sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Hei, me lakkoillaan

Naamani sopii hyvin radioon. Näin totesi eräs kaverini torstaina lähtiessäni kohti pääkaupunkia käymään studiolla. LUT Energia on meinaan varsin taitavanrohkeasti ottanut haltuunsa NRJ:n ilmatilan ja toki hallinto tekee kaikkensa kaikkien koulutusohjelmien menestyksen puolesta. Matkan aikana meikällä oli pitkästä aikaa VR:n kyydissä aikaa ajatella. Ykkösaiheena päässäni oli lakkosuma.

...kuorma-auto- ja busiiliikenne, jäänmurtajat, ahtaajat, huolinta-alan yritykset, rakennusliiton kaiffat, kemianteollisuuden ylemmät, yliopistoväki... varsin laaja-alainen listaus muutamista sektoreista, joissa ainakin jonkinmoista veivausta on käynnissä.

Yliopistoissa on nyt sopimukseton tilanne. Yliopistojen (työnantajien) puolelta neuvotteluja käy Yksityisen Opetusalan Liitto ry (Eteläranta 10) ja pöydän toisella puolella neuvottelevat sitten eri työntekijäjärjestöt. Ja kuten kirjoittelusta medioissa näkyy, vielä ovat neuvottelut vähän prosessissa.

Itse olen hymyillen ja sivusta seurannut kuluneiden kuukausien työehtosopimusvääntöjä. Hymyillen siksi, että LUT:ssa ovat välit olleet varsin toimivia osapuolten välillä. Tai osapuolten ja osapuolten... Samoissa kahvi- ja ruokapöydissä tässä on istuttu ja naurettu ja jatkossakin istutaan ja nauretaan. Värikkäitä näkemyksiä asioihin on toki löytynyt, mutta mitään asemasotaa ei ole nähty. Ja jos itsestäni on kiinni, niin ei nähdä jatkossakaan. Tämä hyvät suhteet ei muuten ole omaa keksintöä, vaan tuossa perjantaina juteltiin mm. lakkopiällikkö Ahtin kanssa tästäkin asiasta ja hyvänä välien toivottiin pysyvän jatkossakin.

Se nyt vielä puutuisi, jos tässä muutenkin ruuhkautunutta kalenteria alkaisi kuormittaa taistelut vaikkapa Martin, Matin tai Merjan kanssa. Samoin realistina voipi todeta, että ei meillä kyllä turhaan riitelyyn ole edes varaa. Aidosti ohkaiset vuodet varsinkin perusrahoituksen osalta on kaikilla muilla paitsi Aalto-yliopistolla edessä vuoteen 2015 saakka.

Meikältä kysyttiin perjantaina iltapäivällä tiedeyhteisömme ulkopuolelta, että minkälaisiin vastatoimiin työnantaja (LUT) aikoo ryhtyä mahdollisen työntekijäpuolen lakon vuoksi. Purskahdin nauruun ja totesin, että mahdollisessa lakkotilanteessa toivon työntekijäpuolen pitävän kunnollisen lakon. Siis enemmän kuin iltapäivä tai yksi työpäivä. Saataisiin pitkästä aikaa yliopistosektorilla näkyvyyttä mediassa ja porukka saisi pitää vähän pidemmän viikonlopun – jos työtaistelutoimepide viikonloppuun osuisi. Eli vaikka ymmärrän täysin lakon olevan yksi näkyvä painostuskeino työnantajaa kohtaan, niin en helkkarissa nyt meidän omia vastaan mitään vastatoimia päivän tai parin lakon vuoksi suunnittele.

Tärkein tehtävä kaikilla meillä LUT:n työntekijöillä on korkeatasoisen tieteen puolesta taistelu. Siitä meidän kaikkien hyvinvointi loppupelissä on kiinni.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Vissyä Lappeenrannan työväenyhdistyksessä

Saksa, rakkauden kieli!!! Tänään seoksen aineosia erottavaa konetta pyörittävä hevikaraokenvetäjä Karvonen analysoi saksalaista runoutta saksalaisen kansanmusiikin kautta. Meikän kommentit tyhjissä luentosaleissa hässimisestä ovatkin kevyttä kauraa suorapuheisempaan Karvoseen verrattuna.

