Mies mustissa

Umpiurpo

2012-01-29T14:42:00.002+02:00

Pitkästä aikaa pääsin viikonloppuvapaalle niin töistä kuin lastenhoidosta (kiitokset jälkimmäisestä mummolle ja papalle). Päätimme rouvan kanssa valita kohteeksi mainion vapaa-ajanviettokaupungin Itä-Suomesta. Imatran. Suosittelen. Imatran kehumisen kuitenkin estää kaupungilla näkemäni suvaitsemattomuus tai edes kohtuullisen käytöksen puute. Valitettavasti osa ihmisistä ei osaa liikkua kalustetuissa huoneissa, jos asia näin muotoillaan. Meikää alkoi eilen kyrsiä yllä olevaan kuvaan liittyvä tapahtumaketju. Joku siis oli kyrvähtänyt ehdokas Haavistoon ja päättänyt repiä vaalimainoksen. Puolueisiin äärisitoutumattomana tämä nyt ei puoluepolitiikan näkökulmasta ahdista pätkän vertaa, mutta mitä liikkuu sellaisen imatralla liikkuvan (huom, ei välttämättä imatralaisen) päässä, joka tulistuu Haaviston (tai joissakin paikoissa Niinistön) kuvan nähtyään noin reippaasti? Todennäköisesti ei mitään. Sen vielä ymmärtäisin, jos sama kaveri olisi repinyt molemmat mainokset. Se olisi sentään konkreettinen kannanotto demokratiaa vastaan. Edellyttäen, että olisi uskaltanut tehdä toimenpiteen selvinpäin, heh.Omaan äänestyspäätökseeni (toinen äijistä tai tyhjä) repimisillä ei ole vaikutusta, joskin jos kantani olisi epävarma, vaaka kääntyisi Haaviston suuntaan. Ja vain siksi, että hänen mainoksensa oli joutunut jonkun umpiurpon käsiteltäväksi. Toisaalta, jos logiikka toimii laajemminkin näin, tässähän olisi hyvä markkinointikikka :-)p.s. Näyttää siltä, että googlen päivitykset saavat aikaan sen, että rivivaihtoa ei saa enää tulemaan tekstiin. Pitäisköhän vaihtaa bloggerista johonkin muuhun?

Pimp my Suomineito II

2012-01-22T15:10:00.003+02:00

Tänään illalla tiedämme melko pitkälti, ketkä kaksi joutuvat - tai pääsevät - toiselle kierrokselle. Ja heti ensi kuun alussa tiedämme, kuka pääsee seuraavaksi kaudeksi sorvin ääreen virittämään (Pimp my Ride -tyylisesti) Suomi-neitoa. Hyvää asiassa on se, että me suomalaiset pääsemme itse päättämään asian.

Lueskelin vuosi sitten huhtikuussa filosofi Ollilan kolumnia liittyen uurnilla käyntiin ja pohdintaan ehdokkaista sekä erityisesti meistä äänestäjistä. Enpä osaisi itse asiaa paremmin ilmaista.

”Paras ehdokas on oppimiskykyinen henkilö, jolla on huikeat vuorovaikutustaidot ja arvot kohdallaan. Sopiva äänestäjä on henkilö, joka löytää tien vaaliuurnille. Satoi tai paistoi.” (Ollila, Talouselämä 14/2011)

Ainoa lisäys, joka tuohon pitää tehdä, on tilanne sopivan ehdokkaan puuttumisesta. Sopiva äänestäjä meinaan löytyy aina. Jos sopivaa ehdokasta ei löydy, kopissa voi käydä palauttamassa myös tyhjän lapun. Sekin on arvokas mielipide.

Tänään ja seuraavina äänestyspäivinä on siis todella säälittävää jäädä kotiin sohvalle voivottelemaan maailmanmenoa vaikkapa reippahassa krapulassa. Ellei sitten ole jo ennakkoäänestänyt.

Ford-kerho, Paranoid ja Evoluutioteoria

2012-01-13T20:00:00.003+02:00

”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli Esko Kepusta.

Sivistyneiden hienojen ihmisten mukaanhan todellinen sivistysihminen ei mm. paljoa kiroile. Tai siis ei kiroile ollenkaan. Tämän vähemmistön mielestä riittää, kun paiskaa sivistysanoja kehiin, kiillottaa lakerikengät aamulla ja sipsuttelee ”töihin”.

Mielestäni toveri Aho tuossa yllä lausahti valtiotieteitä tutkintoon asti lukeneena miehenä vallan mainiosti. Hänhän oli tuolloin liikenteessä Jorma -nimisen rahamiehen kanssa ottamassa parit ohrapirtelöt hävityn taistelun jälkimainingeissa.

Mutta jos joskus sattuu olemaan 13.s päivä ja perjantai mm. koko ajan, niin onko oluen lisäksi mitään muuta, mikä auttaisi ko. olotilaan.

Ainakin itselläni se on hyvässä seurassa matkustaminen. Tuo hyvä seura voi helposti koostua omasta perheestä, laajemmin sukulaisista tai sitten niistä muutamista ystävistä.

Matkustamisessa, joka siis tulkitaan omasta asunnosta tai työpaikalta fyysisesti poistumiseksi oliko se nyt 75 kilometrin päähän, on parasta mahdolliset seikkailut. Toki tämä edellyttää, ettei lähde aina all-inclusive-samsonite-matkoille.

Viime viikon torstaina hyppäsin opiskelu- ja muusikkoystävieni kanssa junaan ja päätimme käydä Venäjän pohjoisosissa. Jo ajatus matkasta vähensi vanteen kiristymistä päässä. Rajusti.

Sitä kun seisoo paikallisena jouluaattona järkälemäisen, toisen maailmansodan betonimonumentin äärellä kaupungin laidalla ja katsoo jääkylmälle merelle… ja muistaa siinä samassa lukeneensa neuvostotyyppisestä ravintolasta… ja huomaa, ettei yhtään julkista kulkuvälinettä ole lähellä… saa seikkailun. Paikalle oli ilmaantunut jouluajelulla oleva useista autoista koostuva venäläinen Ford Fusion –kerho kuvaamaan kolmijaloilla sumuvalot päällä olevaa kalustoaan. Kun ei jäänyt tuppisuuksi, huomasi pienen keskustelun jälkeen istuvansa yhden auton takapenkillä ja kerhon jouluajelu suuntasi kohti kaupungin toisella laidalla olevaa ravintolaa. Klubi toivotti meille ystävällisesti hyvää joulua ja jatkoi jouluajelua.

Sitä kun istuu ydinjäänmurtajalla ja näkee nurkassa todella vanhan flyygelin… ja kun uskaltaa kysyä, että miksi siellä sellainen on… ja kun kerrotaan, että se on neuvostoliittolaisia (!) huippuartisteja varten hommattu peli… ja huomaa itse soittavansa hetken kuluttua Paranoidia samaisella soittopelillä… pelillä, jonka nimi on ”Punainen Lokakuu”. Sitä tuntee elävänsä.

Sitä kun istuu kolmattakymmenettä tuntia kestävällä junamatkalla lukien aamulla matemaatikkojen seminaarista ostettua kirjaa… ja sitten jaksaa kävellä ravintolavaunuun edulliselle aamiaiselle… ja kun paikalle saapuvat erittäin täysipäiset ystävät … ja alkaa tiukka, useiden tuntien väittely evoluutioteoriasta… Sitä tuntee elävänsä siinäkin.

Joten Esko, jos ensi kerralla vähän ahdistaa pikkuinen tappio, mene junamatkalle. Halvalle sellaiselle.

Neljännen valtiomahdin rengaslukko

2011-12-30T16:48:00.003+02:00

Todennäköisesti suuri osa meistä on kuullut vallan kolmijako-opista. Siinähän perusidea on se, että vallan väärinkäytön estämiseksi on erotettava - ainakin jos seuraamme Montesquieuta ja osin Machiavellia - lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta. Suomeksi sanottuna, jos noiden osalta menee puurot ja vellit sekaisin, demokratia toimii kuin Etelä-Korean pohjoisessa naapurimaassa.

Näiden kolmen mahdin lisäksi on sitten noussut aikojen myötä myös neljäs mahti, media. Eli on siis olemassa neljä valtiomahtia, jotka pyrkivät takaamaan demokratiaa.

Valtiomahdeista kuuleminen ei valitettavasti näytä tarkoittavan valtiomahdeista ymmärtämistä.

Etelä-Saimaan aktivistisiivessä on noussut totaalisen mystinen keskustelu median riippumattomuudesta liittyen venäläisten maksamattomiin pysäköintisakkoihin. Ja nyt huomio, tämä ei tarkoita sitä, että mediaa ei saisi arvostella. Kyllä saa, itse asiassa pitääkin. Samoin kyllä ne sakot, tai hienosti sanottuna pysäköintivirhemaksut, pitää rakkaan itänaapurimmekin maksaa.

Päätoimittaja Lakka kirjoitti eilen poikkeuksellisen täysipäisen kirjoituksen, josta muutama lainaus: ”Tiistaina tässä lehdessä julkaistu uutinen venäläisten parkkisakkojen maksamisesta ja uutiseen liitetty kommentti aiheuttivat monen lukijan päässä naps-ilmiön. Se on ääni, joka kuuluu, kun ihminen poistaa varmistimen ja alkaa puhua ja kirjoittaa tunteella.”

Ja toinen pidempi pätkä samalta hemmolta: ”Lukijat syyttivät lehteä siitä, että se yleensä kirjoittaa aiheesta. Viestittäjien mukaan nyt alkaa todellinen hulabaloo, kun venäläiset saivat tietää, ettei sakkoja tarvitse maksaa. Tällainen ajattelu lähtee siitä, että ongelmat korjautuvat vaikenemalla. Historia idässä ja lännessä kertoo tämän ajattelumallin surkeudesta.”

Tunnustan tässä toki itsekin medialle joskus hermostuneeni siitä, kun en ole saanut mielestäni muka tärkeää organisaationi viestiä läpi tai se on tulkittu totaalisen eri tavalla kuin itse olen tarkoittanut. Mutta se, että median, neljännen valtiomahdin, pitäisi vaieta ongelmista, on totaalisen hanurista. Ovatkohan nämä kritisoijat kuulleet DDR:stä? Vai ovatko he niitä, jotka pitivät – anteeksi pitävät – DDR:ää mallivaltiona sinkkiämpäreineen.

Olen päässyt itse tutustumaan työni kautta erilaisiin, poikkeuksellisten korkeasti koulutettuihin ja kriittisiin toimittajiin eri puolilla Suomea. Uskokaa tai älkää, sieltä löytyy ihan normaalia porukkaa. On liberaalia, on vasemmistoa, on oikeistoa, on keskustaa, on perussuomalaista ja ties millaista ajatusmaailmaa. Pari anarkistiakin saattaa joukosta löytyä, heh.

Mutta yhdenkään en ole nähnyt kannattavan vaikenemista. Itse asiassa en ole nähnyt yhdenkään toimittajan vaienneen. Yhtään mistään. Vai voiko joku käsi sydämellä sanoa, että onko paikallinen lumilapiomme Outi vaikenevaa tyyppiä? Tai oliko se vaikenemista, kun LUT otti sanan säilää vastaan syksyllä 2008? Samoin tiedonhankinnassa toimittajat – ainakin tuntemani – eivät usko vain yhteen lähteeseen, vaan käyttävät useita. Mikä onkin järkevää, jos haluaa saada totuuden ja kokonaiskuvan esiin.

Suuri yleisö ei todennäköisesti aina ymmärrä sitä, että toimittajalla on loppupelissä valta päättää siitä, mitä kirjoitetaan. Siis toimittajalla; ei median omistajalla, ei päätoimittajalla, ei esim. lehden tilaajalla. Toisin sanoen, toimittajat päättävät, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävää asian vaikuttavuuden ja julkaisemisen suhteen.

Ja se on hyvä.

Todennäköisesti jotkut yritysten suuruudenhullut utopistiset tarinat, yksittäisten ihmisten ahdistumiset liian monen ryypyn jälkeen tai poliitikkojen bresneviläiset pönotysnimenkirjoitustilaisuudet eivät vaan kiinnosta kuin Juha Vuorista uusimman juoppohullun päiväkirjan käsikirjoittamiseen.

Tosin kyllä mediallakin on parannettavaa; ei julkaisemisen, vaan joskus esitystyylin ja julkaistun materiaalin säilyttämisen osalta. Haluaisin vaikkapa nähdä itse A-Studion, joka esitettiin 20.8.1991. Ei kellään sattuisi tällaista olemaan VHS:llä tai muulle välineelle tallennettuna?

p.s. kansalaisuudesta riippumaton rengaslukko auttaisi kenties parhaiten pysäköintiongelmassa. Niin ja hyvät uudet vuodet!

Pizzakuski kunnanjohtajaksi

2011-12-17T21:34:00.003+02:00

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä meikän pikkuvikojen korjausleikkaus. Itse leikkauksessa kyllä näkyi raudanlujan luonnontieteilijän ote, joskin päivä päivältä enemmän ruumista muistuttava kehoni ei sitten toipunutkaan ihan keskivertojampan aikatauluja. Taitaa olla niin, että epänormaali on mulle normaalia. Tosin epänormaaliudesta saa aina hyviä keskustelunavauksia.

Karjalan kunnaat -palsta on epänormaalia sanomalehtijournalismia. Tuo on Etelä-Saimaassa yleensä kai lauantaisin ilmestyvä suurelle yleisölle tuntemattomien toimittajien viikon uutisosuus, joka pitää sisällään todennäköisesti yhden parhaiten toimitetun osuuden ko. lehdessä. Teksti perustuu aina johonkin faktaan, se on taustoitettu poikkeuksellisen hyvin (tervomaisen lyhyesti) ja juttu on sopivan kieli poskessa paiskattu. Tuolle palstalle pääsee, harvoin joutuu.

Yksi asia jäi kuitenkin tänään mietityttämään, tosin positiivisesti tämäkin. Matti Muukkonen tupsahti kunnanjohtajaksi yhdelle Suomen kauneimmista kunnista*, Suomenniemelle, jonkin aikaa sitten. Kaveria en tunne, mutta hän on todennäköisesti ennakkoluuloton ja varmastikin varsin nuori kaveri. Hyvä yhdistelmä siis. Kunnaat oli nostanut esiin Muukkosen CV:stä mm. sen faktan, että hän on toiminut nuorempana esim. pizzakuskina.

Tässä kohdin sopivasti tipahdin ja hymähdin.

Hymähdin sen takia, että mitä ihmeellistä tässä on. Tuohan kertoo vaan sen, että kaveri ei olekaan ehtinyt juomaan pelkästään kaljaa ja mummoja potkimaan nuorempana. Siis kaveri on todennäköisesti kova työmies. Uskallan muuten sanoa työmies työhenkilön sijaan siksi, että Matti Muukkonen kyllä kuulostaa varsin paljon työmieheltä.

Ajattelin sitten toistamiseen tuota pizzakuskijuttua.

Kuinka monella meistä loppupelissä onkaan kardaania laittaa omaan CV:hen näkyviin oikeasti se, mitä olemme tehneet aikojen kuluessa? Nuoruuden harrastukset kyllä muistamme laittaa näkyviin helposti, toki oikeutetusti. Tai kysyisin paremminkin niin päin, miksi joku vaikkapa sähkömiehen tai toimitusjohtajan paikkaa hakeva ei uskaltaisi mainita olleensa pizzakuskina? Kuvitteleeko joku ihan oikeasti, että työn tekeminen – oli se sitten ollut lähes mitä tahansa – näyttäisi mahdollisen tulevan työnantajan silmissä huonolta.

Todennäköisesti kuvittelee.

Toisaalta, olisihan se hullua kertoa työskennelleensä mm. betoniraudoittajana, roudarina ja vaikka kuusi vuotta vahtimestarina.

*p.s. Toki tiedän, että Suomen kauneimmaksi kunnaksi on valittu Kangasniemi :-)

Ensi vuonna

2011-11-26T10:07:00.002+02:00

Uudenvuodenlupaukset ovat hanurista. Tai mitä järkeä on tuhannen krapulassa lupailla kaikenlaista maailmanrauhan liittyvää shittiä, jonka unohtaa viimeistään seuraavan tuopin noustessa huulille.

Toisaalta taas jos ei lupaa itsellensä mitään, alkaa elämä muistuttaa hyvin nopeasti Päiväni Murmelina -elokuvaa. Samojen asioiden jauhamista samojen ihmisten kanssa joka ikisenä samanlaisena päivänä. Se kun ei johda kuin katkeroitumiseen.

Niinpä ajattelin luvata itselleni – en kenellekään muulle – tässä jotain ensi vuodeksi.

Tutustun Venäjän pohjoisiin rautatieverkkoihin ja jäämeren läpiin rinkkamatkalla ennen kuin arktinen talvi poistuu.

Haen itse vähintään yhtä usein kuin tänä vuonna lapset pois päivähoidosta. Ja jos on vapaata, en edelleenkään vie lapsia päivähoitoon.

Ajan pikkuautoilla heidän kanssaan nykyistä enemmän.

Luen vähintään kaksi kirjaa kuussa.

Alan tehdä toisenlaisia hommia. Samassa firmassa toivoakseni.

Hankkiudun eroon vähintään yhdestä nykyisestä harrastuksestani kesään mennessä.

Hommaan yhden uuden tilalle jouluksi.

Remontoin asunnon.

p.s. Palaan joulukuun puolessa välissä takaisin tälle palstalle. Käväisen nukahtamassa Keskussairalan leikkaussaliin tulevalla viikolla pikkuvikojen korjauksen ajaksi.

DDR-meininki sucks!

2011-11-18T13:08:00.001+02:00

Viikolla eräät etulinjassa taistelevat työkaverini totesivat, että nimimerkki Mulkku oli kommentoinut muutamia aiempia blogitekstejäni. Kysymys oli lähinnä, miksen poista ko. tekstejä, lue niitä etukäteen ennen julkaisemista tai poista blogistani koko kommentointimahdollisuutta kaikenlaisten yön pimeydessä kirjoittelevien taiteilijoiden johdosta.

Totesin jotakuinkin seuraavasti, että ”hyvä on kuulkaa kun kommentoidaan. Mitään en ala sensuroimaan, ellei poliisitutkintaan johtavia laittomuuksia tekstissä ole. Eli ei ole ollut tarvetta mitään poistaa”. Olisi ehkä tässä kohdin pitänyt jatkaa, että samat kaiffat ovat kyllä lähetelleet mulle samaa palautetta henkilökohtaiseen mailiin ihan omalla nimelläänkin; lähes samaan aikaan vuorokaudesta samanlaisilla yhdyssanoilla, hehee.

Toveri Separaattorin kanssa seuraamme varsin tarkasti, mitenkä paljon ja kuinka useasti meidän tekstejämme luetaan. Se kun nimittäin niin, että jos (h)ajatelmiamme ei lueta, ei meidän kannata käyttää iltojamme lukemattomien lukemattomien tekstien kirjoittamiseen. Mutta kun varsin paljon näitä selaillaan – ja joskus jopa kommentoidaan – niin se on varsin hyvä se. Ja jos keltaista lehdistöä seuraisimme, mitä enemmän tunteenpaloa ja/tai itseään polveen ampuvia kommentteja blogeista löytyy, sitä luetumpi tästäkin tulee.

Mutta eniten huolestuin tuosta kommentista, jonka mukaan kommentteja pitäisi jotenkin sensuroida.

Ei hyvää päivää.

Tässä maassa – ja omassa työpaikassani ainakin meikän ollessa huoneessa paikalla – on ihan jokaisella oikeus sanoa – toki uhkailematta – ihan mitä mieleen juolahtaa. Usein sanovatkin. Sama koskee kirjoittelua. Olisi todella neuvostoliittoa tai DDR:ää, jos olisi joku ennakkosensuuri mielipiteiden julkaisemiseen.

Ei myöskään pitäisi olla kenellekään epäselvää, että meikän ja yleensäkin työnantajan tehtävässä työskentelevän työhön kuuluu kolme osaa. Kaksi mukavaa ja yksi epämiellyttävä. Nämä ovat ’palkkaus/rekrytointi’, ’työkunnossapito’ ja ’palvelussuhteen päättäminen’. Viimeinen tarkoittaa suomeksi joskus irtisanomisia. Ja vaikken ollut nykyhommissa työantajana meidän the YT:n aikana, toki meikä kantaa edeltäjien ”perintöä”. Ei esimerkiksi käy yhtään kateeksi vaikkapa Itä-Suomen yliopiston kollegoitani, kun irtisanomisYT:t ilmaantuvat uutisiin joulua useammin.

Toisin sanoen, arvostelu – perustuipa se faktoihin tai harhanäkyihin – on lähtökohtaisesti sallittu. Siitäkin huolimatta, että asiattomia – tai vuodelta 2008 ja sitä ennen koettuja – mielipiteitä sisältävä arvostelu sattuu rajusti meikäänkin. En todellakaan nauti vittuilun kohteena olemisesta, heh.

Toisaalta kukaan ei ole pakottanut nykyhommaan, vaikka meikä tähän 2009 keväällä siirrettiinkin. Tai no, paikallisen Osuuspankin pääpankkiiri Himasen toive maksaa asuntolaina takaisin kyllä pakottaa tulemaan töihin aamuisin. Ja jos ei kestä kuumuutta, kannattaa poistua kokonaan työelämästä.

Parasta kommenteissa, joissa on joku totuuden siemen mukana, on se, että niistä saa parhaat firman korjausideat. Nostan hattua mm. kaikille niille proffille ja yliopistomestareille, jotka jaksavat tulla kertomaan yhä uudestaan ja uusista asioista kahvipöydässä, että asian x voisi tehdä paremmin. Se on meinaan pirun paljon helpompi korjata puutteellisuuksia, kun tietää, mitä porukka haluaa korjattavan. Niin ja arvosteltu työtyytyväisyyskysely on myös kova juttu virheiden korjaamiseksi – siinä kun mielipide muodostuu lähes 500 työntekijän, ei yksittäisen blogikirjoittelijan, mielipiteestä.

Että eikun lisää kommentteja kehiin vaan.

p.s. Kuulemma kovimmat tyypit uskaltavat kirjoittaa mielipiteensä jopa omalla nimellään :-)

This week

2011-11-13T15:15:00.000+02:00

...I’ve been mostly thinking, what is enough.

Yes, I raised same question something like two years ago.

I’ve learned nothing.

Kunnioitettu Pohjoismaiden ministerineuvosto

2011-11-04T20:49:00.003+02:00

Paska kokous. Näin Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme Stubb oli mennyt Ylen kuulemien kommenttien mukaan kommentoimaan Pohjoismaiden ministerineuvoston kokousta ja se karmea vee-sana oli myös vilahtanut – tosin vain ministerin puheessa. Piti mennä varta varten ostamaan Ilta-Sanomat tämän asian vuoksi, mikä on jo sinänsä melko säälittävää.

Ei säälittävää siksi, että Pohjoismaiden ministerineuvostosta minkäänlaisia kiksejä saisin. Vaan siksi, että olisiko joku tajunnut asiassa sen tärkeimmän. Turhalta tuntuvan kokouksen. Oliko Pohjoismaiden ministerineuvoston Tanskan Kööpenhaminassa pitämä kokous turha? Sen voi varmaan jokainen paikallaolija ja kokouksen asialistaan tutustunut (veron)maksaja itse arvioida.

”Todella syvälliset” kommentit asiaan kuin asiaan löytyvät keskustelupalstoilta. Ylelläkin on jopa tällainen kommenttien kanava. Ylen palstalla perähuoneiden nimettömät ja kardaanittomat asiantuntijat näkivät Stubbin lausahduksessa mm. kaksinaismoralismia, suomenruotsalaisuutta, demareiden salaliittoja, Suomen maineen menettämistä, nuorta herraa hississä ja ties mitä. Ja tämän päivän Ilta-Sanomat sitten toi esiin, että oltiin vain vähän väsyneitä ja pestikin saattaa olla vähän tylsä.

Halleluujaa.

Eikö kenellekään tule ihan oikeasti mieleen, että jos se kokous vaan oli todella tylsä ja v….mainen.

Otetaan vähän lähemmäksi. Kuinka moni meistä on ollut työpaikalla, vapaa-ajalla tai ihan missä vaan kokouksessa, joka on ollut toooo-della tylsä, tooooo-taalisen shittiä ja vielä v…mainen.

Minä olen, mutta onneksi vain joskus. Pääasiassa kokoukset on järjestetty siten, että ei ole turhia puhalleltu, vaan on tehty töitä.

Jotenkin tuntuu, että jotkut tykkäävät pitää kokouksia kokousten vuoksi, perustaa mystisiä työryhmiä ja eritoten puhua asioista tekemisen sijaan. Tällaiset kokouksia kokousten vuoksi -tyyppiset totaalisen tyhjänpäiväiset kokoukset ovat uskomattomia. Jos asiaa ei ole, niin miksi ihmeessä näitä kokoontumisajoja pitää järjestää. Niin firmoissa, yhdistyksissä kuin julkishallinnossa.

Kokouksista kun voi olla hurjastikin hyötyä – tehokkaista sellaisista. Kun osallistujat eivät tule kokoukseen availemaan kirjekuoria, yleensä ollaan voitettu jo paljon. Asioiden käsittely voidaan viedä hyvinkin tehokkaasti maaliin ja sitten on aikaa joko lipitellä kahvia (tosin itse lopetin vuonna 2009 firmalla sisäisten palaverien kahvitukset) tai lähteä tekemään sovittuja töitä.

Sisällöttömästä ja huonosta kokouksesta ei kyllä saa hyvää. Vaikka paikalla olisi ministeri, heh.

p.s. Olipa Pohjoismaiden ministerineuvoston kokous ollut sitten minkälainen tahansa, kannattaa käydä osoitteessa http://www2.hs.fi/extrat/kotimaa/puoluekentta/ Siinä näkyy kylmän viileästi se tosiseikka, millaisia sankareita olemme valinneet eduskuntaamme. Erityisen raju on akseli arvokonservatiivi vs. arvoliberaali. Arvokonservatiivi ei voi koskaan sanoa kokousta paskaksi, koska se ei ole oikein soveliasta. Liberaalille taas paska kokous on paska.

Työajastako pitäisi palkkaa maksaa?!?

2011-10-28T18:52:00.004+03:00

Viime päivinä työmarkkinaosapuolet ovat käyneet varsin keskiaikaisia keskusteluja. En yksinkertaisesti ja laiskuuttani viitsi alkaa kommentoida kaikenlaisia esiinnostettuja Suomen tuhoavia järjettömyyksiä, joskin nostan esiin ihan uuden järjettömyyden.

Työajan.

Olen tainnut tästä aiemminkin kirjoittaa jotakin.

Henry Ford, joka mustan maalin nopean kuivumisajan vuoksi maalaili kaikki autot mustiksi, oli kova jätkä. Hän taisi ottaa käyttöönsä liukuhihnan viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan alkupuolella. Ja kun liukuhihnan piti pyöriä, tarvittiin osaajia linjoille koko ajan.

Työaikaa kuitenkaan Ford ei keksinyt.

Maatalous- ja käsityöyhteiskunnissa töitä tehtiin, kun niitä oli. Tosin rajansa tällöin asetti valoisuus. Jos oli valoisaa ja olosuhteet sen muuten sallivat, tehtiin töitä. Toki valoisuutta kovempi voima oli uskonto, joka meidän valkoisten jaskajokusia muistuttavien länsimaisten mukaan tarkoitti vaikkapa sunnuntain pyhittämistä lepopäiväksi. Tarinan mukaan kun seitsemäntenä päivänä oli tapana hieman chillata.

Varhaiset ammattiliitot eivät olleet hanurista. Työnantajana en kai näin saisi edes ajatella, mutta ajattelenpa kuitenkin. Ja kirjoitan sen vielä tähän näkyviin. Siellä nimittäin joku breini tyyppi keksi, että tuollaiset 15 tuntia seitsemänä päivässä teollista input-temput-output -duunia ei ole kenenkään kuupalle hyväksi. Ei ollut hullummin ajateltu, tietäen tuon ajan olosuhteet.

Mutta entäpä nykyään? Iso osa meistä on siirtynyt työskentelemään entistä enemmän aivotehtaisiin, joissa palveluilla ja luovuudella on aiempaa suurempi merkitys. Miten helvetissä me vieläkin vaadimme kukin tahoillamme, että pitäisi painaa töitä vaikkapa 36,25 tuntia viikossa. Tai 1600 tuntia vuodessa? Tai kehumme kulmakuppilassa, että olinpa kova tyyppi ja tein tänään 15 tuntia töitä pitämättä yhtään taukoa. Tai toteamme samassa kuppilassa, että viilasin työnantajaa taas kerran linssiin vetämällä täyttä palkkaa tekemättä tänään 7,25 tuntiin mitään – jos ei pasianssinpeluuta työksi lasketa.

Olisiko kenellekään tullut mieleen, että palkkaa maksettaisiin siitä, mitä saa aikaan? Siis sovitusta tuloksesta, ei menetetystä ajasta.

Ainakin itse pitäisin tätä todella hyvänä. Jos aamulla duunaria vähän nukuttaisi, niin duunari vaan nukkuisi vaikka paria tuntia pidemmälle - jos siitä ei olisi muille haittaa. Ja herättyään alkaisi tehdä töitä virkeänä ('tehdä töitä' on muuten aivan eri asia kuin 'tulla työpaikalle') ja tekisi sovitut hommat kuntoon sopivassa ajassa ja paikassa. Jos menisi pidempään, menisi pidempään ja jos menisi vähemmän, menisi vähemmän. Ei tarvitsisi kyttäillä kellokorttikoneen plus- ja miinussaldoa. Ja jos homma olisi valmis vaikka aiemmin, niin voisi mennä vaikka perheen kanssa kotiin, eikä odotella ”virka-ajan päättymistä” sitä kuuluisaa pasianssia pelaillen.

Ja ei, en usko pääsyypään tilanteeseen olevan vielä töissä olevien jäsenten etuja ajavien ammattiliittojen isoilla autoilla ajavien johtajien.

Väitän, että suurimpia ongelmia ovat ne, että a) emme oikein osaa asettaa tavoitteita työlle, b) esimiesten on helppo johtaa… eikun valvoa aikaa ja c) emme luota siihen, että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä.

p.s. Ja nyt ei pidä olla putkinäköinen. Toki ymmärrän, että vaikkapa sairaaloiden ja järjestyksenvalvojien tulee palvella asiakkaita kysynnän mukaan. Esimerkiksi 24/7.

Sitku

2011-10-23T13:40:00.003+03:00

Viimeinen kolmiviikkoinen on ollut poikkeuksellisen mukavaa. Siitäkin huolimatta, että helppoa ei ole oikeastaan mikään ollut. Positiivista mieltä on kuitenkin tuonut se tosiasia, että ”sitten kun” -tyyppejä (sitkuja) on ollut aiempaa vähemmän liikkeellä. Oikeastaan todella vähän.

Sitku-tyyppihän tunnettiin koulu- ja opiskeluaikoina siitä, että hänellä oli ihan täysipäinen ja realistinen kuva maailmanmenosta, mutta... Sitten kun olisi pitänyt tehdä jotakin vähemmän miellyttävää (lukea kokeeseen, pohtia, mitä tekee lihavampana ja jne.), hän totesi, että nyt vielä en tätä ehdi tai viitsi tehdä, mutta ”sitku on enemmän ja paremmin aikaa, tehdään paremmin ja komeammin kuin koskaan”.

