Kun on liian pitkään samassa paikassa, ei enää tahdo nähdä ympärilleen. Helkkarin fiksusti sanottu, vaikka itse sanonkin. Ja ei, en viittaa edellisellä brittihuumoria harrastavan blogikollegani Sepa-Sedän tämänviikkoiseen kirjoitukseen kahden akateemikon kirjallisuusmatkasta.
Opin tänään kolme asiaa. Lentokenttien opastekylttien merkitsemisen. Palkitsemisen monimuotoisuuden. Sekuntikellon käytön aamupalaverissa. Aloitetaan poikkeuksellisesti käänteisessä järjestyksessä.
Perjantai-aamuisin hieman kukon kiekaisun jälkeen LUT:n tukipalvelujen hefet kokoontuvat perinteiseen tapaan jonnekin päin yliopistoa ja käyvät läpi viikon tapahtumat. Toista tuntiahan siinä on mennyt per kerta. Olemme kukin tahoillamme jo pidemmän aikaa väläytelleet, että olisi pelkän raportoinnin sijaan aika äijää (sukupuoleton käsite) maalailla tuloksellisempaa tulevaisuutta. Tänään päätin räväyttää, kun tilaisuus tuli. Mieli oli auki.
Otin sekuntikellon ja annoin myös itselleni 30 sekuntia aikaa jakaa viikon tapahtumat. Onnistui muuten ilman mitään ongelmia. Ja prosessi tehostui rajusti.
Sitten jäi sitä aikaa pohtia jotain tuottavampaa. Ja takataskusta, tosin ei meikän, löytyi viitekehys palkitsemisesta, jossa nyt on aina virittämistä mm. kaikissa organisaatioissa. Mutta mitä tulee mieleen sanasta palkitseminen?
Rahapalkka? Tulospalkkio? Aloitepalkkio? Saunailta?
Mulle oli käynyt kuin niille spedeille, joille nuorina ja komeina (nykyään olen lähinnä 'ja') naureksittiin yliopiston kahvilassa. Huomasin jämähtäneeni totaalisen paikoilleni, sillä aika montaa viitekehyksen etuisuutta pidin itsestäänselvyytenä. Ohessa muutamia.
Laajennetut työterveyspalvelut. Työpaikkaruokailumahdollisuus. Joustava työaika. Liikuntamahdollisuudet. Kuntosali. Ainakin osittainen etätyö. Autopaikka. Merkkipäivälahjat. Sairaan lapsen hoitoetu. Liukuva työaika. Mahdollisuus vaikuttaa omien lomien ajankohtaan. Vuorotteluvapaa. Opintovapaa. Henkilöstökoulutus. Osaamisen ylläpitämiseen liittyvää koulutusta. Osa-aikatyö.
Otin sitten huvikseni yhteyttä muutamiin myös spedeakselille tipahtaneisiin opiskelukavereihini ja kyselin, millaista palkitsemista heidän firmoisasan, tässä tapauksessa varsin syrjässä sijaitsevassa Helsingissä, harjoitetaan? Harvalla, todella harvalla löytyi vastaavaa kasaa.
Itseäni jäi eniten mietityttämään, miksen ollut aiemmin havainnut listan tekijöiden olevan etuja? Vai olinko alitajuisesti käsittänyt, että nuo olivat saavutettuja etuja, jotka olivat miespolvien vaivuttua unholaan muuttuneet vallitsevaksi olotilaksi?
Ja se kolmas. Lentokenttien opastekyltit. Liikkuessani Suomen rajojen ulkopuolella lentokenttäkyltissä töröttävä lentokone osoittaa yleensä ylöspäin ja siinä on sitten nuoli, joka kertoo lentokentän suunnan. Mikkelissä asuva kummisetäni ja -tätini, jotka aamulla heitin Lappeenrannan kansainväliselle lentokentälle, totesivat seuraavaa. Suomessa näyttäisi olevan niin, että opasteessa olevan lentokoneen keula osoittaa kentän suunnan. Nuolta ei ole.
Oli pakko ajaa lentokenttää ympäri ja katsoa. Ja piru vie. Oikeassa olivat. Taas kerran.
perjantai 19. elokuuta 2011
perjantai 12. elokuuta 2011
Vähemmän pieni vihertävä mies
Olen joskus yön hämärinä tunteina miettinyt, olisiko coolia olla kriinpiissinmies.
Siis sellainen, joka opiskelee toistakymmentävuotta jossakin sivistysyliopistossa esim. superhumanistisia aineita tavoitteenaan uudempi ja uljaampi maailma (terveisiä tilapäisesti estyneelle Huxleylle), oppii yhden suuntauksen kirjoja luettuaan pitämään maailmaa brutaalina paikkana ja joka baskeri päässä violetti huivi kaulassa sivistyssanoja laukoen ja punaviiniä naukkaillen uskoo muutavansa maailman joksikin muuksi.
On kuitenkin jäänyt vain miettimiseksi. Tuli näet valittua duunariväylä ja ”sivistymätön” teknistaloudellinen yliopisto.
Mutta tuo maailman muuttaminen. Muuttuuko maailma paremmaksi huutelemalla sivusta vai menemällä itse taistelun keskelle?
Pahana länsimaalaisena valkoisena, ja vieläpä sanovolaisen miehenä uskallan väittää, että sivusta huutamalla ei tule kuin kurkku käheäksi.
Tuossa abouttiarallaa vuosi sitten erään todennäköisesti Suomen kauneimalla paikalla sijaitsevan yliopiston kahvipöytään tupsahti tietojeni mukaan totaalisen sattumalta kasa erilaisia teknistaloudellisia tiedetyyppejä. Ihan oikeasti ja ihan vahingossa. Sattumalta. Pyytämättä. Kuin erään Annelin faksit. Keskustelut sinkoilivat minne sattuivat, aiempia ajatuksia lämmiteltiin ja kahvinjuonnista syntyi jotakin.
Green Campus.
Mm. Kauppalehti, Tekniikka ja Talous sekä Vihreä Lanka uutisoivat tänään LUT:n tieteen sivutuotteena rakentuvasta Green Campuksesta. Ajatus erään lähteen mukaan on, että ”Green Campus -hanke näyttää, miten tieteen ja teknologian avulla voidaan ratkaista ekologisia ongelmia ja rakentaa kestävää maailmaa. Green Campuksen vihreys ei näy pelkästään vihreissä arvoissa ja ympäristöä säästävissä sovelluksissa, vaan myös yliopiston ympäristössä. Skinnarilan ranta-alueita kehitetään miellyttäviksi vapaa-ajanviettopaikoiksi yhteistyössä Lappeenrannan kaupungin, Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiön, Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n ja Technopoliksen kanssa. ”
Vaikka nyt en ole pätkän vertaa ennustaja, arvailisin tuon tarkoittavan parin vuoden sisään mm. pienen tuulivoimalan ja aurinkovoimalan avulla ladattavia sähköautoja, -skoottereita ja -polkupyöriä. Piha-alueen valaisemista uusiutuvalla energialla. Piha-alueen uusimista. Pientä jokea puistoon. Yliopiston ison osan lämmittämistä maasta tai vedestä saatavalla energialla. Säästöjä energiankulutuksessa sekä erityisesti kustannuksissa. Parempaa viihtyisyyttä. Sähköbussia, joka voisi vaikka savokarjalaisen verottajan iloisella avustuksella kuljettaa maksutta mm. yliopiston opiskelijoita ja työntekijöitä aivotehtaalle ja takaisin perheen pariin.
Mikä tärkeintä, rakentuvaa laitteistoa ja tutkimusympäristöä voi käyttää tieteellisen tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen. Tällöin yleensä syntyy aiempien jo olemassaolevien innovaatioden lisäksi jotakin uutta businesta ja sitä kautta työpaikkoja. Ja maailmasta voisi tulla taas himpun verran vihertävämpi, vaikkakin vain tekojen avulla ilman kaunista puhetta.
p.s. kriinpiissinmies-termillä ei sitten ole mitään, yhtään mitään tekemistä legendaarisen Greenpeacen kanssa.
p.p.s Punaviini kyllä maistuisi
Siis sellainen, joka opiskelee toistakymmentävuotta jossakin sivistysyliopistossa esim. superhumanistisia aineita tavoitteenaan uudempi ja uljaampi maailma (terveisiä tilapäisesti estyneelle Huxleylle), oppii yhden suuntauksen kirjoja luettuaan pitämään maailmaa brutaalina paikkana ja joka baskeri päässä violetti huivi kaulassa sivistyssanoja laukoen ja punaviiniä naukkaillen uskoo muutavansa maailman joksikin muuksi.
