sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Aivoissa liikkuu...

…ei mitään. Jotenkin merkillinen paripäiväinen on ollut, elikkä päässä ei ole liikkunut mitään ihmeellistä. En nyt sano, että tuolla savolaisperäisessä yliskammarissa yleensäkään mikään vilinä olisi, mutta ne ns. suuret ajatukset ovat olleet kateissa. Tapahtumia on kyllä ollut parin päivän aikana ihan mukavasti, mm. sekavaa lentomatkailua sekä Werder Bremenin jalkapallopeli.

Perjantaina suuntasimme perheen kanssa kohti Bremeniä, sillä olimme tulleet kesällä luvanneeksi käydä tapaamassa Suomen Akatemian varttunutta tutkijaa, toveri Kyläheikoa. Matkan seikkailu oli kuitenkin tuo lentopätkä. Päätimme Ryanairin sijaan käyttää Lufthansaa inhimillisempien aikataulujen ja lapsen matkan hinnoittelun (LH:lla 4 euroa edestakaisin) vuoksi.

Helsinki-Vantaalla alkoi sitten tapahtua, elikkä ns. matkustajatietojärjestelmät eivät toimineet. Mitään informaatiota ei ollut saatavilla missään ja mm. itsepalvelu check-in:t toimivat jos toimivat. Saimme viimeinkin muutamien väärien jonotusten kautta taisteltua itsemme koneeseen. Siellä kippari ilmoitti, että yksi renkaista oli vähän sliksi. Eli porukalla istuimme sitten koneessa ja mekaanikot vaihtoivat pyörää.

Tämän jälkeen emme saaneet lupaa nousta, kun yllättäen Euroopan ilmatila oli täynnä. Ja kun olisimme sitten saaneet luvan nousta, Frankfurtissa oli myrsky, ja he eivät suostuneet ottamaan vastaan väkeä syrjäisemmistä maailmankolkista. No, yli 3 tunnin koneessa istumisen jälkeen pääsimme ilmaan. Luonnollisesti jatkolennot olivat lähteneet aikoja sitten, joten iltapäivä menikin sitten juoksennellessa lentokentällä keksien mitä merkillisimpiä selityksiä sille, että meidän pitäisi päästä tänään Bremeniin. Lopulta laskeuduimme 550 000 asukkaan hansakaupunkiin, 12 tunnin lentomatkan jälkeen.

Eilen sitten päästiin muun ohjelman ohessa käymään Werder Bremenin (www.werder.de) pelissä. Itse olen aiemmin käynyt Neuvostoliitossa katsomassa Moskovan Spartakin ja Kiovan Dynamon peliä, vuonna 2007 Werder Bremenin peliä neljänsissä polttareissani (huom, vain kerran olen mennyt naimisiin) ja nyt oli siis kolmas kerta. Ensimmäinen puoliaika oli melkoista tuslaamista - jopa paikalliset jalkapallofanit meinasivat nukahtaa katsomoon. Toisella puoliajalla onneksi alkoi peli näyttää jalkapallolta ja matkamme pelasti Werderin viimeisellä minuutilla tekemä 2 -2 tasoitusmaali.
Tuli tuossa mieleen, että ehkä se onkin ihan hyvä, että aina ei liiku mitään ihmeellistä päässä.

p.s. Niin, ja ei se viimeviikkoinen sairastelu mitään sikainfluenssaa ollut. Näyttä siltä, että kun a) olen valinnut työnteon liikkumisen sijaan [lekuri suositteli harrastuksen hankkimista] ja b) poika aloitti päiväkotiuransa, niin kaikki vähänkin tarttuvat taudit näyttävät kaatavan meikän.
p.p.s Pilkunviilaajille tässä mainittakoon, että lomapäiviä käytetään, omilla rahoilla lennot buukattiin ja samoilla hilloilla hotelliin majoituttiin, hehee.

torstai 19. marraskuuta 2009

Hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä

Poika otti ja sairastui kovaan flunssaan viime viikon loppupuolella. Totesin, että iskää tarvittiin bloginkirjoitusta järkevämpään tehtävään.

Tänään aamulla otin ja menin normaaliin diabeteskontrolliin Armilaan. Kuten todettua, viimeiset kuukaudet firmalla ovat olleet helvetin työntäyteisiä ja esimerkiksi aikaa liikuntaan ei ole ollut. Tiesin siis etukäteen, että ihan huippujätkäksi ei lekuri asemoi. Toisaalta, on mukavampi ajaa seinään, kun tietää etukäteen ajavansa seinään.

Täysin puskasta tuli kuitenkin se, että lääkärini totesi meikän jäävän saman tien sairaslomalle (kukahan perverssi on kehittänyt tähänkin termin ”loma”). Selittelin lääkärille ennen syyn kuulemista, että mun kalenteri on kyllä täynnä (upeat Tukisäätiön juhlat, Pietaria ja neuvotteluja, yksikön virittämistä, kehittämiskeskusteluja, taistelua rahasta…) ja ei tässä mitään lomia ehdi nyt pitää.

