Savolainen saksanpoika on vanhentunut vuoden LUT:n hallintohefenä, totesi kaverini. Vedin vastapallolla rystyltä, että vastahan tässä vähän yli 10 vuotta on tullut henkilökunnan riveissä taisteltua yliopiston puolesta. Tehtävät ovat vaan vaihtuneet aika rajusti ja vähän väliä.
Kaverini jatkoi kysymyksellä: ”Mitkä kolme asiaa ovat jääneet vuodesta päällimmäisenä mieleen?” Omaan tehtävänimikkeeseen toki liittyy termejä, kuten perälauta, sylkykuppi ja ei-mies/-nainen, mutta listasin vastaukseksi kolme asiaa:
1) 12977
Meikälle on tullut 1.4.2009 jälkeen 12 977 asiasähköpostiviestiä (putsasin kokonaismäärästä pois mm. roskapostit ja sellaiset, joissa olen itse lähettänyt jotain itselleni tiedoksi). Tässä on kaksi puolta – valoisa ja hanurista oleva.
Valoisaa tässä noin 13 tuhannen toimenpiteitä vaatineen sähköpostiviestin vastaanottamisessa on ollut se, että saan viestejä muualtakin kuin opetusministeriöstä. Varsin iso osa on sellaisia, jotka eivät suoraan osu omalle tontille, ja lähettäjä toivoo meikän auttavan jonkin ongelman – tai kuten hubbabubbakonsultit sanovat: 'haasteen' - ratkaisemisessa. Asioiden hoitaminen tuntuu hyvältä. Yritän nykyään muuten aloittaa puhelutkin termillä ”kuinka voin auttaa”...
Hanuriosastoa, jolla ei viitata missään olosuhteissa korkeatasoiseen harmonikkamusiikkiin, taas viestit ovat kuluneen vuoden aikana leikanneet onneksi harvemmin. Välillä päähän tulee kuitenkin aikamoisia potkuja; varsinkin kun tulee sellaisesta asiasta naamalle, jolle ei voi itse mitään. No, meikän päähän potkiminen saattuu todennäköisemmin potkijoiden jalkoihin...
2) Uuno Turhapuro Armeijan Leivissä
Kaikkien suomalaisten lihansyöjämiesten esikuva, verkkopaidassa kikkaileva alfaurosten kauhu seikkaili vuonna 1984 valkokankaalla armeijassa. Kulunutta vuottani muistuttaa eräs kohtaus leffan loppupäästä, jossa toveri Uuno eteni hefeksi ja kyseli siinä etulinjan taistelijoita... oliko se nyt siten, että lähdetäänkö pojat kaljalle? Pojat rivissä vastailivat viralliseen sävyyn, että ”kyllä, herra majuri” tai jotain sinnepäin.
Osa kavereista pitää todennäköisesti meikää edelleen Juhiksena, joka ei tiedä ihan kaikkia maailman asioita. Osa taas ehkä näkee meikän enemmän paikallisena Darth Waderina, jota kannattaa teititellä. Oon kuitenkin edelleen pelkkä Juhis vaan.
3) Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja
Ensimmäisten hefekuukausieni aikana pääsin todelliseen turbulenssiin. LUT:ssa sattui ja tapahtui. Kun ei itse enää ehtinyt istua kertomassa tilanteista, totaalisen spookyt huhut lähtivät lentoon. Alkuksi se lämmitti pataa perkeleesti ja vei tottumattoman yöunia. Osa spedeistä, jolla en viittaa Spedeen, varsinkin LUT:n ulkopuolella, kuuli 'varmoista lähteistä' kavereiden kavereilta, miten meikä säätää menemään kaikenlaisissa asioissa.
Jos kaikki stoorit pitäisivät paikkaansa, lähettäisin kavereille kotiosoitteisiin vähintäänkin pernaruttokirjeitä tuollaiset 36 tuntia vuorokaudessa, hehee... Pitäsi olla vaan enemmän aikaa istua kahvilla Isolla Pajalla, Sky Barissa, torilla, junassa tai missä vaan ja keskittyä vain porukoitten kanssa tarinointiin.
Ja siten vielä yksi juttu. Talouselämän, Suomen täysipäisimmän talouslehden, päätoimittaja, legendaarisen ylivoimaisia kolumneja kirjoittava Pekka Seppänen jättäytyy piakkoin pois hommistaan. Liekö tästä johtuen hän veti tänään mielettömän kolumnin aiheesta ”Leipätiskin takana Michael Schumacher”. Tätä olen vuoden yrittänyt sanoa ääneen siinä todennäköisesti onnistumatta.
Ja Seppänen ei tee sitä Joutsenon kaupunginosassa, vaan yhdellä A4:lla.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Ei taida olla kaikki inkkarit kanootissa
Termi ”muumikeksi” saa meillä kotona talouden täyteen kaaokseen. Käytännössä (onneksi) äitiinsä tullut poikani lähtee tangentin suuntaan kuullessaan maagisen termin. Rouvan kanssa olemme sitten joutuneet opettelemaan muumikeksien viestintää. Tyhmimmällä mahdollisella tavalla – lopettamalla puhumisen koko asiasta. Kielto on johtanut pojan saamien keksien vähenemiseen. Poika on tyytyväisempi (tai huutaa vähemmän), vaikka saakin vähemmän.
Työyhteisössä tuo tarkoittaa, että kun ei kerrota mitään tai kerrotaan jo sovittuja asioita, porukka on tyytyväisempi. Vaikka saakin vähemmän.
Joka ikisessä organisaatiossa tällä maapallolla suurin ongelma on viestintä. Tai sen puute. Se on joko saneltua tai valmistelematonta, sitä ei ole, se on vääränlaista väärässä kanavassa tai sitten se ei ole uskottavaa. Näin myös yliopistoissa. Vaikka uskottelemmekin muiden asiantuntijaorganisaatioiden tapaan olevamme ainutkertaisen erilaisia, olemme keskellä Gaussin virittämää käyrää.
Oletusarvo hallinnollisten asioiden viestinnästä yliopistoissa on ymmärtääkseni ollut, että joko omissa kopeissa, työryhmissä tai/ja yliopistojen sekä ministeriöiden kesken valmistellaan asioita. Tämän jälkeen asia tiedotetaan annettuna hallinnollisena päätöksenä.
Tykkään itse ajatella hieman edellisestä poiketen varsinkin keskeneräisiä asioita ääneen. Silloin kun saa muunkinlaisia ajatuksia. Samoin tykkään kysellä ja kyseenalaista. Tässä on kuitenkin pieni haaste.
Osa asiantuntijoista ottaa keskeneräisenä heitetyt näkemykset totena. Tyyliin ”noin se sanoi, joten varmasti päätös on jo tehty ja tulossa”. Ja tämä taas lisää sitä perkeleenmoista hämmennystä, kun päätöstä (jota siis ei ole ollut olemassakaan eikä varmasti sellaisenaan tule) ei ala kuulua. Mikä sitten lisää huhuja aiheuttaen hämmennystä. Mikä huonontaa tyytyväisyyttä viestintään.
Meillähän hieman yli 200 henkeä käyttää kellokorttia ja sille voi varastoida maksimissaan 20 tuntia plussatunteja myöhemmin pidettäväksi tai siirrettäväksi mystisille venäjän tullin suosimille pikkulapuille. Eräässä hallinnon palaverissa pohdimme, miten voisimme kehittää hommaa lain mahdollistaman kolmen tunnin liukuman puitteissa. Kehittämisideapyynnöstä käynnistyi kaksi huhumyllyksi muuttunutta keskustelua: kellokortin väärinkäyttäjät ja jouston tiputtaminen kolmeen tuntiin.
Yhdessä sovittujen joustojen väärinkäyttö (mm. odotetaan aulassa bussia kesät talvet toppatakit päällä ja kun bussi tulee, leimataan vasta sitten ulos) on toki totaalisen hanurista ja toimenpiteitä vaativaa. Kenellekään ei vaan huhumyllytyksessä tullut mieleen, että ainakin yli 96 % työyhteisömme kellokorttiporukasta toimii täysin moitteettomasti. Ja kellokorttiporukkaa ylipäätään on aika vähän 1000 hengen organisaatiossa…
Ja tuo joustojen tiputtaminen kolmeen tuntiin… tämä lähti ihan totaalisesti lapasesta. Jotkut tulkitsivat Juhiksen ja muiden hurjien haluavan vähentää saldot 20:stä kolmeen (3)! Todetaan nyt, että tarkoituksena on ehdottaa tuon työajanseurantaläystäkkeen maksimijoustomäärän nostamista 20:stä vaikkapa tuplaksi. Ei siis kolmeen. Tällöin kortinkäyttäjillä olisi aiempaakin paremmat mahdollisuudet järjestää työ- ja vapaa-aikaansa.
Onneksi viestintä epäonnistuu muillakin toimijoilla. Aina.
p.s. Otsikolla muuten en viittaa edelliseen keskusteluun vaan eilisiltaan. Muumeihin liittyen kuulin aivan loistavan sanonnan, jota alan viljellä: Ei taida olla kaikki muumit samassa laaksossa.
Työyhteisössä tuo tarkoittaa, että kun ei kerrota mitään tai kerrotaan jo sovittuja asioita, porukka on tyytyväisempi. Vaikka saakin vähemmän.
Joka ikisessä organisaatiossa tällä maapallolla suurin ongelma on viestintä. Tai sen puute. Se on joko saneltua tai valmistelematonta, sitä ei ole, se on vääränlaista väärässä kanavassa tai sitten se ei ole uskottavaa. Näin myös yliopistoissa. Vaikka uskottelemmekin muiden asiantuntijaorganisaatioiden tapaan olevamme ainutkertaisen erilaisia, olemme keskellä Gaussin virittämää käyrää.
Oletusarvo hallinnollisten asioiden viestinnästä yliopistoissa on ymmärtääkseni ollut, että joko omissa kopeissa, työryhmissä tai/ja yliopistojen sekä ministeriöiden kesken valmistellaan asioita. Tämän jälkeen asia tiedotetaan annettuna hallinnollisena päätöksenä.
Tykkään itse ajatella hieman edellisestä poiketen varsinkin keskeneräisiä asioita ääneen. Silloin kun saa muunkinlaisia ajatuksia. Samoin tykkään kysellä ja kyseenalaista. Tässä on kuitenkin pieni haaste.
Osa asiantuntijoista ottaa keskeneräisenä heitetyt näkemykset totena. Tyyliin ”noin se sanoi, joten varmasti päätös on jo tehty ja tulossa”. Ja tämä taas lisää sitä perkeleenmoista hämmennystä, kun päätöstä (jota siis ei ole ollut olemassakaan eikä varmasti sellaisenaan tule) ei ala kuulua. Mikä sitten lisää huhuja aiheuttaen hämmennystä. Mikä huonontaa tyytyväisyyttä viestintään.
Meillähän hieman yli 200 henkeä käyttää kellokorttia ja sille voi varastoida maksimissaan 20 tuntia plussatunteja myöhemmin pidettäväksi tai siirrettäväksi mystisille venäjän tullin suosimille pikkulapuille. Eräässä hallinnon palaverissa pohdimme, miten voisimme kehittää hommaa lain mahdollistaman kolmen tunnin liukuman puitteissa. Kehittämisideapyynnöstä käynnistyi kaksi huhumyllyksi muuttunutta keskustelua: kellokortin väärinkäyttäjät ja jouston tiputtaminen kolmeen tuntiin.
Yhdessä sovittujen joustojen väärinkäyttö (mm. odotetaan aulassa bussia kesät talvet toppatakit päällä ja kun bussi tulee, leimataan vasta sitten ulos) on toki totaalisen hanurista ja toimenpiteitä vaativaa. Kenellekään ei vaan huhumyllytyksessä tullut mieleen, että ainakin yli 96 % työyhteisömme kellokorttiporukasta toimii täysin moitteettomasti. Ja kellokorttiporukkaa ylipäätään on aika vähän 1000 hengen organisaatiossa…
Ja tuo joustojen tiputtaminen kolmeen tuntiin… tämä lähti ihan totaalisesti lapasesta. Jotkut tulkitsivat Juhiksen ja muiden hurjien haluavan vähentää saldot 20:stä kolmeen (3)! Todetaan nyt, että tarkoituksena on ehdottaa tuon työajanseurantaläystäkkeen maksimijoustomäärän nostamista 20:stä vaikkapa tuplaksi. Ei siis kolmeen. Tällöin kortinkäyttäjillä olisi aiempaakin paremmat mahdollisuudet järjestää työ- ja vapaa-aikaansa.
Onneksi viestintä epäonnistuu muillakin toimijoilla. Aina.
p.s. Otsikolla muuten en viittaa edelliseen keskusteluun vaan eilisiltaan. Muumeihin liittyen kuulin aivan loistavan sanonnan, jota alan viljellä: Ei taida olla kaikki muumit samassa laaksossa.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Heräämisiä - Awakenings
Nukahdin suorilta jaloilta sananmukaisesti kesken lauseen iltapäivällä. Ei, en toimistolle, vaan kotiin. Veronmaksajat ovat siis toivottavasti saaneet vastinetta rahoilleen.
Heräsin torkahtamisen jälkeen siihen, kun 1-vuotias poikani juoksenteli valtion varsin tohjona oleva kommari kädessä ympäri makuuhuonetta ja huuteli tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Isä on tainnut hereillä ollessaan arkisin huudella tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Poika on onneksi suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Pitämällä oikeuteusti isää ja isän asioita spedeilynä.
Rupesin siinä miettimään, mihinkähän muuhun olen viime aikoina herännyt.
Toveri Neittaanmäki et. al. ovat tänään, 16.4.2010, reitanneet suomalaiset yliopistot. Paremmuusjärjestys on täysipäinen panos-tuotos -malli. Elikkä kun verorahoja on sijoitettu yliopistoon, Neittaanmäki ja kumppanit ovat tämän jälkeen katsoneet, onko sijoitus ollut tuottoisa vai ei. Nyt heräsin siihen, että LUT:n tiedeyhteisön veivaukset ovat ajateltua nopeammin kantaneet hedelmää. Otetaan lainaus sivulta viisi.
”Tuloksellisimmat yliopistot perus- ja kokonaisrahoitusindeksillä mitattuna olivat Åbo Akademi, Jyväskylän yliopisto, Turun yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu.”
Olisiko kellään ideaa, millä esimerkiksi saisimme opetusministerimme tutustumaan tuohon valtion verovarojen käyttötutkimukseen? Karvahattua ja valtio-omisteista junaa lupaan käyttää jo ensi viikolla, joskin nyt tarvitaan open your mind-tyyppisiä avauksia.
Viimeiset 10 vuotta on tullut oltua enemmän tai vähemmän töissä. Tähän ei ole tarvinnut edes herätä, elikkä näinhän se evuluutio meitä pyörittää. Heräsin kuitenkin siihen, että – perkele – opiskelukavereita, varsinkin syrjäiseen Helsinkiin ja sen tuleville valtauskohteille muuttaneita en ole nähnyt kuin vahingossa. Ainoa ratkaisu on laittaa perhe mustaan farmaridieseliin ja sorvailla pääkaupunkiseudulle. On kyllä aikakin. Erittäin hyvä lihansyöjäystäväni soitti keskiviikkona, että grillataan sitten lauantaina jättikatkarapuja. Taidan vielä kaverille pullon yhden tähden jallua ensi hätään.
Tulivuorikin näyttää heränneen. Heräsin iltapäivällä siihen, että LUT:ssa tehdään vuosittain tuhansia työmatkoja. Osa näistä ulkomaille. Laskeskelin siinä huvikseni, että näin kovien tutkijoiden konferenssiaikaan meillä on jäänyt ulkomaille aika paljon väkeä. Tsemppiä kaikille eri puolilla palloa. Myös niille, jotka ovat tänään yrittäneet varata junalippuja välille Bryssel - Lappeenranta.
Kaverini kysyivät äsken Facebookissa, että olenko herännyt seuraavaan uhkaan. Jos rahoitusmarkkinoita räjäytellyt maa viisveisaa päästökauppasopimuksista pitämällä tulivuoret kiehumassa, niin emme pääse ensi kuun puolessa välissä lentämään viikonloppumatkalle Lappeenrannasta Transnistriaan. Vastasin, että 'olen'.
p.s. Jatkossa muuten voin nukahtaa toimistolle, sillä neuvostotyyppisesti sosialisoin eräästä tiedekunnasta erittäin epämukavan ja todennäköisesti valtiohintalappuisen (myyjän normihinta kertaa 1,jotakin) kulahtaneen sohvan.
Heräsin torkahtamisen jälkeen siihen, kun 1-vuotias poikani juoksenteli valtion varsin tohjona oleva kommari kädessä ympäri makuuhuonetta ja huuteli tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Isä on tainnut hereillä ollessaan arkisin huudella tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Poika on onneksi suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Pitämällä oikeuteusti isää ja isän asioita spedeilynä.
Rupesin siinä miettimään, mihinkähän muuhun olen viime aikoina herännyt.
Toveri Neittaanmäki et. al. ovat tänään, 16.4.2010, reitanneet suomalaiset yliopistot. Paremmuusjärjestys on täysipäinen panos-tuotos -malli. Elikkä kun verorahoja on sijoitettu yliopistoon, Neittaanmäki ja kumppanit ovat tämän jälkeen katsoneet, onko sijoitus ollut tuottoisa vai ei. Nyt heräsin siihen, että LUT:n tiedeyhteisön veivaukset ovat ajateltua nopeammin kantaneet hedelmää. Otetaan lainaus sivulta viisi.
”Tuloksellisimmat yliopistot perus- ja kokonaisrahoitusindeksillä mitattuna olivat Åbo Akademi, Jyväskylän yliopisto, Turun yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu.”
Olisiko kellään ideaa, millä esimerkiksi saisimme opetusministerimme tutustumaan tuohon valtion verovarojen käyttötutkimukseen? Karvahattua ja valtio-omisteista junaa lupaan käyttää jo ensi viikolla, joskin nyt tarvitaan open your mind-tyyppisiä avauksia.
Viimeiset 10 vuotta on tullut oltua enemmän tai vähemmän töissä. Tähän ei ole tarvinnut edes herätä, elikkä näinhän se evuluutio meitä pyörittää. Heräsin kuitenkin siihen, että – perkele – opiskelukavereita, varsinkin syrjäiseen Helsinkiin ja sen tuleville valtauskohteille muuttaneita en ole nähnyt kuin vahingossa. Ainoa ratkaisu on laittaa perhe mustaan farmaridieseliin ja sorvailla pääkaupunkiseudulle. On kyllä aikakin. Erittäin hyvä lihansyöjäystäväni soitti keskiviikkona, että grillataan sitten lauantaina jättikatkarapuja. Taidan vielä kaverille pullon yhden tähden jallua ensi hätään.
Tulivuorikin näyttää heränneen. Heräsin iltapäivällä siihen, että LUT:ssa tehdään vuosittain tuhansia työmatkoja. Osa näistä ulkomaille. Laskeskelin siinä huvikseni, että näin kovien tutkijoiden konferenssiaikaan meillä on jäänyt ulkomaille aika paljon väkeä. Tsemppiä kaikille eri puolilla palloa. Myös niille, jotka ovat tänään yrittäneet varata junalippuja välille Bryssel - Lappeenranta.