On kuitenkin jäänyt vain miettimiseksi. Tuli näet valittua duunariväylä ja ”sivistymätön” teknistaloudellinen yliopisto.
Mutta tuo maailman muuttaminen. Muuttuuko maailma paremmaksi huutelemalla sivusta vai menemällä itse taistelun keskelle?
Pahana länsimaalaisena valkoisena, ja vieläpä sanovolaisen miehenä uskallan väittää, että sivusta huutamalla ei tule kuin kurkku käheäksi.
Tuossa abouttiarallaa vuosi sitten erään todennäköisesti Suomen kauneimalla paikalla sijaitsevan yliopiston kahvipöytään tupsahti tietojeni mukaan totaalisen sattumalta kasa erilaisia teknistaloudellisia tiedetyyppejä. Ihan oikeasti ja ihan vahingossa. Sattumalta. Pyytämättä. Kuin erään Annelin faksit. Keskustelut sinkoilivat minne sattuivat, aiempia ajatuksia lämmiteltiin ja kahvinjuonnista syntyi jotakin.
Green Campus.
Mm. Kauppalehti, Tekniikka ja Talous sekä Vihreä Lanka uutisoivat tänään LUT:n tieteen sivutuotteena rakentuvasta Green Campuksesta. Ajatus erään lähteen mukaan on, että ”Green Campus -hanke näyttää, miten tieteen ja teknologian avulla voidaan ratkaista ekologisia ongelmia ja rakentaa kestävää maailmaa. Green Campuksen vihreys ei näy pelkästään vihreissä arvoissa ja ympäristöä säästävissä sovelluksissa, vaan myös yliopiston ympäristössä. Skinnarilan ranta-alueita kehitetään miellyttäviksi vapaa-ajanviettopaikoiksi yhteistyössä Lappeenrannan kaupungin, Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiön, Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n ja Technopoliksen kanssa. ”
Vaikka nyt en ole pätkän vertaa ennustaja, arvailisin tuon tarkoittavan parin vuoden sisään mm. pienen tuulivoimalan ja aurinkovoimalan avulla ladattavia sähköautoja, -skoottereita ja -polkupyöriä. Piha-alueen valaisemista uusiutuvalla energialla. Piha-alueen uusimista. Pientä jokea puistoon. Yliopiston ison osan lämmittämistä maasta tai vedestä saatavalla energialla. Säästöjä energiankulutuksessa sekä erityisesti kustannuksissa. Parempaa viihtyisyyttä. Sähköbussia, joka voisi vaikka savokarjalaisen verottajan iloisella avustuksella kuljettaa maksutta mm. yliopiston opiskelijoita ja työntekijöitä aivotehtaalle ja takaisin perheen pariin.
Mikä tärkeintä, rakentuvaa laitteistoa ja tutkimusympäristöä voi käyttää tieteellisen tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen. Tällöin yleensä syntyy aiempien jo olemassaolevien innovaatioden lisäksi jotakin uutta businesta ja sitä kautta työpaikkoja. Ja maailmasta voisi tulla taas himpun verran vihertävämpi, vaikkakin vain tekojen avulla ilman kaunista puhetta.
p.s. kriinpiissinmies-termillä ei sitten ole mitään, yhtään mitään tekemistä legendaarisen Greenpeacen kanssa.
p.p.s Punaviini kyllä maistuisi
perjantai 5. elokuuta 2011
Ruhtinas
Ajatustenkasaustauko, jota enemmistön kannattajat lomaksikin kutsuvat, mennä sujahti vauhdilla. Kuten ennenkin, meikällä oli mahdollisuus lukea. Kirjoista pidän erityisesti siksi, että yli parinsadan sivun läpikäymisen aikana on pakko alkaa ajatella itse. Nettikeskustelufoorumeilla – heh, tämäkin on sellainen – kun on helppo huudella enemmän tai vähemmän mitä sylki suuhun tuo.
