Olisin voinut kirjoittaa otsikkoon 'kiire', mutta se olisi ollut tylsää.
Jos satut olemaan 30-40 –vuotias, perheellinen, työssäkäyvä, korkeasti koulutettu, ylempi toimihenkilö, miespuolinen ja jos vieläpä puolisosi käy töissä, niin onneksi olkoon. Teet pisintä työpäivää, sinulla on vähiten vapaa-aikaa ja helvetillinen krooninen kiire vaivaa jatkuvasti.
Sinänsä mielenkiintoista, vielä muutama vuosikymmen sitten edellinen yhdistelmä olisi sijoittanut sinut hyvin pitkälti entisaikojen joutilaaseen luokkaan (leisure class), elikkä olisi puhallellut mu… no, olisit siis lepäillyt ja muut olisivat tehneet puolestasi työt. Nyt Tilastokeskuksen mukaan asia on totaalisen päinvastoin, vaikka kansanradion sisällöntuottajat toisin haastavatkin.
Tällä siis yritän selitellä, miksi päätin viime viikolla olla kirjoittamatta mitään.
Kun en ehtinyt. Kun oli niin kiire.
Viimeisen kolmen viikon aikana kiire on alkanut käydä sietämättömäksi, mikä on näkynyt mm. siinä, että sähköposteihin tai edes puhelimeen en ole paljoa ehtinyt vastamaan. Kotona tämä on taas näkynyt pikkutunneilla nopeina nukahtamisina päästyäni punkkaan. Ja ylilyhyinä yöunina.
Tässä ei todellakaan ole mitään kehumisen arvoista. Eihän tämä kerro muuta kuin ongelmista työn organisoinnissa (itsehän työni organisoin), normaalia suuremmasta työpanoksen kysynnästä (no, se on ihan hyvä, että kysyntää asuntovelalliselle on) ja siitä, että hommani ovat mielenkiintoisia (vaikkeivät aina miellyttäviä).
Listasin tuossa äsken keskeneräisiä hommia, jotka tavalla tai toisella olisi saatava liikahtamaan eteenpäin. Ei siksi, että maailma tulisi täysin valmiiksi, vaan siksi, että enempi odottelu johtaa tiiminjäsenten työnteon vaikeutumiseen. Ja tätä en todellakaan halua. Nyt pitäisi kurua aikaa mm. tuloksellisuuteen liittyvän palkkiojärjestelmän virittämiseen, yli 10 000 neliön peruskorjaukseen ja aikataulukysymyksiin, työmatkojen (myynti)materiaalien laatimiseen, erään varsin mielenkiintoisen rakennushistoriaan liittyvän kirjan oikolukemiseen ja yksittäisten LUT:n tiedeyhteisön jäsenten kysymyksiin vastaamiseen. Viimeisin ryhmä on tärkein.
Lista on siitäkin hyvä, että se antaa mielenrauhaa. Aina kun saan yhden homman hoidettua, lista saa maistaa punakynää.
Vaikka tekniikka ei mikään itseisarvo olekaan, niin teknisillä ratkaisuilla olen saanut omaa elämääni järjestykseen jo pidemmän aikaa. Ylivoimaisesti tärkein tekninen väline mulle on älypuhelin. Nyt vaan on ollut niin, että viimeiseen 1,5 vuoteen Nokian puhelimet ovat valitettavasti olleet juuri sellaisia, kun ne pahimmillaan voivat olla ja viimeiset 2 viikkoa ovat olleet katastrofaalisia.
Käyttötukihenkilöt (käsittääkseni näitä makrotukea antavia todellisia avainhenkilöitä sanottiin joskus mikrotueksi) ovat yrittäneet saada puhelimiani toimimaan, mutta yrityksistä huolimatta nokialaiset ovat vieneet voiton. Oltuani viikon ilman toimivia yhteyksiä matkoilla saaden aikaan pari totaalikatastrofia, päätin tehdä työnokialaistani verkonpainon rakenteilla olevan Tervehaudan puistoon läheisyyteen.
Tilalle sain omenapuhelimen, joka toki oli itse asennettava. Meikä, joka ei puhelimista mitään ymmärrä, pystyi virittämään alle 10 minuuttiin myllyn täysin toimintavalmiiksi (asensin jopa pari eri sähköpostitiliä, suojakoodit ja kaikkea todella teknisen kuuloista).
Ja helkkari. Miksi olen ollut niin tyhmä, etten ole edes uskaltanut aiemmin kokeilla muita kuin nokialaisia.
p.s. Silloin kun vapaata sattuu siunaantumaan, jätän työpuhelimeni lataukseen ja otan uskollisen sotaratsuni mukaan (kuvassa, ihan alussa). Uskollinen sotaratsuni on siitä poikkeuksellinen suomipuhelin, että sillä voi jopa soittaa, vastata tulevaan puheluun, lähettää yhden 160 merkin mittaisen tekstiviestin ja se toimii aika monessa maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti