En tiennyt aamulla airBalticin koneeseen noustessani, että 11 jälkeen aamupäivällä korjaan Riikassa ravintolan äänentoistoa. Tosin en nyt voi sanoa yleensäkään tietäväni paljoa, siksi mielelläni LUT:n käytävillä kyselen.
Riikaa pidetään ainakin mediassa Latvian totaalisen talouskriisin jälkeen melkoisena villinä läntenä. Tai villinä ja villinä, mutta spookyt diskurssianalyytikot voisivat todeta mediatekstejä tutkittuaan Latviassa luottokortteja höylättävän moneen kertaan, rahanvaihtajien laskevan aina väärin ja joka suhteessa turistin joutuvan ihan rehellisen linssiinviilauksen kohteeksi.
Joka tapauksessa osuin lounasaikaan paikalliseen folk-ravintolaan, jossa ruokalistaa tiedusteltuani sain merkillisen vastauksen. Tänään voi ruuan saaminen vähän kestää, kun äänentoisto ei toimi. No, harvemmin 11 aikaan aamulla nyt bändejäkään kehissä on muuta kuin selviämässä edellisillasta (ei ollut täällä), joten kysyin ihan pokerina, että voisinko jotenkin olla avuksi.
Kotipuolessa jos joku ulkomaanelävä, kuten täällä nyt olen, kysyisi, että voinko tulla korjaamaan tämän ravintolan äänentoistoa, niin ainakin ravintolan vahtimestarit, päälliköt, päälliköiden päälliköt, johtajat, johtajien johtajat ja STTV:n tarkastajat olisivat kantamassa meikää ulos epäilyttävänä henkilönä. Täällä vastaus oli kuitenkin mystinen. Kiitos, siitä olisi apua.
Olen viimeksi 12 vuotta sitten ollut työkseni tekemisissä PA-systeemien kanssa, joten hetki meni miettiessä kytkentöjä. Onneksi toki olen päässyt tohtori-kollegoideni kotona pitämään yllä taitojani, joten ihan umpihangesta ei tarvinnut lähteä liikkeelle. Vika ei ollut loppupelissä suuri (ainoastaan johtoihin - tai kaapeleihin - liittyviä tehtäviä) ja järjestelmä tuli korjattua. Ja pääsin syömään kalaa.
Unohdin sitten perinteisesti oman matkasalkkuni (Jack Bauer -keissi; kameran, osan lääkkeistä, hätävaradollarit, matkadokumentit jne) lounaspöytään. Tai oikeastaan sen alle. Havaitsin tämän pienen puutteen hotellilla illalla puoli viiden aikaan. Koska olin jälleen kerran luottanut median objektiivisuuteen (heh), ajattelin, että antaa laukun olla. Kyllä mm. kamera ja dollarit ovat kelvanneet jollekin alan miehelle tai naiselle.
Jotenkin kuitenkin löysin itseni kävelemästä kohti kyseistä lounaspaikkaa ja kävelin sisään kysymään laukkua, joka siis olisi diskurssianalyytikkojen mukaan pitänyt pölliä täällä jo pariin kertaan. Hokkuspokkus. Laukkuni oli odottamassa meikää noiden korjattujen pa-laitteiden päällä.
Kokemuksessani on mielenkiintoista seuraava. Sillä, että laukkuni oli tallessa, ei todennäköisesti ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin virittänyt ravintolan äänentoistoa. Lounaspaikassa vaan sattui olemaan silläkin hetkellä ja tuon hetken jälkeen rehellistä väkeä paikalla. Ja äänentoiston korjaaminen täysin vieraassa ympäristössä oli helkkarin mukavaa – se oli todellinen open your mind -kokemus.
p.s. Turistia muuten yritetään höynäyttää tavalla tai toisella lähes aina. Siksi, koska se on pelin henki.
perjantai 29. tammikuuta 2010
lauantai 23. tammikuuta 2010
Love-in!
Torstaina ja perjantaina LUT:ssa olivat koolla upeat, kaikkien suomalaisten yliopistojen viestinnäntekijät sekä keskeisimpiä tiedotusvälineiden vallanpitäjiä. Siis prosessinpyörittämisen kiistattomat asiantuntijat – viestinnäntekijöitähän me toki kaikki olemme.
Talvipäivillä myös sekin oli hienoa, että jo ihan perinteiseen tapaan VR osallistui ohjelmaamme todennäköisesti tarkoituksellisesti seisottamalla junia kiskoilla. Hyvää tässä on se, että LUT:n seminaarien avaajilla on jo valmiina kasa vitsejä aiheeseen liittyen, joten tuotteistettu tämäkin.
Pääsin myös itse veivaamaan Talvipäivillä setin LUT:n strategiasta. Kuten arvata saattaa, siitä tuli taas kerran sellainen juoppohullun päiväkirjan (Juha Vuorinen, uusin painos vuodelta 2010) tyyppinen esitys, vaikka toki ihan selvin päin kehissä olin. Se meinaan on niin, että kun kuulijaporukalla on kaikki inkkarit kanootissa ja yleisön viritystila varsin myönteinen, niin hallintojääräkin innostuu. Vaikka vetämään vähän normaalista poikkeavan esityksen.
Sain tähän innostumiseen hieman apujakin. Kuulin kautta rantain ennen esitystä, että eräs Talvipäivien asiantuntija oli todennut ”tuon olevan varmasti hallintojohtaja, kun se siltä näyttää”. Miltä hallintojohtajat näyttävät? Omat kollegani ovat varsin pelimannihenkisiä yliopistojen perälautoja ja olenko itsekin viimein – tai jo näin pian – alkanut tähän genreen kuulua. No, iltapäivällä kuitenkin paljastui, että hallintojohtajaksi luultiin Yliopistoviestinnän vuoden 2010 tunnustuspalkinnon saanutta Vesa Karvosta, melkoisen Separaattori-blogin pitäjää (http://separaattori.blogspot.com/).
Viestijöiden kanssa tuli sitten juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Mielenkiintoista oli jälleen kerran se, että kaupunkiamme kehuttiin estottomasti. Keskeisinä tekijöinä karjalaisen vieraanvaraisuuden ja elämänväristen tulokulmien lisäksi oli tietenkin erittäin upea pakkaskeli ja Kasinon miljöö sekä ruoka. Tuli kyllä yksi miinuskin, elikkä kauppojen ärsyttävän lyhyet aukioloajat – ilmeisesti lisämyynnille ei ole tarvetta.
Karjalaista karismaa toi tilaisuuteen myös Sari Kaasinen, tuo Värttinästä tunnettuuteen pompsahtanut tohtori. On valloittavaa, kun Kaasinen tulee ainoastaan kanteleen kanssa kehiin ilman minkäänlaisia teknisiä apuvälineitä ja ottaa suvereenisti ison tilan haltuun sanan täydessä merkityksessä. Siinä oli mukava todeta, että ”tällein meillä asiat tykätään hoitaa”.
Mutta osataan sitä reippaasti ja rock’n’roll-henkisesti elää muuallakin. Helsingin yliopiston mainio lehdistöpäällikkö, jonka kanssa myös pääsin illallistamaan, oli päässyt itsensä Walter de Campin haastattelemaksi (www.city.fi). Kysymys koski sitä, voiko opiskelija tulla erotetuksi, jos jää kiinni köyrimisestä tyhjässä luentosalissa. Vastauksena Nurro totesi ”Jos on tyhjä luentosali, niin eihän se ketään haittaa”. Juuri näin.
Talvipäivillä myös sekin oli hienoa, että jo ihan perinteiseen tapaan VR osallistui ohjelmaamme todennäköisesti tarkoituksellisesti seisottamalla junia kiskoilla. Hyvää tässä on se, että LUT:n seminaarien avaajilla on jo valmiina kasa vitsejä aiheeseen liittyen, joten tuotteistettu tämäkin.
Pääsin myös itse veivaamaan Talvipäivillä setin LUT:n strategiasta. Kuten arvata saattaa, siitä tuli taas kerran sellainen juoppohullun päiväkirjan (Juha Vuorinen, uusin painos vuodelta 2010) tyyppinen esitys, vaikka toki ihan selvin päin kehissä olin. Se meinaan on niin, että kun kuulijaporukalla on kaikki inkkarit kanootissa ja yleisön viritystila varsin myönteinen, niin hallintojääräkin innostuu. Vaikka vetämään vähän normaalista poikkeavan esityksen.
Sain tähän innostumiseen hieman apujakin. Kuulin kautta rantain ennen esitystä, että eräs Talvipäivien asiantuntija oli todennut ”tuon olevan varmasti hallintojohtaja, kun se siltä näyttää”. Miltä hallintojohtajat näyttävät? Omat kollegani ovat varsin pelimannihenkisiä yliopistojen perälautoja ja olenko itsekin viimein – tai jo näin pian – alkanut tähän genreen kuulua. No, iltapäivällä kuitenkin paljastui, että hallintojohtajaksi luultiin Yliopistoviestinnän vuoden 2010 tunnustuspalkinnon saanutta Vesa Karvosta, melkoisen Separaattori-blogin pitäjää (http://separaattori.blogspot.com/).
Viestijöiden kanssa tuli sitten juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Mielenkiintoista oli jälleen kerran se, että kaupunkiamme kehuttiin estottomasti. Keskeisinä tekijöinä karjalaisen vieraanvaraisuuden ja elämänväristen tulokulmien lisäksi oli tietenkin erittäin upea pakkaskeli ja Kasinon miljöö sekä ruoka. Tuli kyllä yksi miinuskin, elikkä kauppojen ärsyttävän lyhyet aukioloajat – ilmeisesti lisämyynnille ei ole tarvetta.
Karjalaista karismaa toi tilaisuuteen myös Sari Kaasinen, tuo Värttinästä tunnettuuteen pompsahtanut tohtori. On valloittavaa, kun Kaasinen tulee ainoastaan kanteleen kanssa kehiin ilman minkäänlaisia teknisiä apuvälineitä ja ottaa suvereenisti ison tilan haltuun sanan täydessä merkityksessä. Siinä oli mukava todeta, että ”tällein meillä asiat tykätään hoitaa”.
Mutta osataan sitä reippaasti ja rock’n’roll-henkisesti elää muuallakin. Helsingin yliopiston mainio lehdistöpäällikkö, jonka kanssa myös pääsin illallistamaan, oli päässyt itsensä Walter de Campin haastattelemaksi (www.city.fi). Kysymys koski sitä, voiko opiskelija tulla erotetuksi, jos jää kiinni köyrimisestä tyhjässä luentosalissa. Vastauksena Nurro totesi ”Jos on tyhjä luentosali, niin eihän se ketään haittaa”. Juuri näin.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Open your mind
Minäpä muistan, missä olin, kun Viivi Pumpanen valittiin Miss Suomeksi. Pesemässä alakerran WC:tä.
Viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina olen saanut tavata upeita tyyppejä. Perjantainakin toki uusiin ihmisiin törmäilin, joskin perjantai ei oikein sovi viikonlopun määritelmään.
Lauantaina olin pitkästä aikaa taas opettamassa kollegoideni, toveri Ikävalkon ja toveri Tervosen kanssa Yritystutkimuksen erityiskysymyksiä. Ihan siis LUT:n perusopiskelijoille (the ylioppilaat) suunnattu kurssi, joka nyt vaan veivataan intensiivikurssina kahtena viikonloppuna. Oli aivan mielettömän upea havaita, että kahdeksan jälkeen lauantaina aamulla luentosaliin suunnannut porukka oli vielä 15.45 täydessä vedossa. Valot kirkkaasti päällä. Kenttä hallussa. Releet messissä. Siitäkin huolimatta, että takana oli peräti kaksi lyhyttä taukoa koko päivän aikana.
Käännetään asia toisinpäin, elikkä katsotaanpa tätä toisesta näkövinkkelistä (heh, open your mind). a) PRKL, vain klo 10 – 14, mieluiten tiistai – torstai välisenä aikana opiskelijat tulevat paikalle ja b) pipot silmillä ne salissa istuu ja surffailevat netissä.
On täysin absurdi ja meidän vanhempien tiedeyhteisön entiseen virkamiesuraan jumittuneiden jäärien näkemys, että (ainakin ne valot päällä olevat) opiskelijat eivät tulisi paikalle kuin meille parhaiten sopivina aikoina. En toki tällä tarkoita, että kaikki viikonloput oltaisiin poissa kotoa lavalla paremman maailman puolesta taistelemassa, mutta selityksenä ”parhaiten sopivat ajat” eivät mene ainakaan mulle enää läpi. Se kun on ihan meistä itsestämme kiinni, miten ja milloin homma saadaan pyörimään. Toki samaan hengenvetoon lisäisin, että yleisesti kaikilla suomalaisilla yliopisto-opiskelijoilla voisi olla hieman enemmän myös velvollisuuksia, hehee.
Pipot silmillä joo… itse kun veivailin vielä pari vuotta sitten parinsadanhengen peruskursseja, niin kyllähän saleissa muutamia pipopäitä housut lähes nilkoissa tekstiviestejä lähetteli. Syystä tai toisesta ainakin LUT:ssa onnistutaan siinä, että vaikka persoonallisuus opiskelijoissa säilyy vahvana, niin perusteet kalustetuissa huoneessa liikkumiselle omaksutaan hyvin ennen valmistumista. Näin ainakin voisin lauantaisen perusteella taas todeta. Osansa voi olla myös evoluutiolla…
Toinen upea kohtaaminen tapahtui tänään Savossa, Mikkelissä. Mummoni oli tavannut käsittääkseni yli vuosi sitten lappeenrantalaisen kaiffan ja viimekin onnistuimme yhyttämään aikataulumme samaan paikkaan. Täytyy todeta, että kylläpä oli positiivinen ja sanan täydessä merkityksessä gentlemanni tupsahtanut Karjalasta Savoon. Eli mikään lipevä kaveri, vaan sellainen rehellinen äijä.
Oletan, että hänkin on matkallaan kohdannut kaikenlaista tiukempaakin vääntöä välillä, mutta asenne elämänmenoon oli mieletön. Mistä näitä peruspositiivisia veivaajia (siis niitä, jotka eivät halua valittaa mm. kaikesta) oikein löytyy? Ilmeisesti Lappeenrannasta, heh. Mutta joka tapauksessa – mummolle ja gentelemannille terveisiä!
p.s. valittajat todennäköisesti toteavat, että opiskelijoiden kehumisella saksanpoika haluaa vaan lisää palkkaa paremman palautteen muodossa (meillä on pirun positiivinen kannustinjärjestelmä – olemisesta ei makseta). Väärin, taas kerran. Tästä ei tule meikälle hilloa.
Viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina olen saanut tavata upeita tyyppejä. Perjantainakin toki uusiin ihmisiin törmäilin, joskin perjantai ei oikein sovi viikonlopun määritelmään.
Lauantaina olin pitkästä aikaa taas opettamassa kollegoideni, toveri Ikävalkon ja toveri Tervosen kanssa Yritystutkimuksen erityiskysymyksiä. Ihan siis LUT:n perusopiskelijoille (the ylioppilaat) suunnattu kurssi, joka nyt vaan veivataan intensiivikurssina kahtena viikonloppuna. Oli aivan mielettömän upea havaita, että kahdeksan jälkeen lauantaina aamulla luentosaliin suunnannut porukka oli vielä 15.45 täydessä vedossa. Valot kirkkaasti päällä. Kenttä hallussa. Releet messissä. Siitäkin huolimatta, että takana oli peräti kaksi lyhyttä taukoa koko päivän aikana.
