ja sen koostumuksesta.
Numerossa vastasi yllättäen perhetuttu, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Olin puhelusta puulla päähän lyöty ja niin oli todennäköisesti hänkin. Toveri Aho oli vuonna 2004 – ilmeisesti opiskeluaikoina – tehnyt lämpökäsitellystä koivusta pesualtaan, joka oli todella päräyttävä. Siis puinen pesuallas voi kestää vuosia tuliteränä.
Tämä ei tosin ollut ainoa asia, josta vaikutuimme LUT:n Mikkelin yksikössä.
Keikalla muun lisäksi opimme mm., että esimerkiksi Afrikassa puhtaan veden puutteeseen, tai siis likaiseen veteen kuolevien lasten pelastamiseksi on hyvin piakkoin – tieteen avulla – löytymässä keino puhdistaa vesi hyödyntämällä auringonvaloa. Sillanpään Mika voi kertoa tästä lisää; me nyt arkistohatut päässä laboratorioissa kiertäneet hallintotyypit olimme vain positiivisesti monttu auki.
Väärin.
Ensinnäkin, tämä porukka on poikkeuksellisen vauhdikasta ja pelimannihenkistä. Käytännössä ko. asiantuntijat vastaavat siitä, että yliopistolla asiat tulevat oikeaan paikkaan, säilyvät oikeassa paikassa ja löytyvät tarvittaessa oikeasta paikasta vieläpä oikeaan aikaan. Kiitän edeltäjiäni, että sain tämän homman perintönä aiempaan tehtävääni liittyen.
Toiseksi, tämä porukka on äärimmäisen tehokasta. Yksi palaveri kerran vuodessa riittää nykytilan toteamiseksi ja toiminnan kehittämiseksi. Päivittäin toki tehdään yhteistyötä, mutta turhaa istumista neuvottelupöydissä ei todellakaan ole havaittavissa, heh.
Tänä vuonna suuntasimme LUT:n Mikkelissä sijaitsevaan yksikköön, jossa professorit Mika Sillanpää, David Cameron, Tapio Ranta ja Iiro Jussila tekevät maailmasta parempaa paikkaa elää ja olla tieteen, opetuksen ja yritysrajapinnassa heilumisen kautta. Jos muuten kavereiden nimet eivät sano mitään, KWG tai sitten jostakin tietokannasta (http://www.harzing.com/pop.htm#download).
Aamukahvit oli keitetty Talli-nimiseen ravintolassa. Pelimannihenkinen porukkamme tuumasi visioivan kahvihetken lopuksi, että sukupuolesta riippumatta kannattaa käydä katsomassa miesten vessan käsienpesuallasta. Emme saaneet selville, voiko se oikeasti olla puuta vai onko se jokin pinnoitettu jäljitelmä.
Porukan sillä hetkellä uteliaimpana ryhdyin tutkimaan kaappia tarkemmin ja löysin sieltä messinkisen laatan, jossa luki ”yhteydenotot ja puhelinnumero”. Päätin sitten soittaa numeroon, sillä diskurssianalyysi altaan koostumuksesta johtaisi normaalin ko. analyysin tapaan vaan diskursseihin altaasta ja sen koostumuksesta.
Numerossa vastasi yllättäen perhetuttu, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Olin puhelusta puulla päähän lyöty ja niin oli todennäköisesti hänkin. Toveri Aho oli vuonna 2004 – ilmeisesti opiskeluaikoina – tehnyt lämpökäsitellystä koivusta pesualtaan, joka oli todella päräyttävä. Siis puinen pesuallas voi kestää vuosia tuliteränä.
Tämä ei tosin ollut ainoa asia, josta vaikutuimme LUT:n Mikkelin yksikössä.
Keikalla muun lisäksi opimme mm., että esimerkiksi Afrikassa puhtaan veden puutteeseen, tai siis likaiseen veteen kuolevien lasten pelastamiseksi on hyvin piakkoin – tieteen avulla – löytymässä keino puhdistaa vesi hyödyntämällä auringonvaloa. Sillanpään Mika voi kertoa tästä lisää; me nyt arkistohatut päässä laboratorioissa kiertäneet hallintotyypit olimme vain positiivisesti monttu auki.
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Käyttöliittymä
Meikän tuntevat tietävät taatusti, etten ole järjestelmien suuri ystävä. Se todennäköisesti johtuu lievästä kärsimättömyydestäni ja siitä, että yleensä kun on tilanne päällä ja aika kortilla, järjestelmä ei vaan toimi normaaliin tapaan.
Nyt poltin torstaina yöllä hihani sähköiseen laskujen hyväksymissysteemiin, joka on ”yliopistoille annettu sopivana”. Järjestelmä ei siis ole varsin täysipäisen talousjohtajamme yön pimeinä tunteina saama päähänpisto, heh. Se on tehty kotoisaksi varmastikin koodareille tai avaruuslentäjille, joskin meille normaaleille kuolevaisille käyttöliittymä on kuin lukisi sunnuntai-Hesaria postiluukusta.
Sen, kuten muiden helppokäyttöisten työkalujen, pitäisi tehdä työskentelystä paikasta ja ajasta riippumatonta. Tosin yleensä tarvitsee paikan työn tekemiseen ja jollakin ajalla se on tehtävä.
Meikää oli muistettu viime viikon lopulla 132 laskulla ja hyväksyminen tien päältä oli normaalia hankalampaa. Lähes jokaisen hyväksynnän jälkeen kone piti käynnistää uudelleen. Lopetin 12 hyväksytyn laskun jälkeen ja totesin, että ihmisen pitää nukkuakin.
Toinen osoitus reikäpäisestä käyttöliittymästä on yllä oleva kuva. Se on Tahkolla sijaitsevan ravintolan terassi, johon pääsee sisään kiertämällä joko ko. firman roskisten takaa tai onnistumalla löytämään romuvarastolta näyttävän teltan. Tässä ei ole kuitenkaan mitään hurjaa.
Tuon kuvan keskiosassa voi nähdä markiisiin mattopuukolla tehdyn pienen, alle parimetrisen viillon. Ei, se ei ole se tummempi juova, joka kuvassa ensin näkyy. Mattopuukolla tehtystä aukosta kun menee sisään, löytää pimeän varaston toiselta puolelta luukun, joka myy vaikkapa janoiselle hiihtäjälle ohrapirtelön.
Sanoisin, että tuo kilpailee vähintään Suomen huonoimman ravintolan käyttöliittymän tittelistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