Tunnustaudun tässä matkailijoiden "kirjastojen" faniksi. Ideahan on, että otat yhden ja samalla jätät yhden (tällainen mesta löytyy mm. LUT:n kielikeskuksesta). Tällöin kun et tule aina saaneksi sitä kamaa, joka on ”juuri sellaista shittiä, mitä haluat lukea vahvistaaksesi omia näkemyksiäsi”.
Käsiini jäi omasta mielestäni Musta Pekka, Koneen Pekka Herlinin elämänkerta. Enteilevästi kirjan kanteen oli hakattu sana Ruhtinas.
Kauppalehti ei ollut kovin väärässä kirjoittaessaan, että kyseinen ”elämänkerta musertaa lukijan, Niin rankka sen on”. Allekirjoitan tuossa pätkityssä lainauksessa mm. kaiken. V#¤&¤mainen teos luettavaksi niin johtajiksi joutuneille, johtajiksi aikoville kuin johtajien vihaajille (niin, nythän on muotia vihata kaikenlaista; jos ei muuta, niin niitä vihaajia).
Paljastamatta tarinaa ja sen karmeaa ydintä, kirjasta löytyy neljä teemaa. Työ (Kone Oyj), Perhe, Maanviljely ja Purjehdus. Ensimäinen on menestys, toisesta en halua sanoa mitään, ja kolmas sekä neljäs joko pakoteitä tai tyky-toimintaa. Lisäksi elämänkerta ottaa ainakin rivien välissä kantaa itsekin haikailemaani vapauden käsitteeseen. Ja iso rooli on myös Michelsenin Kallella, yliopistomme kauppatieteellisen tiedekunnan proffalla.
Kirjan neljä teemaa nostavat musertavalla tavalla esiin johtajaan vuosisatojen ajan kuuluneet ristiriidat. Todettakon vaikka lyhyesti, että Herlin näytää eläneen machiavellimaisen elämän. Hänen Suomen taloushistoriaan jättämissä jalanjäljissä näkyy iloisenreipasta voimakkuutta, kadehdittavaa käytännöllisyyttä, rohkeutta tehdä melkoisiakin veivauksia sekä harkittua oveluutta. Ajatukset eivät toki ole uusia; tämä on pistetty kirjalliseen muotoon 1400-1500 -lukujen Italiassa.
Vapauden käsitteen olen silloin tällöin tuonut esiin kirjoituksissani eräänlaisena perusarvonani. Simon ottaa tarkentavan kriittisen kannan käsitteeseen toteamalla varsin täysijärkisesti, että ”rajatonta vapautta pitävätkin mahdollisena yleensä vain hyvin nuoret, hyvin etuoikeutetut ja syrjäytyneet”. Tylysti edellinen tarkoittaa, että jos länsimaalaisen kulttuurin mahdollistaman vapausajattelun haluaa toteuttaa käytännössä, eläminen missä tahansa yhteiskunnassa (muussakin kuin ylivelkantuneissa länsimaissa) vaatii rajujenkin kompromissien tekemistä. Tämä siksi, ettei oma vapaus loukkaisi toisen vapautta.
Ja se Lappeenrannan teknillisen yliopiston Michelsenin Kalle.
Professorimme on osallistunut kirjan aineiston hankintaan ja tulkintojen muodostamiseen useiden kymmenien sivujen osalta. Kalle ei ole tästä vaatimattomana miehenä paljoa käytävillä tai käytävien ulkopuolella huudellut. Vaikka olisi ehkä ollut varaa huudella, heh. No, mies tulee olmaan parrasvaloissa viimeistään sitten, kun Koneen 100-vuotishistoria on syksyllä tullut painosta.
p.s. Toki muitakin yllätyksiä LUT:n henkilökunta tuotti kesän aikana. Jos haluaa nähdä jotakin positiivisen pysäyttävää, seuraavassa osoitteessa kannattaa viipyä hetki jos toinenkin http://www.annie.galleria.fi/kuvat/
Tunnustaudun tässä matkailijoiden "kirjastojen" faniksi. Ideahan on, että otat yhden ja samalla jätät yhden (tällainen mesta löytyy mm. LUT:n kielikeskuksesta). Tällöin kun et tule aina saaneksi sitä kamaa, joka on ”juuri sellaista shittiä, mitä haluat lukea vahvistaaksesi omia näkemyksiäsi”.
