Herkullinen luova tuho

Schumpeter (1883-1950) oli todennäköisesti kova jätkä tuodessaan esiin luovan tuhon käsitteen. Jos nyt yksinkertainen kirjoittaja yliyksinkertaistaa, kyse on seuraavasta: luova tuho poistaa ne toimijat markkinoilta, jotka eivät tajua luopua vanhentuneista ja muuten vaan tuottamattomista toimintatavoista. Kokonaisuutena ja tarpeeksi korkealta tarkasteltuna luova tuho on ihmiskunnan kannalta hyvä juttu, koska aiempi rakenne tuhoutuu paremman tieltä.

Ei liene enää kenellekään epäselvää, että suomalaiset yliopistot ovat viimeistään nyt tekemässä tuttavuutta luovan tuhon kanssa. Yliopistokentän selviytyjät todennäköisesti tajuavat tehdä itse – tai ovat aina tehneet – tarvittavia toimenpiteitä tieteentekemisen turvaamiseksi. Uusin esimerkki tästä on Oulun yliopisto, joka perjantaina ilmoitti 1600 henkeä koskevista YT-neuvotteluista. Vähennystarve on Oulun yliopiston kotisivujen mukaan n. 180 henkilötyövuotta. Tämän lisäksi 2-3 miljoonaa euroa leikataan mm. toimitiloja vähentämällä.

Itselläni olisi riittävästi aineistoa jatkaa yliopistokentän analyysia, joskin siirryn kuitenkin hieman herkullisempaan asiaan. Siitäkin huolimatta, että yliopistot tarjoavat erinomaisen vauhdikkaita urapolkuja tiedeyhteisöissä liikkuvine persoonallisuuksineen – meillä kun mm. värikkyys ja kriittisyys kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta kohtaan on vähän niin kuin vaatimus, heh.

Myös pienemmät elokuvateatterit ovat kohdanneet luovan tuhon hyvin voimakkaana viimeisen vuosikymmenen aikana. On tullut DVD:tä. On tullut nettiä. Rahaa on ehkä haluttu käyttää johonkin muuhun. Tai sitten teatterin on pitänyt vähintään olla THX-tyyppinen, jos joku on ehtinyt kiireiltänsä tai heikentyneeltä keskittymiskyvyltänsä pariksi tunniksi saliin istahtaa.

Osuin perheen kanssa Savonlinnaan viikonlopuksi. Mainio matkailukaupunki, vaikka tappavan hiljainen onkin näin helmikuun alussa. Täällä luovan tuhon kohteeksi oli joutunut vanha elokuvateatteri.

Tässäkin tapauksessa luova tuho on ollut upea juttu. Elokuvaväen ja ehkä sen työntekijöiden näkökulmasta ei, mutta jotakin uutta ja toivottavasti tarpeellisempaa oli syntynyt tilaan. Nimittäin latinohenkinen tapas-ravintola. Vaikka syöttötuoleja ei paikasta löytynytkään, viihdyimme mainiosti tuossa ravintolassa.

Luovan tuhon mahdollistama Bar Colonna oli upeasti sisustettu (ei ylilyöntejä), musiikki valittu poikkeuksellisen tyylikkäästi (ei mitään hittiparaatia) ja ruoka oli mitä todennäköisemmin tehty itse (ei mitään pakasteesta kaivettua valmismättöä). Hintaa oli kylmällä tapas-annoksella 2,6 euroa ja lämpimällä 25 senttiä enemmän. Jotenkin en eilen jäänyt kaipaamaan elokuvaelämystä – vaikka elokuvista, sellaisista vanhanaikaisista teatterissa katsottavista, kovasti pidänkin.