Käännetään asia toisinpäin, elikkä katsotaanpa tätä toisesta näkövinkkelistä (heh, open your mind). a) PRKL, vain klo 10 – 14, mieluiten tiistai – torstai välisenä aikana opiskelijat tulevat paikalle ja b) pipot silmillä ne salissa istuu ja surffailevat netissä.
On täysin absurdi ja meidän vanhempien tiedeyhteisön entiseen virkamiesuraan jumittuneiden jäärien näkemys, että (ainakin ne valot päällä olevat) opiskelijat eivät tulisi paikalle kuin meille parhaiten sopivina aikoina. En toki tällä tarkoita, että kaikki viikonloput oltaisiin poissa kotoa lavalla paremman maailman puolesta taistelemassa, mutta selityksenä ”parhaiten sopivat ajat” eivät mene ainakaan mulle enää läpi. Se kun on ihan meistä itsestämme kiinni, miten ja milloin homma saadaan pyörimään. Toki samaan hengenvetoon lisäisin, että yleisesti kaikilla suomalaisilla yliopisto-opiskelijoilla voisi olla hieman enemmän myös velvollisuuksia, hehee.
Pipot silmillä joo… itse kun veivailin vielä pari vuotta sitten parinsadanhengen peruskursseja, niin kyllähän saleissa muutamia pipopäitä housut lähes nilkoissa tekstiviestejä lähetteli. Syystä tai toisesta ainakin LUT:ssa onnistutaan siinä, että vaikka persoonallisuus opiskelijoissa säilyy vahvana, niin perusteet kalustetuissa huoneessa liikkumiselle omaksutaan hyvin ennen valmistumista. Näin ainakin voisin lauantaisen perusteella taas todeta. Osansa voi olla myös evoluutiolla…
Toinen upea kohtaaminen tapahtui tänään Savossa, Mikkelissä. Mummoni oli tavannut käsittääkseni yli vuosi sitten lappeenrantalaisen kaiffan ja viimekin onnistuimme yhyttämään aikataulumme samaan paikkaan. Täytyy todeta, että kylläpä oli positiivinen ja sanan täydessä merkityksessä gentlemanni tupsahtanut Karjalasta Savoon. Eli mikään lipevä kaveri, vaan sellainen rehellinen äijä.
Oletan, että hänkin on matkallaan kohdannut kaikenlaista tiukempaakin vääntöä välillä, mutta asenne elämänmenoon oli mieletön. Mistä näitä peruspositiivisia veivaajia (siis niitä, jotka eivät halua valittaa mm. kaikesta) oikein löytyy? Ilmeisesti Lappeenrannasta, heh. Mutta joka tapauksessa – mummolle ja gentelemannille terveisiä!
p.s. valittajat todennäköisesti toteavat, että opiskelijoiden kehumisella saksanpoika haluaa vaan lisää palkkaa paremman palautteen muodossa (meillä on pirun positiivinen kannustinjärjestelmä – olemisesta ei makseta). Väärin, taas kerran. Tästä ei tule meikälle hilloa.
lauantai 9. tammikuuta 2010
Autokauppiaillakin menee hyvin
Vuosi on alkanut itselläni varsin hyvin. Siitäkin huolimatta, että vauhtia piisaa konttorirotalla vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmin, palellutin itsekin työkeikalla flunssaiseksi ja uutiset Etelä-Suomesta ovat olleet karmivia.
Syksyn jälkeen on jotenkin alkanut löytyä rock’n’roll-henkistä työotetta takaisin. Tällöin ainakin itse osun useammin maaliin ja työni on tuottavampaa verrattuna pakkopuurtamiseen. Mukavinta on kuitenkin ollut se tosiasia, että kysellessäni LUT:n käytävillä ”kuin on vuosi lähtenyt käyntiin” -kysymystä, vastaus on varsin usein ollut samankaltainen kuin meikällä. Hieno juttu!
