perjantai 30. syyskuuta 2011

220 000 asiaa paremmin työpaikalla?

Poikkeuksellisen täysipäinen entinen työkaverini laittoi viestiä Järvenpäästä. Keskustelun lomassa kaveri kertoi vaihtaneensa täysin uuteen, vauhdikkaasti kasvavaan firmaan. Tämä varsin ahkera kaveri sanoi viihtyvänsä kovasti töissään – käsittääkseni paremmin kuin koskaan aiemmin. Työtehtäviä hän kuvasi mainiosti toteamalla, että päähommien lisäksi on sitten kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan.

Paperilla firman ja erityisesti henkilöstöpolitiikan saa pyörimään helposti. Eihän se ole kuin suunnittelee, organisoi, toteuttaa ja valvoo. Jokainen, joka on vähääkään työelämässä ollut, tietää, että näinhän se ei kuitenkaan tosiasiassa mene. Missä vähääkään vanhemmassa ja suuremmassa firmassa koko porukka intomielisesti juoksee tekemään yhteen suuntaan sitä kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan? Kyllä se kuvitelma ehkä on paremminkin niin, että asiakkaat ovat väärässä, johto hanurista, kilpailijat epärehellisiä ja työntekijät tekee mitä sattuu. Ehkä suurista yrityksistä NASA ja CERN saattaisivat olla lähimpänä pk-firmaa.

Maatessani kuusi päivää sananmukaisesti letkuissa oli aikaa ajatella, tätäkin. Mikä saa kompaktin kokoisen firman tyypit viihtymään firmassa? Päädyin höyryissä siihen, että selitystä voitaneen hakea firman iästä, koosta, siihen valikoituneesta porukasta, vapaudesta tavoitteen saavuttamisen suhteen ja tavasta viestiä.

Kun samanmieliset tyypit perustavat uuden firman syystä tai toisesta, todennäköisesti heillä keskenään on suhteellisen – toki ei täysin – samankaltainen kuva siitä, miten maailma makaa ja miten asioita pitäisi hoitaa. Todennäköisesti liksat ovat myös kohdallaan, elikkä kun tekee enemmän töitä, myös liksaa tulee – tai voi myöhemmin tulla – enemmän. Samoin työ lienee jollakin tapaa merkityksellistä porukoille – tai sitten osa tekee vaan päivätyönsä hillon vuoksi ja lähtee tyytyväisenä kotiin harrastamaan jotakin muuta mielenkiintoista. Ja tämä ei häiritse intomielistä työmyyräporukkaa. Ja kun porukka mahtuu vaikkapa yhteen isoon maisemakonttoriin, kahvia juodaan samaan aikaan ja varmasti joskus vetäistään kunnon ohrapirtelösoositkin porukalla, tietoa kulkee. Ainakin väärinymmärrysten määrä vähenee, kun tunnetaan porukat. Ja kun ollaan kasvuvaiheessa, ei firmaa ole tarvinnut edes saneerata kertaakaan. Aika yksinkertaista selitystä.

Väittäisin kuitenkin ilman minkäänlaista dataa, että suurin tekijä lienee vapaus valita tavat tehdä työnsä – tai kääntäen byrokratian vähyys.

Kun porukkaa on vähän, niin luottamus toisiin ja toisten osaamisen sekä työtapoihin lienee suurempi. En yhtään tiedä kyseisen kaverini työaikoja, joskin veikkaisin, että tuossa firmassa ei ole kellokalleja tai työnantaja- tai ay-aktiivipellejä vahtimassa tarkasti töihin tulemisia ja menemisiä. Ehkä siellä riittää, että tulee tehneeksi työnsä. Ja samoin jos päivällä tekee mieli vaikka pelata tunti porukalla salibändyä, se kenties onnistuu ilman työnantajan ja pääluottamusmiesten välisiä neuvotteluja.

Mikä sitten estää isoa firmaa, sanotaan nyt vaikka 1000 tai 10 000 hengen yliopistoa toimimasta samalla tavoin?

Ei mikään.

Tai ehkäpä se, ettemme suuren koon ja byrokraattisten työskentelytapojemme vuoksi oikein tunne toisiamme tai tiedä tekemisiämme. Tähän todennäköisesti auttaisi se, että höllättäisiin byrokratiaa ja keskusteltaisiin entistä enemmän ruåtsalaiseen tapaan.

Tosin olisihan se aika rajua, jos joutuisi menemään vieraampaan kahvipöytään, tervehtimään tuntemattomampiakin työkavereita, vähentämällä aiheetonta v#¤#”t¤lua omissa pikkupiireissä ja aloittamalla keskustelu vaikka positiivisesti…

Ihmeisiin en usko, mutta jospa vaikka kukin tahoillamme parannettaisiin omaa työpaikkaa vain yhdellä pienellä asialla päivässä. Toisin sanoen, jos jokainen LUT:n tiedeyhteisön henkilökuntaan kuuluva tekisi yhden asian päivässä edes himpun verran paremmin kuin aiemmin, meillä olisi 30.9.2012 noin 220 000 asiaa yliopistolla paremmin. Ja meikästä 220 000 asiaa paremmin työpaikalla on aika paljon. Ja se ei riipu mistään muusta kuin siitä, että aletaan tekemään pieniä asioita eri tavalla.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Äärimmäisistä tapahtumista selviämisestä

Mitä jos verottaja alkaisi verottaa vapaa-ajasta? Mitä jos energian hinta laskisi 90 %? Mitä jos olisimme uskoneet IBM:n Wilsonin kommenttiin siitä, että maailmaan riittää viisi tietokonetta? Mitä jos pari matkustajakonetta laskeutuisi pisnesmiesten pilvenpiirtäjiin?

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos on julkaissut ennakoivasta malliyhteiskunnasta raportin. Otsikko on niin blingblingiä, joskin raporttia selaillessa tuli kiinnitettyä huomiota ääritapahtumien käsitteeseen. Nämähän ovat yksittäisinä melko epätodennäköisiä, joskin jonkinmoista äärimmäistä tapahtumaa esiintyy melko usein, kun ”sitä on niin monenlaista ääritapahtumaa”.

Äärimmäisiä tapahtumia käsitteli myös perjantaihin Talouselämä. Keskeinen ajatus on, että miten organisaatio – tai miksei myös yhteiskunta tai yksilö – voisi menestyä epävarmoina aikoina.

Erityisesti poliitikot, johtavassa asemassa olevat henkilöt, nimettömät nettikirjoittelijat ja analyytikot eri firmoissa syyllistyvät melkoiseen itsepetokseen, kun kuvittelevat kuivaa kautta aina seuraavan sadekauden. Tai sateen jälkeen tulevan aina auringonpaisteen. Tai pystyvänsä tekemään paremman päätöksen odottamalla epävarmuuden häviämistä tai unohtamalla mm. kaikki faktat.

Kyllä sateen jälkeen voi sataa lisää ja paistaakin voi pitkään.

On totaalista potaskaa päättäjiltä, mikäli hautaudutaan äärimmäisissä tapahtumissa poteroihin odottamaan parempia aikoja eikä uskalleta tehdä päätöksiä edes sillä vähäisellä, mutta todennäköisesti riittävällä, informaatiolla. Hurjimmat ”päättäjät” perustavat tässä kohdin työryhmiä, jotka sitten jo raunioidenkin sammaloitua esittävät pölyttyneen muistionsa asian ratkaisemiksi.

Yksinkertaisinta olisi hyödyntää Talouselämänkin korostamaa kyselyä, kuuntelua ja ajattelua. Elikkä päättäjät voisivat joskus liikkua enemmän ajan kanssa eturintaman taistelijoiden joukossa kyselemässä ja kuuntelemassa. Samoin eturintaman taistelijat voisivat joskus avata suunsa ajan kanssa päättäjille keskustellen ja kuullen. Kun molemmat kyselisivät ja kuuntelisivat, joku saattaisi ajatellakin, heh. Niin ja myös oman organisaation ulkopuolella on todennäköisesti ihan fiksuja ihmisiä, joiden kanssa kannattaa keskustella, joita kannattaa kuunnella ja tämän jälkeen vaikka edes hieman ajatella.

Kilpailuedun näkökulmasta asemien valtaaminen kun on helpompaa silloin kun kilpailijalla on rivit totaalisen sekaisin.

Ja jotkut asiat ovat sitten sellaisia, että ne eivät ole millään tavalla äärimmäisiä tai yllättäviä.

OKM julkistaa ensi kuun alkupuolella yli 100 miljoonan euron leikkauslistat koskien kaikkia suomalaisia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Ne yliopistot ja ammattikorkeakoulut, joissa on uskallettu lähteä ajoissa yhdessä riittävän kovaan (eteenpäin)juoksuun, eivät todennäköisesti pääse kertomaan saneerauksista.

p.s. Vai olisiko tämän jutun äärimmäinen tapahtuma se, maailmasta tulisi täysin suunniteltavissa oleva? Ei, sehän kuulostaa pähkähullulta.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Poikien Mummo

Viimeisen 11 vuoden ajan meikällä on ollut tapana liittyä joko viikoksi tai pidennetyksi viikonlopuksi ns. äijien reissulle. Isäni ja hänen kaveripiirinsä ovat ruskaretkeilleet ja matkalla on ollut paikka tai kaksi vapaana. Tästä bloggasinkin mm. viime- ja edellisvuonna.

Tänä vuonna ei kuitenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Todella hurjan työntäyteinen syksy on ollut taustalla. Pojat vielä viikolla sairastuivat vuoronperään nuhakuumeeseen, joka kuulemma kestää noin viikon. Siitäkös riemu repesi.

Meikä supermiehenä toki hoiti osuutensa lastenhoidosta ja survoi sitten pikkutunneilla töitä eteenpäin. Helkkarin suuri virhe, taas kerran. Unta kaipaamattomia supermiehiä kun taitaa majailla vain hautausmailla, ja palkkioksi sain sitten itsekin saman taudin torstaina.

On viimeksi tullut oltua kunnollisessa kuumeessa vuosia sitten. Meikällä kun tämä ruumiinlämpö on 34-35 asteen paikkeilla normaalisti (josta joskus lääkärini totesi, että tuo ei ole ruumiinlämpö vaan ruumiin lämpö), niin tuollaiset 38 astetta saa aikaan todella psykedeelisen tunnelman. Jos olisin elänyt nuoruuttani peace and vegetable -tyyppisten hippien keskellä, porukka olisi varmasti luullut meikän päässeen tapaamaan timanttien kanssa taivaalla heiluvaa Lycy-nimistä seireeniä.

Ja jotta kulmakerroin olisi riittävä, perheen rouva on parhaillaan maailmalla, heh.

Ilmassa on siis totaalikatastrofin ainekset – mutta kun ei ole. Vaikka tätäkin naputtelen puoli-zombina, tilanne on hallussa. Ei, ei omasta ansiostani, vaan siksi, että poikien mummo – tuttavallisesti äitini – pääsi ottamaan ilmatilan suvereenisti haltuun. Pojat virkistyivät silmissä, meikä pääsee vällyjen alla palauttamaan lämpöä takaisin ruumiin lämmöksi ja mummonkin akut näyttävät olevan hyvin ladattuja. Kiitokset!

Mitä maailma olisikaan ilman mummoja? Todennäköisesti varsin surkea paikka elää ja olla.

p.s. Ensi syksynä pojat pääsevät taas ruskaretkelle. Siitä pitää pitää huolta. Ja se onnistuu, kun pitää itsestään huolta.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Kyllä se kärpänen lantakasan ihan itse valitsee.

Aina sillointällöin me lappeenrantalaiset – ja todennäköisesti muutkin vastaavankokoisten kaupunkien asukit – vertaamme itseämme Tampereeseen, Suomen Manchesteriin, kotimaiseen Shangri La:hamme. Tosin sillä erolla, että Tampesteri ei ole fiktiota. Kaupunki näyttää vetävän puoleensa opiskelijoita, yrityksiä, perheitä, eläkeläisiä, halpalentoyhtiöitä, yksityisen sektorin vuokraamia nostokurkia ja niin edelleen.

Mikään ei vedä vertoja empirismille ja päätin sitten lähteä pariksi päiväksi kävelemään ja katselemaan etnografisesti Tamperetta perheen kanssa vertaillen sitä kotikaupunkiini, Lappeenrantaan. Koko kierroksen ajan pohdin, miten me Lappeenrannassa voisimme pistää paremmaksi. Tosin itkukarjalaisena minun olisi pitänyt keksiä koko viikonloppu selityksiä sille, miksi meistä ei koskaan voi tulla yhtään mitään samanlaista. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Kolme asiaa pisti erityisesti silmääni onnistumisista. Aito kansainvälisyys. Yrittäjyys. Edes jonkinmoinen vapaus olla oma itsensä.