Vaimo päätti juuri lähteä nukuttamaan poikaa (ts. nukkumaan myös itse) ja aloin tässä sohvaperunana pohtia suorapuheisuutta. Suoraa sanomista ja tiettyä rehellisyyttä kun ollaan pitävinään hyveenä ja kunnioitettavana, mutta onko se näin?

Viikolla vähintäänkin tukeva hallintojohtaja seisoi yliopistolla rahkapulla kädessä kahvia viilentämässä. Hän kuunteli kommentteja siitä, miten byrokratiaan ja lippulappuihin liittyvää tiedottamista ja toimintaa voitaisiin hoitaa paremmin. Olin välillä pihalla kuin lumiukko, mutta osui ja upposi. Kerralla. Olin helkkarin tyytyväinen ja kiitollinen, että kaverit kertoivat/kertovat mulle suoraan ilman korulauseita, missä voidaan parantaa juoksua. Kiitokset myös kahvin viilentämisestä. Kylmä kahvi kun kaunistaa. Valitettavasti mulla vaan maha ei kestä sitä määrää, jonka naama tarvitsisi, heh.

Huhut tietävät kertoa, että sain kollegani kanssa tänään kuulla kunniani suorapuheisuudesta. Olimme tällä kertaa joko LUT:n etua ajavia pahiksia tai muuten vaan häiriköitä. Meikältä ja kollegaltani kun erääseen keissiin pyydettiin LUT:n – ei omaa – näkökulmaa ja en oikein viitsinyt viilata yhteistyökumppaneita linssiin puhumalla isoa kasaa skeitsua. Se kun ei oikein kuulu tapoihini. Onnistuminen kirjattu!

Työskennellessäni pari vuotta sitten proffana opetin mm. strategiaa. Siis sitä, millä toimialalla kannattaisi olla messissä ja miten siellä voisi tehdä hilloa. Kognitiivista oppimiskäsitystä korostaakseni teetätin porukoilla luentojen lisäksi harkkoja. Yksi ryhmä esitti työnsä matkien meikän ja luennoitsijakollegaani tyyliä. Nauratti aivan perkeleesti. Tosin harkan jälkeen todettiin suoraviivaisesti, että vaikka esitys oli kaikkien aikojen paras, työ oli varsin huono. Jätkät eivät alkaneet huutaa takaisin, vaan seuraavalla kurssilla vetäisivät kaikkien aikojen kovimman harkkatyön kehiin. Ja jatkavat tahoillaan tätä kieli poskessa tosissaan tekemistä edelleen. Upeaa, äijät.

Keskiviikkoiltana meikällä oli kunnia tavata eteläkarjalaisia toimittajia. Nimet olivat entuudestaan tuttuja ja nyt ovat kasvotkin. Toimittajat, jotka käyttävät ehkä kovinta valtaa huomiotaloudessa, ovat yllättävän suorapuheisia. Se on varmaan heillä jo synnyinlahjana, eikä toimittajankoulutuskaan tätä taatusti vähennä. Hauskaa oli huomata, että ainakin tämä porukka myös odotti suorapuheisuutta. Vaikka itse vissyä litkin, niin heti jos jossain kohdin oikaisin, seurasi tarkentava kyssäri. Pitkäksi venyneen alkuillan aikana sain rock’n’roll-henkisten toimittajien suorapuheisuudesta erittäin hienon kurssin medialle vastaamisesta. Tosin ei se opiskelulta tuntunut – puheenaiheet kun heittelivät Pohjois-Koreasta LUT:n nimenkäyttövaatimuksen (heh, olemme mediassa vieläkin LTY; Lappeenrannan työväenyhdistys) sekä muumioikäisyyden kautta lentoliikenteen tarpeellisuuteen.

Seuraavaksi suorapuheisuutta tulee varmaan vaimolta. En sitten tänään jaksanut kuitenkaan tehdä omaa osaani siivouksesta.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Säälittävät reikäpäät

Säälittävät reikäpäät tuntuvat itkevän, että kyllä on Suomessa talvella kylmää ja lunta on paljon. Se on todella upeaa, että Suomessa on kylmiä talvia ja paljon lunta. Kuten kollegani, johon palaan vielä loppupuolella, totesi, 70 vuoden takaisten tapahtumien lopputulos olisi voinut olla varsin erilainen ilman helvetillistä kylmyyttä ja upottavaa hankea. Suhteellinen etu, selviäminen karuissa olosuhteissa, oli meidän puolellamme.