Kaverini kysyivät äsken Facebookissa, että olenko herännyt seuraavaan uhkaan. Jos rahoitusmarkkinoita räjäytellyt maa viisveisaa päästökauppasopimuksista pitämällä tulivuoret kiehumassa, niin emme pääse ensi kuun puolessa välissä lentämään viikonloppumatkalle Lappeenrannasta Transnistriaan. Vastasin, että 'olen'.
p.s. Jatkossa muuten voin nukahtaa toimistolle, sillä neuvostotyyppisesti sosialisoin eräästä tiedekunnasta erittäin epämukavan ja todennäköisesti valtiohintalappuisen (myyjän normihinta kertaa 1,jotakin) kulahtaneen sohvan.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Käynks mä täällä usein?
Monet tietävät, että jännitän esiintymistä totaalisesti. Laatta saattaa lentää, tunti ennen lavallemenoa on täyttä sumua ja kädet tärisevät pitkään esityksen alun jälkeen. Jopa niin paljon, että meinasin taas tuhota yhden tietokoneen kahvia läikyttämällä. Tuota jännittämistä kuitenkin odotan joka kerta, sillä no pain, no gain. Ilman tutinaa tulee vaan yhtä hymistelyä.
Meikää pyydettiin syystä tai toisesta kiroilemaan erään yksikkömme henkilöstötilaisuuteen. Aiheena oli positiivisesti "miten meillä menee”. Perkeleidenviljelyä ei tilaaja todennäköisesti tiennyt, sillä jos olisi tiennyt, niin tuskin olisi meikää pyytänyt kehiin. Kysyin kyllä etukäteen, että halutaanko hän tylsää virastotekstiä vai juoppohullua sekoilua.
Torstaina punaisessa nurkkauksessa oli puolisalillista porukkaa. Kädet eivät heillä olleet ainakaan aluksi herätyskokousmoodissa ja legendaarinen Mandrakekin olisi kadehtinyt muutamia hypnoottisia tuijotuksia.
Paiskasin sitten sellainen virkamiesmäisen juoppohulluussetin reippaasti kiroillen ja ilmeet muuttuivat loppua kohden kyseleväksi. Ihmettelin, että mättääköhän meikässä jokin normaalia enemmän. No varmasti mättää ainakin persoonassa, mutta siis kyseisen esityksen kanssa.
Itselleni oli täydellinen ällistys, että porukat ilmeisesti odottivat meikän vetävän madonlukuja kehiin. Siis siten, että olisin vuoden 2009 luvuilla osoittanut heidän olevan vähintäänkin kuolemankielissä. No kai sitä siellä pohdittiin, kun tämä oli annettu mulle otsikoksikin.
Fakta vain oli ja on se, että tämä porukka, niin tutkijat, opettajat kuin tutkimusta avustavat takarivin pelimannihenkiset markut olivat monessa suhteessa tehneet erinomaista työtä varsinkin akateemisella (ja nyt myös taloudellisella) sektorilla. Esimerkkeinä vaikkapa
- suuri määrä impact factorilla varustettuja referoituja kansainvälisiä Journaleja.
- opetuksessa kurssipalaute yli nelosen yli puolessa kursseja.
Yllättävästä positiivisesta analyysista huolimatta meikältä kyseltiin useammalta kantilta, missä tämä yksikkö olisi huono? Totesin, että ehkä pientä itkukarjalaisuutta on ilmassa, elikkä ei uskalleta sanoa ääneen, missä ollaan hyviä. Mikä aiheuttaa yksikölle ja toki yliopistolle "tuntemattomuutta". Kun ollaan hiljaa, ei kukaan varmasti huomaa.
Esimerkkinä tuosta itkukarjalaisuudesta kerroin, että asian voi sanoa kahdella tapaa: a) Me olemme vähiten paskoja. Tai b) Me olemme parhaita.
Toivottavasti se tuli selväksi, että kun on tehty ja toivottavasti tehdään edelleen kovasti kansainvälisesti ja toki tiedeyhteisön sisällä töitä
- tieteen,
- opetuksen ja toki
- paremman maailman
puolesta yhdessä (professori ja peräkärry -tyyppiset ratkaisut ovat kiellettyjä) kertomalla yhteistä tarinaa, niin hyvillä urilla ollaan.
Esityksen jälkeen katselin Tamperin setin aikana yleisöä. Osa todennäköisesti halusi kivittää huonokäytöksisen hallintohefen. Osa toivottavasti havaitsi henkisessä viidakossa taisteltuaan, että eihän tässä eksyksissä oltukaan. Osa saattoi jopa uskoa, että tässähän ollaan hyviä, kun ihan oikeasti ollaan tehty helkkarin kovaa työtä.
Torstaina illalla kotona hallintohefen rouva kysyi, miksi mies poikkeuksellisesti hymyili työpäivän jälkeen. Totesin, että tänään oli hyvä päivä.