Tampereella kävellessä ei voi välttyä huomaamasta, että kylään on muuttanut pysyvästi porukkaa laajalti ympäri Suomea sekä vähän laajemminkin. Ja tällä laajemmalla tarkoitan muutakin kuin pataljoonaa venäläisiä ja paria Itä-Euroopasta tupsahtanutta ammattilaista kadunkulmiin. Nämä varsin asiallisenoloiset kansainväliset vahvistukset näyttävät myös ainakin jollain tapaa integroituneen kaupunkiin: duunareina, puolisoina tai turisteina. Ajattelin vasta huomenna hommata paikallislehden – olettaisin, että siellä ei the estareissa kirjoitella nimettömänä tangentin suuntaan lähteviä kommentteja läpeensä pahoista ulkomaalaisista.

Tässä Gallialaiskylässä näyttää olevan runsaasti stockmanneja, abc-asemia, prismoja, citymarketteja, henkkamaukkoja ja muuta ketjusälää. Kuten on toki lähes kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa. On kuitenkin varsin opettavaista havaita, että täälläkään ketjut eivät ole olleet pienten liikkeiden jyrääjiä. Näyttävät olevan mukavasti sulassa sovussa männyn ja sienen tapaan, elikkä pientä puotia riittää rajusti isojen vieressä ja asiakkaitakin pyörii jonoksi asti.

Tämä muuten siitäkin huolimatta, että keskustan ulkopuolelle on rakennettu järkyttävän kokoisia ajatuspuistoja, sellaisia ideaparkkeja. Olisikohan niin, että täällä lännemmässä ei pidetä liian usein sumuvaloja päällä ja olla niin mustavalkoisia kuin meillä. Ehkä mielipidepalstakirjoittelijat ovatkin esittäneet, että keskustaa ja keskustan ulkopuolta voi kehittää samanaikaisesti?

Ja sitten tuo vapaus olla oma itsensä. Kun kävelee vaikkapa vain Hämeenkadun päästä päähän pariin kertaan, näkee kaikenlaista. Jos olisin ollut nuori 1970-luvulla, olisin kuvannut tätä kaupunkia todennäköisesti termillä punk & business combined. Jos näkisin omassa kotikaupungissani jonkun pukeutuneen kullanvärisiin… kai jonkinmoisiin housuihin (kalsareilta ne minusta näyttivät), pelkäisin aidosti hänen puolestaan. Täällä taas seuraava kadunkulma tarjosi jotain vielä mystisempää.

Kaupunki on ihmistensä näköinen ja oloinen. Tai kieli poskessa voisi sanoa, että kyllä se kärpänen itse lantakasansa valitsee. Olisi muuten mukavaa pyytää jokin puhtaasti tamperelaistunut tyyppi viikonlopuksi Lappeenrantaan ja saada selville hänen kokemuksiaan. Veikkaan, että hän yllättyisi positiivisesti jostakin meille itsestäänselvyydestä.

p.s. Ei täälläkään toki kaikki auvoista ole. Viime yönä tuossa aivan huudseilla pysäytettiin joku denso autoilija ampumalla renkaisiin, kaduilla tupakka tuoksahti useamman kerran varsin vaniljaiselle ja liian moni zombiksi muuttunut ihminen oli dokannut aivonsa pihalle.
p.p.s Alle oleva kiinalainen ravintola oli varsin mainio keksintö. Tai siis tuohan näyttää positiivisesti viritetyltä yöruokalalta, johon kyllä porukkaa painoi sisään rajusti myös keskellä päivää.

torstai 1. syyskuuta 2011

Minun Betonini

”Yliopistot ovat täynnä toivoa”, lausahti eräs ajattelija jokunen vuosi sitten. Ei, se ei ollut the Separaattori, joka olisi kirjoittanut henkisesti kanssaihmisiään tukevasta ja fyysisesti tukevasta Toivosta.

Näin syksyllä jokainen vähääkään evoluutiosta kuullut voi allekirjoittaa lauseen ”Yliopistot ovat täynnä toivoa” nähdessään uusien opiskelijoiden saapuvan yliopiston käytäville. Me saimme tiedeyhteisöömme tasan 750 kovatasoista uutta nuorta ympäri Suomea ja suurta maailmaa. Siitäkin huolimatta, että LUT yhtenä ensimmäisistä yliopistoista otti käyttöönsä julkista polemiikkia aiheuttaneet EU:n ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut.