Hiustenlähtöiässä sitku-tyyppi sitten loistaa niin perhe- kuin työelämässä. Työssä ei oikein ole mielenkiintoa, kun on vähän väärään työpaikkaan ja tehtäviin tullut pakosta mentyä. Pomokin on suoraan hanurista ja työ”kaveritkin” lähellä samaa. Mielessä toki Sitkulla on, että ”sitku maailma tajuaa hakea Sitkun kotoa jonain aamuna uusiin ja uljaisiin hommiin, asiat muuttuvat itsekseen paremmaksi”.

Perheen kanssa Sitku haluaisi viettää aikaa enemmän. Mutta perhe saa odottaa sitä, että sitku Sitkun töissä helpottaa ja lapset kasvaa vähän isommiksi…

Sitku on myös kova tyyppi suunnittelemaan matkailua uusiin paikkoihin, autonvaihtoa, kuntoremonttia, terveempää ruokailua, dokaamisen vähentämistä ja kaikkea muuta. Ongelma vaan on se, että juuri nyt ei ole koskaan hyvä aika. Mutta sitku jos joku korjaa tilanteen, niin sitten Sitku uskaltaa vaikka lähteä lomalle. Tai sitku Sitku pääsee eläkkeelle, niin aikaa on rajattomasti – jos nyt ei satu kuolemaan ennen sitä.

Välillä sitkuilu on varmasti järkevää, mutta miksi minä en vaan ymmärrä jatkuvaa sitkuilla? Voisiko joku kertoa, mistä sitkuilu ylipäätään johtuu? Laiskuudesta? Viisaudesta? Liian helposta tai rajusta yhteiskunnasta? Jostakin ihan muusta?

Jos ei usko elävänsä ikuisesti, latinalaisittain Carpe Diem lienee ainoa järkeävä periaate. Halusipa sitten mitä tahansa.

Tilipäivä

2011-10-16T17:49:00.002+03:00

Pari viikkoa sitten rouva Lehikoinen tiimeinen paiskasi yliopistoa kirjeellä. Siinä kerrottiin pääpuolisesti, että olemme toimineet kuten omistaja – jos nyt Opetus- ja kulttuuriministeriö sellaiseksi tulkitaan – on halunnut ja heidän asettamansa tavoite on jopa osin ylitetty. Kotiläksyjäkään ei meille tullut, toisin kuin eräille yliopistoille ja ammattikorkeille.

Piti tuntua hyvältä.

Kirjeen jälkeen jäin kuitenkin jännittämään aika rajusti. Ei siksi, että olisin yllätyksestä positiivisesti järkyttynyt. Jännitys liittyi siihen faktaan, että oman henkilöstön työtyytyväisyyskyselyn tulokset eivät vielä olleet selvillä. Vaikka omistajan ääni asettaa tulostavoitteen, oma henkilöstö on se, joka loppupelissä tuloksen saa – jos saa – aikaan. Ja erityisesti, jos oman henkilöstön henkinen ja fyysinen jaksaminen sakkaa, päin h/¤#¤#ttiä menee.

LUT:ssa on palautetta – niin ruusuja kuin risuja – osattu antaa vuosia. Ja se on enemmän kuin hyvä. Lähes 50 % tiedeyhteisöstä – suomeksi siis lähes 500 taistelijaa – vastaa vuosittain ko. kyselyyn. Tämä lienee omalla toimialallamme Suomen ykköstasoa.

Välillä tulee kehuja, että hävettää ja välillä taas turpaan, että hävettää. Hienointa tässä suuressa aktiivisuudessa on kuitenkin se tosiasia, että tällöin tiedetään yhteisön todellinen tila. Yksittäiset kovaääniset kehujat tai valittajat eivät pääse yksittäisillä mielipiteillään dominoimaan muiden työntekijöiden kustannuksella. Jokainen on tässä kyselyssä samalla viivalla huolimatta siitä, mitä tekee, missä tekee ja miten hiljainen tai kovaääninen on.

Viime vuoden (2010) jaksamiseen liittyneen palautteen analysoituani päätimme tehdä asioita vieläkin paremmin. Siitäkin huolimatta, että jaksaminen oli ihan ok-tasolla (3,2). Käytännössä tulilinjalle joutuivat – tai pääsivät – mm. yksiköiden esimiestoiminta, osaajien määrä, rakenteet ja prosessit. Siis suomeksi sanottuna pohdittiin, tehdäänkö järkeviä asioita järkevästi ja onko ammattityyppejä järkevästi mestoilla.

Akateemisen ja taloudellisen tuloksen, OKM:n palautteen ja edellisvuoden työtyytyväisyyskyselyn perusteella suunnan piti olla oikea.

Ja sitten tuli päivä, jolloin palaute tupsahti sähköpostiini. Kuten itse olen sanonut, omistajan asettaman tavoitteen saavuttamisen lisäksi työtyytyväisyyskyselyn tulokset ovat päällään yliopiston toiminnasta vastaavien tilipäivä.

Helpotti.

Se, että oli ollut kardaania toimia viime vuoden palautteen pohjalta ja tehdä asioita tavalla, jota vastaajat pitivät tärkeänä, kannatti. Henkinen työkyky arvioitiin 3,8 ja fyysinen 4,0 paikkeille.

Nyt olisi sitten suurin virhe paukutella henkseleitä, nostaa jalat pöydälle ja lyödä karvaisia käsiä yhteen.

Käytännössä tulos osoittaa vain sen faktan, että aiempaa suurempi osa porukasta pitää nyt valittua tapaa toimia aiempaa parempana ja samaa rataa on yhdessä jatkettava. Kaikkea ei ole todellakaan vielä tehty, tai edes aloitettu. Samoin historiassa tehdyistä mokista on ilmeisesti alettu oppia jotakin ja mikä tärkeintä – varsinkin avoin palaute osoittaa sen, että menneiden märehtiminen on vaihtunut tulevaisuuden tekemiseksi.

Se kun on vaan niin, että vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa - itse tekemällä.

Talent

2011-10-08T19:08:00.003+03:00

Eilen vietettiin Suomen tuloksellisimman kauppatieteellisen, LUT School of Busineksen 20-vuotisjuhlia. Monissa kinkereissä olen päässyt sekä joskus joutunut istumaan, ja kiitän perheeni lisäksi itseäni siitä, että en päättänyt viettää eilistä iltaani tuijottamalla uusintoja pirunlaatikosta.

Lahjakkuudesta sain nauttia todella monessa muodossa. Järjestelyporukka oli onnistunut erinomaisesti. Illan aikana ei tarvinnut katsoa kelloa kuin varmistaakseen valomerkin todellakin tulleen. Esitykset silmänkääntäjineen ja reippaasti puhaltimia sisältäneine bändeineen olivat melkoisia. Dekaani piti mainion ja myös lyhyen puheen, heh. Kinesteettisesti lahjakkaat tyypit vaivasivat parketilla. Ja edelleenkin upea porukka puhalsi tapansa mukaan yhteen hiileen ja juttu kulki.

Lahjakkuus voidaan määritellä monitaitoisuudeksi tai/ja erityiseksi taitavuudeksi sekä kyvyksi suorittaa jokin tehtävä jollakin tiedon tai taidon saralla. Keskeistä siis on a) hankkia joku taito ja b) uskallus käyttää sitä.

Melko usein lahjattomissa lahjakkuuskeskusteluissa korostuu koululahjakkuus tai lahjakkuuden mystinen alkuperä. Jo pelkillä Wikifaktoilla voi todeta, että koululahjakkuudella ”…ei välttämättä ole muuta korrelaatiota elämässä tai työssä menestymiseen kuin se, että suuntautuminen työuralle perustuu koulutukseen ja edellyttää sitä.” Ja taas mystisyyden osalta voisi todeta, että ihmismieli ei pysty kaikkea ympärillämme tapahtuvaa käsittämään, mutta se, että oma käsityskykymme on – ainakin vielä – rajallinen, ei tee mistään asiasta mystistä.

Lahjakkuuden osalta keskeisin osuus lienee raju ja pitkäjänteinen työnteko. Uskoisin, että useimmat lahjakkaat kitaristit, hiihtäjät ja vaikkapa kuvataiteilijat ovat lapsena, nuorena ja vähän vanhempanakin useamman kerran viikossa räntäsateessa menneet harjoittelemaan. He eivät siis ole jääneet sohvalle unelmoimaan, vaan ovat lähteneet tekemään sitä, mitä ovat halunneet itse tehdä.

Eli kyllä se lahjakkuus siis loppupelissä hankitaan. Ei se mystisesti ilmaannu.

Lahjakkuuden hankkimisen jälkeen olisi sitten uskallettava käyttää lahjakkuutta. Ei, tämä ei tarkoita sitä, että jokaisesta harrastajan pitäisi ryhtyä ammattilaiseksi. Haluan vaan sanoa, että voisi olla ihan järkevää käyttää kovalla työllä hankittua osaamista vaikka oman tai muiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Se kun ei ole keneltäkään pois.

Varsin upeaa on juuri se, kun ei-haudanvakavat monilahjakkuudet sattuvat samaan tilaan vahingossa, tarkoituksella, pyytämättä tai pyytäen tekemään jotain yhdessä vapaaehtoisesti. Vieläpä siten, että tekijöiden välillä on kova luottamus sekä arvostus ja lahjakkuuksilla ei ole rekka-auton kokoisia egoja.

Toisin sanoen, varsin upeaa oli juuri se, kun ei-haudanvakavat monilahjakkuudet Ari, Lissu ja Sami sattuivat samaan tilaan vahingossa, tarkoituksella, pyytämättä tai pyytäen veivaamaan livekeikan yhdessä vapaaehtoisesti parilla kitaralla ja kolmella yhteensopivalla äänellä. Vieläpä siten, että tekijöiden välillä on kova luottamus sekä arvostus ja lahjakkuuksilla ei ole rekka-auton kokoisia egoja.

Vieläkin liekeissä.

220 000 asiaa paremmin työpaikalla?

2011-09-30T21:36:00.002+03:00

Poikkeuksellisen täysipäinen entinen työkaverini laittoi viestiä Järvenpäästä. Keskustelun lomassa kaveri kertoi vaihtaneensa täysin uuteen, vauhdikkaasti kasvavaan firmaan. Tämä varsin ahkera kaveri sanoi viihtyvänsä kovasti töissään – käsittääkseni paremmin kuin koskaan aiemmin. Työtehtäviä hän kuvasi mainiosti toteamalla, että päähommien lisäksi on sitten kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan.

Paperilla firman ja erityisesti henkilöstöpolitiikan saa pyörimään helposti. Eihän se ole kuin suunnittelee, organisoi, toteuttaa ja valvoo. Jokainen, joka on vähääkään työelämässä ollut, tietää, että näinhän se ei kuitenkaan tosiasiassa mene. Missä vähääkään vanhemmassa ja suuremmassa firmassa koko porukka intomielisesti juoksee tekemään yhteen suuntaan sitä kaikkea, mitä eteen sattuu tulemaan? Kyllä se kuvitelma ehkä on paremminkin niin, että asiakkaat ovat väärässä, johto hanurista, kilpailijat epärehellisiä ja työntekijät tekee mitä sattuu. Ehkä suurista yrityksistä NASA ja CERN saattaisivat olla lähimpänä pk-firmaa.

Maatessani kuusi päivää sananmukaisesti letkuissa oli aikaa ajatella, tätäkin. Mikä saa kompaktin kokoisen firman tyypit viihtymään firmassa? Päädyin höyryissä siihen, että selitystä voitaneen hakea firman iästä, koosta, siihen valikoituneesta porukasta, vapaudesta tavoitteen saavuttamisen suhteen ja tavasta viestiä.

Kun samanmieliset tyypit perustavat uuden firman syystä tai toisesta, todennäköisesti heillä keskenään on suhteellisen – toki ei täysin – samankaltainen kuva siitä, miten maailma makaa ja miten asioita pitäisi hoitaa. Todennäköisesti liksat ovat myös kohdallaan, elikkä kun tekee enemmän töitä, myös liksaa tulee – tai voi myöhemmin tulla – enemmän. Samoin työ lienee jollakin tapaa merkityksellistä porukoille – tai sitten osa tekee vaan päivätyönsä hillon vuoksi ja lähtee tyytyväisenä kotiin harrastamaan jotakin muuta mielenkiintoista. Ja tämä ei häiritse intomielistä työmyyräporukkaa. Ja kun porukka mahtuu vaikkapa yhteen isoon maisemakonttoriin, kahvia juodaan samaan aikaan ja varmasti joskus vetäistään kunnon ohrapirtelösoositkin porukalla, tietoa kulkee. Ainakin väärinymmärrysten määrä vähenee, kun tunnetaan porukat. Ja kun ollaan kasvuvaiheessa, ei firmaa ole tarvinnut edes saneerata kertaakaan. Aika yksinkertaista selitystä.

Väittäisin kuitenkin ilman minkäänlaista dataa, että suurin tekijä lienee vapaus valita tavat tehdä työnsä – tai kääntäen byrokratian vähyys.

Kun porukkaa on vähän, niin luottamus toisiin ja toisten osaamisen sekä työtapoihin lienee suurempi. En yhtään tiedä kyseisen kaverini työaikoja, joskin veikkaisin, että tuossa firmassa ei ole kellokalleja tai työnantaja- tai ay-aktiivipellejä vahtimassa tarkasti töihin tulemisia ja menemisiä. Ehkä siellä riittää, että tulee tehneeksi työnsä. Ja samoin jos päivällä tekee mieli vaikka pelata tunti porukalla salibändyä, se kenties onnistuu ilman työnantajan ja pääluottamusmiesten välisiä neuvotteluja.

Mikä sitten estää isoa firmaa, sanotaan nyt vaikka 1000 tai 10 000 hengen yliopistoa toimimasta samalla tavoin?

Ei mikään.

Tai ehkäpä se, ettemme suuren koon ja byrokraattisten työskentelytapojemme vuoksi oikein tunne toisiamme tai tiedä tekemisiämme. Tähän todennäköisesti auttaisi se, että höllättäisiin byrokratiaa ja keskusteltaisiin entistä enemmän ruåtsalaiseen tapaan.

Tosin olisihan se aika rajua, jos joutuisi menemään vieraampaan kahvipöytään, tervehtimään tuntemattomampiakin työkavereita, vähentämällä aiheetonta v#¤#”t¤lua omissa pikkupiireissä ja aloittamalla keskustelu vaikka positiivisesti…

Ihmeisiin en usko, mutta jospa vaikka kukin tahoillamme parannettaisiin omaa työpaikkaa vain yhdellä pienellä asialla päivässä. Toisin sanoen, jos jokainen LUT:n tiedeyhteisön henkilökuntaan kuuluva tekisi yhden asian päivässä edes himpun verran paremmin kuin aiemmin, meillä olisi 30.9.2012 noin 220 000 asiaa yliopistolla paremmin. Ja meikästä 220 000 asiaa paremmin työpaikalla on aika paljon. Ja se ei riipu mistään muusta kuin siitä, että aletaan tekemään pieniä asioita eri tavalla.

Äärimmäisistä tapahtumista selviämisestä

2011-09-25T21:01:00.002+03:00

Mitä jos verottaja alkaisi verottaa vapaa-ajasta? Mitä jos energian hinta laskisi 90 %? Mitä jos olisimme uskoneet IBM:n Wilsonin kommenttiin siitä, että maailmaan riittää viisi tietokonetta? Mitä jos pari matkustajakonetta laskeutuisi pisnesmiesten pilvenpiirtäjiin?

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos on julkaissut ennakoivasta malliyhteiskunnasta raportin. Otsikko on niin blingblingiä, joskin raporttia selaillessa tuli kiinnitettyä huomiota ääritapahtumien käsitteeseen. Nämähän ovat yksittäisinä melko epätodennäköisiä, joskin jonkinmoista äärimmäistä tapahtumaa esiintyy melko usein, kun ”sitä on niin monenlaista ääritapahtumaa”.

Äärimmäisiä tapahtumia käsitteli myös perjantaihin Talouselämä. Keskeinen ajatus on, että miten organisaatio – tai miksei myös yhteiskunta tai yksilö – voisi menestyä epävarmoina aikoina.

Erityisesti poliitikot, johtavassa asemassa olevat henkilöt, nimettömät nettikirjoittelijat ja analyytikot eri firmoissa syyllistyvät melkoiseen itsepetokseen, kun kuvittelevat kuivaa kautta aina seuraavan sadekauden. Tai sateen jälkeen tulevan aina auringonpaisteen. Tai pystyvänsä tekemään paremman päätöksen odottamalla epävarmuuden häviämistä tai unohtamalla mm. kaikki faktat.

Kyllä sateen jälkeen voi sataa lisää ja paistaakin voi pitkään.

On totaalista potaskaa päättäjiltä, mikäli hautaudutaan äärimmäisissä tapahtumissa poteroihin odottamaan parempia aikoja eikä uskalleta tehdä päätöksiä edes sillä vähäisellä, mutta todennäköisesti riittävällä, informaatiolla. Hurjimmat ”päättäjät” perustavat tässä kohdin työryhmiä, jotka sitten jo raunioidenkin sammaloitua esittävät pölyttyneen muistionsa asian ratkaisemiksi.

Yksinkertaisinta olisi hyödyntää Talouselämänkin korostamaa kyselyä, kuuntelua ja ajattelua. Elikkä päättäjät voisivat joskus liikkua enemmän ajan kanssa eturintaman taistelijoiden joukossa kyselemässä ja kuuntelemassa. Samoin eturintaman taistelijat voisivat joskus avata suunsa ajan kanssa päättäjille keskustellen ja kuullen. Kun molemmat kyselisivät ja kuuntelisivat, joku saattaisi ajatellakin, heh. Niin ja myös oman organisaation ulkopuolella on todennäköisesti ihan fiksuja ihmisiä, joiden kanssa kannattaa keskustella, joita kannattaa kuunnella ja tämän jälkeen vaikka edes hieman ajatella.

Kilpailuedun näkökulmasta asemien valtaaminen kun on helpompaa silloin kun kilpailijalla on rivit totaalisen sekaisin.

Ja jotkut asiat ovat sitten sellaisia, että ne eivät ole millään tavalla äärimmäisiä tai yllättäviä.

OKM julkistaa ensi kuun alkupuolella yli 100 miljoonan euron leikkauslistat koskien kaikkia suomalaisia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Ne yliopistot ja ammattikorkeakoulut, joissa on uskallettu lähteä ajoissa yhdessä riittävän kovaan (eteenpäin)juoksuun, eivät todennäköisesti pääse kertomaan saneerauksista.

p.s. Vai olisiko tämän jutun äärimmäinen tapahtuma se, maailmasta tulisi täysin suunniteltavissa oleva? Ei, sehän kuulostaa pähkähullulta.

Poikien Mummo

2011-09-17T09:18:00.005+03:00

Viimeisen 11 vuoden ajan meikällä on ollut tapana liittyä joko viikoksi tai pidennetyksi viikonlopuksi ns. äijien reissulle. Isäni ja hänen kaveripiirinsä ovat ruskaretkeilleet ja matkalla on ollut paikka tai kaksi vapaana. Tästä bloggasinkin mm. viime- ja edellisvuonna.

Tänä vuonna ei kuitenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Todella hurjan työntäyteinen syksy on ollut taustalla. Pojat vielä viikolla sairastuivat vuoronperään nuhakuumeeseen, joka kuulemma kestää noin viikon. Siitäkös riemu repesi.

Meikä supermiehenä toki hoiti osuutensa lastenhoidosta ja survoi sitten pikkutunneilla töitä eteenpäin. Helkkarin suuri virhe, taas kerran. Unta kaipaamattomia supermiehiä kun taitaa majailla vain hautausmailla, ja palkkioksi sain sitten itsekin saman taudin torstaina.

On viimeksi tullut oltua kunnollisessa kuumeessa vuosia sitten. Meikällä kun tämä ruumiinlämpö on 34-35 asteen paikkeilla normaalisti (josta joskus lääkärini totesi, että tuo ei ole ruumiinlämpö vaan ruumiin lämpö), niin tuollaiset 38 astetta saa aikaan todella psykedeelisen tunnelman. Jos olisin elänyt nuoruuttani peace and vegetable -tyyppisten hippien keskellä, porukka olisi varmasti luullut meikän päässeen tapaamaan timanttien kanssa taivaalla heiluvaa Lycy-nimistä seireeniä.

Ja jotta kulmakerroin olisi riittävä, perheen rouva on parhaillaan maailmalla, heh.

Ilmassa on siis totaalikatastrofin ainekset – mutta kun ei ole. Vaikka tätäkin naputtelen puoli-zombina, tilanne on hallussa. Ei, ei omasta ansiostani, vaan siksi, että poikien mummo – tuttavallisesti äitini – pääsi ottamaan ilmatilan suvereenisti haltuun. Pojat virkistyivät silmissä, meikä pääsee vällyjen alla palauttamaan lämpöä takaisin ruumiin lämmöksi ja mummonkin akut näyttävät olevan hyvin ladattuja. Kiitokset!

Mitä maailma olisikaan ilman mummoja? Todennäköisesti varsin surkea paikka elää ja olla.

p.s. Ensi syksynä pojat pääsevät taas ruskaretkelle. Siitä pitää pitää huolta. Ja se onnistuu, kun pitää itsestään huolta.

Kyllä se kärpänen lantakasan ihan itse valitsee.

2011-09-10T15:58:00.005+03:00

Aina sillointällöin me lappeenrantalaiset – ja todennäköisesti muutkin vastaavankokoisten kaupunkien asukit – vertaamme itseämme Tampereeseen, Suomen Manchesteriin, kotimaiseen Shangri La:hamme. Tosin sillä erolla, että Tampesteri ei ole fiktiota. Kaupunki näyttää vetävän puoleensa opiskelijoita, yrityksiä, perheitä, eläkeläisiä, halpalentoyhtiöitä, yksityisen sektorin vuokraamia nostokurkia ja niin edelleen.

Mikään ei vedä vertoja empirismille ja päätin sitten lähteä pariksi päiväksi kävelemään ja katselemaan etnografisesti Tamperetta perheen kanssa vertaillen sitä kotikaupunkiini, Lappeenrantaan. Koko kierroksen ajan pohdin, miten me Lappeenrannassa voisimme pistää paremmaksi. Tosin itkukarjalaisena minun olisi pitänyt keksiä koko viikonloppu selityksiä sille, miksi meistä ei koskaan voi tulla yhtään mitään samanlaista. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Kolme asiaa pisti erityisesti silmääni onnistumisista. Aito kansainvälisyys. Yrittäjyys. Edes jonkinmoinen vapaus olla oma itsensä.

Tampereella kävellessä ei voi välttyä huomaamasta, että kylään on muuttanut pysyvästi porukkaa laajalti ympäri Suomea sekä vähän laajemminkin. Ja tällä laajemmalla tarkoitan muutakin kuin pataljoonaa venäläisiä ja paria Itä-Euroopasta tupsahtanutta ammattilaista kadunkulmiin. Nämä varsin asiallisenoloiset kansainväliset vahvistukset näyttävät myös ainakin jollain tapaa integroituneen kaupunkiin: duunareina, puolisoina tai turisteina. Ajattelin vasta huomenna hommata paikallislehden – olettaisin, että siellä ei the estareissa kirjoitella nimettömänä tangentin suuntaan lähteviä kommentteja läpeensä pahoista ulkomaalaisista.

Tässä Gallialaiskylässä näyttää olevan runsaasti stockmanneja, abc-asemia, prismoja, citymarketteja, henkkamaukkoja ja muuta ketjusälää. Kuten on toki lähes kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa. On kuitenkin varsin opettavaista havaita, että täälläkään ketjut eivät ole olleet pienten liikkeiden jyrääjiä. Näyttävät olevan mukavasti sulassa sovussa männyn ja sienen tapaan, elikkä pientä puotia riittää rajusti isojen vieressä ja asiakkaitakin pyörii jonoksi asti.

Tämä muuten siitäkin huolimatta, että keskustan ulkopuolelle on rakennettu järkyttävän kokoisia ajatuspuistoja, sellaisia ideaparkkeja. Olisikohan niin, että täällä lännemmässä ei pidetä liian usein sumuvaloja päällä ja olla niin mustavalkoisia kuin meillä. Ehkä mielipidepalstakirjoittelijat ovatkin esittäneet, että keskustaa ja keskustan ulkopuolta voi kehittää samanaikaisesti?

Ja sitten tuo vapaus olla oma itsensä. Kun kävelee vaikkapa vain Hämeenkadun päästä päähän pariin kertaan, näkee kaikenlaista. Jos olisin ollut nuori 1970-luvulla, olisin kuvannut tätä kaupunkia todennäköisesti termillä punk & business combined. Jos näkisin omassa kotikaupungissani jonkun pukeutuneen kullanvärisiin… kai jonkinmoisiin housuihin (kalsareilta ne minusta näyttivät), pelkäisin aidosti hänen puolestaan. Täällä taas seuraava kadunkulma tarjosi jotain vielä mystisempää.

Kaupunki on ihmistensä näköinen ja oloinen. Tai kieli poskessa voisi sanoa, että kyllä se kärpänen itse lantakasansa valitsee. Olisi muuten mukavaa pyytää jokin puhtaasti tamperelaistunut tyyppi viikonlopuksi Lappeenrantaan ja saada selville hänen kokemuksiaan. Veikkaan, että hän yllättyisi positiivisesti jostakin meille itsestäänselvyydestä.

p.s. Ei täälläkään toki kaikki auvoista ole. Viime yönä tuossa aivan huudseilla pysäytettiin joku denso autoilija ampumalla renkaisiin, kaduilla tupakka tuoksahti useamman kerran varsin vaniljaiselle ja liian moni zombiksi muuttunut ihminen oli dokannut aivonsa pihalle.
p.p.s Alle oleva kiinalainen ravintola oli varsin mainio keksintö. Tai siis tuohan näyttää positiivisesti viritetyltä yöruokalalta, johon kyllä porukkaa painoi sisään rajusti myös keskellä päivää.

Minun Betonini

2011-09-01T19:57:00.002+03:00

”Yliopistot ovat täynnä toivoa”, lausahti eräs ajattelija jokunen vuosi sitten. Ei, se ei ollut the Separaattori, joka olisi kirjoittanut henkisesti kanssaihmisiään tukevasta ja fyysisesti tukevasta Toivosta.

Näin syksyllä jokainen vähääkään evoluutiosta kuullut voi allekirjoittaa lauseen ”Yliopistot ovat täynnä toivoa” nähdessään uusien opiskelijoiden saapuvan yliopiston käytäville. Me saimme tiedeyhteisöömme tasan 750 kovatasoista uutta nuorta ympäri Suomea ja suurta maailmaa. Siitäkin huolimatta, että LUT yhtenä ensimmäisistä yliopistoista otti käyttöönsä julkista polemiikkia aiheuttaneet EU:n ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut.

Tai ehkäpä juuri sen ansiosta – hyvästä kannattaa maksaa.

Tänä vuonna käytävillämme liikkuu aiempaakin enemmän porukkaa, sillä Skinnarilan kampukselle siirtää toimintansa myös Saimaan ammattikorkeakoulu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yliopisto-opiskelijoiden lisäksi käytävillä törmää mm. amk-insinööri-, tradenomi- ja myöhemmin vaikkapa - kuulemani mukaan koneteekkareiden ihailemiin - sairaanhoitajaopiskelijoihin. Ja ammattikorkeakoulun henkilökuntaan. Väriä ja elämää käytäville riittää, mikä on enemmän kuin hyvä.

Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Saimaan ammattikorkeakoulu pysyvät jatkossakin täysin itsenäisinä. Yhteistä ovat vain osa betonista sekä kirjasto. Ei tutkimus. Eikä opetus. Ei markkinointi. Ja kirjastoonkin Annelin joukot näyttävät tuoneen omat tietokoneensa, heh.

Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että Suomessa emme muuten olleet ensimmäinen yhteisen kampusajattelun esiintuoja. Ainakin Rovaniemi, Kuopio ja Vaasa ehtivät puheissaan edelle. Helsingin yliopisto esitti strategiassaan reippahasti radikaalimpaa opetusyhteistyötä. Paljon oli siis powerpointintekijöitä liikkeellä, mutta niissä ei tainnut olla poweria eikä ehkä sitä pointtiakaan.

Veronmaksajan näkökulmasta on järjetöntä, että kaksi opetusta antavaa instituutiota rakentaa kilpaa tiloja vierekkäin samaan kaupunkiin. Senkin kun tiedämme, että käyttöasteet opetustiloissa ovat heikkoja. Ja täyttöasteet ovat sitten totaalisen katastrofaalista katsottavaa, joskin itselleenvalehtelijat eivät näitä edes viitsivät pyytää. Edellinen suomeksi: yliopistona säästämme 10 % tilakustannuksistamme yhteistyöllä. Ja ammattikorkea säästää myös. Onkos se noin miljoona euroa Lappeenrannan teknilliselle yliopistolle paljon vai vähän per vuosi?

Muutamat äänekkäät pitivät yhteistä betonia ”kuoleman suudelmana” yliopistolle. Mielestäni on sangen pelottavaa laukoa suusta tällaista. Ilman ajatuksia harhailevan ajattelijan pääväite on siis se, että yliopisto turvaisi olemassaolonsa sillä, että sillä olisi vain ja ainoastaan omassa käytössään komea, iso sekä suurella ja mahtavalla tyhjäkäynnillä oleva rakennus? Muistuttaisin, että sellainen kioski kuin Oxford rakentuu college-tyyppisen mallin ympärille. Ja yhteinen betoni on vielä aika kaukana college-mallista.

Ja sama toisinpäin. Kenenkään ei pidä yliopistolla – tai ammattikorkeakoulussa – tuudittautua siihen, että yhteinen betoni tekee autuaaksi. Se on vain betonia.

Itse näen ainoiksi yliopiston menestyksen rakennusaineiksi sen, että yliopistossa tehdään aidosti kovaa, kansainvälisen tason tieteellistä tutkimusta, annetaan tutkimukseen perustuvaa ylintä yliopisto-opetusta ja kasvatetaan tiedeyhteisön jäseniä - niin opiskelijoita kuin meitä vanhuksia - palvelemaan isänmaata nimeltä Suomi ja ihmiskuntaa siinä samalla. Tällöin menestyvät firmatkin yksilöiden ja kansakuntien lisäksi.

Ja jos ammattikorkeakoulu alkaisi esiintyä yliopistona, edes lämpöjä ei amk:n uudisrakennukseen kannattaisi kytkeä päälle. Menestyvä ammattikorkeakoulu kun antaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin ja harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä.

Yhteisen betonin pelkääjien olisi paremminkin syytä kysyä, miten ihmeessä veronmaksajat sallivat tilojen vajaakäytön yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ympäri valtakuntaa, yleensä vielä melko tavalla vierekkäin sijaiten? Ehkä iloista veronmaksajaa joku rakastaa, toteaa entinen betoniraudoittaja-Saksa.

Lentokenttien opastekylteistä

2011-08-19T23:28:00.002+03:00

Kun on liian pitkään samassa paikassa, ei enää tahdo nähdä ympärilleen. Helkkarin fiksusti sanottu, vaikka itse sanonkin. Ja ei, en viittaa edellisellä brittihuumoria harrastavan blogikollegani Sepa-Sedän tämänviikkoiseen kirjoitukseen kahden akateemikon kirjallisuusmatkasta.

Opin tänään kolme asiaa. Lentokenttien opastekylttien merkitsemisen. Palkitsemisen monimuotoisuuden. Sekuntikellon käytön aamupalaverissa. Aloitetaan poikkeuksellisesti käänteisessä järjestyksessä.

Perjantai-aamuisin hieman kukon kiekaisun jälkeen LUT:n tukipalvelujen hefet kokoontuvat perinteiseen tapaan jonnekin päin yliopistoa ja käyvät läpi viikon tapahtumat. Toista tuntiahan siinä on mennyt per kerta. Olemme kukin tahoillamme jo pidemmän aikaa väläytelleet, että olisi pelkän raportoinnin sijaan aika äijää (sukupuoleton käsite) maalailla tuloksellisempaa tulevaisuutta. Tänään päätin räväyttää, kun tilaisuus tuli. Mieli oli auki.

Otin sekuntikellon ja annoin myös itselleni 30 sekuntia aikaa jakaa viikon tapahtumat. Onnistui muuten ilman mitään ongelmia. Ja prosessi tehostui rajusti.

Sitten jäi sitä aikaa pohtia jotain tuottavampaa. Ja takataskusta, tosin ei meikän, löytyi viitekehys palkitsemisesta, jossa nyt on aina virittämistä mm. kaikissa organisaatioissa. Mutta mitä tulee mieleen sanasta palkitseminen?

Rahapalkka? Tulospalkkio? Aloitepalkkio? Saunailta?

Mulle oli käynyt kuin niille spedeille, joille nuorina ja komeina (nykyään olen lähinnä 'ja') naureksittiin yliopiston kahvilassa. Huomasin jämähtäneeni totaalisen paikoilleni, sillä aika montaa viitekehyksen etuisuutta pidin itsestäänselvyytenä. Ohessa muutamia.

Laajennetut työterveyspalvelut. Työpaikkaruokailumahdollisuus. Joustava työaika. Liikuntamahdollisuudet. Kuntosali. Ainakin osittainen etätyö. Autopaikka. Merkkipäivälahjat. Sairaan lapsen hoitoetu. Liukuva työaika. Mahdollisuus vaikuttaa omien lomien ajankohtaan. Vuorotteluvapaa. Opintovapaa. Henkilöstökoulutus. Osaamisen ylläpitämiseen liittyvää koulutusta. Osa-aikatyö.

Otin sitten huvikseni yhteyttä muutamiin myös spedeakselille tipahtaneisiin opiskelukavereihini ja kyselin, millaista palkitsemista heidän firmoisasan, tässä tapauksessa varsin syrjässä sijaitsevassa Helsingissä, harjoitetaan? Harvalla, todella harvalla löytyi vastaavaa kasaa.

Itseäni jäi eniten mietityttämään, miksen ollut aiemmin havainnut listan tekijöiden olevan etuja? Vai olinko alitajuisesti käsittänyt, että nuo olivat saavutettuja etuja, jotka olivat miespolvien vaivuttua unholaan muuttuneet vallitsevaksi olotilaksi?

Ja se kolmas. Lentokenttien opastekyltit. Liikkuessani Suomen rajojen ulkopuolella lentokenttäkyltissä töröttävä lentokone osoittaa yleensä ylöspäin ja siinä on sitten nuoli, joka kertoo lentokentän suunnan. Mikkelissä asuva kummisetäni ja -tätini, jotka aamulla heitin Lappeenrannan kansainväliselle lentokentälle, totesivat seuraavaa. Suomessa näyttäisi olevan niin, että opasteessa olevan lentokoneen keula osoittaa kentän suunnan. Nuolta ei ole.

Oli pakko ajaa lentokenttää ympäri ja katsoa. Ja piru vie. Oikeassa olivat. Taas kerran.

Vähemmän pieni vihertävä mies

2011-08-12T23:47:00.002+03:00

Olen joskus yön hämärinä tunteina miettinyt, olisiko coolia olla kriinpiissinmies.

Siis sellainen, joka opiskelee toistakymmentävuotta jossakin sivistysyliopistossa esim. superhumanistisia aineita tavoitteenaan uudempi ja uljaampi maailma (terveisiä tilapäisesti estyneelle Huxleylle), oppii yhden suuntauksen kirjoja luettuaan pitämään maailmaa brutaalina paikkana ja joka baskeri päässä violetti huivi kaulassa sivistyssanoja laukoen ja punaviiniä naukkaillen uskoo muutavansa maailman joksikin muuksi.

On kuitenkin jäänyt vain miettimiseksi. Tuli näet valittua duunariväylä ja ”sivistymätön” teknistaloudellinen yliopisto.

Mutta tuo maailman muuttaminen. Muuttuuko maailma paremmaksi huutelemalla sivusta vai menemällä itse taistelun keskelle?

Pahana länsimaalaisena valkoisena, ja vieläpä sanovolaisen miehenä uskallan väittää, että sivusta huutamalla ei tule kuin kurkku käheäksi.

Tuossa abouttiarallaa vuosi sitten erään todennäköisesti Suomen kauneimalla paikalla sijaitsevan yliopiston kahvipöytään tupsahti tietojeni mukaan totaalisen sattumalta kasa erilaisia teknistaloudellisia tiedetyyppejä. Ihan oikeasti ja ihan vahingossa. Sattumalta. Pyytämättä. Kuin erään Annelin faksit. Keskustelut sinkoilivat minne sattuivat, aiempia ajatuksia lämmiteltiin ja kahvinjuonnista syntyi jotakin.

Green Campus.
Mm. Kauppalehti, Tekniikka ja Talous sekä Vihreä Lanka uutisoivat tänään LUT:n tieteen sivutuotteena rakentuvasta Green Campuksesta. Ajatus erään lähteen mukaan on, että ”Green Campus -hanke näyttää, miten tieteen ja teknologian avulla voidaan ratkaista ekologisia ongelmia ja rakentaa kestävää maailmaa. Green Campuksen vihreys ei näy pelkästään vihreissä arvoissa ja ympäristöä säästävissä sovelluksissa, vaan myös yliopiston ympäristössä. Skinnarilan ranta-alueita kehitetään miellyttäviksi vapaa-ajanviettopaikoiksi yhteistyössä Lappeenrannan kaupungin, Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiön, Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n ja Technopoliksen kanssa. ”

Vaikka nyt en ole pätkän vertaa ennustaja, arvailisin tuon tarkoittavan parin vuoden sisään mm. pienen tuulivoimalan ja aurinkovoimalan avulla ladattavia sähköautoja, -skoottereita ja -polkupyöriä. Piha-alueen valaisemista uusiutuvalla energialla. Piha-alueen uusimista. Pientä jokea puistoon. Yliopiston ison osan lämmittämistä maasta tai vedestä saatavalla energialla. Säästöjä energiankulutuksessa sekä erityisesti kustannuksissa. Parempaa viihtyisyyttä. Sähköbussia, joka voisi vaikka savokarjalaisen verottajan iloisella avustuksella kuljettaa maksutta mm. yliopiston opiskelijoita ja työntekijöitä aivotehtaalle ja takaisin perheen pariin.

Mikä tärkeintä, rakentuvaa laitteistoa ja tutkimusympäristöä voi käyttää tieteellisen tutkimukseen ja yliopisto-opetukseen. Tällöin yleensä syntyy aiempien jo olemassaolevien innovaatioden lisäksi jotakin uutta businesta ja sitä kautta työpaikkoja. Ja maailmasta voisi tulla taas himpun verran vihertävämpi, vaikkakin vain tekojen avulla ilman kaunista puhetta.

p.s. kriinpiissinmies-termillä ei sitten ole mitään, yhtään mitään tekemistä legendaarisen Greenpeacen kanssa.
p.p.s Punaviini kyllä maistuisi

Ruhtinas

2011-08-05T23:39:00.002+03:00

Ajatustenkasaustauko, jota enemmistön kannattajat lomaksikin kutsuvat, mennä sujahti vauhdilla. Kuten ennenkin, meikällä oli mahdollisuus lukea. Kirjoista pidän erityisesti siksi, että yli parinsadan sivun läpikäymisen aikana on pakko alkaa ajatella itse. Nettikeskustelufoorumeilla – heh, tämäkin on sellainen – kun on helppo huudella enemmän tai vähemmän mitä sylki suuhun tuo.

Tunnustaudun tässä matkailijoiden "kirjastojen" faniksi. Ideahan on, että otat yhden ja samalla jätät yhden (tällainen mesta löytyy mm. LUT:n kielikeskuksesta). Tällöin kun et tule aina saaneksi sitä kamaa, joka on ”juuri sellaista shittiä, mitä haluat lukea vahvistaaksesi omia näkemyksiäsi”.

Käsiini jäi omasta mielestäni Musta Pekka, Koneen Pekka Herlinin elämänkerta. Enteilevästi kirjan kanteen oli hakattu sana Ruhtinas.

Kauppalehti ei ollut kovin väärässä kirjoittaessaan, että kyseinen ”elämänkerta musertaa lukijan, Niin rankka sen on”. Allekirjoitan tuossa pätkityssä lainauksessa mm. kaiken. V#¤&¤mainen teos luettavaksi niin johtajiksi joutuneille, johtajiksi aikoville kuin johtajien vihaajille (niin, nythän on muotia vihata kaikenlaista; jos ei muuta, niin niitä vihaajia).

Paljastamatta tarinaa ja sen karmeaa ydintä, kirjasta löytyy neljä teemaa. Työ (Kone Oyj), Perhe, Maanviljely ja Purjehdus. Ensimäinen on menestys, toisesta en halua sanoa mitään, ja kolmas sekä neljäs joko pakoteitä tai tyky-toimintaa. Lisäksi elämänkerta ottaa ainakin rivien välissä kantaa itsekin haikailemaani vapauden käsitteeseen. Ja iso rooli on myös Michelsenin Kallella, yliopistomme kauppatieteellisen tiedekunnan proffalla.

Kirjan neljä teemaa nostavat musertavalla tavalla esiin johtajaan vuosisatojen ajan kuuluneet ristiriidat. Todettakon vaikka lyhyesti, että Herlin näytää eläneen machiavellimaisen elämän. Hänen Suomen taloushistoriaan jättämissä jalanjäljissä näkyy iloisenreipasta voimakkuutta, kadehdittavaa käytännöllisyyttä, rohkeutta tehdä melkoisiakin veivauksia sekä harkittua oveluutta. Ajatukset eivät toki ole uusia; tämä on pistetty kirjalliseen muotoon 1400-1500 -lukujen Italiassa.

Vapauden käsitteen olen silloin tällöin tuonut esiin kirjoituksissani eräänlaisena perusarvonani. Simon ottaa tarkentavan kriittisen kannan käsitteeseen toteamalla varsin täysijärkisesti, että ”rajatonta vapautta pitävätkin mahdollisena yleensä vain hyvin nuoret, hyvin etuoikeutetut ja syrjäytyneet”. Tylysti edellinen tarkoittaa, että jos länsimaalaisen kulttuurin mahdollistaman vapausajattelun haluaa toteuttaa käytännössä, eläminen missä tahansa yhteiskunnassa (muussakin kuin ylivelkantuneissa länsimaissa) vaatii rajujenkin kompromissien tekemistä. Tämä siksi, ettei oma vapaus loukkaisi toisen vapautta.

Ja se Lappeenrannan teknillisen yliopiston Michelsenin Kalle.

Professorimme on osallistunut kirjan aineiston hankintaan ja tulkintojen muodostamiseen useiden kymmenien sivujen osalta. Kalle ei ole tästä vaatimattomana miehenä paljoa käytävillä tai käytävien ulkopuolella huudellut. Vaikka olisi ehkä ollut varaa huudella, heh. No, mies tulee olmaan parrasvaloissa viimeistään sitten, kun Koneen 100-vuotishistoria on syksyllä tullut painosta.

p.s. Toki muitakin yllätyksiä LUT:n henkilökunta tuotti kesän aikana. Jos haluaa nähdä jotakin positiivisen pysäyttävää, seuraavassa osoitteessa kannattaa viipyä hetki jos toinenkin http://www.annie.galleria.fi/kuvat/

Isonenäinen länkkäri ja kollektiivinen kansa

2011-07-01T15:33:00.001+03:00

Tunsin oloni pari viikkoa sitten ihan helvetin pieneksi.

Olimme kolmen taistelijan tehoporukalla muutaman päivän 24/7-tyyppisellä työkeikalla Pekingissä ja siinä huudseilla. Täytyy todeta maan muuttuneet hirmuisesti parissa vuodessa. Ainoa, mikä oikeastaan oli entisellään, olivat ihmiset, ruoka ja lähes ilmainen liikkuminen myös isonenäisille länkkäreille.

Työskentelimme kommunismimarkkinataloudellisen maan eräiden valtiollisten yliopistojen kanssa ylläpitäen entisiä ja avaten konkreettisesti uusia ovia niin opetuksen kuin toivottavasti myös tutkimuksen puolelle. Alleviivataan sana ’valtiollisten yliopistojen’, sillä ilman tuota statusta yliopisto Kiinassa on diplomeja (ei siis tutkintoja) myyvä kauppa.

Suomesta Kiina(n valtio) on spotannut kolme yliostoa, joiden kanssa se haluaa erityisesti lisätä yhteistä toimintaa tekniikan ja/tai talouden parissa. Nämä kolme kovaa ovat jo tutuksi tulleet tupuhupulupu-ketjun Skinnarilan vapaavaltion Lappeenrannan teknillinen, Espoossa pääkonttoriaan pitävä Aalto sekä Herwoodissa sijaitseva Tampereen teknillinen.

Oli varsin mielenkiintoista havaita, että Kiinassa ollaan havahduttu kolmen viime vuoden aikana siihen tosiseikkaan, että yliopistojen pitää tehdä muutakin kuin opettaa. Käytännössä tämä on tarkoittanut, että niiden yliopistojen, jotka haluavat pysyvät jatkossakin yliopistoina, on muututtava nopeaa vauhtia tutkimusyliopistoiksi koulutusyliopistojen lisäksi.

Kuulemamme mukaan eräät yliopistot ovat tehneet varsin rajuja liikkeitä jopa yksittäisten henkilöiden kannustinjärjestelmien osalta. Liikkeitä, joita länsimaissa ei osata (ehkäpä onneksi) edes ajatella. Tai muotoillaan näin, että meidän palkkausjärjestelmämme on kuin sukupuolettoman sosiaalitantan märkä uni.

Kiinalaisille on nyt myös selkeästi tärkeämpää todellinen tekeminen kuin pelkkä seremoniallinen sopimusten kirjoittaminen. Toisin sanoen, kaikki sellainen, josta ei ole suoraa hyötyä perustehtävän toteuttamisessa, on turhaa. Saimme tämän kokea itsekin.

Hurjaa on myös edelleen kollektiivisen maan kollektiivinen asenne. Kun tuo porukka jotain päättää, he juoksevat homman kasaan todella ahkeralla työllä. Vieläpä laadukkaasti. Ja jos joku uhkaa mennä hiemankin vinoon, juokseminen senkun kasvaa.

Josta tulikin mieleeni positiivinen kokemus.

Kiinalainen koordinaattorimme oli saanut hankittua meille hurjalla työllä 45 minuutin presentaation LUT:sta koulutusalan messuilla, vaikka emme edes osallistuneet omalla pisteellä (rahalla) ko. tapahtumaan. Verkostot toimivat, heh. Koska Lappeenranta tai Suomikaan ei sano suurimmalle osalle paikallisista yhtikäs yhtään mitään, niin varttia ennen aloitusta paikkoja oli salissa vielä vapaana. Kiinalaisemme keksi viivytyksettä yrittäjähenkisen ratkaisun: hän kertoi ohikulkijoille kokemuksiaan, miltä LUT:ssa ja Suomessa näyttää, että Suomi on eurooppalainen maa, siellä on metsää ja järviä sekä siellä voi opiskella länsimaisen tutkinnon.

Asioista ei pidä tehdä vaikeampia kuin ne ovat. Yleensä asiat ovat helppoja.

Siitä olen varma, että kiinalaisten yliopistojen asema tutkimusyliopistoina tulee kasvamaan rajusti. Noilla markkinoilla kannattaa olla järkevällä tavalla mukana.

Samaan hengenvetoon todettakoon, että meidän paikoin itseriittoisten länsimaisten yliopistojen ”onni” on ainakin hetken aikaa se, että täysin vapaata ei tiedonkulku ole Kiinassa edes tieteissä. Se on meinaan niin, että jos tutkijan mahdollisuutta saada tietoa tai julkaisutoimintaa rajoitetaan tavalla tai toisella, ei tutkimus nouse niin nopeasti kuin voisi. Erään tuttavani sanoin, myös tieteessä ja tiedonsaannissa kolme perustavanlaatuista arvoa ovat vapaus, vapaus ja vapaus.

Ensi viikolla meikä yrittää aloittaa viimeinkin kesälomansa, paikalla taas tällä palstalla elokuussa.

Väittelitkö kovatasoiseksi professoriksi?

2011-06-22T16:26:00.003+03:00

Sain tuossa pari viikkoa sitten hieman yllätyksekseni jotakuinkin seuraavanlaisen kysymyksen. Mistä tietää, onko professoriksi väitellyt henkilö kovan tason tutkija?

Olo oli hetken aikaa kuin lumiukolla pihamaalla kesäkuun helteillä. Kohteliaasti savolaisittain ensin oikaisin lievän virheellisyyden, elikkä kun väitöskirja on kirjoitettu, opinnot suoritettu, väitelty, kirja hyväksytty ja sitten Skinnarila-salista haettu Ilkalta pahvit, ollaan tohtoreita. Tohtori on siis tutkinto, kuten vaikkapa oikeustieteen maisteri, sähköasentaja tai vaikkapa sairaanhoitaja. Tohtorintutkinto ei siis tarkoita sitä, että oltaisiin professoreja. Professori kun on pääasiassa ammattinimike, vaikka eläkepäivät emerituksena tai emeritana vietetään. Mutta se pitää paikkaansa ainakin LUT:ssa, että professorit ovat tohtoreita.

Mutta tuo professorin kovatasoisuus…

Mediassa paljolti näkyviä professori-nimikkeellä heiluvia hemmoja tai pirkkoja pidetään ainakin joidenkin mielestä todella raudanlujina tyyppeinä. Perusteluna tälle on se, että eihän mediaan, erityisesti televisioon, pääse, jos ei ole kiistatta valtakunnan kovin asiantuntija sillä alalla. Media kyllä tietää.

Opiskeluaikoina – ja muutamat kaverini senkin jälkeen – pitävät kovimpina proffina niitä, joilla on todella vuosikymmenten teollisuuskokemus taustalla ja jotka opettavat mahdollisimman monilla kursseilla. Ajatus lienee se, että kun on vetäissyt parikymmentävuotta riittävästi parin kännin lentoja, ollut suuri ja mahtava lasisessa kulmahuoneessa työskentelevä johtaja sekä varsin osaava tarinankertoja, niin professorinakin loistaa. Leikkisänä ajatuksena on siis se, että ei voi olla eläinlääkäri, jos ei ole aiemmin ollut koira. Näin ehkä toteaisi kieli poskessa Wawe-yliopiston professori Tienari.

Taas perusteollisuudessa työskentelevät kaverini pitävät kovimpina professoreina niitä, jotka osaavat tehdä ihan aikuisten oikeasti konkreettisia juttuja. Nämä professorit ratkovat kavereiden firmojen yksittäisiä ongelmia soveltamalla teoriaa käytäntöön parhaimmillaan ihan pajan lattian tasolla.

Vaikka kristityssä maassa ollaankin, on vielä neljäskin mahdollisuus (on muuten hauska havaita, että esimerkkiluettelot ovat yleensä isä-poika-pyhähenki –tyyppisesti kolmen mittaisia).

Kova tutkija, myös siis professori, on sellainen kaveri, joka tekee omalla erikoisalallaan, joskus hyvinkin kapealla, mielekästä soveltavaa ja/tai perustutkimusta kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia hän julkaisee sitten kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä, joissa vähintään kaksi kansainvälistä asiantuntijaa kriittisesti arvioi tutkimuksen laatua (ts. jos professori kirjoittaa skeitsua tai mutumutua, sellainen tulee torpatuksi kansainvälisen tiedeyhteisön toimesta).

Annoin muuten vastaukseksi kysyjälle nuo kaikki neljä.

Tärkein tehtävä kaikilla tutkijoilla on tehdä maailmasta hieman parempi paikka elää ja olla. Korostin kuitenkin sitä, että jos neljänneksi mainittu, tutkimus, puuttuu, on professorilla melkoinen händikäppi myös kolmen muun kanssa.

Tutkijoita voi toki vertailla ihan lukujenkin perusteella, vaikka paljon puhutulla h-indeksillä (toki on niitä muitakin). Eikun lataa nyt juhannuksena hukkumisen sijaan tietokoneelle ilmaisen, suuntaa-antavan Publish or Perish –ohjelman ja sitten vaan kirjoittaa sinne haluamiensa professorien tai muiden tutkijoiden nimiä. Tulos, joka on suhtkoht’ oikea, tulee parissa sekunnissa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tieteenalat ovat keskenään hyvin erilaisia, joten eri alojen tutkijoiden vertailu on lähes mahdotonta (vaikkapa fysiikka-liiketaloustiede-kielitieteet). Mutta saman alan tutkijoita voi – ja pitääkin – vertailla. Kansainvälisesti.

Jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan

2011-06-11T21:28:00.002+03:00

Olisin voinut kirjoittaa otsikkoon 'kiire', mutta se olisi ollut tylsää.

Jos satut olemaan 30-40 –vuotias, perheellinen, työssäkäyvä, korkeasti koulutettu, ylempi toimihenkilö, miespuolinen ja jos vieläpä puolisosi käy töissä, niin onneksi olkoon. Teet pisintä työpäivää, sinulla on vähiten vapaa-aikaa ja helvetillinen krooninen kiire vaivaa jatkuvasti.

Sinänsä mielenkiintoista, vielä muutama vuosikymmen sitten edellinen yhdistelmä olisi sijoittanut sinut hyvin pitkälti entisaikojen joutilaaseen luokkaan (leisure class), elikkä olisi puhallellut mu… no, olisit siis lepäillyt ja muut olisivat tehneet puolestasi työt. Nyt Tilastokeskuksen mukaan asia on totaalisen päinvastoin, vaikka kansanradion sisällöntuottajat toisin haastavatkin.

Tällä siis yritän selitellä, miksi päätin viime viikolla olla kirjoittamatta mitään.

Kun en ehtinyt. Kun oli niin kiire.

Viimeisen kolmen viikon aikana kiire on alkanut käydä sietämättömäksi, mikä on näkynyt mm. siinä, että sähköposteihin tai edes puhelimeen en ole paljoa ehtinyt vastamaan. Kotona tämä on taas näkynyt pikkutunneilla nopeina nukahtamisina päästyäni punkkaan. Ja ylilyhyinä yöunina.

Tässä ei todellakaan ole mitään kehumisen arvoista. Eihän tämä kerro muuta kuin ongelmista työn organisoinnissa (itsehän työni organisoin), normaalia suuremmasta työpanoksen kysynnästä (no, se on ihan hyvä, että kysyntää asuntovelalliselle on) ja siitä, että hommani ovat mielenkiintoisia (vaikkeivät aina miellyttäviä).

Listasin tuossa äsken keskeneräisiä hommia, jotka tavalla tai toisella olisi saatava liikahtamaan eteenpäin. Ei siksi, että maailma tulisi täysin valmiiksi, vaan siksi, että enempi odottelu johtaa tiiminjäsenten työnteon vaikeutumiseen. Ja tätä en todellakaan halua. Nyt pitäisi kurua aikaa mm. tuloksellisuuteen liittyvän palkkiojärjestelmän virittämiseen, yli 10 000 neliön peruskorjaukseen ja aikataulukysymyksiin, työmatkojen (myynti)materiaalien laatimiseen, erään varsin mielenkiintoisen rakennushistoriaan liittyvän kirjan oikolukemiseen ja yksittäisten LUT:n tiedeyhteisön jäsenten kysymyksiin vastaamiseen. Viimeisin ryhmä on tärkein.

Lista on siitäkin hyvä, että se antaa mielenrauhaa. Aina kun saan yhden homman hoidettua, lista saa maistaa punakynää.

Vaikka tekniikka ei mikään itseisarvo olekaan, niin teknisillä ratkaisuilla olen saanut omaa elämääni järjestykseen jo pidemmän aikaa. Ylivoimaisesti tärkein tekninen väline mulle on älypuhelin. Nyt vaan on ollut niin, että viimeiseen 1,5 vuoteen Nokian puhelimet ovat valitettavasti olleet juuri sellaisia, kun ne pahimmillaan voivat olla ja viimeiset 2 viikkoa ovat olleet katastrofaalisia.

Käyttötukihenkilöt (käsittääkseni näitä makrotukea antavia todellisia avainhenkilöitä sanottiin joskus mikrotueksi) ovat yrittäneet saada puhelimiani toimimaan, mutta yrityksistä huolimatta nokialaiset ovat vieneet voiton. Oltuani viikon ilman toimivia yhteyksiä matkoilla saaden aikaan pari totaalikatastrofia, päätin tehdä työnokialaistani verkonpainon rakenteilla olevan Tervehaudan puistoon läheisyyteen.

Tilalle sain omenapuhelimen, joka toki oli itse asennettava. Meikä, joka ei puhelimista mitään ymmärrä, pystyi virittämään alle 10 minuuttiin myllyn täysin toimintavalmiiksi (asensin jopa pari eri sähköpostitiliä, suojakoodit ja kaikkea todella teknisen kuuloista).

Ja helkkari. Miksi olen ollut niin tyhmä, etten ole edes uskaltanut aiemmin kokeilla muita kuin nokialaisia.

p.s. Silloin kun vapaata sattuu siunaantumaan, jätän työpuhelimeni lataukseen ja otan uskollisen sotaratsuni mukaan (kuvassa, ihan alussa). Uskollinen sotaratsuni on siitä poikkeuksellinen suomipuhelin, että sillä voi jopa soittaa, vastata tulevaan puheluun, lähettää yhden 160 merkin mittaisen tekstiviestin ja se toimii aika monessa maassa.

Päiväni murmelina

2011-05-28T11:02:00.002+03:00

Herätään aamuisin aina samaan aikaan. Syödään samanlainen aamiainen. Ajetaan samaan aikaan samaa reittiä työpaikalle aamuisin. Ollaan ottamatta sitä bussia odottavaa työkaveria kyytiin. Leimataan johonkin helvetinkoneeseen itsensä sisään. Käydään 12 minuutin kahvitunnilla samassa porukassa samaan aikaan samassa pöydässä. Tehdään samanlaisia töitä. Syödään samanlaista, mutta päivittäin erinimistä ruokaa. Tehdään samanlaisia töitä. Käydään 12 minuutin kahvitunnilla samassa porukassa samaan aikaan samassa pöydässä. Leimataan itsensä ulos helvetinkoneessa. Ajetaan samaan markettiin ostamaan samanlaista ruokaa. Kysytään vastausta odottamatta puolisolta, miten päivä meni. Saadaan samanlainen vastaus. Syödään sitä tuttua, samanlaista ruokaa. Katsotaan sama ohjelma televisiosta. Odotetaan juhannukselta alkavaa kesälomaa ja sitä matkaa siihen samaan tuttuun kohteeseen.

Ei tule tehtyä virhettä, kun kaikki on tuttua. Ja kyllä on elämä mielenkiintoista.

Meille suomalaisille on aika tavalla iskostettu jo äidinmaidossa, että virheiden tekeminen ei vaan ole hyvä juttu. Olisi parempi vähän pohdiskella ja sitten tehdä vain niitä juttuja kaikessa hiljaisuudessa, joita taatusti osaa ja joissa onnistuu. Ettei vaan tule virheitä.

Kun kaadutaan, ensimmäisenä ajatuksena ei ole turpa ruohikossa tai asfaltissa maatessa vammojen suuruus, vaan se, että ’näkikö kukaan’?

Huomasin jo aika kauan sitten, että jos jotain uuttaa meinaa saada aikaa, virheitä vähän tuppaa tulemaan. Yleensä paikkaan virheeni nauramalla tai vähintään käyttäytymällä niin, että porukka huomaa meikän mokanneen. Pahinta meinaan olisi omien virheiden peittely tai selittely tarkoituksellisuudella.

Samaa olen yrittänyt julistaa saarnamiehen tavoin firmalla. Virheitä saa – ja joskus ihan pitää – tehdä. Sitä jos tekee kaiken samalla tavalla kuin aina ennenkin, niin takuuvarmasti mitään uutta ei keksi, työmotivaatio lähtee tangentin suuntaan melko nopeasti ja firmakin siinä samassa tuhoutuu.

Myös the Leijonien päävalmentaja jossakin haastattelussa totesi abouttiarallaa seuraavasti: ”Leijonien periaate on ollut, että virheitä saa tulla. Sille kun ei voi mitään”. No, nyt tiedämme, mitä virheiden tekemisen salliminen, sitoutuminen, hyvä henki, luonne ja luja luottamus yhdistettynä raakaan harjoitteluun saavat aikaan. Maailmanmestaruuden.

Kävimme porukalla lyhyellä tyky-keikalla suuressa ja mahtavassa pääkaupungissamme snadissa Stadissa ja siellä liikunnalliset kouluttajat opettivat meille ihan konkreettisesti virheistä ilmaisemista; myös muiden kuin omien. Se toimi. Eli jos joskus yliopistopalveluissa kuuluu hurraa-huutoja tai muuten käytös on omituista, olemme vaan onnistuneet tekemään virheen.

Mitenkähän sitä mokaisi hetken päästä Professors’ Rock –levynjulkistustilaisuudessa?

p.s. Kaikkihan varmaan tietävät, että Mikael ’ilmaveivi’ Granlund luistelee LUT:n suunnittelemilla erikoisterillä.

Kirvesmies

2011-05-22T16:11:00.001+03:00

”Jyrki Kataisen (kok.) johdolla perjantaina alkavissa kuuden puolueen hallitusneuvotteluissa myllätään Suomen ylin opetus taas kerran. Opetusministeriö haluaa karsia reippaalla kädellä Suomen ammattikorkeakoulu- ja yliopistoverkostoa. Tappo- ja yhdistämislistalla on 80 korkeakouluyksikköä ja joka kymmenes opetuspaikka. Yksiköt ovat tiedekuntia, laitoksia tai opetuslinjoja. Kirveen alle tai yhdistettäviksi joutuisivat esimerkiksi päällekkäistä, tuottamatonta tai turhaa opetusta antavat yksiköt.” Talouselämä, 20.5.2011, verkkoversio.

Niinpä.

Tuon perjantaisen uutisen ei pitänyt yllättää ketään yliopistomaailmassa. Ja näytti taas yllättäneen.

Normaali ihminen, jos nyt sellaisia on, pitää todennäköisesti normaalina, että K-raudasta saa mm. rakennustarvikkeita. Samoin todennäköisesti normaalia on, että K-rauta ei myy erilaisia maitolaatuja maitokaapista, hiustenvärjäyspalveluita tai halpoja lentomatkoja. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ei myöskään voida tehdä ihan kaikenlaista, vaan kannattaa keskittyä ja keskittää joskus valitettavankin rajalliset resurssinsa siihen, missä on hyvä.

Jos tällaista ”keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä” - ajatusta ei itse olisi keksinyt, olisi riittänyt, kun olisi kuunnellut OKM:n (entinen opetusministeriö) ylimmän johdon puheita ja toiveita muutaman vuoden ajalta. Nykyisenkaltaiseen järjestelmään ei kuulemma ole enää varaa pienellä kansakunnalla.

Vaihtoehtoja on siis ollut kaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on ollut tehdä itse ne joskus todella raskaat valinnat siitä, mitkä osat pidetään ja mistä osista on pakko luopua. Toinen vaihtoehto on ollut se, että on ehkä perustettu ylikeskustelevia työryhmiä luomaan mietintöjä ja ollaan sitten loppupelissä nostettu palkkaa tekemättä mitään. Jos valinta on ollut jälkimäinen, nyt omistaja ja poliittista valtaa käyttävä kirvesmiesporukka tekee valinnat niiden puolesta, jotka päättivät jäädä poteroon odottelemaan entisten aikojen paluuta. Entiset ajat eivät palanneet.

