Bad English

Tällä viikolla Lappeenrannan Energian pojille kävi pieni vahinko. Kampusalueelle tuleva päävesiputki tuli vastaan kuin Jäätteenmäen faksi ja Rauhan kylpylämaailma sai saman tien kilpailijan. No, tekevälle sattuu, joskin yliopiston porukka joutui kotiin päiväksi. Ei meinaan olisi ollut kovinkaan inhimillistä istuttaa ihmisiä kupla otsassa vähällä ruualla työpaikalla.

Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin.

Pääsimme näet jälleen alueen päämielipidemuokkaajan käsittelyyn. Tämä on aina hyvä. Tunnustettakoon, että yliopistolla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, joskin mielellämme otamme kunniaa yhteistyökumppanimme, varsin ranskalaiseen tapaan tehdystä Sodexo-ravintolaketjun mainiosta käännöskukkasesta.

Eli tuo englanninkielinen teksti tuossa yllä kertoo hieman hauskalla tavalla, miten asiasta voi tiedottaa. Ei mennyt ehkä ihan kieliopin mukaan, joskin a) viesti meni perille ja b) saatiin todella reippaasti näkyvyyttä.

Nautin itse näistä kukkaista varsin paljon. Varsinkin matkustellessa näkee joskus todella, todella reippaita vetoja, jossa on saatu asia muuttumaan toiseksi hyvin hauskalla tavalla. Tästä on tehty ainakin yksi varsin hyvä kirja, jota selailin jokunen aika sitten Siperiaan menevällä junaradalla, pidemmillä suorilla aikaa tappaakseni.

Asiaan sisältyy kuitenkin vakavampikin puoli, joka itseäni välillä ottaa pannuun. Todettakoon tässä nyt saman tien, että puhetapani on jostakin brittiherrasmiehen ja viime vuosikymmenillä ajelleiden suomalaisten formulakuskien väliltä. Riippuu vähän päivästä, joskin yleensä lähempänä kilparatoja.

Eli kumpi on tärkeämpää, osata lausua täydellisesti vai se, että olisi jotakin sanottavaa.

Työssäni joudun silloin tällöin työmatkoilla tapaamaan henkilöitä, joille Oxford-tyyppinen puhetapa on liian moukkamaista. Juttua kyllä tulee, joskin ihan aina minä – tai muutkaan ryhmässä olijat – ei ymmärretä, oliko puheessa mitään sanomaa. Siis paljon puhetta, vähän, tai ei ollenkaan, sisältöä.

Toisaalta, samoilla keikoilla tulee törmättyä myös tyyppeihin, jotka vetävät aika suoraviivaista lausuntaa omalle äidinkielelleen tyypillisellä poljennolla. Vaikka empiriani tästä on vielä vähäinen, uskallan sen verran sanoa, että rallienglantityypeillä, olivat sitten miehiä tai naisia, näyttäisi olevan enemmän sanottavaa. Ja koska paha valkoinen länsimainen mies olen, jonnenjoutavia kielellisesti kauniita jorinoita en oikein jaksa kuunnella, heh.

Tosin on olemassa kolmaskin vaihtoehto. On täysin mahdollista, että kielitaito ja kyky sanoa jotakin järkevää yhdistyvät samaan persoonaan. Näitä henkilöitä kuuntelee mielellään :-)