Meikää pyydettiin syystä tai toisesta kiroilemaan erään yksikkömme henkilöstötilaisuuteen. Aiheena oli positiivisesti "miten meillä menee”. Perkeleidenviljelyä ei tilaaja todennäköisesti tiennyt, sillä jos olisi tiennyt, niin tuskin olisi meikää pyytänyt kehiin. Kysyin kyllä etukäteen, että halutaanko hän tylsää virastotekstiä vai juoppohullua sekoilua.
Torstaina punaisessa nurkkauksessa oli puolisalillista porukkaa. Kädet eivät heillä olleet ainakaan aluksi herätyskokousmoodissa ja legendaarinen Mandrakekin olisi kadehtinyt muutamia hypnoottisia tuijotuksia.
Paiskasin sitten sellainen virkamiesmäisen juoppohulluussetin reippaasti kiroillen ja ilmeet muuttuivat loppua kohden kyseleväksi. Ihmettelin, että mättääköhän meikässä jokin normaalia enemmän. No varmasti mättää ainakin persoonassa, mutta siis kyseisen esityksen kanssa.
Itselleni oli täydellinen ällistys, että porukat ilmeisesti odottivat meikän vetävän madonlukuja kehiin. Siis siten, että olisin vuoden 2009 luvuilla osoittanut heidän olevan vähintäänkin kuolemankielissä. No kai sitä siellä pohdittiin, kun tämä oli annettu mulle otsikoksikin.
Fakta vain oli ja on se, että tämä porukka, niin tutkijat, opettajat kuin tutkimusta avustavat takarivin pelimannihenkiset markut olivat monessa suhteessa tehneet erinomaista työtä varsinkin akateemisella (ja nyt myös taloudellisella) sektorilla. Esimerkkeinä vaikkapa
- suuri määrä impact factorilla varustettuja referoituja kansainvälisiä Journaleja.
- opetuksessa kurssipalaute yli nelosen yli puolessa kursseja.
Yllättävästä positiivisesta analyysista huolimatta meikältä kyseltiin useammalta kantilta, missä tämä yksikkö olisi huono? Totesin, että ehkä pientä itkukarjalaisuutta on ilmassa, elikkä ei uskalleta sanoa ääneen, missä ollaan hyviä. Mikä aiheuttaa yksikölle ja toki yliopistolle "tuntemattomuutta". Kun ollaan hiljaa, ei kukaan varmasti huomaa.
Esimerkkinä tuosta itkukarjalaisuudesta kerroin, että asian voi sanoa kahdella tapaa: a) Me olemme vähiten paskoja. Tai b) Me olemme parhaita.
Toivottavasti se tuli selväksi, että kun on tehty ja toivottavasti tehdään edelleen kovasti kansainvälisesti ja toki tiedeyhteisön sisällä töitä
- tieteen,
- opetuksen ja toki
- paremman maailman
puolesta yhdessä (professori ja peräkärry -tyyppiset ratkaisut ovat kiellettyjä) kertomalla yhteistä tarinaa, niin hyvillä urilla ollaan.
Esityksen jälkeen katselin Tamperin setin aikana yleisöä. Osa todennäköisesti halusi kivittää huonokäytöksisen hallintohefen. Osa toivottavasti havaitsi henkisessä viidakossa taisteltuaan, että eihän tässä eksyksissä oltukaan. Osa saattoi jopa uskoa, että tässähän ollaan hyviä, kun ihan oikeasti ollaan tehty helkkarin kovaa työtä.
Torstaina illalla kotona hallintohefen rouva kysyi, miksi mies poikkeuksellisesti hymyili työpäivän jälkeen. Totesin, että tänään oli hyvä päivä.
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Jokapäiväinen retriittimme
Retriitti voidaan ymmärtää vetäytymiseksi arkisesta aherruksesta ja/tai hiljentymiseksi niin hengellisistä kuin maallisista syistä johtuen. Koska tämä perjantai on varsin pitkä, pidin pitkän iltapäiväretriitin. Nimittäin vessassa – se on valehtelematta ainoa paikka mulle, jossa pystyn edes hetkeksi vetäytymään arkisesta aherruksesta ja keskittyä vaikka lukemiseen. Tai omiin ajatuksiin. Kunhan tajuaa puhelimen laittaa äänettömälle.
Tämänpäiväisessä ”iltapäiväretriitissäni” päätin jatkaa kilpailijayhteistyökumppaniyliopistojen tiedotuslehtien lukemista. Olen nyt menossa edesmenneessä, metamorfoosin läpikäyneessä Joensuun yliopistossa ja vuodessa 2009, numerossa kolme. En ole ihan varma, kenelle näitä tiedotuslehtiä loppupelissä suunnataan, mutta nyt yllätyin erittäin positiivisesti. Silloisen teologisen tiedekunnan dekaani, eksegetiikan professori Lauri Thurén oli onnistunut upeasti Näkökulma-kirjoituksessaan. Ohessa muutamia poimintoja.
