220 000 asiaa paremmin työpaikalla?

Poikkeuksellisen täysipäinen entinen työkaverini laittoi viestiä Järvenpäästä. Keskustelun lomassa kaveri kertoi vaihtaneensa täysin uuteen, vauhdikkaasti kasvavaan firmaan. Tämä varsin ahkera kaveri sanoi viihtyvänsä kovasti töissään – käsittääkseni paremmin kuin koskaan aiemmin. Työtehtäviä hän kuvasi mainiosti toteamalla, että päähommien lisäksi on sitten kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan.

Paperilla firman ja erityisesti henkilöstöpolitiikan saa pyörimään helposti. Eihän se ole kuin suunnittelee, organisoi, toteuttaa ja valvoo. Jokainen, joka on vähääkään työelämässä ollut, tietää, että näinhän se ei kuitenkaan tosiasiassa mene. Missä vähääkään vanhemmassa ja suuremmassa firmassa koko porukka intomielisesti juoksee tekemään yhteen suuntaan sitä kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan? Kyllä se kuvitelma ehkä on paremminkin niin, että asiakkaat ovat väärässä, johto hanurista, kilpailijat epärehellisiä ja työntekijät tekee mitä sattuu. Ehkä suurista yrityksistä NASA ja CERN saattaisivat olla lähimpänä pk-firmaa.

Maatessani kuusi päivää sananmukaisesti letkuissa oli aikaa ajatella, tätäkin. Mikä saa kompaktin kokoisen firman tyypit viihtymään firmassa? Päädyin höyryissä siihen, että selitystä voitaneen hakea firman iästä, koosta, siihen valikoituneesta porukasta, vapaudesta tavoitteen saavuttamisen suhteen ja tavasta viestiä.

Kun samanmieliset tyypit perustavat uuden firman syystä tai toisesta, todennäköisesti heillä keskenään on suhteellisen – toki ei täysin – samankaltainen kuva siitä, miten maailma makaa ja miten asioita pitäisi hoitaa. Todennäköisesti liksat ovat myös kohdallaan, elikkä kun tekee enemmän töitä, myös liksaa tulee – tai voi myöhemmin tulla – enemmän. Samoin työ lienee jollakin tapaa merkityksellistä porukoille – tai sitten osa tekee vaan päivätyönsä hillon vuoksi ja lähtee tyytyväisenä kotiin harrastamaan jotakin muuta mielenkiintoista. Ja tämä ei häiritse intomielistä työmyyräporukkaa. Ja kun porukka mahtuu vaikkapa yhteen isoon maisemakonttoriin, kahvia juodaan samaan aikaan ja varmasti joskus vetäistään kunnon ohrapirtelösoositkin porukalla, tietoa kulkee. Ainakin väärinymmärrysten määrä vähenee, kun tunnetaan porukat. Ja kun ollaan kasvuvaiheessa, ei firmaa ole tarvinnut edes saneerata kertaakaan. Aika yksinkertaista selitystä.

Väittäisin kuitenkin ilman minkäänlaista dataa, että suurin tekijä lienee vapaus valita tavat tehdä työnsä – tai kääntäen byrokratian vähyys.

Kun porukkaa on vähän, niin luottamus toisiin ja toisten osaamisen sekä työtapoihin lienee suurempi. En yhtään tiedä kyseisen kaverini työaikoja, joskin veikkaisin, että tuossa firmassa ei ole kellokalleja tai työnantaja- tai ay-aktiivipellejä vahtimassa tarkasti töihin tulemisia ja menemisiä. Ehkä siellä riittää, että tulee tehneeksi työnsä. Ja samoin jos päivällä tekee mieli vaikka pelata tunti porukalla salibändyä, se kenties onnistuu ilman työnantajan ja pääluottamusmiesten välisiä neuvotteluja.

Mikä sitten estää isoa firmaa, sanotaan nyt vaikka 1000 tai 10 000 hengen yliopistoa toimimasta samalla tavoin?

Ei mikään.

Tai ehkäpä se, ettemme suuren koon ja byrokraattisten työskentelytapojemme vuoksi oikein tunne toisiamme tai tiedä tekemisiämme. Tähän todennäköisesti auttaisi se, että höllättäisiin byrokratiaa ja keskusteltaisiin entistä enemmän ruåtsalaiseen tapaan.

Tosin olisihan se aika rajua, jos joutuisi menemään vieraampaan kahvipöytään, tervehtimään tuntemattomampiakin työkavereita, vähentämällä aiheetonta v#¤#”t¤lua omissa pikkupiireissä ja aloittamalla keskustelu vaikka positiivisesti…

Ihmeisiin en usko, mutta jospa vaikka kukin tahoillamme parannettaisiin omaa työpaikkaa vain yhdellä pienellä asialla päivässä. Toisin sanoen, jos jokainen LUT:n tiedeyhteisön henkilökuntaan kuuluva tekisi yhden asian päivässä edes himpun verran paremmin kuin aiemmin, meillä olisi 30.9.2012 noin 220 000 asiaa yliopistolla paremmin. Ja meikästä 220 000 asiaa paremmin työpaikalla on aika paljon. Ja se ei riipu mistään muusta kuin siitä, että aletaan tekemään pieniä asioita eri tavalla.