Ne, jotka tekivät valintansa itse (esim, Aalto-yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja vaikkapa Oulun yliopisto), säilyvät elinvoimaisempina, koska ulkopuolelta ei todennäköisesti tulla leikkauslistan kanssa sisään kirvestä heiluttelemaan. Itseäni pelottaa veronmaksajana eniten se, että luulevatko poteroissaan pysyneet johtajat ja työntekijät todellakin, että kehäkolmosen sisäpuolella tehtävät päätökset huomioivat paikalliset olosuhteet ja mahdollisuudet, joita kaikkiin työyhteisöihin liittyy? Tuskin huomioivat. Toivon olevani väärässä, mutta toiveeni tuskin toteutuu.

Yhden toiveen kuitenkin haluan esittää julkisesti. Kun leikkauslistoja käydään vielä läpi, kohtuuttomuuksiin ei tulisi mennä. Tutkimus, opetus ja yhteiskunnan rakentaminen kun ovat yliopistojen päätehtävät. Samoin esimerkiksi yliopistossa opetettavalla taiteella on oma arvonsa, jonka mittaaminen vaikkapa referoiduilla julkaisuilla on vähän hankalaa. Ja tärkeimpänä: toivottavasti leikkaajat päättävät maalaisjärjellä – eivätkä ”hyvien entisaikojen” poliittisella kähminnällä – mitä tarkoitetaan päällekkäisellä, tuottamattomalla tai turhaa opetusta antavilla yksiköillä.

Varsin turvallisin mielin leikkauslistan julkistusta odotellessa.

p.s. Tosin huomattakoon, että kirvesmies voi nykyoloissa olla hyvinkin kirvesnainen.

Suomen surkein yliopistokaupunki

2011-05-12T22:06:00.000+03:00

Ihan alkuun väärinkäsitysten välttämiseksi. Todellisuuden osalta otsikko ei pidä Lappeenrannan kaupungin osalta paikkaansa, joskin kaupungin imagon osalta 17 – 29 vuotiaiden suomalaisten nuorten mielikuvien kautta tarkasteltuna... pitää paikkaansa.

Keskiviikon Etelä-Saimaa nosti esiin Lappeenrannan kaupungin surkean maineen opiskelukaupunkina sekä tämän vaikutuksen Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. Taloustutkimuksen uusimmassa mielikuvakyselyssä osoitetaan, että Lappeenrannan kaupunki on Suomen vähiten houkutteleva yliopistokaupunki. Tai jos suoraan sanotaan, Lappeenrannan kaupungin maine on Suomen paskin vastaajajoukossa.

Saarelan kommenttipuheenvuoro kiteyttää ongelman. Mikäli Lappeenrannan kaupungin maine yliopistokaupunkina on heikko, LUT:n kilpailuasema on muita yliopisto(kaupunke)ja heikompi. Nuoret lahjakkuudet, elikkä elämäänsä suunnittelevat 2-kymppiset naiset ja miehet, valitsevat yliopistonsa suurelta osin yliopistopaikkakunnan maineen perusteella. Maine on todellisuutta tärkeämpää.

Perverssiä tässä tilanteessa on juuri tuo todellisuus. Kun puolueettomat ja ulkopuoliset tahot (mm. SYL, OLL) ovat selvittäneet yliopistokaupunkien paremmuutta, tulosten perusteella Suomen paras yliopistokaupunki on Lappeenranta (muidenkin siis kuin lappeenrantalaisten vastaajien). Siis what the f%¤&!

Yksinkertaistettuna, kaupunkimme maine on suomen surkein ja kun kaupunkimme arvioidaan suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden (kokemusten) toimesta, olemme paras. Näin se vaan menee.

Olen itse kaupungin maineen puolesta huutanut maineeni käheäksi. Meissä lappeenrantalaisissa on paljon positiivista henkeä, mutta miksi emme saa viestiämme läpi? Nautimmeko me itkukarjalaisina kieriä mudassa ja mässäillä toki joskus varsin karmivillakin epäonnistumisilla? Eikö täällä ole mitään hyvää? Onko tärkeämpää puhua virheistä kuin korjata ne?

Jotta kaupungistamme ei tulisi Saarelan maalailemaa Lepolan hautausmaata, Imatraa tai Mikkeliä, pyydän tässä nyt julkisesti lappeenrantalaisilta apua. Raha ei ole oikea avun muoto; sitä on myös muilla kaupungeilla.

Haluaisin, että emme puhuessamme aina ampuisi itseämme jalkaan julistamalla omia epäonnistumisia ja omaa huonouttamme. Toki voimme jatkaa nykymallillakin, mutta tälloin joku – todennäköisesti elämänmyönteinen imatralainen – tulee sammuttamaan valot viimeisen lappeenrantalaisen jälkeen.

Meillä on todella paljon sellaista, mitä muilla suomalaisilla ei ole. Välittömät ihmiset. Upea luonto; erityisesti Saimaa. Satama, tai siis the Satama. Ajallisesti lyhyet työmatkat. Kansainvälinen lentokenttä. Melkoisia ravintoloita. Lapsilla hyvä paikka kasvaa. Suomen suurin yliopistollinen energiatutkimuksen yksikkö, 40 % markkinoista. Suomen tuloksellisin kauppakorkeakoulu. Kansainvälisten opiskelijoiden arvioima maailman paras yliopisto.

Me taidamme tarvita tänne pari pohjalaista kertomaan, mitä tarkoittaa terve itsetunto.

p.s. Itse pidän muuten kovasti Imatrasta ja Mikkelistä.

Banjonsoittaja katolla

2011-05-06T21:37:00.003+03:00

Jokunen aika sitten totesin, että ”varsinkin evoluution näkökulmasta sisarusten naimakaupat tuottavat käsittääkseni vain hyviä banjonsoittajia”. Tarkoituksenani oli tipauttaa yliopisto- ja ammattikorkeasektorin reikäpäiset yhdistäjämössöttäjät takaisin tähän todellisuuteen.

Eilen junassa kohti Jyväskylää tuli sama lausahdus mieleeni. Mitäpä jos yliopistona alkaisimme pitää itseämme kaikessa täydellisenä, sulkeutuisimme toveri Kim Jong Illin innoittamana vapaavaltioomme ja emme keskustelisi ulkomaailman kanssa?

Pitäisimme todennäköisesti omia, tai ainakin johtajamme, ideoita maailman parhaana, Skinnarilan vapaavaltion ulkopuolisia kätyreitä täysin vääräuskoisina ja legendaarinen Stasin organisaatio olisi kuin pullamössösukupolven perhepäivähoitopaikka.

Onneksi näin ei ole. Se on meinaan niin, että kun on nöyryyttä ottaa se oma pää hanurista pois, niin pystyy suhteuttamaan omaa toimintaa aika hyvin todellisuuteen. Missä ollaan muita edellä? Missä pitää parantaa juoksua?

Tuossa ennen vuorotteluvapaata laskeskelin, että teemme tiedeyhteisönä noin 6 000 - 7 000 työmatkaa vuodessa. Suomessa ja ulkomailla. Suomessa liikkuvat niin tutkijat, tutkivat opettajat sekä näitä tukevat asiantuntijat. Varsinkin ulkopuolista tutkimusrahoitusta haetaan ja neuvotellaan tutkijoiden toimesta, jotta ministeriömme virkamiehet olisivat tyytyväisiä vuonna 2012 arvioidessaan, onko vuotuinen ulkoinen rahoitus 45 % koko potista. Koskee muuten kaikkia yliopistoja.

Tärkeimmät ulkomaanmatkat taas tekevät tieteen puolesta taistelevat huuhaata vastustavat professorit ja tutkijat, jotka konferensseissa esittävät tutkimustuloksiaan saaden kriittisiä kommentteja (lue: turpaan tai kehuja) muilta alansa parhailta.

Ja kyllä sitä tutkimusta ja opetusta tukevat henkilötkin liikkuvat. Yliopistokentän ongelmat kun ovat aika samankaltaisia ja jos asioita vatuloi tattina itsekseen omassa mahtavassa yliopistokopissaan vuosikymmeniä, niin... no, itsekseen vatuloimalla ei tule edes niitä banjonsoittajia.

Eilen Suuressa ja Mahtavassa pääkaupungissamme kokoonnuttiin aamupäivällä palkkaukseen liittyvässä väännössä ja sitten illaksi kiidettiin 200 kilometriä tunnissa Jyväskylään ratkomaan ongelmia kiinteistöjen kustannusten pienentämiseen liittyen. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä siirrytään työnantajapuolen taistoihin. Täytyy todeta, että ainakin itselleni joka ikisellä keikalla on jotain konkreettista jäänyt käteen. Ja tämän konkreettisen lisäksi on muodostunut kuva siitä, kuinka sijoitumme suomalaisella yliopistokentällä. Todettakoon vaikka yksityiskohtana, että LUT:ssa on (suhdelukuna tutkimus- ja opetushenkilökunnan suhde muuhun henkilöstöön) Suomen kevein hallinto. Tosin kriittisesti samaan hengenvetoon totean, että meillä kyllä voisi olla vieläkin enemmän tutkijoita tällä tukipalveluporukalla. Tutkijoita, lahjakkaita sellaisia, tarvittaisiin.

Seuraava askel on siirtää tukipalveluidenkin tarkastelua tieteentekijöiden hyväksi havaitsemaan tapaan kansallisen keskustelun lisäksi kansainväliseen tasoon. Voi meinaan olla, että kaikki viisaus tai parhaat käytännöt eivät asukaan Suomessa.

p.s. Taidan siirtää työhuoneeni junaan.
p.p.s Parahin Separaattori, mielelläni lähden oluelle

Merkitys

2011-04-25T21:32:00.002+03:00

Kävelin eilen pitkästä aikaa hautausmaalla ilman kutsua. Teki helkkarin hyvää kolmestakin syystä. Ensinnäkin, jos tuntuu menevän liian hyvin, niin eikun vaan hakemaan perspektiiviä vaihtoehdosta olla kuollut. Toiseksi, jos tuntuu menevän liian huonosti, niin eikun vaan hakemaan perspektiiviä siitä, miltä tuntuu olla kuitenkin elossa. Kolmanneksi, jokaisella hautausmaalle loppusijoitetulla ihmisellä on ollut jokin merkitys, että me olemme siinä, missä olemme.

Jäin miettimään, saammeko tieteessä nykyään mitään konkreettista aikaan ja jos saamme, niin ketkä näin tekevät?

Suurien linjojen osalta viimeiset sata tai kaksi sataa vuotta ovat olleet melkoista haipakkaa, josta suuri kiitos kuuluu tieteen kanssa töitä tekeville ihmisille. Huuhaata sisältämättömät tutkimustulokset ovat mahdollistaneet monia edistysaskelia vaikkapa lääketieteessä. Nämä askeleet näkyvät mm. hautakivissä pidentyneenä elinikänä. Toki tieteen tuloksia on voitu käyttää myös epäinhimillisesti (esim. lyömällä ydinaseella päähän), joskin syy ei ole ollut tieteessä, vaan tulosten epäeettisissä soveltajissa.

Mutta keitä ne on ne tieteen sankarit, sellaiset tieteen sankarihenkilöt?

Itselläni on etuoikeus tuntea aitoja, positiivisesti räjähteleviä tiedehenkilöitä, joilla uuden löytämisen palo on yhtä rajua kuin löytöretkeilijöillä aikanaan. Samoin tapaan päivittäin tutkivia opettajia, jotka ovat aidosti liekeissä nähdessään uusien sukupolvien oppivan. Ja eikä siinä vielä kaikki. Olenpa törmännyt käytävillä tutkijoita ja tutkivia opettajia avustaviin henkilöihin, jotka tekevät useammin kuin jatkuvasti ihmeitä tieteilijöiden työtä helpottaakseen. Joillakin näyttää lisäksi olevan varsin hauskaa työskennellessään keskenään. Näitä kaikkia ihmisiä mielestäni yhdistää se, että he ovat löytäneet kukin jonkinmoisen merkityksen tekemisilleen. Muunkin kuin tilinauhan.

Kun hommalla on merkitys, on helpompi 'kestää' suurimman rahoittajamme vaatimukset 0,7 tieteellisestä julkaisusta per henki vuodessa, yliopisto-opiskelijoiden varsin suuri vapaus tulla ja mennä ja se fakta, että vastaamme valtion kirstunvartijoiden sijaan itse tekemistämme.

Toisaalta edellinen sisältää suuria mahdollisuuksia. Kun vuodessa rahoittajamme vaatimus on 0,7 julkaisua per tutkija, siinä ehtii tehdä määrän lisäksi laatua. Kun opiskelija saa itse valita opintonsa, voi motivaatio suorittaa mielenkiintoisia opintoja olla korkeampi kuin pakkopulla. Ja kun itse vastaamme taloudestamme, niukkoja resursseja on pakko käyttää järkevästi varsinkin pitkällä aikavälillä.

Hyväksi lopuksi ja rehellisyyden nimissä korostettakoon, että vaikka tiede on vastuussa monesta, ei maailma pelkästään tiedetyypeillä pyöri. Merkittäviä ihmisiä on paljon myös muualla.

Pimp my Suomineito

2011-04-16T09:39:00.004+03:00

Huomenna illalla tiedämme melko pitkälti, ketkä joutuvat seuraavaksi kaudeksi sorvin ääreen virittämään (Pimp my Ride -tyylisesti) Suomi-neitoa. Hyvää asiassa on se, että me suomalaiset pääsemme itse päättämään asian.

Lueskelin illalla filosofi Ollilan kolumnia liittyen uurnilla käyntiin ja pohdintaan ehdokkaista sekä erityisesti meistä äänestäjistä. Enpä osaisi itse asiaa paremmin ilmaista.

”Paras ehdokas on oppimiskykyinen henkilö, jolla on huikeat vuorovaikutustaidot ja arvot kohdallaan. Sopiva äänestäjä on henkilö, joka löytää tien vaaliuurnille. Satoi tai paistoi.” (Ollila, Talouselämä 14/2011)

Ainoa lisäys, joka tuohon pitää tehdä, on tilanne sopivan ehdokkaan puuttumisesta. Sopiva äänestäjä meinaan löytyy aina. Jos sopivaa ehdokasta ei löydy, kopissa voi käydä palauttamassa myös tyhjän lapun. Sekin on arvokas mielipide.

Huomenna on siis todella säälittävää jäädä kotiin sohvalle voivottelemaan maailmanmenoa vaikkapa reippahassa krapulassa. Ellei sitten ole jo ennakkoäänestänyt.

Lisää pikkujouluja!

2011-04-10T22:41:00.003+03:00

Työpaikalla ei tarvitse olla huumoria ja johtajan tulee olla neutraali, totesi eräs nyt jo valtion eläkettä nauttiva henkilö. Olen tämän äijän kanssa totaalisen eri mieltä, sillä normaalin ihmisen elämään kuuluu loukkaamaton huumori. Ja elämäähän on kai tämä työelämäkin. Jämäkkä toki johdonkin pitää olla, mutta heinäseipäät kuuluvat pellolle.

Johtamiskirjallisuudessa on keskitytty varsin usein esimiesten huumoriin, sillä varsinkin rahanahteet ismi-konsultit näkivät tässä viime vuosikymmenen alussa kovan busineksen. Naminamit myivät ja johtamiskoulutuksissa johtajat kuvittelivat a) tulevansa hauskoiksi, b) nostavansa yritystensä tuottavuutta olemalla hauskoja sekä c) viihdyttävänsä työntekijöitään liimaamalla harmahtavan persoonansa päälle huumoria. Todennäköisesti toiminta näytti kuitenkin säälittävältä, vaikka toki työntekijöiden kuului näillekin jutuille hymyillä. Sitä on vaan niin monenlaista hymyä.

Mutta jos asiaa tarkastellaan hieman laajemmin, saadaankin jo järkeviä tuloksia. Nimittäin paljon parjattu hierarkia luo erinomaisen perustan työyhteisön ilmapiirin parantamiseen huumorin keinoin. Huumoria kun voidaan harrastaa eri tasoilla organisaatiota.

Toveri Paavola kirjoitti kahdeksan vuotta sitten Talouselämässä erittäin kansankielisesti organisaatioiden ylä- ja alakulttuurista. Virallisesta kulttuurista voimme lukea yrityksen erilaisista dokumenteista tai kuuntelemalla virallisia esityksiä. Taas itseäni enemmän kiinnostava ns. karnevalisoitu alakulttuuri, erityisesti pyhä parodia, tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että sopivin väliajoin häväistään valtaapitävät, käännetään asiat päinvastoin ja rikotaan virallisten käsitteiden yhteyksiä. Se kun parhaimmillaan parantaa ilmapiiriä ja tuo sekä luo uusia ideoita.

Pikkujoulut lienevät tunnetuimpia tällaisia hierarkioita kääntäviä karkeloita. Itsekin muistan vuosituhannen alun pikkujouluseikkailuista mm. Markku Tukan, koivuhalon kanssa keskustelevan Pöllin, professori Kyläpeikon, sihteeri Pärrin ja hieman uinahtelevaisen johtaja A:n hallituksen kokoukset. Sinänsä mielenkiintoista, en muista yhdenkään Kuulumisia-lehden pääkirjoituksen sisältöä.

Kun porukka saa nauraa ihan luvan kanssa johdolle ja/tai itselleen (no, kyllä se johtokin on osa porukkaa), se vaan tekee hyvää. Ja parantaa sitä töissä viihtymistä aika tavalla.

Se, mitä tässä yritän sanoa, on se, että huumorin ylläpito on jokaisen työyhteisön jäsenen perusoikeus. Ja pikkujouluja voisi olla enemmän. Tai edes loistavia jäyniä – kuten yllä oleva 1.4 otettu kuva oman työhuoneeni ovesta osoittaa…

Open Your Mind.

p.s. olen saanut korviini "huolestuttavan huhun", jonka mukaan LUT:n vuoden 2011 pikkujouluissa on vuosien tauon jälkeen esiintymässä KATI-TUTA-KOTE-KOKE-XXX –production. Johdon kannattaa todennäköisesti raapaista riittävät pohjat ennen paikalletuloa.

Haloo!?! Maailman paras!

2011-04-03T15:29:00.005+03:00

Yhdysvallat, Kanada, Britannia, Italia, Irlanti, Suomi, Saksa, Hollanti…

Abouttiarallaa 125 000 kansainvälistä opiskelijaa noin 200 yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa eri puolilla maailmaa vastasi kyselyyn siitä, miten tyytyväisiä he ovat opinahjoonsa. Mukana tutkimuksessa (Igraduate, 2011) oli kuulemma myös pari ford-loppuista huippuyliopistoa.

Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa (LUT) opiskelee tuntemamme maapallon tyytyväisimmät kv-opiskelijat. Sijoituimme tutkimuksessa sijanumerolle yksi. Niin, ja koska Suomi sijaitsee maailmassa, olimme ykkösenä myös Suomessa.

Sekin selvitettiin, miksi näin on.

Erityisesti tiedettä ja käytäntöä yhdistävät opettajamme saivat erittäin suurta kiitosta. Toki sen olemme tienneet pitkään, että tiedeyliopistomme luentosaleissa ja laboratorioissa työskentelee useita kansallisesti ykköseksi rankattuja niin tekniikan kuin talouden - luonnollisesti tohtorintutkinnon - suorittaneita opettajia. On hienoa, että korkeatasoinen koulutus välittyy myös kansainvälisille opiskelijoille.

Tutkimus- ja opetushenkilökunnan lisäksi tukipalveluissa työskentelevät ammattilaiset saivat erittäin suurta kiitosta kv-opiskelijoilta. Vaikka irtaantuminen valtion tilivirastoasemasta on laittanut varsinkin tukipalveluhenkilöstön monen haasteen eteen, palvelutaso näyttää säilyneen nyt tutkitusti maailman parhaana.

Poikkeuksellisen pelimannihenkisen ja taisteluhaluisen porukan lisäksi selittäjänä todennäköisesti toimii jännitteitä luova rakenteemme, joka on samanaikaisesti sekä hajautettu että keskitetty. Hajauttamalla saadaan paikallisen tiedon lisäksi enemmän juoksunopeutta ja keskittämällä saadaan tehokkuuden lisäksi estettyä pahimmat vauhtisokeiden ojaanajot.

Asuminen ja eläminen on Lappeenrannassa järjestetty myös poikkeuksellisen hyvin. Suuri kiitos kuuluu LOAS:lle, Lappeenrannan kaupungille ja ylioppilaskunnan vauhtiveikoille. Toki sen olemme tienneet jo vuodesta 2006 saakka, että Lappeenranta on tutkitusti Suomen paras yliopistokaupunki (SYL & OLL, 2006). On hienoa, että mukava kaupunkimme näyttäytyy mukavana myös kansainvälisille opiskelijoille.

Toveri Hokkasen johtamat keskitettyjen kansainvälisten palveluiden henkilöstö yhdessä tiedekuntien kv-toimijoiden sekä ylioppilaskunnan kanssa saavat hehkutusta. Kansainväliset opiskelijat kun saapuvat LUT:iin, he eivät todennäköisesti tunne tulevansa eristetyksi mitä erilaisimpiin keskittäytymisleireihin, vaan heillä on mahdollisuus rakentaa tulevaisuuttaan muiden tiedeyhteisön jäsenten kanssa.

Olen miettinyt koko viikonlopun kolmea asiaa tähän liittyen.

Ensinnäkin, miten pystyn kiittämään sitä porukkaa, jotka tekevät helkkaristi hommia tämän(kin) asian eteen? Toiseksi, yliopistojen välisen kilpailun kiristyessä haasteellisessa taloudellisessa tilanteessa, miten saamme pidettyä itsemme täysipäisinä kehittäen toimintaamme (niin, emme mekään täydellisiä ole)? Ja kolmanneksi, miten saisimme edes yhden toimittajan huomaamaan, että Suomessa, Lappeenrannassa, on kansainvälisten opiskelijoiden maailman parhaimmaksi reittaama yliopisto.

p.s. Aivan samat palvelut toki tarjoamme suomalaisille, joten olisi hauskaa tietää jonkun riippumattoman tutkimuslaitoksen toimesta myös tämä tulos.

p.p.s. Professori Jussila jollakin mystisellä tavalla ennakoi blogissaan menestymistämme. Ennakkotietoa kun tutkimuksen tuloksista ei edes Iirolla ollut. Tai ehkäpä paljon maailmalla liikkuva Jussila käveli vain käytävällä ja katseli ympärilleen.

Yhden elämänvaiheen päätökselle ja sisarusten naimakaupoille

2011-03-25T20:30:00.002+02:00

Eräs tuttavani totesi, että vuorotteluvapaan hintaa ei pysty määrittämään. Total Bullshit. Vuorotteluvapaan hinnan laskeminen vaatii lähinnä nelilaskimen ja hieman loogista ajattelua. Mutta vuorotteluvapaan arvo onkin sitten toinen juttu. En meinaan osaa sanoa tarkalleen, paljonko olisin valmis maksamaan siitä, että näen lapseni oppivan kävelemään, puhumaan ja muutenkin touhuamaan tässä maailmassa. Samoin 24/7 pelkästään perheen kanssa on ollut arvottamattoman raju kokemus. Sanan kaikissa merkityksissä.

Itse näen vuorotteluvapaan investointina. Vaikka hiukset ovat lyhentyneet (ja vähentyneet) syyskuun lopun jälkeen, moni asia on päässäni muuttunut selvemmäksi. Henkilökohtaisista asioista haluan mainita ainoastaan silmäpussien lievän pienentymisen, kotona lapsia hoitavien vanhempien arvostuksen nousemisen entisestäänkin ja sen, etten käynyt kertaakaan MOL:n sivuilla. Työhön liittyvät selventyneet asiat voisi taas kiteyttää kolmeen: miellyttämisen mahdottomuuteen, kuuntelemiseen ja LUT:n tulevaisuuteen eurooppalaisena tiedeyliopistona.

Olen toivottavasti viimeinkin sisäistänyt, että kaikkia ei tässä(kään) työssä voi miellyttää. En nyt pääperkeleeksikään aio loppuelämässäni ruveta, mutta liiallinen kompromissien hakeminen enemmistön hyvinvoinnin kustannuksella ei vaan ole järkevää. Aina kun löytyy joku, jonka mielestä (tokin hänen näkökulmastaan usein oikeutetusti) tehty päätös aina on väärä, huono tai muuten vaan hanurista.

Mutta mitkä ovat sitten saksanpojat tulevat rajat kompromisseihin?

Työtyytyväisyyskyselyn avointen kommenttien perusteella käynnistettiin todellisen arvojen kaivaminen työntekijöiden parista syksyllä ja LUT:n aidot arvot saadaan todennäköisesti nostettua näkyviin piakkoin. Arvoja ei siis ole johtoryhmä keksinyt, vaan kuulemani mukaan reippaasti yli 200 työntekijää on sanansa sanonut. Tuo reippaasti yli 200 on hurjan suuri määrä erilaisten kyselyiden täyttämässä maailmassa. Itse odotan mielenkiinnolla - ja osin positiivisella jännityksellä - tuloksia.

Sain muutaman kommentin omasta toiminnastani ennen vuorotteluvapaata, että kuuntelen varsin paljon erilaisia, eri puolilla ja eritasoilla työskenteleviä ihmisiä. Paljoa kuuntelua ei pidetty välttämättä aina hyvänä, sillä se vie rajusti niukkana resurssina näyttelevää aikaa ja varsinkin äärilaitojen kommentit eivät ole aina imartelevia. En nyt aio tässäkään miellyttää kommentoijia, vaan esitän tulevaisuudessa entistäkin enemmän tungettelevia kysymyksiä. Kuten esimerkiksi: Mitä kuuluu? Kuinka voit? Mitä pitää korjata? Ketä voisin kiittää?

Kaduilla on silloin tällöin liikkunut spookya huhua, että LUT liitettäisiin paikalliseen ammattikorkeakouluun. Täyttä, totaalisen täyttä umpiskeidaa on tämäkin tarina. Niin elinkeinoelämän, lainsäädännön kuin toiminnallisesta näkökulmasta. Surkuhupaisa heitto perustuu ilmeisesti siihen faktaan, että Saimaan ammattikorkeakoulu rakentaa fiksusti omaa taloa Skinnarilan kampukselle. Isoveli/-sisko voi mainiosti asua osittain pikkuveljen/-siskon kanssa samassa talossa kustannuksia säästääkseen, mutta varsinkin evoluution näkökulmasta sisarusten naimakaupat tuottavat käsittääkseni vain hyviä banjonsoittajia.

Tiedeyliopistoa ei ole Euroopassa tai muuallakaan olemassa, jos sen tieteen taso ei ole riittävä. LUT:n taso on riittävä, vaikka omistajavaltaa käyttävä OKM meiltäkin lisäystä edellyttää. Taso varmistetaan jatkossakin erityisesti kovalla perustutkimuksella ja sen tulosten kansainvälisellä julkaisemisella, opiskelijoille tarjottavalla muita yliopistoja paremmalla yliopisto-opetuksella, vaatimalla opiskelijoilta vähän enemmän, ja sillä, että yliopiston tutkimuksissa ja opetuksessa on yhteiskunta (LUT:n tapauksessa erityisesti yritykset) mukana.

Olen entistäkin vakuuttuneempi puolen vuoden etäisyyden ottamisen, suomalaisen median ja omaa sektoriani rankasti arvostelevan nettikirjoittajien yliopistokirjoittelun seuraamisen jälkeen, että LUT:n tutkijat, tutkivat opettajat sekä näitä tukeva henkilöstö pitävät kevyesti nykyasenteella tulevat vuosikymmenet huolta siitä perinnöstä, joka on meidän käsiimme jätetty.

Heh, tulipa paatoksella.

Se, mitä yritän sanoa, on se, että Lappeenrannan teknillinen yliopisto, tai tuttavallisemmin Lappeenranta University of Technology tuossa seinässä lukee jatkossakin. Viimeisiä itkukarjalaisia olemassaolomme kyseenalaistajia voidaan muistuttaa Kolmen Kovan, Lappeenrannan teknillisen yliopiston, Aalto-yliopiston sekä Tampereen teknillisen yliopiston jo kirjallistakin muotoa saaneesta tulevasta yhteistyöstä.

Kiitokset tiedeyhteisölle, tämä oli sitten tässä. Erinomainen puolivuotinen, joka päättyy tulevana torstaina vuorokauden vaihtuessa perjantaiksi. Ja perjantaina on meikällä taas täysi höyry päällä kansainvälisessä tiedeyliopistossa.

p.s. Useampi perheellinen miespuolinen tuttavani on jäänyt tai on jäämässä vapaille perheen kanssa. Ehkä kaikki kaksilahkeiset eivät sittenkään ole niin tolkuttoman ahneita, että odottaisivat isien tuloja merkittävästi lisäävän valtiollisen isätukijärjestelmän kehittämistä.

Kaatopaikan tyhjennystä

2011-03-18T22:41:00.004+02:00

Suomen tunnetuin ei-samsonitea pitkin maita ja mantuja raahaava matkailija, Riku Rantala, veivasi viime kuun lopussa jutun the Hesariin. Rantala maalaili esiin maailman surullisinta nähtävyyttä ja päätyi Steung Mean Cheyn kaatopaikalle. Koska kaveri on kiertänyt muutakin kuin tahkoa, uskon epäilemättä hänen kommenttiinsa: ”itketti, suututti ja oksetti. Tiesin, missä maanpäällinen helvetti on.”

Luettuani tuon jutun aloin pohtia, mitä helkkaria olisi tehtävissä – slummeissa kävely kun ei kasvata muuta kuin slummissakävijöiden v-käyrää ja slummimatkanjärjestäjien lompakkoa. Blueskaava (E, A, H) menee todennäköisesti täälläkin siten, että jos et voi äänestää, olla tasa-arvoinen ja kouluttautua, niin se on soromnoo.

Reikäpäisen ajan jälkeen Kambodžassa on ollut monipuoluejärjestelmä. Toimivuudesta tai oikeudesta äänestää en osaa sanoa mitään, joskin kansanpuolue, kuningasmielinen puolue ja liberaalinen oppositio maasta näyttäisi löytyvän. Tosin viimeisen toimintaa kerrotaan hankaloitettavan. Kambodžassa ei myöskään haaskata puolta maan aivoresurssista sijoittelemalla naiset hellan ja nyrkin väliin, vaan 75 prosenttia naisista käy palkkatöissä. UNDP:n mukaan mm. Intian ja Pakistanin vastaava luku on vain 35 %.

Mutta se koulutus.

Toveri Pottin valtakaudella koulut ja yliopistot ensin suljettiin, sitten tuhottiin ja suuri osa opettajista sipaistiin reippahasti ilmavoimiin. Vasta 2000-luvulla huomattiin, että koulutus parantaa hyvinvointia. Tosin YK:n mukaan 68 % keskeyttää vieläkin koulun ennen yläkoulua.

Korkeakaan koulutus ei kokemukseni mukaan tee kenestäkään parempaa ihmistä, joskin koulutuksen puute näyttäisi vaikeuttavan niin yksilön kuin laajemmassa mittakaavassa yhteisön toimintaa. Enkä nyt puhu pelkästä hillosta, vaikka koulutuksella on huomattavasti (aiempaakin) suurempi merkitys taloudelliselle kasvulle (ks. Murray, 2004).