Tai ehkäpä juuri sen ansiosta – hyvästä kannattaa maksaa.

Tänä vuonna käytävillämme liikkuu aiempaakin enemmän porukkaa, sillä Skinnarilan kampukselle siirtää toimintansa myös Saimaan ammattikorkeakoulu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yliopisto-opiskelijoiden lisäksi käytävillä törmää mm. amk-insinööri-, tradenomi- ja myöhemmin vaikkapa - kuulemani mukaan koneteekkareiden ihailemiin - sairaanhoitajaopiskelijoihin. Ja ammattikorkeakoulun henkilökuntaan. Väriä ja elämää käytäville riittää, mikä on enemmän kuin hyvä.

Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Saimaan ammattikorkeakoulu pysyvät jatkossakin täysin itsenäisinä. Yhteistä ovat vain osa betonista sekä kirjasto. Ei tutkimus. Eikä opetus. Ei markkinointi. Ja kirjastoonkin Annelin joukot näyttävät tuoneen omat tietokoneensa, heh.

Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että Suomessa emme muuten olleet ensimmäinen yhteisen kampusajattelun esiintuoja. Ainakin Rovaniemi, Kuopio ja Vaasa ehtivät puheissaan edelle. Helsingin yliopisto esitti strategiassaan reippahasti radikaalimpaa opetusyhteistyötä. Paljon oli siis powerpointintekijöitä liikkeellä, mutta niissä ei tainnut olla poweria eikä ehkä sitä pointtiakaan.

Veronmaksajan näkökulmasta on järjetöntä, että kaksi opetusta antavaa instituutiota rakentaa kilpaa tiloja vierekkäin samaan kaupunkiin. Senkin kun tiedämme, että käyttöasteet opetustiloissa ovat heikkoja. Ja täyttöasteet ovat sitten totaalisen katastrofaalista katsottavaa, joskin itselleenvalehtelijat eivät näitä edes viitsivät pyytää. Edellinen suomeksi: yliopistona säästämme 10 % tilakustannuksistamme yhteistyöllä. Ja ammattikorkea säästää myös. Onkos se noin miljoona euroa Lappeenrannan teknilliselle yliopistolle paljon vai vähän per vuosi?

Muutamat äänekkäät pitivät yhteistä betonia ”kuoleman suudelmana” yliopistolle. Mielestäni on sangen pelottavaa laukoa suusta tällaista. Ilman ajatuksia harhailevan ajattelijan pääväite on siis se, että yliopisto turvaisi olemassaolonsa sillä, että sillä olisi vain ja ainoastaan omassa käytössään komea, iso sekä suurella ja mahtavalla tyhjäkäynnillä oleva rakennus? Muistuttaisin, että sellainen kioski kuin Oxford rakentuu college-tyyppisen mallin ympärille. Ja yhteinen betoni on vielä aika kaukana college-mallista.

Ja sama toisinpäin. Kenenkään ei pidä yliopistolla – tai ammattikorkeakoulussa – tuudittautua siihen, että yhteinen betoni tekee autuaaksi. Se on vain betonia.

Itse näen ainoiksi yliopiston menestyksen rakennusaineiksi sen, että yliopistossa tehdään aidosti kovaa, kansainvälisen tason tieteellistä tutkimusta, annetaan tutkimukseen perustuvaa ylintä yliopisto-opetusta ja kasvatetaan tiedeyhteisön jäseniä - niin opiskelijoita kuin meitä vanhuksia - palvelemaan isänmaata nimeltä Suomi ja ihmiskuntaa siinä samalla. Tällöin menestyvät firmatkin yksilöiden ja kansakuntien lisäksi.

Ja jos ammattikorkeakoulu alkaisi esiintyä yliopistona, edes lämpöjä ei amk:n uudisrakennukseen kannattaisi kytkeä päälle. Menestyvä ammattikorkeakoulu kun antaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin ja harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä.

Yhteisen betonin pelkääjien olisi paremminkin syytä kysyä, miten ihmeessä veronmaksajat sallivat tilojen vajaakäytön yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ympäri valtakuntaa, yleensä vielä melko tavalla vierekkäin sijaiten? Ehkä iloista veronmaksajaa joku rakastaa, toteaa entinen betoniraudoittaja-Saksa.