Asia, joka tuli puskasta, oli vähitellen kuudeksi viikoksi pitkittynyt flunssa. Huomasin olevani nopeasti maskit naamalla influenssavastaanotolla, labrassa ja keuhkokuvissa. Meno oli kuin Dustin Hoffmannin tähdittämässä leffassa Outbreak (Tuntematon uhka). Nyt siis istun siis kotona ”eristyksissä” ainakin maanantai-iltaan, jolloin ensimmäiset koetulokset Sika-Saksasta tulevat.

Taas oli saksanpojalta päässyt unohtumaan, että kaikki ovat aina korvattavissa. Tai itse asiassa ei ole päässyt unohtumaan, mutta selittely voitti. Joka aamu lähden töihin tekemään viimeistä vuoroa. Tällöin pysyy kirkkaana mielessä, että palkka on ansaittava. Ja jos Saksa ei ansaitse, niin pitää tajuta itse tehdä johtopäätökset.

Nopeasti lopetin kommunikaattorin kalenterin selaamisen ja mietin, miten hommat hoituvat poissaolon aikana.

Naurettaviin huoliini liittyen…
- Tukisäätiö juhlii upeaa 25 vuottaan ilman meikääkin. Mikkolan Akille onnittelut tiedepalkinnosta. Erittäin kova tiedemies.
- Pietarissa nyt yksi ihminen vähemmän jonottaa LUT:n järjestämään loppuunmyytyyn tiedepäivään. Ja voin mennä ensi kuussa uudelleen neuvottelemaan; Pietariinhan ajaa rajan toimiessa nopeammin kuin Helsinkiin.
- Yksikkö virittyy myös joulukuussa tiedekuntien toiveiden mukaisesti.
- Kehittämiskeskusteluissa jokin muukin varmasti osaa olla suoraviivainen ja toivottavasti positiivisen kyyninen.
- Rahasta taistelu jatkuu vielä vuosia, päivittäin. Tälläkin viikolla porukalla saimme todennäköisesti puolikkaan neuvoteltua.

Mukavat viikonloput,

p.s. Yleisesti käytetty otsikon sanonta on kyllä hieman outo, sillä hautausmaalle kai tässä suurin osa meistä aikaa myöten päätyy
p.p.s Meikän tuurilla tässä mitään sikaa vielä ole. Se on vasta tulossa.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Kaikki vaan samankaltaiseksi

Lopputalvesta maaliskuussa pääsimme aloittamaan LUT:ssa täysillä talkoot uuden, uljaan yliopistojärjestelmän sisäänajoa varten. Instituutiota nimeltä yliopistojärjestelmä on usean suomalaisen yliopiston duunarin samansuuntaisten hiihtoliikkeiden avulla niin ylläpidetty, muokattu kuin hajotettu. Kuten tiedämme viime kuun lopun OPM:n neuvotteluista, olemme LUT:ssa onnistuneet ministeriön johdon mukaan tässä työssä erittäin hyvin suunnannäyttäjän tavoin.

Henkilökohtaisella tasolla edellinen kappale tarkoittaa sitä, että muiden veivaajien tapaan olen ollut töissä maaliskuusta yötäpäivää institutionaalisissa tehtävissä (toiset sanovat näitä töiksi). Nyt on kuitenkin ollut helvetin hieno viikko, sillä olen saanut nähdä poikaani valoisaan aikaan myös arkisin ja pelata mm. palloa sekä olla apuna kävelyn opettelussa.

Tänään illalla pallonpeluun (pienentää keskikehoa) ja kävelyn opettelun apulaisen tehtävän ohessa (tuntee itsensä hyödylliseksi) sain pojaltani loistavan opetuksen instituutioista. Oikeastaan siis siitä, kun niitä ei vielä hirveästi ole.

Instituutiot ymmärrän ihmisten itsensä tuottamiksi sosiaalisiksi rakenteiksi (mm. lainsäädäntö, maiden rajat ja työpaikan pelisäännöt). Näitä rakenteita voidaan ylläpitää, muuttaa ja joskus jopa rikkoa. Keskeinen idea on, että eri instituutiot tuovat vakautta ja antavat samanaikaisesti toimijoille mahdollisuuden samankaltaistua ja parantavat näin perverssillä tavalla selviytymisen todennäköisyyttä.

Olimme siis äsken syömässä ja vieressämme oli perusvenäläinen naisseurue. Iältään he olivat aidosta mummosta melko tarkalleen 8 kuukautiseen tyttölapseen. Poika ja ryhmän nuorin neiti tulivat heti juttuun keskenään, vaikka heillä ei ollut käsitystä toisistaan, toistensa kulttuurista, sen historian kriittisistä tapahtumista, median lausunnoista, poliitikoista tai saati sitten vain kielestä. Ja mikä hauskinta, heillä näytti olevan hauskaa ja todennäköisesti saivat jotain aikaan (tosin en kyllä ymmärtänyt, mitä).

Vieläköhän sitä muistaisi, miten pitäisi ajatella ja toimia tilanteessa, jossa erilaiset laatikot puuttuvat lähes täysin.

Että tällaista.