Suurin ilo koulutuksesta on meinaan se, että oppii ottamaan asioista selvää ja ei usko ihan kaikkia kovaäänisiä ja usein karismaattisia huuhaatyyppejä. Ylipäätään ajattelu, jopa looginen sellainen, ei ole paskempi kokemus.

Koulutus on varsinkin Aasian suunnalla käyntikortti, eli jos olet pystynyt myös suorittamaan minkä tahansa tutkinnon tai ylipäätään opiskellut jossakin jotakin, olet avannut jo pari porttia.

Ja jos kenellä tahansa olisi mahdollisuus opiskella, saisi yhteiskunta käyttöönsä suuren määrän aivoja. Suomi on tässä(kin) suhteessa varsin esimerkillinen maa – kuka tahansa voi kävellä pääsykokeisiin tai lähettää todistukset oppilaitokseen aloittaakseen uransa. Tai toisaalta kieltäytyä koulutuksesta; kukaan ei pakota opiskelemaan mitään.

Rantalan mainitsemalla kaatopaikalla voisi siis olla aika tavalla vähemmän väkeä, jos kaatopaikkalaisilla olisi oikeus, tai edes mahdollisuus, opiskella.

Nimimerkki Haista Itse

2011-03-10T20:19:00.001+02:00

On tullut ihastuttua, vihastuttua, vedettyä hernehet nenähän tai riemastuttua. Siis lukiessani viimeisten viikkojen ajan erilaisia mielipidepalstoja poikien ja rouvan mentyä nukkumaan. Erityisesti olen ollut kiinnostunut siitä, onko kirjoittajalla ollut kardaania laittaa oma nimensä kirjoituksen perään.

Tuli ehkä hieman yllätyksettömästi huomattua, että kun voi sutaista 160 merkkiä, se näyttää olevan varsin useasti anonyymin tyypin pahan olon purkamista. Ei siinä mitään, tällaisen kanavan olemassaololla on varmasti hyviä puolia. Tosin nimettömänä kommentoiden ei koskaan tarvitse miettiä kolikon toista puolta tai ylipäätään sitä, onko heitetty väite totta. Todennäköisesti joku relativistipostmodernisti löytää näistä totuuksia (väärin saksanpoika, eihän relativistipostmerdenisteilla ole totuuksia, vaan erilaisia iloisilla adjektiiveillä väritettyjä tarinoita). Lehdet ja nettisaitit myös tekevät omasta sisällöstään mielenkiintoisempaa (lue: rahaa), kun yleisö voi lukea itse kirjoittamansa kommentin vaikkapa seuraavan päivän sanomalehdestä. Nostan muuten hattua kaikille niille, jotka ovat uskaltaneet laittaa tekstiviestipalstojen kommentteihin oman nimensä.

Mielipidekirjoitusten osalta näyttää usein olevan vaatimuksena oman nimen laittaminen jutun perään. Näissä selkeästi on jouduttu ainakin periaatteessa pohtimaan kolikon toista puolta, joskin tavoitteena on yleensä oman näkökulman pönkittäminen. Täältä löytyy todellisia helmiä; olkoon kyse sitten jokakeväisestä koirien skeidakeskustelusta tai kastanjapuita vilisevän alueen talouspolitiikasta. On varsin oikein, että sananvapaus toimii. Välillä kirjoittaja tekee itsestään sankarin paljastamalla epäoikeudenmukaisuuksia ja välillä liian vilkkaalla mielikuvituksella varustetun tahvon.

Vaikka tieteellinen julkaisutoiminta ei olekaan mielipidekirjoitusta, voisivat mielipidekirjoittajat lainata siitä ainakin joitakin perusperiaatteita argumentointiinsa.

Tieteellisen työn perimmäinen idea on, että julkaistaan maailman ihmisten käyttöön tutkimustuloksia. Julkaisuprosessi on avainsana, sillä se ainakin yleensä estää hyvin pitkälle huuhaan levittämisen. Tutkija käy työssään läpi aiempaa teoriapohjaa (kirjallisuus) mahdollisimman laajasti, tekee yleensä empiriisiä kokeita ymmärrettävällä tutkimusmenetelmällä ja saa aikaan jonkinlaisen aiempaa teoriaa tukevan tai aiempaa kumoavan tuloksen. Tulokset voivat olla yllättäviä, kuten esim. Harford (2010, 167-168) esittää lainatessaan taloustieteilijä Dahlia ja DellaVignaa.

Ajatellaanpa väkivaltaelokuvia. Suuri yleisö todennäköisesti pitää elokuvissa tapahtuvaa ihmisen silmitöntä mättämistä kieltämisen arvoisena, koska uskoo väkivaltaelokuvien lisäävään oikeaa katuväkivaltaa. Valitettavasti se ei vaan oikeasti näin mene. Dahl ja DellaVigna ovat osoittaneet, että kun elokuvissa on esitetty varsin totaalikarmivaa mättöä, väkivaltarikosten määrä vähentyy saman illan aikana ja väheneminen kestää seuraavaan aamuun. Kansankielellä sanottuna Yhdysvalloissa jää 175 pahoinpitelyä kadulla tapahtumatta per ilta kun väkivaltalaffat pyörivät.

Totuus onkin tarua – mielipiteitä - ihmeellisempää.

p.s. Kannatan siis erittäin vahvasti sitä, että lyhyet ja pitkät mielipiteet esitetään aina omalla nimellä – olivatpa ne sitten kannustusta tai kritiikkiä. Yhden kommentointikanavan kuitenkin toivon pysyvän aina anonyyminä. Koska olemme valinneet järjestelmäksemme demokratian, äänestyskoppi on ylivoimaisesti tärkein tapa ilmaista mielipiteensä. Anonyymisti.
p.s.s. Kuka tahansa voi lähettää käsikirjoituksensa (manuscript) tieteelliseen lehteen arvioitavaksi. Näissä lehdissä tutkimustuloksen arviointi suoritetaan anonyymisti vähintään kahden asiantuntijan voimin. Erittäin tasa-arvoista, sanoisin.
* Hardford, Tim (2010) Dear Undercover Economist, Abacus, Lontoo

Sitä on niin monenlaista hernekeittoa

2011-03-01T03:58:00.002+02:00

Liikkuessa maailmalla hieman normikeikkaa pidemmän ajan, toisensa kohtaavien turistien (aivan, turisti on aina turisti, vaikka itseään esim. travelleriksi kutsuisi) TOP 2 puheenaihetta ovat vatsan toiminta ja erilaiset ruuat. Mitä olen havainnut reissujeni aikana, tämä toimii mm. iästä, kansallisuudesta, uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta.

Kauhutarinat ensimmäisen osalta ovat jääneet – onnekseni – vähäiseksi, sillä käsidesin käyttö tappaa muutakin kuin sikainfluenssabakteereja. Myös hotellien mainostamia ooljuukäniit-buffetpöytiä, kansainvälisiä ketjuja ja ruokapaikkoja, jossa ei ole paikallisia syömässä, vältän parhaani mukaan.

Ruuan osalta todettakoon, että parhaimmat mätöt on tullut saatua paikallisissa ruokaloissa, katukeittiöissä sekä paikoissa, jotka ovat Open Your Mind-hengessä hieman virittäneet sitä tavallista puuroa. Ohessa on yksi resepti, jonka pari vuotta sitten kaverini laittoivat meikän toteuttamaan Heinolassa.

Otetaan pussillinen tai kaksi pakasteherneitä (osta halvimpia, ei niissä mitään eroja pakkauksen lisäksi ole) ja paiskataan ne kiehumaan pieneen, muttei liian pieneen vesimäärään noin 20 – 30 minuutiksi.

Heti tämän jälkeen varmistetaan, että kuohuviini on varmasti kylmässä.

Vatkaa pieni kupillinen kuohukermaa vaahdoksi.

Ota paistinpannu ja levitä vaikka paketillinen pekoniksi kutsuttavaa kuollutta sikaa kylmälle paistinpannulle, täräytä liesi päälle ja paista pekoni erittäin rapeiksi. Öljyä – tai jos äijä olet, niin voita – saapi käyttää paistamisessa. Paistamisen jälkeen pekonit talouspaperin päälle, jotta saadaan rasvaa pois. Kun liha on jäähtynyt, se pilkotaan veitsellä pieniksi paloiksi.

Sipaistaan keitetyt herneet liemineen tehosekoittajaan tai porataan se sauvasekoittajalla vihreäksi mössöksi. Sekaan kermaa/maitoa/vettä ulkonäön mukaan siten, että keitosta tulee keittoa. Puurot ja vellit jätetään muille. Keitto maustetaan timjamilla, pippurilla, suolalla ja pienellä määrällä sokeria. Tiedät maun olevan sitten kohdallaan, kun keitto maistuu hyvältä.

Kuuma keitto lapioidaan sopivalle määrälle lautasia, päälle laitetaan ruokalusikallinen kermavaahtoa ja kerman viereen sopiva määrä pekoninmurusia.

Juuri hetkeä ennen syömistä – kun annos siis on jo pöydässä syöjän nenän edessä - päälle kaadetaan hyvin vähän (ruokalusikallinen tai kaksi) kuohuvaa juomaa. Tapahtuu varsin hauska reaktio lautasella.

Hernekeitonkin voi tehdä monella tapaa. Ja tämän keiton hinta ei päätä huimaa – jos et halua ostaa Champagnen alueella tehtyä kuohuviiniä.

Yliopisto ja ammattikorkeakoulu

2011-02-21T17:11:00.002+02:00

Surkeista nettiyhteyksistä huolimatta ehdin, tai oikeastan halusin, pitkästä aikaa lueskella sähköposteja sekä Etelä-Saimaan keskustelupalstoja. Paljon näyttää Lappeenrannassa ja lähialueilla tapahtuvan.

Kylmää on ollut (kumma juttu tähän aikaan vuodesta), kansanedustajaehdokkaat ovat normaaliakin aktiivisempia lehtien mielipidepalstoilla (kumma juttu näin vaalien alla) ja Skinnarilanniemessä rakennetaan ja peruskorjataan raivolla (kumma juttu, kun ammattikorkeakoulun tavoitteena on muuttaa yliopiston naapuriksi Skinnarilaan jo tulevana syksynä)

Kolmanteen kokonaisuuteen liittyvissä keskusteluissa yllätyin suuresti siitä, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen roolit sekoittuvat puurojen ja vellien tapaan. Hyvät naiset ja herrat, yliopistoilla on yliopistojen tehtävät ja ammattikorkeakouluilla ammattikorkeakoulujen tehtävät.

Yliopisto elää ja voi hyvin (lue: säilyy hengissä), kun se – ihan kansainvälisen käytännön ja yliopistolain mukaan – edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Eikä siinä vielä kaikki. Yliopistojen tulee järjestää toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen. Huuhaata ei saa eikä pidä harrastaa eikä tukea.

Ammattikorkeakoulu taas elää ja voi hyvin (lue: säilyy hengissä), kun se antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen, taiteellisiin ja sivistyksellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin, tukee yksilön ammatillista kasvua ja harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä sekä taiteellista toimintaa. Huomaa painotus termillä 'alueellinen'.

Todennäköisesti stiivivandörikin huomaa eron noiden kahden roolin välillä. Tosin rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että en kovin montaa ihmistä tunne, jotka iltoja käyttäisivät yliopisto- tai ammattikorkeakoululakia lukien, heh.

Tuo ero näyttää toimivan myös käytännössä - uskallan näin sanoa, sillä olen molemmissa yksiköissä opiskellut. Ja mitä opiskelukavereiden elämää on tullut seurattua, kummaltakin koulutusasteelta näyttää valmistuvan erittäin yhteiskuntakelpoisia ammattilaisia erilaisiin tehtäviin.

p.s. Toki huomattakoon, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä voidaan tehdä erittäin täysijärkistä yhteistyötä monella tapaa. Esimerkkinä vaikkapa yhteiskäyttöiset tilat, jolloin sekä yliopisto että ammattikorkeakoulu säästävät runsaasti tilakustannuksissa.

Chuck Norris is alive

2011-02-13T17:10:00.002+02:00

Kun kuluttajille – meille pahoille länsimaisille valkoisille miehille – yritetään myydä kaikenlaista bulkkia, niin ainakin muutaman teoreetikon mielestä kolme tärkeintä asiaa ovat sijainti, sijainti ja sijainti. Olkoon kyse sitten vaikka myyntipaikasta tai tuotteen sijoittelusta hyllyyn.

Edelleen ja todennäköisesti jatkossakin lihava kaveri on syönyt iltapalaksi perheensä kanssa alle euron maksavia hedelmäpannukakkuvirityksiä suoraan katukeittöstä. Katukeittiössä siis tuore hedelmä paloitellaan, leivotaan pannukakku, paistetaan öljyssä, voissa, ja kaikenlaisessa rasvassa vokkipannussa, tuupataan hedelmät sekaan ja täytetään kaikenmoisella epäterveellisellä. Jokainen katukeittiö on täysin toisensa kopio niin infran (mottoripyöräkeittiö, kaasuhella) kuin myytävien tuotteiden osalta. Ruoka on edullista, täyttävää ja hyvää.

Ja näitä kokkeja on niin monenlaisia. Tai oikeastaan kahdenlaisia.

Ensimmäisenlaiset ovat sijoittautuneet yleensä vilkkaimpien kauppojen ulko-ovien viereen. Todennäköisesti paikasta kipeäksi itsensä maksaneet yrittäjät näyttävät syöneen aamupalaksi pari pilaantunutta sitruunaa, naama on väännetty 20 vaille neljään ihan varmuuden vuoksi ja... miten sen nyt kauniisti sanoisi.. kauppiasta näyttää vttvn ihan aidosti koko kokkaaminen. Parhaalla myyntipaikalla. Kauppa käy, mutta ei kovin vilkkaasti. Toimeen kaveri ja kaverin perhe tulee varmaan jokusen letun tuntivauhdilla, mutta ei näytä unelma-ammatilta. Tai edes elämältä.

Toisenlaiset vauhtiveikot ovat sijoittaneet vokkimoponsa sitten sinne, minne ovat saaneet moponsa mahtumaan. Mutta nämä kaverit mättävät aivan ledendaarisella otteella lettua kehiin. Jokunen on tuonut stereot messiin, hedelmät kaveri paloitteleet ilmassa kuin ninja, kokki rummuttaa paistinlastoilla kebabkioskille suurimman osan maailman rumpaleista ja kaveri heiluu tarkemmin kuin kuin Chuck (siitäkin huolimatta, että Chuck on ehkä maailman kovin tyyppi). Ja tämän lisäksi kaverit näyttävät nauttivan hommasta. Huonolla myyntipaikalla. Kauppa käy, ja erittäin vilkkaasti. Toimeen kaveri ja kaverin perhe tulee varmaan erittäin hyvin useiden kymmenien lettujen tuntivauhdilla. Ja kokit näyttävät elävän työnsä mukana – ja ovat ehkä päivä perheidensä luona.

Mieleeni tuli katsellessani näitä paremman myyntipaikan varanneita kavereita, että miksi ihmeessä he tekevät työtä, josta eivät – ainakaan ulkopäin havainnoituna - pidä pätkän vertaa. Tässä(kin) maassa saman päiväpalkan saa paljon mukavemminkin. Tekemällä työtä, josta pitää. Se kun välittyy myös maksaville asiakkaille.

Hatunnosto yrittäjille

2011-02-07T17:26:00.003+02:00

Varasimme tuossa tyylillemme uskollisesti halbamajoituksen. Hintaan sisältyi myös mahdollisuus tehdä etnografista tutkimusta; toki kieli poskessa.

Ensinnäkin, kovaäänisen juna-aseman ovat rakentaneet tuohon ikkunan viereen ja siellä on niin monenlaista liikkujaa.

Toiseksi, alapuolella alan vilkkuvaloravintolakadulla leidit näyttävät löytäneet varsin paljon länsimaisia miehiä biljardinpeluukumppaneikseen.

Kolmanneksi, kilometrien matkalla ovesta jokaiseen ilmansuuntaan on pikkukojuja, jossa myydään mm. kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Nuo pikkukojukaverit, niin miehet kuin naiset, ovat olleet mielenkiintoisinta seurattavaa.

Yleensa kun ”hello my frendit” yrittävät uida liiveihin ja alkavat myydä laserkyniä tai totaalista piraattiskeidaa, palaa pinna per heti. Nyt kuitenkin kun on ollut tuplarattaissa pari parempaa painosta itsestäni, nämä yrittäjät ovat jättäneet meikän hyvin rauhaan. Itse asiassa niin rauhaan, että olen alkanut kävellessäni seurailla porukkaa.

Yrittäjät – todennäköisesti jokunen palkollinenkin joukossa - tulevat aamulla 9 – 10 maissa mestoille ja näyttävät väkertävän ainakin tuonne puoleenyöhön. Todennäköisesti pidempäänkin. Kilpailu on todella rajua lukuisten myyjien kesken. Alalletulijoita ja korvaavia tuotteita lienee enemmän kuin laki sallii. Tavarantoimittajillakin on todennäköisesti varsin suuri sana sanottavinaan. Asiakkaatkaan eivät ole niitä helpoimpia - ainakaan selvinpäin. Samoja tuotteita tuntuvat myyvän, joten erilaistumiseen sitä kautta ei ole mahdollisuutta. Perheen lapset käyvät ruokailemassa iltapäivästä ja illalla vanhempiensa kojuilla kadulla. Leipä ei ole heillä todellakaan helpossa.

Tosin 24/7-tyyppisesti yrittäjät toimivat käsittääkseni muuallakin.

Kukaan ei tietääkseni maksa yrittäjille menetetystä ajasta, vaan tehdystä tuloksesta. Ja täytyy todeta, että muutama tämän kadun havainnoiduista kauppiaista on virtuoosinomaisia myyntireiskoja ja -riittoja. Todennäköisesti jos kojunsa itse omistavat, he tienaavat todella mukavasti. Ja siinä tienaamisessa ei ole mielestäni mitään pahaa.

Samoin, kukaan ei tietääkseni maksa yrittäjille menetetystä ajasta, vaan tehdystä tuloksesta. Tähän liittyen toivoisin, että joskus yrittäjät muistaisivat järjestää itselleenkin vähän omaa aikaa. Ja siinä edes lyhyen oman ajan järjestämisessä ei ole mielestäni mitään pahaa.

Hatunnosto kaikille yrittäjille – niin täällä idässä kuin siellä lännessäkin.

Tunnelma kuin Finnairin koneissa

2011-01-28T23:24:00.004+02:00

Viimeviikkoinen blogi jäi väliin, sillä en tahtonut pahoittaa kunnon kommunistien (siis kunnon, ei naisissa, sukkahousuja myymässä ja pimeästi rahaa vaihtamassa metrotunnelissa käyneiden wanna-be-neuvostoturistien) mieltä. Tupsahdin näet kuun alussa lievässä kauppasaarrossa olevaan veljesten hallitsemaan maahan pariksi viikoksi. Hallintomalliltaan maa oli kuin huonompi versio Neuvostoliitosta.

Viikon vatuloinnin jälkeen näin (ääri)sitoutumattomana mihinkään poliittiseen liikkeeseen uskallan – tai pitäisikö sanoa pystyn - sitten jo kirjoittamaan. Ja vieläpä positiivista kamaa.

Legendaarisen moottoripyöräilevän lääkärin sekä toisen velloksista ehkä maailman tasa-arvoisimmaksi järjestelmäksi visioimassa maassa keskipalkka on noussut iltapäivälehtitietojen (IS, 26.1.2011, 22-23) mukaan peräti 13 euroksi kuukaudessa. Hintataso maassa on abouttiarallaa sama kuin Lappeenrannassa. Toki kuukausipalkan lisäksi pyöritetään harmaata taloutta, vaihdetaan ja varastetaan sekä viilataan vuorotteluvapaalla olevia turisteja linssiin. Maasta ei luonnollisesti pääse matkustamaan vapaasti pois. Valtio omistaa lähes kaiken. Ikivanha Lada maksaa rapiat 10 000 euroa. Maassa ilmestyy kerran viikossa yksi valtiollinen nelisivuinen sanomalehti. Jos talosta on rikkoutunut ikkuna, se on korvattu – jos on ollut vähän rahaa – kaltereilla.

Ja kaikesta huolimatta porukoilla tuntui olevan omanarvontunto terveellä pohjalla. Aika melkoista,

Tuli tässä mieleeni tämän viikon aikana, että mistä ihmeestä me jaksamme aina valittaa? On liikaa lunta - no talvella yleensä on. Uhkaillaan porukalla jääkiekkojoukkueen valmentajan perhettä saadaksemme SM-tason joukkueen pelaamaan paremmin - no uhkailulla saadaan paljon aikaan. On liikaa töitä - no mitäpä jos tekisit vähemmän, vaikka siitä ansaitsisi vähän nykyistä vähemmän; se kun on kuitenkin enemmän kuin 13 euroa kuussa. Ei ole aiemmanlaisia töitä - no mitäpä jos vaikka hakisit muunlaisia töitä. Pomot on hanurista - no pelkästään pomothan ne hanurista ovat.

Heh. Sitä on niin monenlaista. Itse virkistyin isosti matkalla ison veden taakse. Meillä jokaisella menee ihan helkkarin hyvin.

p.s. Paluumatkalla sivullani istui 8 hengen pukumies- ja -naisseurue. Kun kapteeni kiihdytti vanhan Boeingin kiitoradalla nousukiitoon kohti Amsterdamia, tämä pukuporukka alkoi hymyillä, sitten taputtaa käsiään ja huutaa todennäköisesti ilon huutoja. Tunnelma oli kuin nykyisin Finnairin koneissa – päästiin lähtemään pois.
p.p.s. Jos teille ei ole legendaarisen suomalaisen ajattelijan, Kemppisen, blogit tuttuja, niin käykääpä vilkaisemassa. Vaikka uusin tai sitten ihan mikä vaan http://kemppinen.blogspot.com/2011/01/pers.html

Hortoilu kunniaan!

2011-01-16T21:41:00.000+02:00

LUT:n Dupontin veljeksistä se toinen suositteli jokunen hetki sitten lukemistoksi tähtitieteilijältä näyttävän tähtitieteilijä Valtaojan Tieto-Finlandian voittanutta kirjaa. Kävelin pokerina kirjastoon, joskin jokin muukin oli osannut hyödyntää maksamiaan veroja. Kirjakauppa auttoi ongelmassa, joskin eurojen perään myös vapaa-ajalla katselevana ostin ‘Kosmoksen siruja‘. Näin kun saisin vaihtamalla luettua samaan hintaa kaksi Valtaojaa, heh.

Olen yrittänyt lukea Kosmoksen siruja Valtaojan innoittamana mahdollisimman hitaasti, etten tulisi hypänneeksi yli sopivasti kieli poskessa kirjoittavan luonnontieteilevän verbaalineron tulkintoja vaikkapa harhaopeista, kesäpanomekoista tai tieteen popularisoinnista.

Akateemikko Valtaoja pohtii hortoiluaan tieteen ja taiteen välimaastossa. Hallinnollisesti tuota hortoilua kutsutaan laajasti ymmärrettynä OKM:n termien mukaan yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Esko-setä toteaa osuvasti, että “tiede ja taide ovat saman inhimillisen luovuuden kaksi ilmenemismuotoa, ja niiden vuorovaikutus tuottaa aina kaikenlaisia uusia ajatuksia, joita ei yhdestä näkövinkkelistä lähtien olisi ikinä saanut pukattuaan itsestään ulos”. Kuulostaako vähän Aalto-yliopistolta? Tai selväjärkisemmin, kuulostaako yliopistolta?

Vaikka OKM on lisännyt rajusti omistajaohjausta yliopistojen kansainvälisen kilpailun myötä, niin tuolle tieteen ja taiteen yhdistämiselle jää runsaasti vielä tilaa. Nyt kun ensimmäistä kertaa tiedetään, mitä omistaja haluaa niin määrän kuin laadun suhteen (ja tämä voidaan nelilaskimella laskea henkilötasolle asti), niin sen lopun ajan voipi käyttää sitten miten haluaa. Tosin rehellisyyden nimissä pitää muistaa, ettemme ala täyttää luovuuteen varten varattua aikaa pelkällä hallinnollisella byrokratialla.

Itse olen huomannut, että luovimmat (ja myös tieteellisesti kovatasoiset) tutkijamme ja näiden työtä tukevat taistelijat osaavat tämän tieteen ja taiteen yhdistämiseen. Olkoon kyse sitten professorien bändeistä, saksalaisesta jalkapallon analysoinnista, lintujen rengastamisesta, kilpaurheilusta, näyttelijäntyöstä, klassisesta laulusta, raviurheilusta, takkojen muuraamisesta, purjelennosta, valokuvauksesta tai vaikka ties mistä.

My Hometown

2011-01-09T15:16:00.002+02:00

Eilen meikällä oli rouvan kanssa mahdollisuus pitkästä aikaa tutustumaan rauhassa kotikaupunkiini Mikkeliin myös pimeällä. Nykyisin tuo tarkoittaa klo 15 jälkeen.

Muutin Mikkelistä melko tarkkaan 15,5 vuotta sitten Lappeenrantaan. Savosta Karjalaan. Tuolloin viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen puolivälissä tiesin Mikkelin keskustan – niin, Mikkelissä on muuten aito keskusta – jokaisen kaupan ja liikkeen paikan. On täällä toki tullut useasti käytyä lähdönkin jälkeen, joskin aina sellaisella agendalla ja aikataululla, ettei ympärillekatseluun ole ollut aikaa.

Oli melko spookyä huomata, että ”omilla paikoillaan” ei ollut enää pääasiassa muita kuin valtion ja kunnan laitokset, kirkko sekä menestyneimmät sekä perinteisimmät perheyritykset. Kaikki muu oli kadonnut tai vaihtunut johonkin muuhun.

Soittelen Mikkeliin varsin usein ja kyselen kuulumisia. Paikallisten vastaus on melko usein, että ”pääosin kaikki on ennallaan, ei täällä mitään ihmeellistä ole tapahtunut”. Tai sitten jos vähän tapahtuu, niin ainakin alueen ykköslehti Länsi-Savon mielipidepalstojen mukaan kaikki on tehty vähintäänkin päin helvettiä, väärin ja pieleen.

Jotenkin alkoi kuulostaa tämänhetkiseltä keskustelulta Lappeenrannassa.

Aloin illalla miettiä hieman ennen ensimmäisen Bondin alkua, miksi paikalliset, olkoon se sitten missä kaupungissa tahansa, eivät näe aiemminkin mainitsemaani schumpeteriläistä 'luovaa tuhoa' tai sitten toteavat sen olevan pahasta. Perusteluja hehkulamppu- ja rautakauppojen säilyttämiselle ydinkeskustoissa kyllä nousee kysyttäessä, mutta ilmeisesti mielipiteenkirjoittajat äänestävät kukkarollaan toisin.

Mikkelin keskusta näyttää menneen ja menevän lujaa vauhtia eteenpäin. Kunhan toriparkki ja torin ympäristön melko massiiviset rakennustyöt ovat valmiita, on Mikkeli päivittänyt itsensä taas hyvin eläväksi kaupunkikeskustaksi. Toivottavasti entiset kotikaupunkilaiset ymmärtävät jatkaa samaa rataa satama-alueella.

p.s. Itselläni on ikävä Mikkelissä paikallista F-musiikkiliikettä ja entistä työpaikkaani Mustaa Pörssiä, yökerhoa. Tosin nykyisin harvaisemmat biisit saan iTunesista tai Levy-musiikista ja ei univelkainen keski-ikäinen mihinkään yökerhoon jaksa mennä.

Back in Business

2011-01-02T11:35:00.004+02:00

Virtuaalimaailma rokkasi mainiosti ilman meikeläistä hieman yli kuukauden. Suosittelen kaikille ko. seikkailumatkaa aikaan, jolloin ei ollut sähköposteja, FB:ja tai muitakaan sosialistiseen mediaan viittaavia välineitä. Kuukauden aikana tapahtui runsaasti asioita, joista kaksi päällimäistä olivat pahaapuhumattomien määrän väheneminen yhdellä sekä totuusvuodot

Jouni has left the Building
Jouni on pytingin vasemmalla puolella.

Kävin viime kuun puolessa välissä kantamassa Jounin, yhden Lappeenrannan uljaimman kirjakokoelman omistaneen ja todennäköisesti monen mielestä monitahoisen kaverin lepoon. Hänen piti tilastollisesti siirtyä ilmavoimiin jo syyskuun puolenvälin paikkeilla, joskin ei hän auktoriteeteille tai todennäköisyyksille aiemmin(kaan) kumartanut.

Yhteydenpitomme jatkui marraskuun loppuun saakka ja oli totaalisen karmaisevan upeaa huomata, kuinka kaverin pää kesti viimeiseen asti. Ja huumori. Hän mm. totesi tuossa puolitoistakuukautta sitten, että aikoo ottaa joka päivä ruuan kanssa ryypyn jotakin kunnollista juomaa. Alkoholismiin kun hän nyt ei todennäköisesti kuole. Kornia, mutta niin totta.

Jounista jäi päällimäisenä mieleen se, että hän ei ainakaan meikän kuullen koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Ei edessä eikä selän takana. Kriittinen ylilyönneille hän toki oli – ja sen muisti kyllä kertoa suoraan faktojen kanssa ylilyöjälle – mutta yhtään ainoaa selvinpäin tai vodkanhuuruista kaverinmollausviestiä en häneltä saanut. Pahaapuhumattomia ihmisiä on taas yksi vähemmän, mikä harmittaa kovasti.

Pravda
Wikivuotajien sivusto on eri puolilla maailmaa herättänyt ihmetystä varsinkin useissa tästä todellisuudesta irtaantuneissa politikoissa. Itsestäni ei ole – enää – mitään ihmeellistä siinä, että normaalisti ihan täysipäiset ihmiset lähettävät kuvailullisisia v*tt**viestejä toisistaan. Olipa kyse sitten ihan mistä tahansa kahden tai useamman ihmisen välisestä viestinnästä.

Se, mikä WikiLeaksissa on ollut varsin tyylikästä (kaikki ei toki todellakaan ole ollut asiallista), on se, että he ovat tuoneet todisteet pöytään pelkkien puheiden lisäksi. Kuvitelkaapa tilanne, jossa joku vaaleahiuksinen keski-ikäistyvä Ruotsiin tupsahtanut ruuhkatukka olisi kirjoitellut samat asiat jonnekin keskustelupalstalle. Olisitko uskonut?

Mutta kun todisteet lyötiin pöytään puheiden lisäksi, ei tarvitse paljon selitellä. Selittelijöinä toimivatkin sillä samalla hetkellä mahtivaltioiden syväkurkut. Ja mahtaa heitä ahdistaa.

Odotan mielenkiinnolla, millaisia uusia avauksia ja sovelluksia WikiLeaksista on tulossa. Tuskin se pelkästään tähän jää.

p.s. Kuulin muuten kahden erään LUT:n kovatasoisen professorin päättäneen piristää henkilökunnan kahvitaukoa ottamalla pari kitaraa messiin. Kaverit olivat kaiketi todenneet haluavansa tehdä jotakin normikahvitauosta poikkeavaa ja päättäneet vetää yhteisjoululaulusession. Mitä olen osallistujilta kuullut, hyvääkin yhteishenkeä tämä oli nostattanut kummasti ja piristänyt päivää. Hienointa oli se, että tuo sessio 'tehtiin'. Ei perustettu yhteistoiminnan nimissä työryhmää kehittämään laulusessioita. Kitara kun soi työryhmämuistiota paremmin.

