Eräs tuttavani totesi, että vuorotteluvapaan hintaa ei pysty määrittämään. Total Bullshit. Vuorotteluvapaan hinnan laskeminen vaatii lähinnä nelilaskimen ja hieman loogista ajattelua. Mutta vuorotteluvapaan arvo onkin sitten toinen juttu. En meinaan osaa sanoa tarkalleen, paljonko olisin valmis maksamaan siitä, että näen lapseni oppivan kävelemään, puhumaan ja muutenkin touhuamaan tässä maailmassa. Samoin 24/7 pelkästään perheen kanssa on ollut arvottamattoman raju kokemus. Sanan kaikissa merkityksissä.
Itse näen vuorotteluvapaan investointina. Vaikka hiukset ovat lyhentyneet (ja vähentyneet) syyskuun lopun jälkeen, moni asia on päässäni muuttunut selvemmäksi. Henkilökohtaisista asioista haluan mainita ainoastaan silmäpussien lievän pienentymisen, kotona lapsia hoitavien vanhempien arvostuksen nousemisen entisestäänkin ja sen, etten käynyt kertaakaan MOL:n sivuilla. Työhön liittyvät selventyneet asiat voisi taas kiteyttää kolmeen: miellyttämisen mahdottomuuteen, kuuntelemiseen ja LUT:n tulevaisuuteen eurooppalaisena tiedeyliopistona.
Olen toivottavasti viimeinkin sisäistänyt, että kaikkia ei tässä(kään) työssä voi miellyttää. En nyt pääperkeleeksikään aio loppuelämässäni ruveta, mutta liiallinen kompromissien hakeminen enemmistön hyvinvoinnin kustannuksella ei vaan ole järkevää. Aina kun löytyy joku, jonka mielestä (tokin hänen näkökulmastaan usein oikeutetusti) tehty päätös aina on väärä, huono tai muuten vaan hanurista.
Mutta mitkä ovat sitten saksanpojat tulevat rajat kompromisseihin?
Työtyytyväisyyskyselyn avointen kommenttien perusteella käynnistettiin todellisen arvojen kaivaminen työntekijöiden parista syksyllä ja LUT:n aidot arvot saadaan todennäköisesti nostettua näkyviin piakkoin. Arvoja ei siis ole johtoryhmä keksinyt, vaan kuulemani mukaan reippaasti yli 200 työntekijää on sanansa sanonut. Tuo reippaasti yli 200 on hurjan suuri määrä erilaisten kyselyiden täyttämässä maailmassa. Itse odotan mielenkiinnolla - ja osin positiivisella jännityksellä - tuloksia.
Sain muutaman kommentin omasta toiminnastani ennen vuorotteluvapaata, että kuuntelen varsin paljon erilaisia, eri puolilla ja eritasoilla työskenteleviä ihmisiä. Paljoa kuuntelua ei pidetty välttämättä aina hyvänä, sillä se vie rajusti niukkana resurssina näyttelevää aikaa ja varsinkin äärilaitojen kommentit eivät ole aina imartelevia. En nyt aio tässäkään miellyttää kommentoijia, vaan esitän tulevaisuudessa entistäkin enemmän tungettelevia kysymyksiä. Kuten esimerkiksi: Mitä kuuluu? Kuinka voit? Mitä pitää korjata? Ketä voisin kiittää?
Kaduilla on silloin tällöin liikkunut spookya huhua, että LUT liitettäisiin paikalliseen ammattikorkeakouluun. Täyttä, totaalisen täyttä umpiskeidaa on tämäkin tarina. Niin elinkeinoelämän, lainsäädännön kuin toiminnallisesta näkökulmasta. Surkuhupaisa heitto perustuu ilmeisesti siihen faktaan, että Saimaan ammattikorkeakoulu rakentaa fiksusti omaa taloa Skinnarilan kampukselle. Isoveli/-sisko voi mainiosti asua osittain pikkuveljen/-siskon kanssa samassa talossa kustannuksia säästääkseen, mutta varsinkin evoluution näkökulmasta sisarusten naimakaupat tuottavat käsittääkseni vain hyviä banjonsoittajia.