Hyvään meininkiin liittyen olen pohtinut, miten paljon fiilis on kiinni siitä, mitä itse tekee asialle ja miten hommaan asennoituu. Ympäristölle kun harvemmin voi yhtään mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä. Jos on pakkasta perkeleesti kolme viikkoa peräkkäin, niin sitten sitä vaan on (no, airBalticila pääsee lämpimään nopeasti). Tai kun viranomaisten määräämät joskus karmivia työmääriä aiheuttavat DL:t painavat päälle, niin ne painavat päälle. Mutta kun tarkasteluun tulee se oma tekeminen ja asenne…
…viikolla maakunnan identiteetinrakentajassa oli pariin otteeseen juttua autokauppiaista. Huomioni kiinnittyi niissä ongelmiin, joita nostettiin joko haastateltavan, toimittajan tai molempien toimesta. Vaikka myynti on kasvussa, autoja ei kuitenkaan tahdo mennä kaupaksi riittävästi monenmoisten syiden vuoksi.
Jouduin viimeinkin antamaan periksi päätyen hankkimaan isompaa, dieseliä käyttävää autoa. Matkustajien ja mukana kulkevan romun määrä kun kasvaa lähes eksponentiaalisesti, niin hyvin palvellut lähes 300 000 kilometriä kulkenut pieni ruotsalainen oli myytävä. Päätimme rouvan kanssa poikkeuksellisesti tukea maahantuonnin sijasta maakunnan autokauppoja (ehkä olimme myös vähän laiskoja) ja lokakuun lopussa lähdimme etsimään mustaa ruumisautomallista myllyä. Käytettyä, sellaista vähintään neljä vuotta vanhaa kinneriä.
Pyysimme kahta merkkiliikettä etsimään joko mustaa arkkumallista ruotsalaista, pahasti mainettaan kolhinutta mustaa kiesiä tai sitten mustaa perussaksalaista kolmikirjaimista perheautoa. Totesimme kauppiaille, että auto saa myös hyvin mielellään olla käytetty tuontiversio. Näissä varustetaso on meinaan Suomen autoverokohtelusta johtuen aika tavalla karvanoppaversioita parempi. Tai mielestäni lisävarusteeksi mainostettu koristelista ei oikein ole lisävaruste. Tarjouksia luvattiin kummastakin firmasta lähettää ja yhteydessä olla.
Hiljaista on lokakuun jälkeen ollut. Helpompi on ilmeisesti todeta, että autot eivät mene kaupaksi. Tai sitten menee niin hyvin kaupaksi, että ei tarvitse myydä mitään. Toisaalta saatoin olla harmaa virttynyt talvitakki päällä sen verran persaukisen näköinen heebo (tai tiesivät, että olen), että katsoivat paremmaksi olla lähettämättä mitään. Joulukuussa sitten käämini paloi myyntitykkeihin, ja jouluaattona maksoin etumaksun erääseen saksalaiseen autokauppaan. Mikkeliläinen hakupalvelu Toivakainen on juuri ajamassa autoa kohti Suomea.
Vuosi näyttää meikälle paremmalta myös paikallisten autokauppiaiden vuoksi. Kiitän tässä aidosti kauppiaita siitä, että nyt perheemme lainakuorma ei kasva niin paljoa kuin odotimme. Käytetty tuontiauto kun tuli joitakin tuhansia euroja halvemmaksi.
Aurinkoista viikonloppua.
p.s. Pohdin tässä, että onko se hyvä, jos pitkään menee hyvin
p.p.s Yksikään E-S:n haastattelemista autokauppiasta ei luvannut tehdä meikälle tarjousta :-)
Syksyn jälkeen on jotenkin alkanut löytyä rock’n’roll-henkistä työotetta takaisin. Tällöin ainakin itse osun useammin maaliin ja työni on tuottavampaa verrattuna pakkopuurtamiseen. Mukavinta on kuitenkin ollut se tosiasia, että kysellessäni LUT:n käytävillä ”kuin on vuosi lähtenyt käyntiin” -kysymystä, vastaus on varsin usein ollut samankaltainen kuin meikällä. Hieno juttu!