Back to the 80’s

2010-11-26T09:43:00.002+02:00

Eilen illalla surffasin onnekseni totaalisen vahingossa Yle Teemalle hieman iltakymmenen jälkeen. Siellä veivattiin uusintana tylyä Tuomari Nurmion 30-vuotistaiteilijakonserttia. Iltani pysähtyi sitten saman tien tuohon. Ihailtavinta tietenkin Nurmion suoraviivaisen nuottikikkailun ja erityisesti sanoitusten lisäksi olivat Hunajaluut. Puurtinen, Kuloniemi ja Hillilä.

Kun Tuomari aloitti hommansa varsin pitkän aikaa sitten, ei ollut paljon youtubeja, nopeissa verkoissa toimivia kännyköitä tai internetin blogeja. Oli älppäreitä, kaksipesäisellä mankalla radiosta huonosti nauhoitettuja ja päälle puhuttuja kasettinauhoja, vihreitä, ruskeita tai keltaisia johdollisia pyöritettävällä kiekolla varustettuja lankapuhelimia ja sanomalehdissä muutama kolumnisti. Ja ilmeisen hyvin tuolloinkin meni, vaikka ”todennäköisesti joka päivä ahdisti. Onneksi vaan ei koko ajan”, erästä ajattelijaa tässä hieman muotoillen.

Maanantaina puhelimen päähän sattui puolivahingossa eräs kovasti töitä tekevä kaveri, joka oli palannut juuri vuorotteluvapaalta. Hän vietti muutaman kuukauden täysin, siis aivan täysin, normikuvioiden ulkopuolella. Hän oli saanut tehdä ja ajatella ihan mitä hän – ja todennäköisesti hänen perheensä - oli halunnut. Tämä äijä totesi, että ”tee Juhis nyt jotakin, mitä olet aina halunnut tehdä, niin ei jää sitten kaivelemaan.” Totesin, että niinhän tässä on tullut tehtyäkin. Lasten kanssa halusin olla ja hetken aikaa nollata päätäni töiltä.

Tuo maanantainen puhelu alkoi Nurmion keikan aikana kummittelemaan takaraivossa. Tai oikeastaan oman kommenttini jälkimäinen osa. Vaikka en toki aamuisin kuudelta ole noussut valkoista paitaa silittämään, ei tämä töistä irtaantuminen ihan ole onnistunut. Vaikka työpaikalta ei olla oltu yhteydessä, ovat muutamat oman sähköpostini tietävät tuttavani laittaneet sinne työkamaa. Ja kun lukee positiivista tai negatiivista työhön liittyvää shittiä, niin kyllä siinä joka päivä joko omat tai muiden tekemättömät työt kummittelevat.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt sitä, että olisin hetken ilman sähköpostia, FB:tä ja muuta vastaavaa. Ja nyt Tuomarin mustanpuhuvan tylyyden innoittamana kompattuna vuorottelukollegan kommentilla ajattelin olla loppuvuoden totaalisen poissa erilaisista virtuaaliyhteisöistä Ikean kolmen euron torkkupeittoni alla.

Jos olen itsekin ala-asteikäisenä voinut elää ilman virtuaalimaailmaa, niin miksen sitten palaisi vaikka tulevana lauantaina takaisin iloiselle 80-luvulle.

p.s. Etelä-Saimaan ja Etelä-Karjalan Radion uutiset kyllä käyn lukemassa matkoilta. Niistä kun erittäin hyvin tietää, mitä Etelä-Karjalassa ja maailmalla tapahtuu.

p.p.s. Ja uuden puhelimenkin joudun ostamaan. Viime blogissa mainitsemani uskollinen sotaratsuni siirtyi eilen terminaalivaiheeseen. Tosin lupaan uuden luurin hankinnan jälkeen aiempaa enemmän olla vastaamatta puheluihisi ja tekstiviesteihisi.

Should I stay or should I go

2010-11-23T11:59:00.005+02:00

Meinasin loppuviikosta Ylen ohjelmatarjontaa katsottuani kirjoittaa blogia vanhasta, peräti legendaarisesta arabialaisesta Koirat haukkuu, ja/mutta karavaani kulkee aiheesta. Päätin säästää tämän kuitenkin myöhemmäksi, ja ottaa The Clash:ia kehiin. Toisaalta uudestakin otsikosta voisi vääntää yliopistojuttua, sillä viime viikolla sain viestin, jossa minua haluttiin keskusteluttaa, mikäli palaisin vielä takaisin yliopistolle töihin. Onneksi ei tullut yliopistolla töissä olevilta, hehee.

Blogikollegani separaattori-Karvonen käyttää upeasti the biisien nimiä omien blogiensa aasinsiltoina. Useimmiten ne toimivat kuin junan vessa – niiden sinisten, jotka eivät välittäneet talvesta, kesästä, syksystä ja keväästä.

Ollaan nyt hieman yli pari viikkoa kierretty pohjoisessa (Suomi ja Norja) ja eilen lähdettiin laskeutumaan etelämpään, kun mettemannosten ennustama 'arktinen talvi' teki tuloaan. Takapenkin kaksi nuorinta kuitenkin päätti aloittaa moniäänisen lapsikuoron Oulun kohdalla ja eikun levikkeelle läppäriä kaivamaan. Ja etsimään netistä halpaa yösijaa.

My Ass-sentään. Hinnat Oulussa olivat totaalisen päättömiä. Kahden hengen peruslastulevykoipista pääsi netin mukaan maksamaan tuollaiset hieman yli 153 euroa. Should I stay or should I go?

Päätin kuitenkin kokeilla jotain perinteistä korvatulppien oston sijaan, elikkä pistin läppärin jackbauer-laukkuun ja soitin hieman yli 10 vuotta vanhalla kännykälläni erääseen hotelliin erääseen lankapuhelimeen.

Siellä ystävällinen henkilö totesi hetken jutustelun jälkeen, että majoitus aamiaisineen järjestyy neljälle. Luonnollisesti isompikokoinen huone, johon mahtuu kaksi koottavaa lastensänkyä. Kylpyläpalvelut ja sellaiset mukana. Ja hinta oli kohdallaan. Halvin hintatakuulla ollut nettivaraus osoittautui lopulta pitkästi yli 50 % kalliimmaksi kuin puhelimen käyttö.

Mitä opimme tästä? Netissä(kään) ei pidä uskoa mitään tai ketään.

Pulinat pois ja hommiin

2010-11-14T22:37:00.002+02:00

Oli kaupunkilaisjuntille kokemus ajaa 130 kilometriä valtatietä (olisiko ollut neljä tai viisi) pimeässä siten, että yhtään ainoaa autoa ei tullut vastaan tuolla matkalla. Ei, syy ei ollut liikenteen keskeyttänyt onnettomuus, vaan reissu on heittänyt tällä kertaa Utsjoelle. Tauolla keskellä ei-niin-yhtään-mitään revontulet olivat upeita – varsinkin kun ne olivat ainoat valot.

Suomi on melkoisen suuri maa. Kun lähtee etelästä ja päätyy pohjoiseen, ehtii myös kuunnella radiota. Ensimmäinen havainto oli, että valtiollisella radiolähetysyhtiöllä on kanavia perkeleesti. Sieltä tulee myös varsin mielenkiintoisia uutisia ja toimitettuja juttuja. Muutakin, kun toimittajan aamulla R-kioskista hakemaa ja pikaisesti referoimaa iltapäivälehteä. Matkalla Lappeenrannasta Utsjoelle - mikä on muuten pitkästi yli 1000 km - yksi uutinen nousi ykköseksi, myös kaupallisella puolella.

Ei, se ei ollut naapurimaan kunkku.

Poikkeuksetta Perussuomalaisten rajua nousua mielipidemittauksissa pidettiin jotenkin poikkeuksellisena, mahdottomana ja spookyna. Useampi toimittaja ihmetteli, miten tällainen kansan syvien rivien puolue on päässyt haastamaan jo vuosia eduskuntaa johtaneet pääpuolueet.

Kuulun itse äärisitoutumattomiin tai ainoastaan mielikuvituksen tuotteina oleviin liberaaleihin (joita ei siis Suomessa ole; jotkut RKP:n edustajat lienevät lähimpänä). Itseäni ei siis ideologisesti hetkauta, olipa suurin puolue sitten oikeisto, vasemmisto, kriitikot, vihreämmät, keskemmältä toimijat tai jokin muu.

Hurjinta oli kuitenkin todennäköisesti suurinta valtiomahtia käyttävän median sokea piste – demokratian perusperiaate. Eikös demokratiassa eniten ääniä saanut ole se, joka ottaa vetovastuun yhteiskunnasta ja sen jäsenistä - toki jäsenten kanssa? Olipa sitten tuo porukka ihan mistä päin koordinaatistoa tahansa. Ja kun äänet on laskettu, niin sitten Penttisen Sepon sanoin ”pulinat pois ja hommiin”.

Terävimmät muistavat näin galluppivaiheessakin, että demokratiassa yksilön keskeisin vaikuttamistapa on äänestäminen. Ja toisinpäin. Jos ei jaksa käydä äänestämässä, on parempi olla hiljaa ja ainakin arvostelematta eduskunnan seuraavan toimikauden ajan.

0,7

2010-11-07T16:06:00.002+02:00

Tässä on taas ollut aikaa lueskella yön myöhäisinä tunteina muutakin kuin joskus varsin hämäriä lausuntopyyntöjä tai muistioita. Takana on upea Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille, Juha Vuorisen Pilven reunalla sekä pari ammattikirjaa.

Enqvistiin tutustuin ensimmäistä kertaa tänään 47-vuotta täyttävän Herra 47:n suosituksesta (onnittelut Ainonkadulle). Ei Suhteellisuusteoriaa runoilijoille ihan Vien Ruculan Takaisin –tasolle yltänyt, mutta ei tämä paskempi ollut. Toveri Professori vetää sillan newtonilaisen einsteinilainen sekä kvanttipuolen (oma ymmärrykseni alkaa hieman sakata tässä kohdin kirjaa) välille. Suosittelen kirjaa kovasti, jos luulit ja luulet tietäväsi mm. kaiken.

Juha Vuorisen legendaariseen tuotantoon tutustuin jo opiskeluaikoina. Viime vuosituhannella. Tämä eteläsuomalainen, totaalisen raakalaismainen kalju dokaamisen tylysti lopettanut bukowski pienellä beellä kirjoitti nettiin Juoppohullun päiväkirjan ensimmäistä versiota ja sitä ei housuun laskematta pystynyt lukemaan. Aivan mieletöntä tykitystä, joka sittemmin on saanut jopa Opetushallituksen suosituksen (syy: pojatkin saattaisivat lukea kirjoja) ja dynamiittisten suomenkielenopettajien vihat niskoilleen. Nyt kaveri on paiskannut kehiin hyväntekeväisyyskirjan Pilven reunalla, jossa on muutamia todellisia helmiä. Miettikääpä tilannetta Vuorisen kerronnalla, jossa yhden vessan omistavan mummon juhlapäivänä gluteeniton ja laktoositon -laput menevät juhlapöydässä sekaisin.

Eikä siinä vielä kaikki. Aikaa on ollut lukea myös ammattikirjallisuutta ja eräs keskeinen teema parissa teoksessa (ei mainita vielä, kun ei ole luettu loppuun) on ollut selkeän tavoitteen merkitys. Juoksuaan aidosti mukavasti parantanut OPM, anteeksi OKM, on antanut yliopistoille hieman yli 70 (seitsemänkymmentä) mittarilukua ja se on aika paljon. Yrityspuolella viittä pidetään sopivana, jos jonkin verran yläkanttiin ajatellaan.

Aloin itse pohtia, minkä OKM:n tunnusluvun nostaisin yliopistossa tärkeimmäksi selviämisen ja myös menestymisen kannalta. Vastaus on helppo. Se on 0,7.

Tuo 0,7 kertoo, että jokaisen tutkimus- ja opetushenkilökuntaan kuuluvan henkilön on julkaistava viimeistään vuonna 2012 vähintään 0,7 tieteellistä julkaisua per vuosi (esim. kv-Journal), jotta olemisen oikeutus niin tutkijalla kuin yliopistolla olisi olemassa. Tavoite koskee luonnollisesti kaikkia suomalaisia yliopistoja.

Luku myös samalla osoittaa, että yliopistojen ensimmäinen ja tärkein tehtävä on kansainvälisesti kovatasoisen tieteen tekeminen. Kansainvälinen julkaisu on osoitus siitä, että töitä on tehty. Kun tutkiva opettaja tutkii, hän voi sitten opettaa teekkareille ja kyltereille uusimmat tiedot (aiempien lisäksi). Myöhemmin sitten uusimmalla tiedolla varustetut dippainssit ja kooteeämmät voivat sitten valmistuttuaan tehdä maailmasta hieman paremman paikan elää ja olla.

Lutikoita ja yhteisöllisyyttä

2010-10-29T21:33:00.001+03:00

Se on varsin mielenkiintoista, että kun porukka – vaikka toisiaan tuntematta – kohtaa ulkoisen uhkan, yhteisöllisyys pompsahtaa aivan uudelle tasolle. Tai ylipäätään yhteisöllisyyttä syntyy varsin yksilökeskeisessä WASP-kulttuurissa.

Esimerkiksi Talvisodan hengen ansiosta oman sisällissotamme, vaikka kotoisassa Suomessa tätä taidetaan jollakin muulla nimellä kutsua, arpia paikkaantui melkoisesti. Toki hinta oli varsin kova.

Yritystenkin osalta kehittyminen tapahtuu melko usein erilaisten kriisien kautta. Ne voivat olla sisäisiä, kuten hiihtomatkalla loukkaantunut Greiner osoitti punkassaan 1972 HBR:n artikkelin välityksellä (KVG, jos ei ole tuttu). Tai sitten uhkat voivat olla ulkoisia, mikä yleensä lisää yhteisöllisyyttä. Kun täysipäinen porukka näkee ulkoisen uhkan riittävän todellisena, nämä taistelijat alkavat yhdessä kehittää uusia ratkaisuja selvityäkseen. Tai toisinpäin. Ne, jotka uskovat ruusuisen, uljaan ja hulppean menneisyyden palaavan ja eivät ymmärrä kulubudjetin ylittämisen merkitystä, yleensä tuhoutuvat ”yksilöllisesti”.

Yhteisöllisyyttä näyttää syntyvän myös maailmalla.

Kuten edellisessä tekstissäni totesin, ei ole mennyt ihan kuin Strömsössä tämänkertainen matka. Nimeltämainitsematon Finnmatkat myi meille äkkilähtönä lento+hotellipaketin, joka sisätää mukavasti lastenruuasta pitäviä torakoita ja lutikoita. Soittelimme kolmen päivän ajan the puhelinpalveluun ja lopulta ongelma ratkaistiin. Opas kertoi iloisesti ratkaisuna, että heidän sopimusehdoissaan on kohta, jonka mukaan Finnamatkojen vaatimattomissa hotelleissa voi esiintyä pieneliöitä, kuten lutikoita ja torakoita. Näin ollen kaikki on kunnossa ja mitään ei tarvitse tehdä. Aamiaisella olemme tavanneet muitakin halpoja lentoja löytäneita turisteja ja yhteistä keskusteltavaa on löytynyt pitkin päivää; myös eri puolella nyt alla olevaa maata. Olen varma, että ilman matkatoimiston yhteisöllisyyttä luovia sopimusehtoja en olisi tutustunut seitsemään todella mukavaan matkailijaan.

p.s. Nuorempi poika oppi tuossa ryömimään. Oli helkkarin mukana olla paikalla tämän tapahtuessa.

Sisäistää vai ulkoistaa

2010-10-22T13:36:00.001+03:00

This week I've been mostly thinking about outsoursing. Toisaalta tästä aihepiiristä legendaarinen Coase kirjoitti peippöörin jo vuonna 1937, elikkä mitään uutta en saanut aikaiseksi.

Kuten myös steviewonderitkin tätä blogia lukiessa voivat hahmottaa, meikä pitää uusien paikkojen näkemisestä ja kokemisesta. Näin erityisesti vapaa-ajalla ja erityisesti perheen kanssa. Olen vuodesta 2001 hoitanut matkajärjestelyni itse, koska meikällä on tietokone, internet-yhteys, puhun rallienglantia ja mielikuvitus ei ole - ainakaan vielä - kadonnut. Päätin nyt kuitenkin työkiireistäni (ennen vuorotteluvapaata) johtuen ulkoistaa homman eräälle nimessään Suomeen viittaavalle matkatoimistolle (ei ollut AirFinland).

Olisi järkevää ollut olla ulkoistamatta. Toisin sanoen, parempi olisi ollut tehdä matkavaraukset itse. Olisin saanut parempaa ja halvemmalla.

Toisaalta ei se sisäistäminenkään (itse tekeminen) aina tuota asiakkaalle tai firmalle parasta tulosta. Eräs nimessään Suomeen viittava matkatoimisto on ainakin jonkun tulkinnan mukaan sisäistänyt lentotoimintaa itselleen. Kun epäkuntoon menneen 757:n tilalle ei ole saatavissa uutta tai korvaavaa myllyä, alkaa matkanteko kestää. Ja kun 10 tunnin lento kerrotaan piillä, kiittää onneaan siitä, että lapset ja vaimo ovat pitkäpinnaisia. Tosin olihan se loppupelissä mainio kokemus – en ole meinaan koskaan aiemmin ollut koneessa, jota joudutaan mekaanikkojen toimesta korjaaman kaksi kertaa yhden lentomatkan aikana, hehee.

Itse muuten saattaisin tuossa matkatoimistossa harkita lentotoimintojen ulkoistamista ihan oikealle lentoyhtiölle.

Vain Kanarialle

2010-10-10T14:13:00.005+03:00

Viime keväänä useampi tuttavani totesi vähätellen, että aikoo lomailla ”vain Kanarialla”. Onhan toki Aasia ja sen muka-aidot pikkuturistisaaret kaikkien pinnassaliitävien samsonite-turistien ykköskohde, mutta ihmettelin tuota termia 'vain'. Travel Chanellin vauhdittama, Suomen ykköstravelleri Riku Rantala meinaan totesi, että joka ikinen paikka maailmassa on omalla tavallaan päräyttävä. Ja jos uskomme ihmissyöjienkin kanssa hengaillutta Rantalaa – ja miksemme uskoisi – myös Kanariankin pitäisi olla päräyttävä.

Koska itse kuulun empiristien ja toivoakseni myös tieteellisten realistien joukkoon, piti päästä itse paikan päälle. Muutamalla huntilla toki, mikä onnistuu ottamalla äkkilähtö 48 tuntia ennen matkan alkua :). Toinen, henkilökohtaisempi syy pakettimatkaan oli erään kaupallisen kanavan Matkaoppaat -sarja, joka pitää sisällään sellaista extremeä, jossa Tsernobylin ja Pripjatin katujen kuninkaiden meno vaikuttaa lähinnä amatöörien puuhastelulta.

Suurin yllätys kohteessa oli sekoilevien maanmiesten puute. Ainakaan tässä uuden mantereen nimeä sivuavassa kylässä en ole nähnyt yhtään juoppohullua av(i)ovaimon- tai av(i)omiehenhakkaajaa. Tervetuliaistilaisuudessa porukat kävelivät omin jaloin sisään sekä ulos ja kaikkien saarelle tulleiden suomalaisten penaalissa olevat kynät oli teroitettu ennen lähtöä.

Todettakoon samalla, että Rantala on enemmän kuin oikeassa tuosta jokaisen paikan päräyttävyydestä. On mielikuvituksen puutetta (tai tullut huijatuksi ostamalla all inclusive paketin, joka estää sniiduilijaa poistumasta kertaakaan matkan aikana hotellialueelta), jos matkakohteesta ei löydä mitään säväyttävää.

Täällä olen kokenut jo nyt kahden päivän jälkeen pari kovaa juttua. Ensinnäkin, tämä saari on uskomattoman esteetön. Siis kun on kaksi vaahtosammuttimen kokoista kaveria, tuplarattaat, kymmenkiloinen hoitolaukku ja ruokaa pataljoonan verran mukana, kiittää onneaan luiskista ja tilavista käytävistä kaupoissa. Täällä joka ikiseen paikkaan, siis aivan joka ikiseen, pääsee lastenrattailla. En ole vastaavaa nähnyt vielä missään.

Toinen päräyttävä paikka on kunnollinen ja todennäköisesti jokusen vuoden sisään iloisesti tussahtava tulivuori tuossa selkäni takana. Sinne pitää päästä kikkailemaan, mutta vasta tiistaina. Ja toki vuokra-autolla.

p.s. Hengailee, huntti ja kikkailee -termien käyttö kertoo allekirjoittaneen olevan peruuttamattomasti keski-ikäistynyt.
p.p.s. Ja jos Madventuresin kaverit vielä yhden tuotantokauden tekevät (jota toivon), todennäköisesti he ovat Kanarialla. He kun ovat aina olleet aikaansa edellä.

Sunnuntai-Hesari jää jatkossakin tilaamatta

2010-10-01T22:27:00.002+03:00

Tällä viikolla valmistauduin ainakin perheeni hartaasti odottamaan vuorotteluvapaaseen. Tai toki olihan sitä tullut valmistauduttua tähän henkisesti jo pitkään, mutta viimeiset kolme vuorokautta olivat aivan lii-iiiian lyhyitä, vaikka yöt olivat mukana täysipainoisssa taistelussa.

Sinänsä hauskaa, olo oli kuin parhaimmillaan tutkija-aikoina toveri Jussilan kanssa artikkeleja yön pimeydessä veivatessa. Tuli muuten mieleen parin viikon takaisesta blogistani, että Iiro on se Cheekin biisissään mainitsema kauppakorkean proffa.

Kun vuorottelua edeltävä viimeinen viikkoa lähestyi loppuaan, kaikista mystisintä olivat ne toistakymmentä aitoa kommenttia, jossa meikän ajateltiin lähtevän muualle hommiin. Vuorottelu tavallaan nähtäisiin sopivana, legendaarisen ison Deen keikan aiheuttaman savuverhon kaltaisena hyväksyttävänä syynä poistua näyttämöltä. Vuorottelu olisi myös oivallista työpaikanhakuaikaa tai sopivaa lomaa ennen seuraavaa taistelupaikkaa.

Ihan alkuun ajattelin, että olipa mukavaa kuulla porukoiden sanovan suoraan, mitä ajattelevat. Se itse asiassa lämmittää mieltä erittäin paljon, sanottiin sitten mitä tahansa. Hieman kuitenkin tämä rupesi vaivaamaan, että onko vuorotteluvapaalla yleensä tapana näin käydä.

Tein totaalisen pseudoselvituksen omista, pääosin kyllä yli 5-kymppisistä tuttavistani, jotka ovat vuorottelun pitäneet. Pseudo mm. siksi, että N on aivan liian pieni ja otos totaalisen vinoutunut. Tuosta noin 10 hengen joukosta ei löytynyt yhtäkään, joka olisi vuorottelun jälkeen vaihtanut hommia. Pääsyy vuorotteluun oli joko perhe, voimien kerääminen, puolison sairastuminen tai vastaava. Mutta onko oma syyni ’perhe’ työnarkomaanille tai vähintäänkin työstä paljon pitävälle sitten sellainen syy, että se ei ole uskottava.

Todennäköisesti on.

Toivottavasti tulevan kuuden kuukauden aikana käytökselläni osoitan, että perheen ehdoilla mennään. Ja haluan osoittaa tämän pääasiassa toki perheelleni.

Tänään ainakin jo Tytti yllätti saksanperheen syömästä yhdessä ja ehkä jo hyvin pian joku spottaa meidät joltakin lentokentältä tai tämän kaupungin leikkipuistosta. Jälkimäiset muuten ovat poikkeuksellisen hyviä. Ja ei Lappeenrannan kotimaan tai kansainvälisessä terminaalissakaan mitään vikaa ole. Blogiakin toki jatkossakin silloin tällöin, kylläkin epäsäännöllisemmin, kirjoittelen, joskin tännehän saa meikä kirjoitella mitä vaan, heh. Ja sunnuntai-Hesaria en meinaa tilata.

Firmalle siis tiedoksi: rullaan kiitoradan päähän taas huhtikuun alussa. Olkoon tämä pahoitteluna kaikille niille, jotka luulevat meikän lentäneen Sammyn sanoin niin kuin tuhka tuuleen.

p.s. Tai saattoihan olla, että meikälle vaan huumorilla vihjattiin, että olisi hyvä lähteä. Ja toisaalta, rehtori voi halutessaan vaikka tekstiviestillä vahvistaa vihjailun todeksi, heh.

Rohkea veto

2010-09-26T22:04:00.003+03:00

Olen arvostanut ihmisiä, jotka ovat osanneet tehdä rohkeita vetoja. Yleensä näillä tyypeillä on ollut valot päällä ja suhteellisen kova luottamus itseensä siitä, että hommasta selvitään. Rohkeus vaatii varsin PE¤&¤%&&sti työtä, henkilökohtaista heittäytymistä ja kykyä alkaa tehdä puhumisen sijaan.

Niin sanotussa rinkkamatkaaja-travellausgenressä on varsin normaalia, että kaikki rahanarvoinen tavara muutetaan rahaksi ennen matkaa. Yksi legendaarisista ja todennäköisesti tunnetuimmista keinoista on myydä auto. Tämä siksi, että auton lisähilloilla matkaa voi pidentää parilla kuukaudella. Tai päästä paikkoihin, joihin ei normisamsonitetyypit tupsahtele. Todellista luottamusta ja intohimoa matkailuun kuitenkin osoitti pari vuotta sitten eräs kaverini siinä, että hän myydä pätkäytti asuntonsa lähtiessään edellisen kerran maailmalle. Rohkein veto, mitä olen harrastuksen toteuttamiseksi todistanut.

Eilen illalla meikällä oli mahdollisuus päästä pitkästä aikaa vaimon kanssa Enklaavi ry:n, Suomen tuloksellisimman kauppatieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestön vuosijuhliin. Täytyy todeta, että myös tällä juhlimissaralla on edetty jättiharppauksin. Kokonaisuus pelasi enemmän kuin upeasti. Rohkein veto illan aikana oli ’puhe naiselle’. Tuossa kohdinhan ikiaikaiseen tyyliin pidetään erittäin virallinen puhe kaikille paikalla oleville naisille. Karismaattinen tekniikan ylioppilas Saarenpää puhalsi mikin takaseinästä läpi tekstinsä voimin. Humoristisen suoraviivainen ja hyvin koskettava kymmenminuuttinen - ei kuitenkaan mikään siirappimössömättö - oli mieletön. Rohkein ja kartallaollein puhe, mitä olen kuullut.

Sinänsä mielenkiintoista, puhe itsessään oli teko; ei pelkkää puhumista.

Salaliittoteorioista

2010-09-18T16:40:00.003+03:00

Saavuimme jokunen tunti sitten perheen kanssa appiukon luokse 5-tien varteen. Päiväkahvien jälkeen paiskasimme television auki. Pöllössä lauantai-iltapäivää piristi kökkötraktori-Stillerin luotsaama Pressiklubi. Omaa päivääni piristi erityisesti se, että valtakunnan ykköstoisinajattelija, Talouselämän entinen päätoimittaja Pekka Seppänen oli saatu vapaana toimittajana ajattelemaan ääneen.

Olen aiemminkin ihaillut ko. vapaan toimittajan kykyä pystyä yksinkertaistamaan ja kyseenalaistamaan yksinkertaisia asioita. Nyt Seppänen heitti hieman kyllästyneen oloisena liittyen median hakemiin salaliittoihin jotenkin seuraavasti, eli...

...siellä missä epäillään salaliittoja, siellä on todennäköisesti vain laiskuutta, hitautta ja saamattomuutta.

Tuossa lausahduksessa on älykästä se, että tuon voi tulkita ainakin kahdella tapaa. Ja lausahdus todennäköisesti pitääkin tulkita kahdella tapaa.

Ensinnäkin, kun esitetään jostakin kohteesta (ihminen, organisaatio), että siellä tapahtuu salaliitonomaista kähmintää, todennäköisesti syynä on Seppäsen analogian mukaan epäilyn kohteena olevan ihmisen tai organisaation laiskuus, hitaus ja saamattomuus. Toisin sanoen, mitään salaliittoa ei ole, mutta epäilyn kohde on vaan niin hirmuisen laiska, hidas tai saamaton saamaan mitään järkevää aikaan. Ja tämä näyttää salaliitolta.

Toiseksi, kun esitetään jostakin kohteesta (ihminen, organisaatio), että siellä tapahtuu salaliitonomaista kähmintää, todennäköisesti syynä on Seppäsen analogian mukaan itse epäilijän laiskuus, hitaus ja saamattomuus. Toisin sanoen, mitään salaliittoa ei ole, mutta epäilijä on vaan niin hirmuisen laiska, hidas tai saamaton saamaan mitään järkevää aikaan. Ja tällöin on helppo sanoa, että nyt on salaliitto.

Mutta loistavat viikonloput; tästä se lähtee ;-)

Normipäivä II

2010-09-11T12:36:00.003+03:00

Ehdin pitkästä aikaa pitää eilen ihan rehellisen vapaapäivän. Tai vapaapäivän ja vapaapäivän – aamulla tunti täyttä veivausta, päivällä toinen tunti ja illalla vielä kaksi puhelinpalaveria. Mutta siis kuitenkin päivä Skinnarilan kampuksen ulkopuolella ja pois normirutiinien parista.

Työpäivä – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – alkaa yleensä allekirjoittaneella hieman 7 jälkeen aamulla ja tämä ensimmäinen osa jatkuu tuonne viiteen. Viiden jälkeen pääsee pitämään pidemmän tauon the perheen kanssa. Toinen setti sitten alkaa klo 21 jälkeen illalla, jolloin parhaimmillaan ehtii vastaamaan mm. sähköposteihin. Kuten tutkimus- ja opetuspuolella työskentelin, termi oli ’normipäivä’.

Yliopistoyhteisössä olen jo jonkin aikaa kuulunut oikeutetusti keski-ikäisiin ja perustutkinnon suorittaneisiin. Tänään aamulenkillä olin nuorisoa. Taas perustutkintoa täällä kuvaavat ehkä parhaiten ammattinimikkeet ex-isännöitsijä, ex-rikospaikkatutkija, ex-huumepoliisi, K-Raudan pomo ja kunnanlääkäri. Näistä viimeksi mainittu on meikää nuorempi.

Porukkamme kokenein, 72-vuotias pelimies, johti joukkoja melkoista vauhtia Vuokatin maastossa. Me muut tulimme sitten perässä. Nämä kokeneet gentlemannit ovat puhuneet mm. Ryanairin uusista lennoista Brysseliin, Etelä-Saimaan otsikoista, 20-luvun jazzista (Dead Man Blues; ei ole vieläkään levynä löytynyt), YouTube-maailmasta houkuttelevuuden lisäämisessä, suomalaisesta yliopistojärjestelmästä ja LUT:n osaamisaloista sekä tiedeyhteisömme vaikuttavuudesta.

Sinänsä hauskaa, aiheet ovat olleet osin samoja kuin normityöpäivänä yliopistolla. Tulokulma vaan ei ole ollut se jokapäiväinen. Ja tämä on ollut helkkarin hyvä. On päässyt taas miettimään asioita sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta.

p.s. Todettakoon, että tässä jutussa termillä normipäivä ei ole mitään tekemistä YouTuben videon kanssa (hakusanat: normipäivä kummeli)

Voittajat tekee, häviäjät puheen hoitaa

2010-09-03T22:51:00.004+03:00

Paksu hallintojohtaja ajeli keskiviikkoaamuna mustalla laatikolla Lahdesta aamupalaverista ja kuunteli NRJ:tä. Kanavalla Sitikkalan kohdalla esiintymisvuorossa oli laulu- ja soitinyhtyen solisti, aito orkanbändinjätkä Jare Henrik Tiihonen.