Suhteellinen etu muuten tarkoittaa käytännössä sitä, että ei tarvitse eikä kannata olla täydellinen. Riittää, että on kilpailijaa parempi. Täydellisyyteen pyrkiminen yleensäkin vaan on resurssien ja oman elämän hukkaamista sekä kanssaihmisistä totaalisen rasittavaa. Riittää, että on suhteellisesti paras, heh.

Lappeenranta University of Technology on onnistunut olemaan edelläkävijä monessa asiassa suomalaisessa yliopistokentässä suhteellista etua hakiessaan. Se on helvetin hyvä, sillä pienenä tiedeyhteisönä (meitä on sellaiset 7 000) suuruudella on turha yrittää mättää päin näköä. Nyt kuitenkin kilpailijamme mm. Oulussa ovat ymmärtäneet suhteellisen edun käsitteen varsin konkreettisesti.

Se, että Oulu ja ehkäpä muut yliopistot alkavat miettiä, mihin vähät rahansa laittavat, on meille huono juttu. LUT suhteellinen etu pienenee, kun kilpailijamme esimerkiksi saneeraavat toimintojaan. Tämä siis tarkoittaa kilpailun kiristymistä. Tosin kilpailu on loppupelissä ihmiskunnalle hyvä juttu, joskin nyt me tarvitsemme taas kerran jotain uutta, aiemmasta toiminnastamme poikkeavaa.

Mitä tuo uusi voisi LUT:n kohdalla olla, jotta akateeminen tuloksemme (mm. Journalit, tohtorit ja maisterit; niin tekniikan kuin kauppatieteiden) olisi suhteellisesti muita parempi? Helvetin, jo muuten kolmannen, haasteellinen kysymys, johon kuitenkin tiedän vastauksen löytyvät LUT:n asiantuntijoilta. Jotka eivät ole reikäpäitä.

Olemme kirjoittaneet strategiassa näkyviin lupauksemme vuodelle 2013. Strategia ei siis ole kaunokirjallista mättöä, vaan ihan konkreettisia lupauksia. Mutta ovatko ne ’riittävästi tai riittävän nopeasti’, jos kilpailijamme ovatkin odotettua ketterämpiä?

Ainoa asia, jolla tiedeyliopisto voi selvitä ja kukoistaa, on tutkimus. Erityisesti perustutkimus. Myös parhaan opetuksen ylivoimaisesti tärkein kivijalka on kovalaatuinen tutkimus juuri opetettavalta alalta. Ilman tutkimusta meillä tai yhdelläkään yliopistolla ei ole tulevaisuutta yliopistona. Opetus yhdistettynä alueelliseen vuorovaikutus ilman tieteellistä tutkimusta on ammattikorkeakoulujen tehtävä.

Olemme virittäneet toimintaamme sekä ohjausjärjestelmiämme, joskin tulokset näistä näkyvät vasta parin vuoden päästä. Nyt kuitenkin väitän itselleni, että lisää, nopeammin ja rohkeampia vetoja pitää tehdä kilpailutilanteen muuttuessa. Niin rahoitusmalliin kuin palkkaukseen. Käytännössä kysymys on siitä, miten kovimmat tutkijamme ja heidän tutkimusryhmänsä saavat aiempaa enemmän.

Kovimmat tutkijamme löytyvät julkaisuluetteloja/tietokantoja tutkiskelemalla. Jos meidän tai minkä tahansa yliopiston tutkijalta/tutkimusryhmiltä puuttuu Journal-julkaisut, se harvemmin kertoo unohduksista.

Toisin sanoen, suhteellisen edun nimissä LUTn kaikkien tutkijoiden, opettajien ja tukipalveluasiantuntijoiden on entistäkin enemmän mietittävä, miten resurssimme ja toimenpiteemme menevät sellaiseen tutkimukseen, jossa olemme tai voimme olla suhteellisesti kilpailijoitamme edellä. Ja miettimisen jälkeen alettava toteuttaa suunnitelmia.