Hyvään meininkiin liittyen olen pohtinut, miten paljon fiilis on kiinni siitä, mitä itse tekee asialle ja miten hommaan asennoituu. Ympäristölle kun harvemmin voi yhtään mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä. Jos on pakkasta perkeleesti kolme viikkoa peräkkäin, niin sitten sitä vaan on (no, airBalticila pääsee lämpimään nopeasti). Tai kun viranomaisten määräämät joskus karmivia työmääriä aiheuttavat DL:t painavat päälle, niin ne painavat päälle. Mutta kun tarkasteluun tulee se oma tekeminen ja asenne…
…viikolla maakunnan identiteetinrakentajassa oli pariin otteeseen juttua autokauppiaista. Huomioni kiinnittyi niissä ongelmiin, joita nostettiin joko haastateltavan, toimittajan tai molempien toimesta. Vaikka myynti on kasvussa, autoja ei kuitenkaan tahdo mennä kaupaksi riittävästi monenmoisten syiden vuoksi.
Jouduin viimeinkin antamaan periksi päätyen hankkimaan isompaa, dieseliä käyttävää autoa. Matkustajien ja mukana kulkevan romun määrä kun kasvaa lähes eksponentiaalisesti, niin hyvin palvellut lähes 300 000 kilometriä kulkenut pieni ruotsalainen oli myytävä. Päätimme rouvan kanssa poikkeuksellisesti tukea maahantuonnin sijasta maakunnan autokauppoja (ehkä olimme myös vähän laiskoja) ja lokakuun lopussa lähdimme etsimään mustaa ruumisautomallista myllyä. Käytettyä, sellaista vähintään neljä vuotta vanhaa kinneriä.
Pyysimme kahta merkkiliikettä etsimään joko mustaa arkkumallista ruotsalaista, pahasti mainettaan kolhinutta mustaa kiesiä tai sitten mustaa perussaksalaista kolmikirjaimista perheautoa. Totesimme kauppiaille, että auto saa myös hyvin mielellään olla käytetty tuontiversio. Näissä varustetaso on meinaan Suomen autoverokohtelusta johtuen aika tavalla karvanoppaversioita parempi. Tai mielestäni lisävarusteeksi mainostettu koristelista ei oikein ole lisävaruste. Tarjouksia luvattiin kummastakin firmasta lähettää ja yhteydessä olla.
Hiljaista on lokakuun jälkeen ollut. Helpompi on ilmeisesti todeta, että autot eivät mene kaupaksi. Tai sitten menee niin hyvin kaupaksi, että ei tarvitse myydä mitään. Toisaalta saatoin olla harmaa virttynyt talvitakki päällä sen verran persaukisen näköinen heebo (tai tiesivät, että olen), että katsoivat paremmaksi olla lähettämättä mitään. Joulukuussa sitten käämini paloi myyntitykkeihin, ja jouluaattona maksoin etumaksun erääseen saksalaiseen autokauppaan. Mikkeliläinen hakupalvelu Toivakainen on juuri ajamassa autoa kohti Suomea.
Vuosi näyttää meikälle paremmalta myös paikallisten autokauppiaiden vuoksi. Kiitän tässä aidosti kauppiaita siitä, että nyt perheemme lainakuorma ei kasva niin paljoa kuin odotimme. Käytetty tuontiauto kun tuli joitakin tuhansia euroja halvemmaksi.
Aurinkoista viikonloppua.
p.s. Pohdin tässä, että onko se hyvä, jos pitkään menee hyvin
p.p.s Yksikään E-S:n haastattelemista autokauppiasta ei luvannut tehdä meikälle tarjousta :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