Nuorimies Tiihonen oli tehnyt helkkarin asiallisen biisin. Myös sanoituksen osalta.

”Tää on voittajille, niille jotka antaa kaiken. Rocky Balboa - Eye of the tiger. Se vaatii rakkautta, hulluutta, draivia. Kaikki likoon vaan vaik se suuttuttas kaikkia. Viileyttä, luonnetta, maniaa, kovuutta, suoraa selkään, tääl tarvitaan totuutta! Kyyneleitä, verta, hikee. Loppuun asti vetämistä” (Tiihonen, 2010)

Ja mitä helvettiä sanovat tästä kyseisestä sukupolvesta elämäänsä, työhönsä ja erityisesti itseensä pettyneet ressukat. ”Ei näistä nykyajan nuorista ole mihinkään; kyllä meidän nuoruudessa vielä osattiin tehdä asioita oikein ja kaikki oli paremmin”.

Tämä ei muuten ole ihan uusi juttu.

Ei nimittäin tosiasiassa olisi ollut meistä, tai edes vanhemmistammekaan mihinkään, jos olisimme uskoneet aiempia sukupolvia. Jo sirpin ja vasaran aikaan laulettiin puisista laivoista, rautaisista miehistä ja sitten rautaisista laivoista sekä puisista miehistä. Sitten tangentin suunasta tupsahtivat kehiin pullamössösukupolvi ja lama-ajan lamautuneet kasvatit.

Kun katsoo tuota vuonna 1981 syntyneen Tiihosen, joka muuten myös Cheek-nimisenä artistina tunnetaan, uraa ja sitä mieletöntä tekemisen määrää jo vuodesta 1998, niin ei ole ainakaan mulla munaa (ks. Separaattorin blogi tältä viikolta) moittia laiskuudesta. Tai minkäänlaisesta saamattomuudesta työrintamalla.

Erityisen arvokkaaksi biisi nousee, sillä Tiihonen taitaa vetää Jippikayjei -biisissä settiä itsestään.

”En suostu unelmoimaan elämääni, vaan elän unelmaani. Sen saavuttaminen on aina ollu mulle maali. Ei natsannu ekal, koitin uudestaan ku Dalia. Nyt tätä koko genree kuunnellaan mun takia, hähää. Tai ainaki jotai sinne päin. Siks et näin, otin irti itsestäin. Ei voi kelaa et se tulee noin vaan. Voittajat tekee, häviäjät puheen hoitaa. Ja mä en suostu tupeloimaan, yks proffa pyys kauppakorkeeseen luennoimaan. Ryysyistä rikkauksiin, elävä esimerkki.” (Tiihonen, 2010)

Ja nyt viikon kysymys. Kuka on se meidän yliopiston, LUT School of Busineksen nykyinen proffa, johon Cheek viittaa biisissään?

p.s. Jälleen uusi opiskelijasukupolvi aloitti opintonsa Suomen parhaassa opiskelukaupungissa, Lappeenrannassa. Sanoisin, että taas on maailma piirun verran parempi paikka elää.

1800-luku rules

2010-08-28T10:26:00.003+03:00

Ukko-Koli, Koli ja sen ympäristö on todennäköisesti monen mielestä todellisinta, suomalaista kansallismaisemaa - jos on yhtään puheisiin uskomista. Upeaa täällä on ihan faktisestikin; olen yli 10 vuoden ajan tupsahtanut syksyisin tänne rauhoittumaan tai riehaantumaan.

Illalla mökin hiljennyttyä puolen yön jälkeen olisin voinut ottaa pirssin ja kirmaista kylille, mutta sen sijaan ajatukseni harhailivat työn ympärillä.

Mahtoi maanviljelykseen tottuneita ”#%#¤”#:aa, kun joku ’omankylänpoika’ otti käyttöön liukuhihnan ja alkoi tarjota tasaisempaa ja turvallisempaa toimeentuloa huonosti valaistussa ja vetoisassa tehdashallissa. Tuo kyrsimisosuus liittyi todennäköisesti siihen, että tekemistä alettiin mitata aikana. Aiemminhan töitä oli tehty, kun niitä oli pitänyt tehdä. Kun viljaa piti puida, niin siellä ei työantaja- tai työntekijäjärjestöjen kellokallepellet heiluneet pellon reunassa juristiarmeijalle soittelemassa, vaan viljaa puitiin. Ja jos joskus sattui olemaan vapaampaa, niin sitten saatettiin ottaa vähän rennommin. Työtä arvostettiin tekemisen, ei olemisen mukaan.

Eipä mennyt kuitenkaan kovin pitkään, kuin kellon mukaan sananmukaisesti liukuhihnalla työskentely oli institutionalisoitunut. Siis on helppoa laittaa työmoodi (ts. aivot narikkaan)päälle, tehdä duunit pahaa maailmaa parjaten ja palata iltapäivällä himaan juomaan simaa tai juoksentelemaan sen kuuluisan kirveen ja perheen kanssa.

Työnantajat pitivät ja ehkä useat pitävät vieläkin tällaista aikaan perustuvaa kuukausipalkkaista lastentarhaa parhaimpana, koska sitä pystyy valvomaan ja ennustamaan. Luottamus hyvä, kontrolli parempi, totesi filosofi idästä. Työntekijäjärjestöt, myös omani, ovat pitkään taistelleen korvauksesta menetetystä vapaa-ajasta. Työn arvostaminen tapahtuu nykyään olemisen, ei tekemisen kautta.

Ajan arvostaminen on helkkarin perverssiä, sillä ahkeria ja tunnollisia ihmisiä on nykyäänkin hirmuisesti. Ainakin meillä niitä juoksee käytävillä runsaasti.

Maailma on länsimaisen vähemmistön näkökulmasta muuttunut palveluyhteiskunnaksi. Hubbabubbakonsultentit hipsuttelevat pitkin firmoja kertomassa, miten ainutlaatuiseksi ja erityiseksi yhteiskunta on muuttunut. ”Tällaista radikaalia tilaa ei ole ollut koskaan ennen”, julisti yksi konsulentti. Siis eikö koskaan aiemmin maailma ole ollut sellainen, että viljaa on pitänyt puida silloin kun viljaa on ollut puitavana?

Pääluottamusmiehemme kanssa viime keväänä kahvilla visioimme tuloksen merkityksestä niin työaikaan kuin palkkaan liittyen. Siis siten, että Martti totesi arvostavansa enemmän tulokseen perustuvaa toimintaa ja mittaamista. Rakennuksilla tällainen kun on ollut käytössä kuulemma jo kauan. Kun siellä tiimi teki enemmän, tiimin jäsenet saivat enemmän, ja kun tiimi teki duunia normaalisti, tiimin jäsenet saivat palkkaa normaalisti.

Koko yhteiskunnassa pitäisi polttaa kellokortit heti maanantai-aamuna. Nyt ei pidä tätä tulkita väärin. Ne, joiden tulosta kannattaa mitata ajalla (mm. on hienoa, että julkinen liikenne kulkee ajallaan ja puhelinvaihde on auki säännöllisesti), niin sitä kannattaa mitata jatkossakin ajalla. Mutta me muut, joiden palkan pitäisi perustua tulokseen, niin työajan seuraamisessa ei ole mitään tolkkua. Pahoittelen.

Uusi yliopistolaki onneksi tässä parantanut ainakin tutkijoiden asemaa. 1.8.2010 alkaen mm. nuoremmat tutkijat (ns. väitöskirjan tekijät) saavat viimeinkin käyttää vuodessa 1600 tuntia miten haluavat. Aiemminhan heidän piti ainakin turhien dokumenttien mukaan istua 7,25 tuntia firmalla arkipäivisin kopeissaan tekemässä innovatiivista maailmanluokan tutkimusta. Tuo 7,25 tuntia päivässä oli innovatiivista maailmanluokkaa 1800-luvun lopulla.

p.s. Kolille muuten kannattaa tulla myös ei-kansallisaatteen innoittaman halbamatkalaisenkin. Vaikka monet tosiaan puheissaan pitävät tätä kansallisaarteena, Loma-Kolin alueella näin eilen 5 autoa. Paljon puhetta, vähän tekoja. Ja kun näin on, hinnat ovat yleensä varsin maltillisia meille tänne tulijoille, heh.
p.p.s. Tänään otan pirssin.

Joe O’Herlihy

2010-08-22T11:08:00.002+03:00

Kuvan kaveri oli perjantaina keikalla Olympiastadionilla. Tokihan hänet tunnetaan; Joe on yksi tunnetuimmista ammattilaisista maailmalla. Ei, hän ei ole U2:sen lavalla heiluva maailmanparantaja, vaan se kaveri, joka järjestää Bonon äänen kuulumisen sadoille ja tuhansille tyypeille. Joe työskentelee paikallisessa yliopistopalveluissa.

Ennen akateemisen maailman seikkailuitani työskentelin enemmänkin musiikin parissa. En muusikkona, vaan yleensä joitakin kymmeniä metrejä lavan edessä näkymättömänä miehenä kopissa. Tehtäväni oli varsin yksinkertainen; piti tehdä kaikkensa käytettävissä olevilla työkaluilla ja porukoilla, jotta taiteilija(t) saisi(vat) luotua mahdollisimman upean elämyksen kuulijoille.

Tajusin perjantaina korvien tinnittäessä, että tätähän olen tekemässä tälläkin hetkellä.

Taiteilijoiden, varsinkin muusikoiden, kanssa tekniikasta etukäteen sopiminen on varsin yksinkertaista. Äänien ja valojen on oltava riittävät, kaikki pienimmätkin toiveet on täytettävä ja kustannukset eivät saa nousta taivaisiin. Joskus isommilla staroilla on raiderit, joissa sitten määritellään pukuhuoneisiin tulevien jallupullojen määrä. Ja kun keikka on ohi, esiintyjät tulevat aina antamaan keikan jälkeen osan kunniasta tekniikalle kiitoksen tai kritiikin myötä.

Nykyisin tukipalveluhallinnoijahefenä tilanne on täysin sama. Tutkimus- ja opetusinfran on oltava riittävässä kunnossa. Jos infraan menee liikaa hilloa, taiteilijaprofessori ei saa riittävästi tiedettä aikaiseksi. Jos infra on alimitoitettu, taiteilijaprofessori ei saa Mikko Alatalon tapaan ääntään riittävästi kuuluviin.

Kaikki pienimmätkin toiveet on pyrittävä täyttämään kovimpien tutkijoiden osalta. Kovimpia tutkijoita ovat ne, joilla on impactilla varustettuja kv-referoituja Journal-juttuja enemmän kuin laki sallii. Nämä tyypit löydätte kirjaston julkaisuluettelosta. Näille taiteilijaprofessoreille tai heidän tutkimusryhmien jäsenille ei saa - missään tilanteessa - vastata, että ei onnistu. Jos näin tekee, rumpupalikasta tulee suoraan kulmaan, kuten kävi erälle kaverilleni ollessaan legendaarisen Remun miksaajana.

Kaikista haasteellisin palikka on kustannusten vahtiminen. Taiteilijat ja tutkijat vaativat päivittäin enemmän, parempaa ja suurempaa, kuten pitääkin. Rahamäärä ei vaan kasva pätkän vertaa, jolloin kysymykseen tulee se, mitä, miksi ja miten tehdään missäkin. Tai mitä ei enää tehdä. Muistan, että raaka paikka musiikin tekniikkapuolella oli siirtyminen skannerimaailmaan hehkulamppumaailmasta. Ne, jotka tässä onnistuivat, ovat tänään päässeet pitkälle. Kuten perjantaina Olympiastadionilla nähtiin.

p.s. Eilen pääsin mystisesti ja etuoikeutetusti tupsahtamaan Mikko Alatalon yksityiskeikalle. Alatalo on todellinen taiteilija ja musiikintekijä – ja jos hän joskus oppii arvostamaan sitä, että ammattilaiset hoitavat tekniikan (tukipalvelut) oman turaamisen sijaan, hän myös kuulostaa isommassa salissa aiempaa paremmalta.

Vuorotteluun

2010-08-15T16:01:00.004+03:00

Korvaamattomia ihmisiä on kuulemma olemassa. En ole vielä tähänastisessa elämässäni yhteenkään törmännyt. Muutamasta etelänmiehestä, jotka pitävät itseään korvaamattomana, olen kyllä huhuja kuullut.

Aika tarkkaan vuosi sitten silloisen diilini lähestyessä loppuaan esimieheni Ilkka pohti jatkodiiliini liittyvää toivettani ”ajasta perheen kanssa”. Lapsiakin kun on ja haluan heitä sekä vaimoa joskus nähdä. Toiveeni ei siis koskenut lisähilloa, vaan hiuksia päästä tiputtavan keski-ikäisen kaverin halua olla pidempi yhtäjaksoinen aika perheen kanssa.

Rehtori teki esityksen, josta ei voinut – eikä olisi ollut mitään järkeä – kieltäytyä. Yksinkertaistettuna se meni jotenkin: aiempaan tapaan täysillä töitä LUT:n puolesta ja syksyllä 2010 puolen vuoden vuorotteluvapaa.

Vastaanotto hefen vuorotteluvapaasta on ollut kahtalainen. Toiset toteavat, että a) erittäin järkevä tapa kerätä voimia seuraavaa työntäyteistä kautta varten [ja antaa muun porukan vähän hengähtää, hehee] sekä b) tehdä asioita lasten kanssa kun he ovat vielä pieniä. Toiset ovat sitten todenneet, että c) vaikuttaako poissaolo negatiivisesti LUT:iin hommien pysähtyessä ja d) oma asemani kuulemma heikkenee niin taloudellisesti kuin vallan vähenemisen myötä.

Voimien kerääminen on todennäköisesti hyvä ajatus, erityisesti LUT:n näkökulmasta. Kun olen paiskinut hommia projektimaisesti tutkimuksen, opetuksen ja tukipalveluiden puoella, on viimeistään nyt pakko nollata pää - terveellisesti. Ja todennäköisesti kuuden kuukauden vapaa parantaa myös – kylläkin ihan ok-kunnossa olevan – diabetekseni vuoksi tarkkailtavia veriarvoja.

Ne, joilla on lapsia, ymmärtävät yhdessä vietettävän ajan merkityksen. Ja ne, joiden perheissä ei pyöri vaahtosammuttimia, ymmärtävät asian vähintään yhtä hyvin.

On hieman absurdi ajatus, että yhden hallinnossa, tai missä tahansa, työskentelevän kaverin poissaolo vaikuttaisi näkyvästi yliopistoon. Budjetit tukipalveluyksiköiden osalta ovat valmiit tässä kuussa. Rakennusprojektit ovat aikataulussa. Tukipalveluiden työtäpelkäämättömät taistelijat, jotka tekevät hommia, ovat entistäkin tulosvastuullisemmassa vedossa. Sijaisjärjestelyt ovat nyt eri tehtävissä kunnossa.

Vuorottelussa ei toki tienaa hirvittävästi varsinkin kun puoliso on äitiyslomalla/hoitovapaalla, joskin pienemmälläkin tulee varmasti toimeen. Ja omaan asemaani ja vallankäyttöön liittyen – yliopistoa varten meikä kukonlaulun jälkeen Skinnarilaan ajaa. Jos siis sekoan joskus niin paljon, että alan työskennellä vain omaa asemaa pönkittääkseni LUT:n kustannuksella, antakaa mulle kenkää.

Siispä 1.10 alkaen hallintojohtajan palveluksia halutessanne ottakaa yhteyttä Riikkaan. Puhelimella todennäköisesti tavoittaa hänetkin parhaiten, sillä sähköpostilaatikot ovat arkistoinnista huolimatta lievästi ylikuormittuneita.

Tiiliskivellä tuulilasi paskaksi

2010-08-07T15:11:00.002+03:00

Porissa ja Seinäjoella todennäköisesti revitään liigajoukkueiden pelihousuja pysähdyksissä olevan lentoliikenteen kanssa. Repijöitä on todennäköisesti kahta sorttia. Ensinnäkin niitä yhä harvemmassa olevia liikematkustajia, jotka tarvitsevat lentoyhteyttä maailmalle käyttäen välilaskupaikkana Vantaalla sijaitsevaa lentokenttää. Toinen repijäryhmä on sitten se, josta on ihan kiva, että on olemassa liian vähän käytetty lentoyhteys Helsinkiin, jos maailma ihan itsestään muuttuisi entisenkaltaiseksi onnelaksi.

Ja sitten on toki vielä se kolmas porukka, joka vastustaa mm. kaikkea.

Viikolla käynnistynyt lentokenttäkeskustelu sai meikän vetäisemään kaksi kertaa herneet palkoineen sieraimiin.

Herneenveto 1. Ensimmäisenä hu-vi-tut-ti se, että irtopisteitä hamuavat henkilöt, joilla on vastuu valtion kassasta, ilmoittivat valtion tukien avulla lennettävän jatkossakin. Ilman minkäänlaista (liiketoiminta)suunitelmaa siitä, milloin lentäminen olisi kannattavaa!

Julkisin varoin on lyhyen (alleviivataan lyhyen) aikaa ehkä-kenties järkevä tukea sellaista infrastruktuuriin liittyvää toimintaa, joka alkaa riittävän nopeasti maksaa itseään takaisin. Lappeenrannan kansainvälisen lentoliikenteen rakentaminen on yksi tällainen keissi; siitäkin huolimatta, että liiketoimintausunnitelman viestiminen jäi ainakin paikallislehden mukaan vähemmälle, hehee.

Eli jos olemassa oleva malli ei kannata, Luovaa Tuhoa on turha yrittää valtion varoilla pitää poissa. Tosin kuten joskus aiemmin savonlinnalaisen ravintolaesimerkin kohdalla totesin, Luova Tuho tuo myös aina hyvää. Lappeenrannassa on tällä hetkellä jo kaksi kaupallista toimijaa ja matkustajia lentää taas maailmalle ja sieltä takaisin tuhatmäärin kuukaudessa. Turisteja, erityisesti saksankielisiä, on tupsahtanut kaupunkiin paljon, mikä on näkynyt ainakin keskustassa vahvasti.

Ja Helsinkiin mennään junalla, koska se on halvin ja nopein kulkuväline.

Herneenveto 2. Kun Lappeenrannan seutukunnan, huumorilla laskettuna noin 8 miljoonan ihmisen, lennot loppuivat, itseä ruoskivaa keskustelua oli ainoastaan paikallisesti. Ilmeisesti suomalaiset pitävät sitä ihan normaalina, että itärajalla tapahtuu ylikävelyä sen verran usein, että siinä ei ole mitään uutisoitavaa. Tai edes kommentoitavaa. Kun taas länsirannikolla Porin seutukunnassa, jossa asuu 138 000 ihmistä, tapahtui vastaava, niin lähes 9/11-tyyppisesti uutisoitiin valtakunnallisesti huippupoliitikkojen suilla aluetta uhkaavasta totaalisesta katastrofista.

Mutta miksi vetäisin herneet; juuri noinhan sitä pitäisi toimiakin. Vastaus: olen kateellinen. Länsi-Suomessa osataan pitää joskus kyllä vähän turhastakin liian kovaa ääntä ja puolustaa omaa. Se on kai vähän siten, että kun Itä-Suomessa joku ostaa uuden auton, sanotaan vaikka Audin, naapuri sanoo ”perkele” ja heittää yöllä tiiliskiven tuulilasista sisään. Länsi-Suomessa jos joku ostaa samanlaisen Audin, naapuri sanoo että ”perkele” ja kävelee aamulla autokauppaan ostamaan vähän isomman auton.

Kuula jumissa

2010-07-31T16:15:00.002+03:00

Oma työhuoneeni, sellainen peruhuone, sijaitsee ilmastoimattomassa ja jo suhteellisen vanhassa rakennusvaiheessa Skinnarilan vapaavaltiossa. Viidennessä kerroksessa, takaosassa, kaltereiden takana. Kaltereihin voisi muuten joku laitta lapun ”ei saa ruokkia”. Talvisin huone on mukavan lämmin, vaikkakin vähän tuulinen ja kesäisin se on taas kuin Atacaman autiomaa.

Pari viikkoa sitten kesälomani päättyi ja tiesin kesän urakoineiden kollegoideni puheista, että lämmintä tulisi tänäkin kesänä firmalla olemaan. Vannoutuneelle Puku-Spedelle – termillä en tälläkään kertaa viittaa asuntomessukaupugin suureen mieheen – tämä olisi normaaliakin raakeampaa.

Itse satuin mainitsemaan kuumuudesta ensin kahvipyödässä ja totesin, että lämmintä toki oli koko kesän ainankin yliopistopalveluiden porukoilla mahdollisuus karttaa. Tämä siksi, että ainakin joissakin tiedekuntien rakennusvaiheissa on viileää. Ja jos yhtään kaveria tiedekunnista löytyy, kyllä siellä aina joku ilmastoitu huone järjestyy.

Nyt kuitenkin olin jumiutunut koppiajatukseen jossakin tiedekunnassa. Laura ilmastoidustda viestinnästä kahvipyödässä totesi heidän maisemakonttorissa olevan viileää ja vapaita paikkoja. En ole päässyt maisemaan sitten Kareltekin TBRC-vuosieni ja hetken ajattelin, että voinko ylipäätään hoitaa töitäni siinä.

Ja aivan ääristalinistinen ajatus oli se, että ”voinko juuri minä tehdä heinäkuussa omia suuria ja mahtavia töitäni jonkun muunkin käyttämässä maisemassa”. Kyllä voin.

Rutiinihommat ovat loistavia maisemassa, sillä puolikorkeat sermit pitävät ääntä melkoisesti. Ne puhelut ja hommat taas, joista ei sovi äänen puhua (henkilöstöasiat jne...), taas saatoin hoitaa maxwellsmart-hiljainenkupu-tyyppisessä hiljaisessa huoneessa.

Kaikista parasta maisemakonttori on kuitenkin uusien ideoiden osalta. Kuka tahansa saattoi heittää asiasta kuin asiasta kyssärin ja vastaus – tai ainakin näkemyksiä - löytyi. Ei mennyt maisemassa kuula jumiin.

p.s. Tänään lauantaina Sandströmin Jaana oli kirjoittanut älykkään kolumnin Etelä-Saimaaseen. Suosittelen.
p.p.s. Otsikolla ei viitata myöskään hallituksemme jäseneen. Hän on erittäin, erittäin hyväkäytöksinen henkilö, eikä varmasti ole jumissa.

Jovan

2010-07-24T22:34:00.007+03:00

Käynks mä täällä usein? Tuo tuli mieleeni, kun jälleen aloin suunnittelemaan kesälomaa 3 + 1 viikon pätkinä. Onneksi perheemme aivot saivat esitettyä, että jospa urautumisen sijaan kokeilisin uutena ideana yhtäjaksoista neljän viikon lomaa. Vaikka tiettyyn rajaan asti rutiineista erittäin paljon pidän, oli enemmän kuin järkevää pitää pidempi loma ensimmäistä kertaa työhistorian aikana.

Koska pari edellistä kesää eivät ole sään puolesta yltäneet näin upeaksi kuin tämä, niin päätimme perheen kanssa - täydennettynä loistoveljelläni – suunnata rantalomalle välimerelle. Nuorempi tutkija Rantanen kauppatieteellisestä oli suositellut Montenegroa ja tiedekuntia kannattaa kuunnella myös lomasuunnittelussa. Koska olen omatoimihalbamatkailun vannoutunut kannattaja, todettakoon, että viikon hinta jäi tälläkin kertaa majoituksineen, eturivin lentoineen ja takseineen jne alle 400 euroon. Jos lapset laskisi vielä mukaan jakajaan, päästäisiin n. 230 hintaluokkaan viikossa...

Upein kokemus vasta rankempaa matkailuturismia aloittavassa kuvankauniissa euromaassa liittyi Jovan-nimiseen henkilöön.

Majoituimme vastarakennettuun ei turistialueella sijaitsevaan apartment-kompleksiin, huoneistonamme kolmio keittiöllä ja parvekkella. Paikan osto- ja myyntiliikemäisenä isäntänä heilui edellä mainittu Jovan.

Normaalisti kun tarvitsen autoa, etsin jostain netissä olevan koneen ja varaan kinnerin livenä. Nyt satuin pihalla mainitsemaan Jovanille, että autolle olisi tarvetta. Tämä kaveri kaivoi kännykän ja hommasi 15 % halvinta hintaa edullisemman tuliterän auton pihaan toimitettuna, eikä veloittanut itselleen palvelusta mitään.

Normaalisti kun tarvitsen sileän paidan, otan kaapista silityslaudan ja -raudan ja alan silittää. Kolmiostamme ei tällaista löytynyt, joten pihalla kysyin Jovanilta, missähän olisi silityshuone. Hän ilmoitti, että tuo paidat hänelle, he silittävät ne mielellään ja toimittavat samantien vaatekomeroomme. Ilman minkäänlaista ekstramaksua.

Normaalisti kun tarvitsen kassakaapin passeille, löydän sellaisen huoneistosta. Niin löysin nytkin. Ainut ongelma, että se oli vaan lukossa eikä sitä saanut auki. Pihalla kysyin Jovanilta, tietäisikö hän keinoa avata mystistä lootaa. Jovan sanoi, että ei tiedä, mutta ”ei probleemaa, hän käy ostamassa uuden”.

Normaalisti kävelen lomillani mahdollisimman moneen paikkaan. Kävelemällä kun näkee paremmin ja ammattitravellereiden hehkuttama ”sielu” ehtii mukaan. Keskustelin eräänä aamuna Jovanin kanssa niitänäitä ja kysyin taksin hintaa lähikaupungista majapaikkaan. Jos vaikka tulee liian helteiset oltavat. Eräs suomalainen aurinkoon viittaava matkatoimisto kirjoittaa oppaassaan tuon maksavan n. 8 euroa etukäteen sovittaessa. Jovan naureksi ohjeelle ja totesi, että ei kannata sopia etukäteen, sillä 2,3 euroa on taksamittarin normihinta.

Normaalisti kun tarvitsen matkoillani nettiyhteyden, etsin jostakin sopivan langattoman verkon ja tuuppaan koneeni siihen. Perusturistialueen ulkopuolella tämä oli vähän haasteellista. Kysyin asiaa Jovanilta ja hän pahoitteli, ettei voi hommata maksutta meikälle paikallista mokkulaa. Tosin hän kyllä antoi firman käytössä olleen tietokoneensa käyttööni aina kun halusin katsella vaikkapa säätä tai ylen tai esaimaan uutisia. Luonnollisesti maksutta.

Oli poikkeuksellisen mukavaa tavata persoona, joka pystyi etsimään aina esittämääni ongelmaan a) konkreettisen ratkaisun, b) erittäin ystävällisesti c) ilman jokakertaista laskutusprosessia ja d) viivytyksettä. Näinhän sen pitäisi mennä joka paikassa, eikö pitäisikin?

Out of Office AutoReply

2010-06-18T19:33:00.000+03:00

Moi!

Poissa toimistolta ja paikalla jälleen tiistaina 20.7.2010. Kiireellisissä asioissa ota yhteyttä Riikka Sundiin (riikka.sund@lut.fi) tai Pirkko Partaseen (pirkko.partanen@lut.fi).

T: Juhis Saksa

Hello!

I am out of office and I'll be back on Tuesday 20th of July 2010. In urgent matters, please contact Riikka Sund (riikka.sund@lut.fi) or Pirkko Partanen (pirkko.partanen@lut.fi).

Best regards,

Juhis Saksa

Sommartider

2010-06-13T17:34:00.002+03:00

Viimeisen kahden viikon aikana olen ollut enemmän ja vähemmän poissaoleva. Tämä on käytännössä johtunut siitä, että joku perkele on iskostanut takaraivooni lauseen ”työt on saatava tehtyä ennen kesälomia”.

Ollakseni ihan rehellinen, aivan kaiken vapaa-aikani on vienyt mielenkiintoinen YVV-projekti. Käytännössä yliopistoille on laissa osoitettu tutkimuksen ja opetuksen lisäksi myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävä. Toki tutkimus ja opetus vaikuttavat eniten, mutta lain ja käytännön mukaan yliopistojen asiantuntijoiden (= jokainen, joka saa LUT:sta palkkaa) odotetaan tekevän maailmasta parempaa paikkaa elää ja olla myös muilla keinoin.

Meikä kutsuttiin vuoden 2009 syksyllä Pro Oeconomia –kirjallisuuspalkinnon raatiin lukemaan ja arvioimaan kasa viimeisen kahden vuoden aikana kirjoitettuja businesskirjoja. Kyseessä on siis Suomen liikkeenjohdon kirjallisuuspalkinto. Ei ole ihan työsopimuksen mukaista perustoimintaa, mutta kun isänmaa kutsuu, niin täysillä juostaan.

Hommasta on tehnyt haasteellista se, että käytännössä kirjanippu saapui noin kuusi viikkoa sitten postin roudaamana. Ensimmäinen kaksi viikkoa meni ihmettelyyn ja viimeisen kuukauden aikana olen iltaisin ja viikonloppuisin tsuumannut 43 kirjaa, joista 16 olen lukenut samalla tavalla kuin piru parituhatta vuotta vanhaa kirjaa.

Toivottavasti tästä on firmalle näkyvyyden ja yhden kirjan kirjoittaja/ille rahapalkinnon (parikymmentä kiloeuroa) lisäksi myös itselleni hyötyä. Ajattelin tuossa ottaa oppia muutamasta erinomaisesti kirjoitetusta leadership-kirjasta, sillä ei tässä ihan täydellisiä ainakaan vielä olla.

Menestymisen ja menehtymisen välisestä erosta

2010-06-05T22:35:00.007+03:00

Istuskelen tässä lauantai-iltaa kotisohvalla, perhe alkaa olla unilla ja pyöritän blogikollegani Vesa ”Separaattori” Karvosen ihannoimaa R8-sähköistä laskunkäsittelyjärjestelmää. Tuosta R8 mahtavasta suoritusnopeudesta johtuen on ollut useampaan kertaan mahdollisuus katsella ikkunasta ulos ja täytyy ihan rehellisesti todeta, että Lappeenranta on kaunis kaupunki.

Tuli mieleen, että kuinkahan moni Suomessa tietää, että Lappeenranta on kaunis kaupunki? Ulkomailla joku tietää, sillä täällä käy yli 600 000 turistia vuodessa. Varsinkin tämän vuoksi Lappeenrannan ja naapurikaupunkimme rajalle rakennetaan kapasiteetiltaan 8000 matkailijan viihdekylpyläkokonaisuutta.

Keskustasta upea esimerkki on Sataman alue. Sinne on rakentunut kaikessa hiljaisuudessa keskieurooppalaista korkeaa tasoa oleva kävelybulevardi ravintoloineen (omia suosikkejani mm. Kasino, Linnoituksen Krouvi, Wanha Makasiini), terasseineen ja mutkattomine ihmisineen. Eikä hintataso ole hurja - jos vedät Kasiolla lounaan useilla ruokalajeilla alusta loppuun kymmenellä eurolla (kyllä, 10 euroa), niin ei se paljoa ole.

Myös ilta-auringossa Satama on mieleenpainuva kokemus. Jonkin verran on myös kotimaata tullut kierrettyä, ja kyllä tämä on syntyperäisen savolaisenkin näkökulmasta vaan melekoinen paikka.