Tiedeyliopistoa ei ole Euroopassa tai muuallakaan olemassa, jos sen tieteen taso ei ole riittävä. LUT:n taso on riittävä, vaikka omistajavaltaa käyttävä OKM meiltäkin lisäystä edellyttää. Taso varmistetaan jatkossakin erityisesti kovalla perustutkimuksella ja sen tulosten kansainvälisellä julkaisemisella, opiskelijoille tarjottavalla muita yliopistoja paremmalla yliopisto-opetuksella, vaatimalla opiskelijoilta vähän enemmän, ja sillä, että yliopiston tutkimuksissa ja opetuksessa on yhteiskunta (LUT:n tapauksessa erityisesti yritykset) mukana.
Olen entistäkin vakuuttuneempi puolen vuoden etäisyyden ottamisen, suomalaisen median ja omaa sektoriani rankasti arvostelevan nettikirjoittajien yliopistokirjoittelun seuraamisen jälkeen, että LUT:n tutkijat, tutkivat opettajat sekä näitä tukeva henkilöstö pitävät kevyesti nykyasenteella tulevat vuosikymmenet huolta siitä perinnöstä, joka on meidän käsiimme jätetty.
Heh, tulipa paatoksella.
Se, mitä yritän sanoa, on se, että Lappeenrannan teknillinen yliopisto, tai tuttavallisemmin Lappeenranta University of Technology tuossa seinässä lukee jatkossakin. Viimeisiä itkukarjalaisia olemassaolomme kyseenalaistajia voidaan muistuttaa Kolmen Kovan, Lappeenrannan teknillisen yliopiston, Aalto-yliopiston sekä Tampereen teknillisen yliopiston jo kirjallistakin muotoa saaneesta tulevasta yhteistyöstä.
Kiitokset tiedeyhteisölle, tämä oli sitten tässä. Erinomainen puolivuotinen, joka päättyy tulevana torstaina vuorokauden vaihtuessa perjantaiksi. Ja perjantaina on meikällä taas täysi höyry päällä kansainvälisessä tiedeyliopistossa.
p.s. Useampi perheellinen miespuolinen tuttavani on jäänyt tai on jäämässä vapaille perheen kanssa. Ehkä kaikki kaksilahkeiset eivät sittenkään ole niin tolkuttoman ahneita, että odottaisivat isien tuloja merkittävästi lisäävän valtiollisen isätukijärjestelmän kehittämistä.
perjantai 25. maaliskuuta 2011
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Kaatopaikan tyhjennystä
Suomen tunnetuin ei-samsonitea pitkin maita ja mantuja raahaava matkailija, Riku Rantala, veivasi viime kuun lopussa jutun the Hesariin. Rantala maalaili esiin maailman surullisinta nähtävyyttä ja päätyi Steung Mean Cheyn kaatopaikalle. Koska kaveri on kiertänyt muutakin kuin tahkoa, uskon epäilemättä hänen kommenttiinsa: ”itketti, suututti ja oksetti. Tiesin, missä maanpäällinen helvetti on.”
Luettuani tuon jutun aloin pohtia, mitä helkkaria olisi tehtävissä – slummeissa kävely kun ei kasvata muuta kuin slummissakävijöiden v-käyrää ja slummimatkanjärjestäjien lompakkoa. Blueskaava (E, A, H) menee todennäköisesti täälläkin siten, että jos et voi äänestää, olla tasa-arvoinen ja kouluttautua, niin se on soromnoo.
Reikäpäisen ajan jälkeen Kambodžassa on ollut monipuoluejärjestelmä. Toimivuudesta tai oikeudesta äänestää en osaa sanoa mitään, joskin kansanpuolue, kuningasmielinen puolue ja liberaalinen oppositio maasta näyttäisi löytyvän. Tosin viimeisen toimintaa kerrotaan hankaloitettavan. Kambodžassa ei myöskään haaskata puolta maan aivoresurssista sijoittelemalla naiset hellan ja nyrkin väliin, vaan 75 prosenttia naisista käy palkkatöissä. UNDP:n mukaan mm. Intian ja Pakistanin vastaava luku on vain 35 %.
Mutta se koulutus.
Toveri Pottin valtakaudella koulut ja yliopistot ensin suljettiin, sitten tuhottiin ja suuri osa opettajista sipaistiin reippahasti ilmavoimiin. Vasta 2000-luvulla huomattiin, että koulutus parantaa hyvinvointia. Tosin YK:n mukaan 68 % keskeyttää vieläkin koulun ennen yläkoulua.
Korkeakaan koulutus ei kokemukseni mukaan tee kenestäkään parempaa ihmistä, joskin koulutuksen puute näyttäisi vaikeuttavan niin yksilön kuin laajemmassa mittakaavassa yhteisön toimintaa. Enkä nyt puhu pelkästä hillosta, vaikka koulutuksella on huomattavasti (aiempaakin) suurempi merkitys taloudelliselle kasvulle (ks. Murray, 2004).
Suurin ilo koulutuksesta on meinaan se, että oppii ottamaan asioista selvää ja ei usko ihan kaikkia kovaäänisiä ja usein karismaattisia huuhaatyyppejä. Ylipäätään ajattelu, jopa looginen sellainen, ei ole paskempi kokemus.
Koulutus on varsinkin Aasian suunnalla käyntikortti, eli jos olet pystynyt myös suorittamaan minkä tahansa tutkinnon tai ylipäätään opiskellut jossakin jotakin, olet avannut jo pari porttia.
Ja jos kenellä tahansa olisi mahdollisuus opiskella, saisi yhteiskunta käyttöönsä suuren määrän aivoja. Suomi on tässä(kin) suhteessa varsin esimerkillinen maa – kuka tahansa voi kävellä pääsykokeisiin tai lähettää todistukset oppilaitokseen aloittaakseen uransa. Tai toisaalta kieltäytyä koulutuksesta; kukaan ei pakota opiskelemaan mitään.
Rantalan mainitsemalla kaatopaikalla voisi siis olla aika tavalla vähemmän väkeä, jos kaatopaikkalaisilla olisi oikeus, tai edes mahdollisuus, opiskella.
Luettuani tuon jutun aloin pohtia, mitä helkkaria olisi tehtävissä – slummeissa kävely kun ei kasvata muuta kuin slummissakävijöiden v-käyrää ja slummimatkanjärjestäjien lompakkoa. Blueskaava (E, A, H) menee todennäköisesti täälläkin siten, että jos et voi äänestää, olla tasa-arvoinen ja kouluttautua, niin se on soromnoo.
Reikäpäisen ajan jälkeen Kambodžassa on ollut monipuoluejärjestelmä. Toimivuudesta tai oikeudesta äänestää en osaa sanoa mitään, joskin kansanpuolue, kuningasmielinen puolue ja liberaalinen oppositio maasta näyttäisi löytyvän. Tosin viimeisen toimintaa kerrotaan hankaloitettavan. Kambodžassa ei myöskään haaskata puolta maan aivoresurssista sijoittelemalla naiset hellan ja nyrkin väliin, vaan 75 prosenttia naisista käy palkkatöissä. UNDP:n mukaan mm. Intian ja Pakistanin vastaava luku on vain 35 %.
Mutta se koulutus.
Toveri Pottin valtakaudella koulut ja yliopistot ensin suljettiin, sitten tuhottiin ja suuri osa opettajista sipaistiin reippahasti ilmavoimiin. Vasta 2000-luvulla huomattiin, että koulutus parantaa hyvinvointia. Tosin YK:n mukaan 68 % keskeyttää vieläkin koulun ennen yläkoulua.
Korkeakaan koulutus ei kokemukseni mukaan tee kenestäkään parempaa ihmistä, joskin koulutuksen puute näyttäisi vaikeuttavan niin yksilön kuin laajemmassa mittakaavassa yhteisön toimintaa. Enkä nyt puhu pelkästä hillosta, vaikka koulutuksella on huomattavasti (aiempaakin) suurempi merkitys taloudelliselle kasvulle (ks. Murray, 2004).
Suurin ilo koulutuksesta on meinaan se, että oppii ottamaan asioista selvää ja ei usko ihan kaikkia kovaäänisiä ja usein karismaattisia huuhaatyyppejä. Ylipäätään ajattelu, jopa looginen sellainen, ei ole paskempi kokemus.
Koulutus on varsinkin Aasian suunnalla käyntikortti, eli jos olet pystynyt myös suorittamaan minkä tahansa tutkinnon tai ylipäätään opiskellut jossakin jotakin, olet avannut jo pari porttia.
Ja jos kenellä tahansa olisi mahdollisuus opiskella, saisi yhteiskunta käyttöönsä suuren määrän aivoja. Suomi on tässä(kin) suhteessa varsin esimerkillinen maa – kuka tahansa voi kävellä pääsykokeisiin tai lähettää todistukset oppilaitokseen aloittaakseen uransa. Tai toisaalta kieltäytyä koulutuksesta; kukaan ei pakota opiskelemaan mitään.
Rantalan mainitsemalla kaatopaikalla voisi siis olla aika tavalla vähemmän väkeä, jos kaatopaikkalaisilla olisi oikeus, tai edes mahdollisuus, opiskella.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Nimimerkki Haista Itse
On tullut ihastuttua, vihastuttua, vedettyä hernehet nenähän tai riemastuttua. Siis lukiessani viimeisten viikkojen ajan erilaisia mielipidepalstoja poikien ja rouvan mentyä nukkumaan. Erityisesti olen ollut kiinnostunut siitä, onko kirjoittajalla ollut kardaania laittaa oma nimensä kirjoituksen perään.
Tuli ehkä hieman yllätyksettömästi huomattua, että kun voi sutaista 160 merkkiä, se näyttää olevan varsin useasti anonyymin tyypin pahan olon purkamista. Ei siinä mitään, tällaisen kanavan olemassaololla on varmasti hyviä puolia. Tosin nimettömänä kommentoiden ei koskaan tarvitse miettiä kolikon toista puolta tai ylipäätään sitä, onko heitetty väite totta. Todennäköisesti joku relativistipostmodernisti löytää näistä totuuksia (väärin saksanpoika, eihän relativistipostmerdenisteilla ole totuuksia, vaan erilaisia iloisilla adjektiiveillä väritettyjä tarinoita). Lehdet ja nettisaitit myös tekevät omasta sisällöstään mielenkiintoisempaa (lue: rahaa), kun yleisö voi lukea itse kirjoittamansa kommentin vaikkapa seuraavan päivän sanomalehdestä. Nostan muuten hattua kaikille niille, jotka ovat uskaltaneet laittaa tekstiviestipalstojen kommentteihin oman nimensä.
Mielipidekirjoitusten osalta näyttää usein olevan vaatimuksena oman nimen laittaminen jutun perään. Näissä selkeästi on jouduttu ainakin periaatteessa pohtimaan kolikon toista puolta, joskin tavoitteena on yleensä oman näkökulman pönkittäminen. Täältä löytyy todellisia helmiä; olkoon kyse sitten jokakeväisestä koirien skeidakeskustelusta tai kastanjapuita vilisevän alueen talouspolitiikasta. On varsin oikein, että sananvapaus toimii. Välillä kirjoittaja tekee itsestään sankarin paljastamalla epäoikeudenmukaisuuksia ja välillä liian vilkkaalla mielikuvituksella varustetun tahvon.
Vaikka tieteellinen julkaisutoiminta ei olekaan mielipidekirjoitusta, voisivat mielipidekirjoittajat lainata siitä ainakin joitakin perusperiaatteita argumentointiinsa.
Tieteellisen työn perimmäinen idea on, että julkaistaan maailman ihmisten käyttöön tutkimustuloksia. Julkaisuprosessi on avainsana, sillä se ainakin yleensä estää hyvin pitkälle huuhaan levittämisen. Tutkija käy työssään läpi aiempaa teoriapohjaa (kirjallisuus) mahdollisimman laajasti, tekee yleensä empiriisiä kokeita ymmärrettävällä tutkimusmenetelmällä ja saa aikaan jonkinlaisen aiempaa teoriaa tukevan tai aiempaa kumoavan tuloksen. Tulokset voivat olla yllättäviä, kuten esim. Harford (2010, 167-168) esittää lainatessaan taloustieteilijä Dahlia ja DellaVignaa.
Ajatellaanpa väkivaltaelokuvia. Suuri yleisö todennäköisesti pitää elokuvissa tapahtuvaa ihmisen silmitöntä mättämistä kieltämisen arvoisena, koska uskoo väkivaltaelokuvien lisäävään oikeaa katuväkivaltaa. Valitettavasti se ei vaan oikeasti näin mene. Dahl ja DellaVigna ovat osoittaneet, että kun elokuvissa on esitetty varsin totaalikarmivaa mättöä, väkivaltarikosten määrä vähentyy saman illan aikana ja väheneminen kestää seuraavaan aamuun. Kansankielellä sanottuna Yhdysvalloissa jää 175 pahoinpitelyä kadulla tapahtumatta per ilta kun väkivaltalaffat pyörivät.
Totuus onkin tarua – mielipiteitä - ihmeellisempää.
p.s. Kannatan siis erittäin vahvasti sitä, että lyhyet ja pitkät mielipiteet esitetään aina omalla nimellä – olivatpa ne sitten kannustusta tai kritiikkiä. Yhden kommentointikanavan kuitenkin toivon pysyvän aina anonyyminä. Koska olemme valinneet järjestelmäksemme demokratian, äänestyskoppi on ylivoimaisesti tärkein tapa ilmaista mielipiteensä. Anonyymisti.
p.s.s. Kuka tahansa voi lähettää käsikirjoituksensa (manuscript) tieteelliseen lehteen arvioitavaksi. Näissä lehdissä tutkimustuloksen arviointi suoritetaan anonyymisti vähintään kahden asiantuntijan voimin. Erittäin tasa-arvoista, sanoisin.
* Hardford, Tim (2010) Dear Undercover Economist, Abacus, Lontoo
Tuli ehkä hieman yllätyksettömästi huomattua, että kun voi sutaista 160 merkkiä, se näyttää olevan varsin useasti anonyymin tyypin pahan olon purkamista. Ei siinä mitään, tällaisen kanavan olemassaololla on varmasti hyviä puolia. Tosin nimettömänä kommentoiden ei koskaan tarvitse miettiä kolikon toista puolta tai ylipäätään sitä, onko heitetty väite totta. Todennäköisesti joku relativistipostmodernisti löytää näistä totuuksia (väärin saksanpoika, eihän relativistipostmerdenisteilla ole totuuksia, vaan erilaisia iloisilla adjektiiveillä väritettyjä tarinoita). Lehdet ja nettisaitit myös tekevät omasta sisällöstään mielenkiintoisempaa (lue: rahaa), kun yleisö voi lukea itse kirjoittamansa kommentin vaikkapa seuraavan päivän sanomalehdestä. Nostan muuten hattua kaikille niille, jotka ovat uskaltaneet laittaa tekstiviestipalstojen kommentteihin oman nimensä.
Mielipidekirjoitusten osalta näyttää usein olevan vaatimuksena oman nimen laittaminen jutun perään. Näissä selkeästi on jouduttu ainakin periaatteessa pohtimaan kolikon toista puolta, joskin tavoitteena on yleensä oman näkökulman pönkittäminen. Täältä löytyy todellisia helmiä; olkoon kyse sitten jokakeväisestä koirien skeidakeskustelusta tai kastanjapuita vilisevän alueen talouspolitiikasta. On varsin oikein, että sananvapaus toimii. Välillä kirjoittaja tekee itsestään sankarin paljastamalla epäoikeudenmukaisuuksia ja välillä liian vilkkaalla mielikuvituksella varustetun tahvon.
Vaikka tieteellinen julkaisutoiminta ei olekaan mielipidekirjoitusta, voisivat mielipidekirjoittajat lainata siitä ainakin joitakin perusperiaatteita argumentointiinsa.
Tieteellisen työn perimmäinen idea on, että julkaistaan maailman ihmisten käyttöön tutkimustuloksia. Julkaisuprosessi on avainsana, sillä se ainakin yleensä estää hyvin pitkälle huuhaan levittämisen. Tutkija käy työssään läpi aiempaa teoriapohjaa (kirjallisuus) mahdollisimman laajasti, tekee yleensä empiriisiä kokeita ymmärrettävällä tutkimusmenetelmällä ja saa aikaan jonkinlaisen aiempaa teoriaa tukevan tai aiempaa kumoavan tuloksen. Tulokset voivat olla yllättäviä, kuten esim. Harford (2010, 167-168) esittää lainatessaan taloustieteilijä Dahlia ja DellaVignaa.
