Sitku

Viimeinen kolmiviikkoinen on ollut poikkeuksellisen mukavaa. Siitäkin huolimatta, että helppoa ei ole oikeastaan mikään ollut. Positiivista mieltä on kuitenkin tuonut se tosiasia, että ”sitten kun” -tyyppejä (sitkuja) on ollut aiempaa vähemmän liikkeellä. Oikeastaan todella vähän.

Sitku-tyyppihän tunnettiin koulu- ja opiskeluaikoina siitä, että hänellä oli ihan täysipäinen ja realistinen kuva maailmanmenosta, mutta... Sitten kun olisi pitänyt tehdä jotakin vähemmän miellyttävää (lukea kokeeseen, pohtia, mitä tekee lihavampana ja jne.), hän totesi, että nyt vielä en tätä ehdi tai viitsi tehdä, mutta ”sitku on enemmän ja paremmin aikaa, tehdään paremmin ja komeammin kuin koskaan”.

Hiustenlähtöiässä sitku-tyyppi sitten loistaa niin perhe- kuin työelämässä. Työssä ei oikein ole mielenkiintoa, kun on vähän väärään työpaikkaan ja tehtäviin tullut pakosta mentyä. Pomokin on suoraan hanurista ja työ”kaveritkin” lähellä samaa. Mielessä toki Sitkulla on, että ”sitku maailma tajuaa hakea Sitkun kotoa jonain aamuna uusiin ja uljaisiin hommiin, asiat muuttuvat itsekseen paremmaksi”.

Perheen kanssa Sitku haluaisi viettää aikaa enemmän. Mutta perhe saa odottaa sitä, että sitku Sitkun töissä helpottaa ja lapset kasvaa vähän isommiksi…

Sitku on myös kova tyyppi suunnittelemaan matkailua uusiin paikkoihin, autonvaihtoa, kuntoremonttia, terveempää ruokailua, dokaamisen vähentämistä ja kaikkea muuta. Ongelma vaan on se, että juuri nyt ei ole koskaan hyvä aika. Mutta sitku jos joku korjaa tilanteen, niin sitten Sitku uskaltaa vaikka lähteä lomalle. Tai sitku Sitku pääsee eläkkeelle, niin aikaa on rajattomasti – jos nyt ei satu kuolemaan ennen sitä.

Välillä sitkuilu on varmasti järkevää, mutta miksi minä en vaan ymmärrä jatkuvaa sitkuilla? Voisiko joku kertoa, mistä sitkuilu ylipäätään johtuu? Laiskuudesta? Viisaudesta? Liian helposta tai rajusta yhteiskunnasta? Jostakin ihan muusta?

Jos ei usko elävänsä ikuisesti, latinalaisittain Carpe Diem lienee ainoa järkeävä periaate. Halusipa sitten mitä tahansa.