- Itä-Suomen yliopiston tuore strategia lupaa, että ”hallinto- ja tukipalvelut ovat tuottavia ja tehokkaita”
- Henkilöstöä kuullaan, mutta he eivät päätä kuten ennen. Tämä on myös yliopistolakiluonnoksen henki.
- Kehityssuuntaa on helppo arvostella. Vanha malli… …kellään ei ollut kiirettä eikä todellista vastuuta. Intriigit ja käytäväjuonittelut piristivät iltapäivää
- Jonkun täytyy kantaa vastuu ja nähdä oman edun ylitse… Heidän [johtajien] on uskallettava tehdä valintoja, vaikka joku menettäisikin saavutettuja etuja…
- perinteisesti jotkut tuottavat valtavasti opintopisteitä, tutkintoja ja tutkimusta, toiset lähinnä nauttivat akateemista vapautta.
- Kukaan ei tiedä yksin, miten pitäisi toimia… Uutta yliopistoa johdetaan keskustellen ja kuunnellen etenkin pätevimpien tutkijoiden ja opettajien näkemyksiä, vaikkeivät nämä pitäisikään ääntä itsestään
Nyt olisi osuva paikka lähteä peilaamaan tuolloisen Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan dekaanin näkemyksiä LUT:iin. Enpä kuitenkaan jaksa, etten tulisi paljastaneeksi jotakin kollegalleni, pelimies Lintuselle.
Lyhyesti voi todeta, että samassa veneessä täällä Pietarin esikaupungin paremmalla puolella ollaan. Ja kun kilpailijoita ollaan, voisin todeta meidän olevan olevan hieman edellä. Itä-Suomen kollegat voinevat väittää vastaan – vastaväitteiksi hyväksyttäneen konkreettiset toimenpiteet, heh. Vaikka tuon tuottavien ja tehokkaiden tukipalveluiden osalta.
Tuli tässä mieleen, että me LUT:ssa muuten olemme kovalla työllä ja lyhyellä aikavälillä saavuttaneet suomalaisten yliopistojen mediaanin tutkimus-ja opetushenkilöstön sekä muun henkilöstön suhdeluvussa. Tätä on voitu parantaa yhtäaikaisesti a) lisäämällä päteviä tutkijoita ja opettajia sekä b) tarkastelemalla kriittisesti tukipalveluita.
Erityisesti yksi lause tuossa Thurénin jutussa lämmittää mieltäni. Yliopistojen johtajien tulisi – tai tulee – keskustella laajasti ja kuunnella erityisesti pätevimpiä tutkijoita ja opettajia (ja toki myös tukipalveluporukoita).
Tutkijoiden pätevyys on helposti analysoitavissa: katsotaan julkaisuluetteloa (indeksoidut kansainväliset journalit ratkaisevat), lasketaan h-indeksi (tyly mittari) sekä peilataan parin viimeisen vuoden ajalta kansainvälisten Journaleiden kehitystä.
Opettajien osalta, jotka meillä siis 2013 ovat kaikki tohtoreita, taas tarkastellaan ohjattuja väitöskirjoja, dippatöitä ja graduja. Myös opiskelijapalaute kertoo paljon (vastoin harhakuvitelmaa, viimeisen luentokerran dominokeksien jakaminen laskee palautetta). Lisäksi tiedeyhteisön nuorimpien jäsenten, opiskelijoiden, työllistyminen kertoo paljon - millainen ura urkenee ja paljonko siitä maksetaan.
Ja toki tietenkin se, paljonko meillä on valtakunnallisesti ja miksei kansainvälisestikin palkittuja opettajia.
Tukipalveluissa kovimpia ovat ne, jotka työssään tekevät kaikkensa tutkimuksen ja opetuksen edistämiseksi. Siis rakentavat ja uudelleenmuotoilevat sellaisia prosesseja, jotka lisäävät tutkimukseen ja opetukseen käytettävää aikaa. Ja poistavat niitä, jotka vievät aikaa tutkimuksesta ja opetuksesta.
Ja toki muistettakoon, että myös kovaääniset huutajat voivat olla huutamisen lisäksi briljantteja tutkijoita, raudanlujia opettajia sekä piinkovia hallinnoijia. Tulee tässä heti ainakin yksi mieleen. Se, että ei pidä itsestään ääntä, ei tee kenestäkään automaattisesti kovaa työntekijää. Tosin ei tee sekään, jos vaan huutaa unohtaen julkaista, opettaa ja hallinnoida, heh.
Niin, se on hyvää perjantaita. Taidan lähteä tästä seuraavalle retriitille. Ja otan uusimman Aku Ankan lukuun.
Tämänpäiväisessä ”iltapäiväretriitissäni” päätin jatkaa kilpailijayhteistyökumppaniyliopistojen tiedotuslehtien lukemista. Olen nyt menossa edesmenneessä, metamorfoosin läpikäyneessä Joensuun yliopistossa ja vuodessa 2009, numerossa kolme. En ole ihan varma, kenelle näitä tiedotuslehtiä loppupelissä suunnataan, mutta nyt yllätyin erittäin positiivisesti. Silloisen teologisen tiedekunnan dekaani, eksegetiikan professori Lauri Thurén oli onnistunut upeasti Näkökulma-kirjoituksessaan. Ohessa muutamia poimintoja.