Ajatellaanpa väkivaltaelokuvia. Suuri yleisö todennäköisesti pitää elokuvissa tapahtuvaa ihmisen silmitöntä mättämistä kieltämisen arvoisena, koska uskoo väkivaltaelokuvien lisäävään oikeaa katuväkivaltaa. Valitettavasti se ei vaan oikeasti näin mene. Dahl ja DellaVigna ovat osoittaneet, että kun elokuvissa on esitetty varsin totaalikarmivaa mättöä, väkivaltarikosten määrä vähentyy saman illan aikana ja väheneminen kestää seuraavaan aamuun. Kansankielellä sanottuna Yhdysvalloissa jää 175 pahoinpitelyä kadulla tapahtumatta per ilta kun väkivaltalaffat pyörivät.
Totuus onkin tarua – mielipiteitä - ihmeellisempää.
p.s. Kannatan siis erittäin vahvasti sitä, että lyhyet ja pitkät mielipiteet esitetään aina omalla nimellä – olivatpa ne sitten kannustusta tai kritiikkiä. Yhden kommentointikanavan kuitenkin toivon pysyvän aina anonyyminä. Koska olemme valinneet järjestelmäksemme demokratian, äänestyskoppi on ylivoimaisesti tärkein tapa ilmaista mielipiteensä. Anonyymisti.
p.s.s. Kuka tahansa voi lähettää käsikirjoituksensa (manuscript) tieteelliseen lehteen arvioitavaksi. Näissä lehdissä tutkimustuloksen arviointi suoritetaan anonyymisti vähintään kahden asiantuntijan voimin. Erittäin tasa-arvoista, sanoisin.
* Hardford, Tim (2010) Dear Undercover Economist, Abacus, Lontoo
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Sitä on niin monenlaista hernekeittoa
Liikkuessa maailmalla hieman normikeikkaa pidemmän ajan, toisensa kohtaavien turistien (aivan, turisti on aina turisti, vaikka itseään esim. travelleriksi kutsuisi) TOP 2 puheenaihetta ovat vatsan toiminta ja erilaiset ruuat. Mitä olen havainnut reissujeni aikana, tämä toimii mm. iästä, kansallisuudesta, uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta.
Kauhutarinat ensimmäisen osalta ovat jääneet – onnekseni – vähäiseksi, sillä käsidesin käyttö tappaa muutakin kuin sikainfluenssabakteereja. Myös hotellien mainostamia ooljuukäniit-buffetpöytiä, kansainvälisiä ketjuja ja ruokapaikkoja, jossa ei ole paikallisia syömässä, vältän parhaani mukaan.
Ruuan osalta todettakoon, että parhaimmat mätöt on tullut saatua paikallisissa ruokaloissa, katukeittiöissä sekä paikoissa, jotka ovat Open Your Mind-hengessä hieman virittäneet sitä tavallista puuroa. Ohessa on yksi resepti, jonka pari vuotta sitten kaverini laittoivat meikän toteuttamaan Heinolassa.
Otetaan pussillinen tai kaksi pakasteherneitä (osta halvimpia, ei niissä mitään eroja pakkauksen lisäksi ole) ja paiskataan ne kiehumaan pieneen, muttei liian pieneen vesimäärään noin 20 – 30 minuutiksi.
Heti tämän jälkeen varmistetaan, että kuohuviini on varmasti kylmässä.
Vatkaa pieni kupillinen kuohukermaa vaahdoksi.
Ota paistinpannu ja levitä vaikka paketillinen pekoniksi kutsuttavaa kuollutta sikaa kylmälle paistinpannulle, täräytä liesi päälle ja paista pekoni erittäin rapeiksi. Öljyä – tai jos äijä olet, niin voita – saapi käyttää paistamisessa. Paistamisen jälkeen pekonit talouspaperin päälle, jotta saadaan rasvaa pois. Kun liha on jäähtynyt, se pilkotaan veitsellä pieniksi paloiksi.