Käsiini jäi omasta mielestäni Musta Pekka, Koneen Pekka Herlinin elämänkerta. Enteilevästi kirjan kanteen oli hakattu sana Ruhtinas.
Kauppalehti ei ollut kovin väärässä kirjoittaessaan, että kyseinen ”elämänkerta musertaa lukijan, Niin rankka sen on”. Allekirjoitan tuossa pätkityssä lainauksessa mm. kaiken. V#¤&¤mainen teos luettavaksi niin johtajiksi joutuneille, johtajiksi aikoville kuin johtajien vihaajille (niin, nythän on muotia vihata kaikenlaista; jos ei muuta, niin niitä vihaajia).
Paljastamatta tarinaa ja sen karmeaa ydintä, kirjasta löytyy neljä teemaa. Työ (Kone Oyj), Perhe, Maanviljely ja Purjehdus. Ensimäinen on menestys, toisesta en halua sanoa mitään, ja kolmas sekä neljäs joko pakoteitä tai tyky-toimintaa. Lisäksi elämänkerta ottaa ainakin rivien välissä kantaa itsekin haikailemaani vapauden käsitteeseen. Ja iso rooli on myös Michelsenin Kallella, yliopistomme kauppatieteellisen tiedekunnan proffalla.
Kirjan neljä teemaa nostavat musertavalla tavalla esiin johtajaan vuosisatojen ajan kuuluneet ristiriidat. Todettakon vaikka lyhyesti, että Herlin näytää eläneen machiavellimaisen elämän. Hänen Suomen taloushistoriaan jättämissä jalanjäljissä näkyy iloisenreipasta voimakkuutta, kadehdittavaa käytännöllisyyttä, rohkeutta tehdä melkoisiakin veivauksia sekä harkittua oveluutta. Ajatukset eivät toki ole uusia; tämä on pistetty kirjalliseen muotoon 1400-1500 -lukujen Italiassa.
Vapauden käsitteen olen silloin tällöin tuonut esiin kirjoituksissani eräänlaisena perusarvonani. Simon ottaa tarkentavan kriittisen kannan käsitteeseen toteamalla varsin täysijärkisesti, että ”rajatonta vapautta pitävätkin mahdollisena yleensä vain hyvin nuoret, hyvin etuoikeutetut ja syrjäytyneet”. Tylysti edellinen tarkoittaa, että jos länsimaalaisen kulttuurin mahdollistaman vapausajattelun haluaa toteuttaa käytännössä, eläminen missä tahansa yhteiskunnassa (muussakin kuin ylivelkantuneissa länsimaissa) vaatii rajujenkin kompromissien tekemistä. Tämä siksi, ettei oma vapaus loukkaisi toisen vapautta.
Ja se Lappeenrannan teknillisen yliopiston Michelsenin Kalle.
Professorimme on osallistunut kirjan aineiston hankintaan ja tulkintojen muodostamiseen useiden kymmenien sivujen osalta. Kalle ei ole tästä vaatimattomana miehenä paljoa käytävillä tai käytävien ulkopuolella huudellut. Vaikka olisi ehkä ollut varaa huudella, heh. No, mies tulee olmaan parrasvaloissa viimeistään sitten, kun Koneen 100-vuotishistoria on syksyllä tullut painosta.
p.s. Toki muitakin yllätyksiä LUT:n henkilökunta tuotti kesän aikana. Jos haluaa nähdä jotakin positiivisen pysäyttävää, seuraavassa osoitteessa kannattaa viipyä hetki jos toinenkin http://www.annie.galleria.fi/kuvat/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
