Poikien Mummo

Viimeisen 11 vuoden ajan meikällä on ollut tapana liittyä joko viikoksi tai pidennetyksi viikonlopuksi ns. äijien reissulle. Isäni ja hänen kaveripiirinsä ovat ruskaretkeilleet ja matkalla on ollut paikka tai kaksi vapaana. Tästä bloggasinkin mm. viime- ja edellisvuonna.

Tänä vuonna ei kuitenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Todella hurjan työntäyteinen syksy on ollut taustalla. Pojat vielä viikolla sairastuivat vuoronperään nuhakuumeeseen, joka kuulemma kestää noin viikon. Siitäkös riemu repesi.

Meikä supermiehenä toki hoiti osuutensa lastenhoidosta ja survoi sitten pikkutunneilla töitä eteenpäin. Helkkarin suuri virhe, taas kerran. Unta kaipaamattomia supermiehiä kun taitaa majailla vain hautausmailla, ja palkkioksi sain sitten itsekin saman taudin torstaina.

On viimeksi tullut oltua kunnollisessa kuumeessa vuosia sitten. Meikällä kun tämä ruumiinlämpö on 34-35 asteen paikkeilla normaalisti (josta joskus lääkärini totesi, että tuo ei ole ruumiinlämpö vaan ruumiin lämpö), niin tuollaiset 38 astetta saa aikaan todella psykedeelisen tunnelman. Jos olisin elänyt nuoruuttani peace and vegetable -tyyppisten hippien keskellä, porukka olisi varmasti luullut meikän päässeen tapaamaan timanttien kanssa taivaalla heiluvaa Lycy-nimistä seireeniä.

Ja jotta kulmakerroin olisi riittävä, perheen rouva on parhaillaan maailmalla, heh.

Ilmassa on siis totaalikatastrofin ainekset – mutta kun ei ole. Vaikka tätäkin naputtelen puoli-zombina, tilanne on hallussa. Ei, ei omasta ansiostani, vaan siksi, että poikien mummo – tuttavallisesti äitini – pääsi ottamaan ilmatilan suvereenisti haltuun. Pojat virkistyivät silmissä, meikä pääsee vällyjen alla palauttamaan lämpöä takaisin ruumiin lämmöksi ja mummonkin akut näyttävät olevan hyvin ladattuja. Kiitokset!

Mitä maailma olisikaan ilman mummoja? Todennäköisesti varsin surkea paikka elää ja olla.

p.s. Ensi syksynä pojat pääsevät taas ruskaretkelle. Siitä pitää pitää huolta. Ja se onnistuu, kun pitää itsestään huolta.