perjantai 9. huhtikuuta 2010

Käynks mä täällä usein?

Monet tietävät, että jännitän esiintymistä totaalisesti. Laatta saattaa lentää, tunti ennen lavallemenoa on täyttä sumua ja kädet tärisevät pitkään esityksen alun jälkeen. Jopa niin paljon, että meinasin taas tuhota yhden tietokoneen kahvia läikyttämällä. Tuota jännittämistä kuitenkin odotan joka kerta, sillä no pain, no gain. Ilman tutinaa tulee vaan yhtä hymistelyä.

Meikää pyydettiin syystä tai toisesta kiroilemaan erään yksikkömme henkilöstötilaisuuteen. Aiheena oli positiivisesti "miten meillä menee”. Perkeleidenviljelyä ei tilaaja todennäköisesti tiennyt, sillä jos olisi tiennyt, niin tuskin olisi meikää pyytänyt kehiin. Kysyin kyllä etukäteen, että halutaanko hän tylsää virastotekstiä vai juoppohullua sekoilua.

Torstaina punaisessa nurkkauksessa oli puolisalillista porukkaa. Kädet eivät heillä olleet ainakaan aluksi herätyskokousmoodissa ja legendaarinen Mandrakekin olisi kadehtinyt muutamia hypnoottisia tuijotuksia.

Paiskasin sitten sellainen virkamiesmäisen juoppohulluussetin reippaasti kiroillen ja ilmeet muuttuivat loppua kohden kyseleväksi. Ihmettelin, että mättääköhän meikässä jokin normaalia enemmän. No varmasti mättää ainakin persoonassa, mutta siis kyseisen esityksen kanssa.

Itselleni oli täydellinen ällistys, että porukat ilmeisesti odottivat meikän vetävän madonlukuja kehiin. Siis siten, että olisin vuoden 2009 luvuilla osoittanut heidän olevan vähintäänkin kuolemankielissä. No kai sitä siellä pohdittiin, kun tämä oli annettu mulle otsikoksikin.

Fakta vain oli ja on se, että tämä porukka, niin tutkijat, opettajat kuin tutkimusta avustavat takarivin pelimannihenkiset markut olivat monessa suhteessa tehneet erinomaista työtä varsinkin akateemisella (ja nyt myös taloudellisella) sektorilla. Esimerkkeinä vaikkapa
- suuri määrä impact factorilla varustettuja referoituja kansainvälisiä Journaleja.
- opetuksessa kurssipalaute yli nelosen yli puolessa kursseja.

Yllättävästä positiivisesta analyysista huolimatta meikältä kyseltiin useammalta kantilta, missä tämä yksikkö olisi huono? Totesin, että ehkä pientä itkukarjalaisuutta on ilmassa, elikkä ei uskalleta sanoa ääneen, missä ollaan hyviä. Mikä aiheuttaa yksikölle ja toki yliopistolle "tuntemattomuutta". Kun ollaan hiljaa, ei kukaan varmasti huomaa.

Esimerkkinä tuosta itkukarjalaisuudesta kerroin, että asian voi sanoa kahdella tapaa: a) Me olemme vähiten paskoja. Tai b) Me olemme parhaita.

Toivottavasti se tuli selväksi, että kun on tehty ja toivottavasti tehdään edelleen kovasti kansainvälisesti ja toki tiedeyhteisön sisällä töitä
- tieteen,
- opetuksen ja toki
- paremman maailman
puolesta yhdessä (professori ja peräkärry -tyyppiset ratkaisut ovat kiellettyjä) kertomalla yhteistä tarinaa, niin hyvillä urilla ollaan.

Esityksen jälkeen katselin Tamperin setin aikana yleisöä. Osa todennäköisesti halusi kivittää huonokäytöksisen hallintohefen. Osa toivottavasti havaitsi henkisessä viidakossa taisteltuaan, että eihän tässä eksyksissä oltukaan. Osa saattoi jopa uskoa, että tässähän ollaan hyviä, kun ihan oikeasti ollaan tehty helkkarin kovaa työtä.

Torstaina illalla kotona hallintohefen rouva kysyi, miksi mies poikkeuksellisesti hymyili työpäivän jälkeen. Totesin, että tänään oli hyvä päivä.

1 kommentti:

  1. Siis siehän vedit oikein hyvän setin; kukaanhan ei tässä tiedeyhteisössä kiellä olemasta värikäs, päinvastoin. ;)

    VastaaPoista