- Itä-Suomen yliopiston tuore strategia lupaa, että ”hallinto- ja tukipalvelut ovat tuottavia ja tehokkaita”
- Henkilöstöä kuullaan, mutta he eivät päätä kuten ennen. Tämä on myös yliopistolakiluonnoksen henki.
- Kehityssuuntaa on helppo arvostella. Vanha malli… …kellään ei ollut kiirettä eikä todellista vastuuta. Intriigit ja käytäväjuonittelut piristivät iltapäivää
- Jonkun täytyy kantaa vastuu ja nähdä oman edun ylitse… Heidän [johtajien] on uskallettava tehdä valintoja, vaikka joku menettäisikin saavutettuja etuja…
- perinteisesti jotkut tuottavat valtavasti opintopisteitä, tutkintoja ja tutkimusta, toiset lähinnä nauttivat akateemista vapautta.
- Kukaan ei tiedä yksin, miten pitäisi toimia… Uutta yliopistoa johdetaan keskustellen ja kuunnellen etenkin pätevimpien tutkijoiden ja opettajien näkemyksiä, vaikkeivät nämä pitäisikään ääntä itsestään
Nyt olisi osuva paikka lähteä peilaamaan tuolloisen Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan dekaanin näkemyksiä LUT:iin. Enpä kuitenkaan jaksa, etten tulisi paljastaneeksi jotakin kollegalleni, pelimies Lintuselle.
Lyhyesti voi todeta, että samassa veneessä täällä Pietarin esikaupungin paremmalla puolella ollaan. Ja kun kilpailijoita ollaan, voisin todeta meidän olevan olevan hieman edellä. Itä-Suomen kollegat voinevat väittää vastaan – vastaväitteiksi hyväksyttäneen konkreettiset toimenpiteet, heh. Vaikka tuon tuottavien ja tehokkaiden tukipalveluiden osalta.
Tuli tässä mieleen, että me LUT:ssa muuten olemme kovalla työllä ja lyhyellä aikavälillä saavuttaneet suomalaisten yliopistojen mediaanin tutkimus-ja opetushenkilöstön sekä muun henkilöstön suhdeluvussa. Tätä on voitu parantaa yhtäaikaisesti a) lisäämällä päteviä tutkijoita ja opettajia sekä b) tarkastelemalla kriittisesti tukipalveluita.
Erityisesti yksi lause tuossa Thurénin jutussa lämmittää mieltäni. Yliopistojen johtajien tulisi – tai tulee – keskustella laajasti ja kuunnella erityisesti pätevimpiä tutkijoita ja opettajia (ja toki myös tukipalveluporukoita).
Tutkijoiden pätevyys on helposti analysoitavissa: katsotaan julkaisuluetteloa (indeksoidut kansainväliset journalit ratkaisevat), lasketaan h-indeksi (tyly mittari) sekä peilataan parin viimeisen vuoden ajalta kansainvälisten Journaleiden kehitystä.
Opettajien osalta, jotka meillä siis 2013 ovat kaikki tohtoreita, taas tarkastellaan ohjattuja väitöskirjoja, dippatöitä ja graduja. Myös opiskelijapalaute kertoo paljon (vastoin harhakuvitelmaa, viimeisen luentokerran dominokeksien jakaminen laskee palautetta). Lisäksi tiedeyhteisön nuorimpien jäsenten, opiskelijoiden, työllistyminen kertoo paljon - millainen ura urkenee ja paljonko siitä maksetaan.
Ja toki tietenkin se, paljonko meillä on valtakunnallisesti ja miksei kansainvälisestikin palkittuja opettajia.
Tukipalveluissa kovimpia ovat ne, jotka työssään tekevät kaikkensa tutkimuksen ja opetuksen edistämiseksi. Siis rakentavat ja uudelleenmuotoilevat sellaisia prosesseja, jotka lisäävät tutkimukseen ja opetukseen käytettävää aikaa. Ja poistavat niitä, jotka vievät aikaa tutkimuksesta ja opetuksesta.
Ja toki muistettakoon, että myös kovaääniset huutajat voivat olla huutamisen lisäksi briljantteja tutkijoita, raudanlujia opettajia sekä piinkovia hallinnoijia. Tulee tässä heti ainakin yksi mieleen. Se, että ei pidä itsestään ääntä, ei tee kenestäkään automaattisesti kovaa työntekijää. Tosin ei tee sekään, jos vaan huutaa unohtaen julkaista, opettaa ja hallinnoida, heh.
Niin, se on hyvää perjantaita. Taidan lähteä tästä seuraavalle retriitille. Ja otan uusimman Aku Ankan lukuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