Lopuksi siitä kollegasta ja suhteellisesta edusta. Olemme ensimmäisenä yliopistona Suomessa sanoneet julkisesti, että vuonna 2013 JOKAINEN kurssien vastuullinen opettaja on – kieltenopetusta lukuun ottamatta – suorittanut tohtorintutkinnon. Toveri Ikävalko sai lähetettyä väitöskirjansa torstaina illalla esitarkastuksen Babsoniin sekä Vaasaan. Keep on rockin’

p.s. Meidän suhteellista asemaa muuten parantaa jo pelkästään se, että varsin moni moni tiedeyhteisömme jäsen ymmärtää maailman ihan oikeasti muuttuneen. Rahaa ei ole kaikkeen kivaan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Herkullinen luova tuho

Schumpeter (1883-1950) oli todennäköisesti kova jätkä tuodessaan esiin luovan tuhon käsitteen. Jos nyt yksinkertainen kirjoittaja yliyksinkertaistaa, kyse on seuraavasta: luova tuho poistaa ne toimijat markkinoilta, jotka eivät tajua luopua vanhentuneista ja muuten vaan tuottamattomista toimintatavoista. Kokonaisuutena ja tarpeeksi korkealta tarkasteltuna luova tuho on ihmiskunnan kannalta hyvä juttu, koska aiempi rakenne tuhoutuu paremman tieltä.

Ei liene enää kenellekään epäselvää, että suomalaiset yliopistot ovat viimeistään nyt tekemässä tuttavuutta luovan tuhon kanssa. Yliopistokentän selviytyjät todennäköisesti tajuavat tehdä itse – tai ovat aina tehneet – tarvittavia toimenpiteitä tieteentekemisen turvaamiseksi. Uusin esimerkki tästä on Oulun yliopisto, joka perjantaina ilmoitti 1600 henkeä koskevista YT-neuvotteluista. Vähennystarve on Oulun yliopiston kotisivujen mukaan n. 180 henkilötyövuotta. Tämän lisäksi 2-3 miljoonaa euroa leikataan mm. toimitiloja vähentämällä.

Itselläni olisi riittävästi aineistoa jatkaa yliopistokentän analyysia, joskin siirryn kuitenkin hieman herkullisempaan asiaan. Siitäkin huolimatta, että yliopistot tarjoavat erinomaisen vauhdikkaita urapolkuja tiedeyhteisöissä liikkuvine persoonallisuuksineen – meillä kun mm. värikkyys ja kriittisyys kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta kohtaan on vähän niin kuin vaatimus, heh.

Myös pienemmät elokuvateatterit ovat kohdanneet luovan tuhon hyvin voimakkaana viimeisen vuosikymmenen aikana. On tullut DVD:tä. On tullut nettiä. Rahaa on ehkä haluttu käyttää johonkin muuhun. Tai sitten teatterin on pitänyt vähintään olla THX-tyyppinen, jos joku on ehtinyt kiireiltänsä tai heikentyneeltä keskittymiskyvyltänsä pariksi tunniksi saliin istahtaa.

Osuin perheen kanssa Savonlinnaan viikonlopuksi. Mainio matkailukaupunki, vaikka tappavan hiljainen onkin näin helmikuun alussa. Täällä luovan tuhon kohteeksi oli joutunut vanha elokuvateatteri.

Tässäkin tapauksessa luova tuho on ollut upea juttu. Elokuvaväen ja ehkä sen työntekijöiden näkökulmasta ei, mutta jotakin uutta ja toivottavasti tarpeellisempaa oli syntynyt tilaan. Nimittäin latinohenkinen tapas-ravintola. Vaikka syöttötuoleja ei paikasta löytynytkään, viihdyimme mainiosti tuossa ravintolassa.

Luovan tuhon mahdollistama Bar Colonna oli upeasti sisustettu (ei ylilyöntejä), musiikki valittu poikkeuksellisen tyylikkäästi (ei mitään hittiparaatia) ja ruoka oli mitä todennäköisemmin tehty itse (ei mitään pakasteesta kaivettua valmismättöä). Hintaa oli kylmällä tapas-annoksella 2,6 euroa ja lämpimällä 25 senttiä enemmän. Jotenkin en eilen jäänyt kaipaamaan elokuvaelämystä – vaikka elokuvista, sellaisista vanhanaikaisista teatterissa katsottavista, kovasti pidänkin.