Sipaistaan keitetyt herneet liemineen tehosekoittajaan tai porataan se sauvasekoittajalla vihreäksi mössöksi. Sekaan kermaa/maitoa/vettä ulkonäön mukaan siten, että keitosta tulee keittoa. Puurot ja vellit jätetään muille. Keitto maustetaan timjamilla, pippurilla, suolalla ja pienellä määrällä sokeria. Tiedät maun olevan sitten kohdallaan, kun keitto maistuu hyvältä.
Kuuma keitto lapioidaan sopivalle määrälle lautasia, päälle laitetaan ruokalusikallinen kermavaahtoa ja kerman viereen sopiva määrä pekoninmurusia.
Juuri hetkeä ennen syömistä – kun annos siis on jo pöydässä syöjän nenän edessä - päälle kaadetaan hyvin vähän (ruokalusikallinen tai kaksi) kuohuvaa juomaa. Tapahtuu varsin hauska reaktio lautasella.
Hernekeitonkin voi tehdä monella tapaa. Ja tämän keiton hinta ei päätä huimaa – jos et halua ostaa Champagnen alueella tehtyä kuohuviiniä.
Kauhutarinat ensimmäisen osalta ovat jääneet – onnekseni – vähäiseksi, sillä käsidesin käyttö tappaa muutakin kuin sikainfluenssabakteereja. Myös hotellien mainostamia ooljuukäniit-buffetpöytiä, kansainvälisiä ketjuja ja ruokapaikkoja, jossa ei ole paikallisia syömässä, vältän parhaani mukaan.
Ruuan osalta todettakoon, että parhaimmat mätöt on tullut saatua paikallisissa ruokaloissa, katukeittiöissä sekä paikoissa, jotka ovat Open Your Mind-hengessä hieman virittäneet sitä tavallista puuroa. Ohessa on yksi resepti, jonka pari vuotta sitten kaverini laittoivat meikän toteuttamaan Heinolassa.
Otetaan pussillinen tai kaksi pakasteherneitä (osta halvimpia, ei niissä mitään eroja pakkauksen lisäksi ole) ja paiskataan ne kiehumaan pieneen, muttei liian pieneen vesimäärään noin 20 – 30 minuutiksi.
Heti tämän jälkeen varmistetaan, että kuohuviini on varmasti kylmässä.
Vatkaa pieni kupillinen kuohukermaa vaahdoksi.
Ota paistinpannu ja levitä vaikka paketillinen pekoniksi kutsuttavaa kuollutta sikaa kylmälle paistinpannulle, täräytä liesi päälle ja paista pekoni erittäin rapeiksi. Öljyä – tai jos äijä olet, niin voita – saapi käyttää paistamisessa. Paistamisen jälkeen pekonit talouspaperin päälle, jotta saadaan rasvaa pois. Kun liha on jäähtynyt, se pilkotaan veitsellä pieniksi paloiksi.
Sipaistaan keitetyt herneet liemineen tehosekoittajaan tai porataan se sauvasekoittajalla vihreäksi mössöksi. Sekaan kermaa/maitoa/vettä ulkonäön mukaan siten, että keitosta tulee keittoa. Puurot ja vellit jätetään muille. Keitto maustetaan timjamilla, pippurilla, suolalla ja pienellä määrällä sokeria. Tiedät maun olevan sitten kohdallaan, kun keitto maistuu hyvältä.
Kuuma keitto lapioidaan sopivalle määrälle lautasia, päälle laitetaan ruokalusikallinen kermavaahtoa ja kerman viereen sopiva määrä pekoninmurusia.
Juuri hetkeä ennen syömistä – kun annos siis on jo pöydässä syöjän nenän edessä - päälle kaadetaan hyvin vähän (ruokalusikallinen tai kaksi) kuohuvaa juomaa. Tapahtuu varsin hauska reaktio lautasella.
Hernekeitonkin voi tehdä monella tapaa. Ja tämän keiton hinta ei päätä huimaa – jos et halua ostaa Champagnen alueella tehtyä kuohuviiniä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
