Lentokenttien opastekylteistä

Kun on liian pitkään samassa paikassa, ei enää tahdo nähdä ympärilleen. Helkkarin fiksusti sanottu, vaikka itse sanonkin. Ja ei, en viittaa edellisellä brittihuumoria harrastavan blogikollegani Sepa-Sedän tämänviikkoiseen kirjoitukseen kahden akateemikon kirjallisuusmatkasta.

Opin tänään kolme asiaa. Lentokenttien opastekylttien merkitsemisen. Palkitsemisen monimuotoisuuden. Sekuntikellon käytön aamupalaverissa. Aloitetaan poikkeuksellisesti käänteisessä järjestyksessä.

Perjantai-aamuisin hieman kukon kiekaisun jälkeen LUT:n tukipalvelujen hefet kokoontuvat perinteiseen tapaan jonnekin päin yliopistoa ja käyvät läpi viikon tapahtumat. Toista tuntiahan siinä on mennyt per kerta. Olemme kukin tahoillamme jo pidemmän aikaa väläytelleet, että olisi pelkän raportoinnin sijaan aika äijää (sukupuoleton käsite) maalailla tuloksellisempaa tulevaisuutta. Tänään päätin räväyttää, kun tilaisuus tuli. Mieli oli auki.

Otin sekuntikellon ja annoin myös itselleni 30 sekuntia aikaa jakaa viikon tapahtumat. Onnistui muuten ilman mitään ongelmia. Ja prosessi tehostui rajusti.

Sitten jäi sitä aikaa pohtia jotain tuottavampaa. Ja takataskusta, tosin ei meikän, löytyi viitekehys palkitsemisesta, jossa nyt on aina virittämistä mm. kaikissa organisaatioissa. Mutta mitä tulee mieleen sanasta palkitseminen?

Rahapalkka? Tulospalkkio? Aloitepalkkio? Saunailta?

Mulle oli käynyt kuin niille spedeille, joille nuorina ja komeina (nykyään olen lähinnä 'ja') naureksittiin yliopiston kahvilassa. Huomasin jämähtäneeni totaalisen paikoilleni, sillä aika montaa viitekehyksen etuisuutta pidin itsestäänselvyytenä. Ohessa muutamia.

Laajennetut työterveyspalvelut. Työpaikkaruokailumahdollisuus. Joustava työaika. Liikuntamahdollisuudet. Kuntosali. Ainakin osittainen etätyö. Autopaikka. Merkkipäivälahjat. Sairaan lapsen hoitoetu. Liukuva työaika. Mahdollisuus vaikuttaa omien lomien ajankohtaan. Vuorotteluvapaa. Opintovapaa. Henkilöstökoulutus. Osaamisen ylläpitämiseen liittyvää koulutusta. Osa-aikatyö.

Otin sitten huvikseni yhteyttä muutamiin myös spedeakselille tipahtaneisiin opiskelukavereihini ja kyselin, millaista palkitsemista heidän firmoisasan, tässä tapauksessa varsin syrjässä sijaitsevassa Helsingissä, harjoitetaan? Harvalla, todella harvalla löytyi vastaavaa kasaa.

Itseäni jäi eniten mietityttämään, miksen ollut aiemmin havainnut listan tekijöiden olevan etuja? Vai olinko alitajuisesti käsittänyt, että nuo olivat saavutettuja etuja, jotka olivat miespolvien vaivuttua unholaan muuttuneet vallitsevaksi olotilaksi?

Ja se kolmas. Lentokenttien opastekyltit. Liikkuessani Suomen rajojen ulkopuolella lentokenttäkyltissä töröttävä lentokone osoittaa yleensä ylöspäin ja siinä on sitten nuoli, joka kertoo lentokentän suunnan. Mikkelissä asuva kummisetäni ja -tätini, jotka aamulla heitin Lappeenrannan kansainväliselle lentokentälle, totesivat seuraavaa. Suomessa näyttäisi olevan niin, että opasteessa olevan lentokoneen keula osoittaa kentän suunnan. Nuolta ei ole.

Oli pakko ajaa lentokenttää ympäri ja katsoa. Ja piru vie. Oikeassa olivat. Taas kerran.