Kuten olen aiemminkin kommentoinut, Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla on yksi suuri haaste. Nimittäin Lappeenranta. Uusimpien tutkimustulosten mukaan peräti 43 % opiskelemaan aikovista nuorista valitsee opiskelupaikkansa yliopistokaupungin mielikuvan perusteella. Voitte vaan arvata, että keulilla ei olla. Ei lähelläkään. Perversseintä on se, että kun kysytään sitten ison kvanttitutkimuksen kautta kokemuksen perusteella Suomen parasta opiskelukaupunkia, vastaus on: Lappeenranta

Hyvä ystävät. Miten saisimme myös suomalaiset nuoret ja heidän vanhempansa pistäytymään Lappeenrannassa? Ja toteamassa, että tämähän on kaunis ja kaikin tavoin upea kaupunki opiskella. Sekä tehdä työtä, elää, harrasta, perustaa perhe, nauttia eläkkeestä, matkustaa maailmalle ruuhkattomalta kansainväliseltä lentokentältä…

Kiljusen Risto kirjoitti tapansa mukaan erittäin älykkään kolumnin matkailusta ja juuri niistä tärkeitä pienistä kokemuksista (ruoka, juoma, seikkailu ja persoonallinen omistaja), jotka jäävät elämään paljon matkan jälkeen. Lisättynä siihen, että suuri raha ei tee suurta kokemusta.

Meidän maakunnan nostamiseen ei tarvita (enää) satojatuhansia maksavia roudmäppejä ja plätformeja piirtäviä konsulentteja suuruudenhulluine suunnitelmineen. Jospa me lappeenrantalaiset – siis sinä ja minä – hoitaisimme homman itse.

Lappeenrannan menestymisellä ja menehtymisellä on yhden kirjaimen ero. Me voimme hoitaa tuon menestyksen tuomalla tänne pari kauan kadoksissa ollutta ystäväämme viettämään vuorokauden tai kaksi Lappeenrannassa. Tähän ei tarvita julkista tukea – puhelinsoitto ystävälle ja vierasvuoteen puhdistaminen pölystä riittää hyvin.

p.s. Tuli muuten mieleen, että sataman välittömässä läheisyydessä on muuten samanhenkinen ravintola, jonka Kiljunen oli kohdannut matkallaan. Jos sinulle Wolkoff ja Kari Sintonen eivät sano mitään, olet pihalla.

Mitä mieltä Vladimir Putin on LUT:sta, jossa puhutaan 47 äidinkieltä?

2010-05-29T15:33:00.003+03:00

Ajatuksia korkealta ja kovaa. Yliopistojen hiekkalaatikkojen reunana on tuntemamme maailmankaikkeus. Tieteellinen tutkimus laajentaa ymmärrystämme tuosta kaikkeudesta uusien tutkimustulosten kautta. Samoin kaikkien yliopistojen tieteelliset tutkimustulokset, vaikkapa LUT:n tietotekniikan professori Kälviäisen ryhmän retinopatiatutkimukset, konetekniikan professori Mikkolan monikappaledynamiikan tutkimukset ja Suomen ensimmäisen tuulivoimateknologiaprofessori Pyrhösen hiilidioksidineutraalit energiatutkimukset, pyrkivät parantamaan koko ihmiskunnan hyvinvointia.

Ihmiskunnan hyvinvointi siis lisääntyy, kun eri puolilta maailmaa yhdessä töitä tekevät tiedehenkilöt kriittisesti vaivaavat jotain asiaa lähemmäksi totuutta. Kriittisesti -termi edellisessä virkkeessä tarkoittaa, että toiset tieteentekijät pyrkivät osoittamaan toisten tieteentekijöiden tieteellisesti perustellut väitteet vääriksi. Jos tässä vääräksi osoittamisessa ei onnistuta, esitetty väite saattaa olla totta. Tai ainakin lähempänä totuutta.

Tämä tieteentekemisen prosessi tekee tiedeyhteisön jäsenistä paksunahkaisia. Mikä on ihan mukavaa, sillä tällä viikolla olemme saaneet ”mukavia” paikallisia parjauksia mm. kaikilta mantereilta saapuneiden tutkijoiden paperimukikahveista, harmaiden pukujen puutteesta ja foorumijärjestelyjen yhteistyökulttuurin parantamisesta.

Kovan tieteellisen tutkimuksen, yliopisto-opetuksen ja paksun nahan lisäksi tarvitaan poliittista tahtoa, valtaa ja käytäntöihin liittyviä prosesseja, joilla tutkimustulokset saadaan vietyä käytäntöön. Tällöin yliopiston tehtävänä on pyrkiä tuomaan tieteentekemisen iholle todellisia poliittisia vaikuttajia, joilla on ihan aikuisten oikeasti valtaa. Ja koska yliopiston kenttä on siis kansainvälinen, esimerkiksi Putin - vaikka kiistelty persoona onkin - on vaikuttaja. Ja Putininhan me sitten Lappeenrantaan kutsuimme.

Todettakoon tässä, että toveri Vladimir sai useamman osallistujan tipahtamaan tuoliltaan puheensa aikana. Aivan puskasta ydinasevaltion pääministeri totesi suunnilleen sanasta sanaan näin, että hän "on erittäin tyytyväinen Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja erityisesti Pietarin alueen parhaimpien yliopistojen yhteistyön konkreettisiin tuloksiin”. Tuloksiin!!! Vodkaa on naapureiden kanssa juotu jo 1970-luvulla ja nyt jopa pääministeri ja hänen avustajansa ovat työmme tulokset panneet merkille.

p.s. Tällä viikolla saimme upeita uutisia opetuksemme laadusta. Tekniikan tohtori Jouni Ikonen tietotekniikan koulutusohjelmasta valittiin kaikkien Suomen teknillisen yliopistojen parhaaksi opettajaksi.
p.p.s. En muistanut kiroilla tällä viikolla yhtään. Taidan olla loman tarpeessa.

Lahjakkuutta

2010-05-22T14:32:00.002+03:00

Sitä on niin monenlaista lahjakkuutta. Varsinkin isommassa ja pelimannihenkiseksi muotoutuneessa porukassa. Loppuviikon aikana ainakin kolme kokonaisuutta jäi mieleen.

Eilen pääsin seuraamaan väitöstilaisuutta, jossa tutkimustyönsä puolustaja varsin suvereenisti puolusti tuloksiaan ruotsalaisia vastaan. Illalla oli vuorossa karonkkaa ehkä Lappeenrannan parhaassa juhlatilassa, Skinnarilan hovissa. Oli erinomaista Juhla-Avaimen ruokaa, juomaa karonkkaan sopiva määrä ja mieletön bändi, joka oli yhdistelmältään jotakuinkin Springsteen-Pogues-Freud Marx Engels & Jung. Lahjakkuus, josta eniten yllätyin, oli kuitenkin seuraava. Omasta porukasta paljastui kasa muusikoita. Niin laulajina, kitaristeina, basisteina, huuliharpisteina ja niin edelleen.

Olimme torstaina ja perjantaina yliopistopalveluiden porukoiden kanssa tyky-keikalla Haikon kartanossa. En ollut tuolla aiemmin käynyt ja täytyy todeta, että varsin upeaan paikkaan on kartano tipahtanut. Ruotsikin näytti olevan pääkieli, niin siinähän oli kuin ulkomailla konsanaan. Omasta myös normirutiinien ulkopuolella erinomaisesta porukasta löytyi normaalien työtehtävien suorittamiseen liittyvien lahjakkuuksien lisäksi muutakin osaamista. Olipa aihe mikä tahansa, aina jokin porukassa pystyi ottamaan kentän haltuun ja releet messiin. Nyt tiedämme mm., mitkä hanhet muuttavat tähän aikaan Suomeen.

Lahjakkuutta näyttää löytyneen myös paikalliselta osuuskaupalta. Tunnustaudun itse käyväni pääosin kauppiaan pyörittämässä K-kaupassa joko Sammonlahdessa, torin tai sitten Gallerian vieressä. Nyt kuitenkin vaunulenkillä törmäsimme uuteen S-markettin Pallossa. Täytyy sanoa, että kerrankin oli kauppa saatu suunniteltua ja rakennettua sellaiseksi, että se sopi maisemaan - kuka lie ollut arkkitehtinä? Ei kauppa siis ollut liian halvalla ja liian kiireellä rakennettu valmiiksi laho peltihalli. Hienoa EEKOO; tällaista mikkoheikkilämäistä tyylitajua toivoisin lisääkin tähän kaupunkiin.

Suhteellista

2010-05-16T09:00:00.001+03:00

Eilen aamulla heräsin tovevi Smirnovin hallitsemassa Transnistriassa ydinkeskustan kerrostaloasunnosta. Hetekalta.

Tämä ei-kenenkään tunnustama kohta parikymmentä vuotta täyttävä Transnisrian alue on tutustumisen arvoinen; joko livenä, tuoreen City-, vähemmän tuoreen Suomen kuvalehden tai wikipedian kautta.

Kuuden ystäväni kanssa vuokrasimme yösijan 15 euroa per yö per naama. Totesimme tämän olleen naurettavan edullista, vaikka nyt ei ihan 5 tähteä ollutkaan. Suhteellisesti majoituksemme hinta oli näin jälkikäteen todetttuna taivaissa. Keskivertokuukausipalkka kun on tuolla 100 USD.

Olisimmeko itse valmiita vuokraamaan oman asuntomme päiväksi kuukausipalkkamme summalla ventovieraille?

Juna

2010-05-07T20:35:00.002+03:00

Kavereiden mukaan Kim Jong Il kuulemma ei pidä lentämisestä kovinkaan paljoa ja käyttää junaa. Mikäli toveri Il käyttää kakkosluokkaa, hän todennäköisesti tapaa kauan kadoksissa olleita tuttaviaan, muuten vaan mielenkiintoisia persoonia tai sitten pitää junailusta sellaisenaan. Ymmärrän hyvin Jong Illiä – Rovaniemen Tervon määrittelemä 1000 kilometriä tunnissa kymmenen kilometrin korkeudessa lentävä metallidildo on jetsettiä.

Tänään hyppäsin ajoissa olevaan VR:n tuubiin Tampereella hieman 14 jälkeen. Tunnin verran paiskasin tiukasti töitä ja sitten Riihimäellä juoksin ylitäyteen Lahteen suuntaavaan lättähattuun. Lahdessa sitten nousin seuraavaan italoviritykseen ja hokkuspokkus! Istuimme lähes vierekkäin kauan kadoksissa olleen lapsuudenkaverini kanssa. Olimme edellisen kerran tavanneet totaalisen vahingossa Ponta Delgatan lentokentällä 2006. Tätä ennen joskus viime vuosituhannella. Oli todella, todella mukavaa päivittää kuulumiset. Ja huomata, että vaikka kaikki onkin eri tavalla, mikään ei ole muuttunut.

Tosin Tampereelta kotiinpäin matkustaminen on kevyttä kauraa.

Kesällä 2005 pääsimme kavereiden kanssa puolisoidemme ystävällisellä suostumuksella hyppäämään Vainikkalassa junaan ja käymään Vladivostokissa iltapäiväkeitolla. Koska tuo taverna oli vähän syrjässä, viikon aikana pääsi juttelemaan jos jonkinmoisen turistin kanssa. Paikallisten kanssa ei paljoa tullut juteltua, sillä matkustimme makuuvaunullisessa junassa. Neuvostoaikainen makuuvaunu oli luksusta. Tuon matkan aikana tutustuimme mm. melkoiseen suomalaiseen toimittajaan, puolalaiseen elämäntapatravelleriin, itseään etsimässä olleeseen Enronin viestintäjohtajaan, uusiseelantilaisiin himoliikkuja-absolutisteihin sekä pirtukauppiaisiin. Joihinkin törmäsimme sattumalta vielä myöhemmin toisessa kohteessa ja osa on käynyt myös Lappeenrannassa morjenstamassa.

Junamatka voi olla myös kohde sinänsä. Professoriystäväni poika tykkää junista. Tuo isä voi viettää loistavaa laatuaikaa matkustamalla junalla Imatralle ja juoda siinä samalla poikansa kanssa kaakaot ravintolavaunussa. Ja molemmat todennäköisesti nauttivat valtion rautateiden palveluista suuresti.

Tee se Joutsenon kaupunginosassa

2010-04-30T22:18:00.003+03:00

Savolainen saksanpoika on vanhentunut vuoden LUT:n hallintohefenä, totesi kaverini. Vedin vastapallolla rystyltä, että vastahan tässä vähän yli 10 vuotta on tullut henkilökunnan riveissä taisteltua yliopiston puolesta. Tehtävät ovat vaan vaihtuneet aika rajusti ja vähän väliä.

Kaverini jatkoi kysymyksellä: ”Mitkä kolme asiaa ovat jääneet vuodesta päällimmäisenä mieleen?” Omaan tehtävänimikkeeseen toki liittyy termejä, kuten perälauta, sylkykuppi ja ei-mies/-nainen, mutta listasin vastaukseksi kolme asiaa:

1) 12977
Meikälle on tullut 1.4.2009 jälkeen 12 977 asiasähköpostiviestiä (putsasin kokonaismäärästä pois mm. roskapostit ja sellaiset, joissa olen itse lähettänyt jotain itselleni tiedoksi). Tässä on kaksi puolta – valoisa ja hanurista oleva.

Valoisaa tässä noin 13 tuhannen toimenpiteitä vaatineen sähköpostiviestin vastaanottamisessa on ollut se, että saan viestejä muualtakin kuin opetusministeriöstä. Varsin iso osa on sellaisia, jotka eivät suoraan osu omalle tontille, ja lähettäjä toivoo meikän auttavan jonkin ongelman – tai kuten hubbabubbakonsultit sanovat: 'haasteen' - ratkaisemisessa. Asioiden hoitaminen tuntuu hyvältä. Yritän nykyään muuten aloittaa puhelutkin termillä ”kuinka voin auttaa”...

Hanuriosastoa, jolla ei viitata missään olosuhteissa korkeatasoiseen harmonikkamusiikkiin, taas viestit ovat kuluneen vuoden aikana leikanneet onneksi harvemmin. Välillä päähän tulee kuitenkin aikamoisia potkuja; varsinkin kun tulee sellaisesta asiasta naamalle, jolle ei voi itse mitään. No, meikän päähän potkiminen saattuu todennäköisemmin potkijoiden jalkoihin...

2) Uuno Turhapuro Armeijan Leivissä
Kaikkien suomalaisten lihansyöjämiesten esikuva, verkkopaidassa kikkaileva alfaurosten kauhu seikkaili vuonna 1984 valkokankaalla armeijassa. Kulunutta vuottani muistuttaa eräs kohtaus leffan loppupäästä, jossa toveri Uuno eteni hefeksi ja kyseli siinä etulinjan taistelijoita... oliko se nyt siten, että lähdetäänkö pojat kaljalle? Pojat rivissä vastailivat viralliseen sävyyn, että ”kyllä, herra majuri” tai jotain sinnepäin.

Osa kavereista pitää todennäköisesti meikää edelleen Juhiksena, joka ei tiedä ihan kaikkia maailman asioita. Osa taas ehkä näkee meikän enemmän paikallisena Darth Waderina, jota kannattaa teititellä. Oon kuitenkin edelleen pelkkä Juhis vaan.

3) Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja
Ensimmäisten hefekuukausieni aikana pääsin todelliseen turbulenssiin. LUT:ssa sattui ja tapahtui. Kun ei itse enää ehtinyt istua kertomassa tilanteista, totaalisen spookyt huhut lähtivät lentoon. Alkuksi se lämmitti pataa perkeleesti ja vei tottumattoman yöunia. Osa spedeistä, jolla en viittaa Spedeen, varsinkin LUT:n ulkopuolella, kuuli 'varmoista lähteistä' kavereiden kavereilta, miten meikä säätää menemään kaikenlaisissa asioissa.

Jos kaikki stoorit pitäisivät paikkaansa, lähettäisin kavereille kotiosoitteisiin vähintäänkin pernaruttokirjeitä tuollaiset 36 tuntia vuorokaudessa, hehee... Pitäsi olla vaan enemmän aikaa istua kahvilla Isolla Pajalla, Sky Barissa, torilla, junassa tai missä vaan ja keskittyä vain porukoitten kanssa tarinointiin.

Ja siten vielä yksi juttu. Talouselämän, Suomen täysipäisimmän talouslehden, päätoimittaja, legendaarisen ylivoimaisia kolumneja kirjoittava Pekka Seppänen jättäytyy piakkoin pois hommistaan. Liekö tästä johtuen hän veti tänään mielettömän kolumnin aiheesta ”Leipätiskin takana Michael Schumacher”. Tätä olen vuoden yrittänyt sanoa ääneen siinä todennäköisesti onnistumatta.

Ja Seppänen ei tee sitä Joutsenon kaupunginosassa, vaan yhdellä A4:lla.

Ei taida olla kaikki inkkarit kanootissa

2010-04-23T20:52:00.003+03:00

Termi ”muumikeksi” saa meillä kotona talouden täyteen kaaokseen. Käytännössä (onneksi) äitiinsä tullut poikani lähtee tangentin suuntaan kuullessaan maagisen termin. Rouvan kanssa olemme sitten joutuneet opettelemaan muumikeksien viestintää. Tyhmimmällä mahdollisella tavalla – lopettamalla puhumisen koko asiasta. Kielto on johtanut pojan saamien keksien vähenemiseen. Poika on tyytyväisempi (tai huutaa vähemmän), vaikka saakin vähemmän.

Työyhteisössä tuo tarkoittaa, että kun ei kerrota mitään tai kerrotaan jo sovittuja asioita, porukka on tyytyväisempi. Vaikka saakin vähemmän.

Joka ikisessä organisaatiossa tällä maapallolla suurin ongelma on viestintä. Tai sen puute. Se on joko saneltua tai valmistelematonta, sitä ei ole, se on vääränlaista väärässä kanavassa tai sitten se ei ole uskottavaa. Näin myös yliopistoissa. Vaikka uskottelemmekin muiden asiantuntijaorganisaatioiden tapaan olevamme ainutkertaisen erilaisia, olemme keskellä Gaussin virittämää käyrää.

Oletusarvo hallinnollisten asioiden viestinnästä yliopistoissa on ymmärtääkseni ollut, että joko omissa kopeissa, työryhmissä tai/ja yliopistojen sekä ministeriöiden kesken valmistellaan asioita. Tämän jälkeen asia tiedotetaan annettuna hallinnollisena päätöksenä.

Tykkään itse ajatella hieman edellisestä poiketen varsinkin keskeneräisiä asioita ääneen. Silloin kun saa muunkinlaisia ajatuksia. Samoin tykkään kysellä ja kyseenalaista. Tässä on kuitenkin pieni haaste.

Osa asiantuntijoista ottaa keskeneräisenä heitetyt näkemykset totena. Tyyliin ”noin se sanoi, joten varmasti päätös on jo tehty ja tulossa”. Ja tämä taas lisää sitä perkeleenmoista hämmennystä, kun päätöstä (jota siis ei ole ollut olemassakaan eikä varmasti sellaisenaan tule) ei ala kuulua. Mikä sitten lisää huhuja aiheuttaen hämmennystä. Mikä huonontaa tyytyväisyyttä viestintään.

Meillähän hieman yli 200 henkeä käyttää kellokorttia ja sille voi varastoida maksimissaan 20 tuntia plussatunteja myöhemmin pidettäväksi tai siirrettäväksi mystisille venäjän tullin suosimille pikkulapuille. Eräässä hallinnon palaverissa pohdimme, miten voisimme kehittää hommaa lain mahdollistaman kolmen tunnin liukuman puitteissa. Kehittämisideapyynnöstä käynnistyi kaksi huhumyllyksi muuttunutta keskustelua: kellokortin väärinkäyttäjät ja jouston tiputtaminen kolmeen tuntiin.

Yhdessä sovittujen joustojen väärinkäyttö (mm. odotetaan aulassa bussia kesät talvet toppatakit päällä ja kun bussi tulee, leimataan vasta sitten ulos) on toki totaalisen hanurista ja toimenpiteitä vaativaa. Kenellekään ei vaan huhumyllytyksessä tullut mieleen, että ainakin yli 96 % työyhteisömme kellokorttiporukasta toimii täysin moitteettomasti. Ja kellokorttiporukkaa ylipäätään on aika vähän 1000 hengen organisaatiossa…

Ja tuo joustojen tiputtaminen kolmeen tuntiin… tämä lähti ihan totaalisesti lapasesta. Jotkut tulkitsivat Juhiksen ja muiden hurjien haluavan vähentää saldot 20:stä kolmeen (3)! Todetaan nyt, että tarkoituksena on ehdottaa tuon työajanseurantaläystäkkeen maksimijoustomäärän nostamista 20:stä vaikkapa tuplaksi. Ei siis kolmeen. Tällöin kortinkäyttäjillä olisi aiempaakin paremmat mahdollisuudet järjestää työ- ja vapaa-aikaansa.

Onneksi viestintä epäonnistuu muillakin toimijoilla. Aina.

p.s. Otsikolla muuten en viittaa edelliseen keskusteluun vaan eilisiltaan. Muumeihin liittyen kuulin aivan loistavan sanonnan, jota alan viljellä: Ei taida olla kaikki muumit samassa laaksossa.

Heräämisiä - Awakenings

2010-04-16T21:45:00.003+03:00

Nukahdin suorilta jaloilta sananmukaisesti kesken lauseen iltapäivällä. Ei, en toimistolle, vaan kotiin. Veronmaksajat ovat siis toivottavasti saaneet vastinetta rahoilleen.

Heräsin torkahtamisen jälkeen siihen, kun 1-vuotias poikani juoksenteli valtion varsin tohjona oleva kommari kädessä ympäri makuuhuonetta ja huuteli tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Isä on tainnut hereillä ollessaan arkisin huudella tiukannäköisenä mystisiä tavuja puhelimeen. Poika on onneksi suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Pitämällä oikeuteusti isää ja isän asioita spedeilynä.

Rupesin siinä miettimään, mihinkähän muuhun olen viime aikoina herännyt.

Toveri Neittaanmäki et. al. ovat tänään, 16.4.2010, reitanneet suomalaiset yliopistot. Paremmuusjärjestys on täysipäinen panos-tuotos -malli. Elikkä kun verorahoja on sijoitettu yliopistoon, Neittaanmäki ja kumppanit ovat tämän jälkeen katsoneet, onko sijoitus ollut tuottoisa vai ei. Nyt heräsin siihen, että LUT:n tiedeyhteisön veivaukset ovat ajateltua nopeammin kantaneet hedelmää. Otetaan lainaus sivulta viisi.

”Tuloksellisimmat yliopistot perus- ja kokonaisrahoitusindeksillä mitattuna olivat Åbo Akademi, Jyväskylän yliopisto, Turun yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu.”

Olisiko kellään ideaa, millä esimerkiksi saisimme opetusministerimme tutustumaan tuohon valtion verovarojen käyttötutkimukseen? Karvahattua ja valtio-omisteista junaa lupaan käyttää jo ensi viikolla, joskin nyt tarvitaan open your mind-tyyppisiä avauksia.

Viimeiset 10 vuotta on tullut oltua enemmän tai vähemmän töissä. Tähän ei ole tarvinnut edes herätä, elikkä näinhän se evuluutio meitä pyörittää. Heräsin kuitenkin siihen, että – perkele – opiskelukavereita, varsinkin syrjäiseen Helsinkiin ja sen tuleville valtauskohteille muuttaneita en ole nähnyt kuin vahingossa. Ainoa ratkaisu on laittaa perhe mustaan farmaridieseliin ja sorvailla pääkaupunkiseudulle. On kyllä aikakin. Erittäin hyvä lihansyöjäystäväni soitti keskiviikkona, että grillataan sitten lauantaina jättikatkarapuja. Taidan vielä kaverille pullon yhden tähden jallua ensi hätään.

Tulivuorikin näyttää heränneen. Heräsin iltapäivällä siihen, että LUT:ssa tehdään vuosittain tuhansia työmatkoja. Osa näistä ulkomaille. Laskeskelin siinä huvikseni, että näin kovien tutkijoiden konferenssiaikaan meillä on jäänyt ulkomaille aika paljon väkeä. Tsemppiä kaikille eri puolilla palloa. Myös niille, jotka ovat tänään yrittäneet varata junalippuja välille Bryssel - Lappeenranta.

Kaverini kysyivät äsken Facebookissa, että olenko herännyt seuraavaan uhkaan. Jos rahoitusmarkkinoita räjäytellyt maa viisveisaa päästökauppasopimuksista pitämällä tulivuoret kiehumassa, niin emme pääse ensi kuun puolessa välissä lentämään viikonloppumatkalle Lappeenrannasta Transnistriaan. Vastasin, että 'olen'.

p.s. Jatkossa muuten voin nukahtaa toimistolle, sillä neuvostotyyppisesti sosialisoin eräästä tiedekunnasta erittäin epämukavan ja todennäköisesti valtiohintalappuisen (myyjän normihinta kertaa 1,jotakin) kulahtaneen sohvan.

Käynks mä täällä usein?

2010-04-09T21:02:00.007+03:00

Monet tietävät, että jännitän esiintymistä totaalisesti. Laatta saattaa lentää, tunti ennen lavallemenoa on täyttä sumua ja kädet tärisevät pitkään esityksen alun jälkeen. Jopa niin paljon, että meinasin taas tuhota yhden tietokoneen kahvia läikyttämällä. Tuota jännittämistä kuitenkin odotan joka kerta, sillä no pain, no gain. Ilman tutinaa tulee vaan yhtä hymistelyä.

Meikää pyydettiin syystä tai toisesta kiroilemaan erään yksikkömme henkilöstötilaisuuteen. Aiheena oli positiivisesti "miten meillä menee”. Perkeleidenviljelyä ei tilaaja todennäköisesti tiennyt, sillä jos olisi tiennyt, niin tuskin olisi meikää pyytänyt kehiin. Kysyin kyllä etukäteen, että halutaanko hän tylsää virastotekstiä vai juoppohullua sekoilua.

Torstaina punaisessa nurkkauksessa oli puolisalillista porukkaa. Kädet eivät heillä olleet ainakaan aluksi herätyskokousmoodissa ja legendaarinen Mandrakekin olisi kadehtinyt muutamia hypnoottisia tuijotuksia.

Paiskasin sitten sellainen virkamiesmäisen juoppohulluussetin reippaasti kiroillen ja ilmeet muuttuivat loppua kohden kyseleväksi. Ihmettelin, että mättääköhän meikässä jokin normaalia enemmän. No varmasti mättää ainakin persoonassa, mutta siis kyseisen esityksen kanssa.

Itselleni oli täydellinen ällistys, että porukat ilmeisesti odottivat meikän vetävän madonlukuja kehiin. Siis siten, että olisin vuoden 2009 luvuilla osoittanut heidän olevan vähintäänkin kuolemankielissä. No kai sitä siellä pohdittiin, kun tämä oli annettu mulle otsikoksikin.

Fakta vain oli ja on se, että tämä porukka, niin tutkijat, opettajat kuin tutkimusta avustavat takarivin pelimannihenkiset markut olivat monessa suhteessa tehneet erinomaista työtä varsinkin akateemisella (ja nyt myös taloudellisella) sektorilla. Esimerkkeinä vaikkapa
- suuri määrä impact factorilla varustettuja referoituja kansainvälisiä Journaleja.
- opetuksessa kurssipalaute yli nelosen yli puolessa kursseja.

Yllättävästä positiivisesta analyysista huolimatta meikältä kyseltiin useammalta kantilta, missä tämä yksikkö olisi huono? Totesin, että ehkä pientä itkukarjalaisuutta on ilmassa, elikkä ei uskalleta sanoa ääneen, missä ollaan hyviä. Mikä aiheuttaa yksikölle ja toki yliopistolle "tuntemattomuutta". Kun ollaan hiljaa, ei kukaan varmasti huomaa.

Esimerkkinä tuosta itkukarjalaisuudesta kerroin, että asian voi sanoa kahdella tapaa: a) Me olemme vähiten paskoja. Tai b) Me olemme parhaita.

Toivottavasti se tuli selväksi, että kun on tehty ja toivottavasti tehdään edelleen kovasti kansainvälisesti ja toki tiedeyhteisön sisällä töitä
- tieteen,
- opetuksen ja toki
- paremman maailman
puolesta yhdessä (professori ja peräkärry -tyyppiset ratkaisut ovat kiellettyjä) kertomalla yhteistä tarinaa, niin hyvillä urilla ollaan.

Esityksen jälkeen katselin Tamperin setin aikana yleisöä. Osa todennäköisesti halusi kivittää huonokäytöksisen hallintohefen. Osa toivottavasti havaitsi henkisessä viidakossa taisteltuaan, että eihän tässä eksyksissä oltukaan. Osa saattoi jopa uskoa, että tässähän ollaan hyviä, kun ihan oikeasti ollaan tehty helkkarin kovaa työtä.

Torstaina illalla kotona hallintohefen rouva kysyi, miksi mies poikkeuksellisesti hymyili työpäivän jälkeen. Totesin, että tänään oli hyvä päivä.

Jokapäiväinen retriittimme

2010-04-02T20:49:00.008+03:00

Retriitti voidaan ymmärtää vetäytymiseksi arkisesta aherruksesta ja/tai hiljentymiseksi niin hengellisistä kuin maallisista syistä johtuen. Koska tämä perjantai on varsin pitkä, pidin pitkän iltapäiväretriitin. Nimittäin vessassa – se on valehtelematta ainoa paikka mulle, jossa pystyn edes hetkeksi vetäytymään arkisesta aherruksesta ja keskittyä vaikka lukemiseen. Tai omiin ajatuksiin. Kunhan tajuaa puhelimen laittaa äänettömälle.

Tämänpäiväisessä ”iltapäiväretriitissäni” päätin jatkaa kilpailijayhteistyökumppaniyliopistojen tiedotuslehtien lukemista. Olen nyt menossa edesmenneessä, metamorfoosin läpikäyneessä Joensuun yliopistossa ja vuodessa 2009, numerossa kolme. En ole ihan varma, kenelle näitä tiedotuslehtiä loppupelissä suunnataan, mutta nyt yllätyin erittäin positiivisesti. Silloisen teologisen tiedekunnan dekaani, eksegetiikan professori Lauri Thurén oli onnistunut upeasti Näkökulma-kirjoituksessaan. Ohessa muutamia poimintoja.

- Itä-Suomen yliopiston tuore strategia lupaa, että ”hallinto- ja tukipalvelut ovat tuottavia ja tehokkaita”
- Henkilöstöä kuullaan, mutta he eivät päätä kuten ennen. Tämä on myös yliopistolakiluonnoksen henki.
- Kehityssuuntaa on helppo arvostella. Vanha malli… …kellään ei ollut kiirettä eikä todellista vastuuta. Intriigit ja käytäväjuonittelut piristivät iltapäivää
- Jonkun täytyy kantaa vastuu ja nähdä oman edun ylitse… Heidän [johtajien] on uskallettava tehdä valintoja, vaikka joku menettäisikin saavutettuja etuja…
- perinteisesti jotkut tuottavat valtavasti opintopisteitä, tutkintoja ja tutkimusta, toiset lähinnä nauttivat akateemista vapautta.
- Kukaan ei tiedä yksin, miten pitäisi toimia… Uutta yliopistoa johdetaan keskustellen ja kuunnellen etenkin pätevimpien tutkijoiden ja opettajien näkemyksiä, vaikkeivät nämä pitäisikään ääntä itsestään

Nyt olisi osuva paikka lähteä peilaamaan tuolloisen Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan dekaanin näkemyksiä LUT:iin. Enpä kuitenkaan jaksa, etten tulisi paljastaneeksi jotakin kollegalleni, pelimies Lintuselle.

Lyhyesti voi todeta, että samassa veneessä täällä Pietarin esikaupungin paremmalla puolella ollaan. Ja kun kilpailijoita ollaan, voisin todeta meidän olevan olevan hieman edellä. Itä-Suomen kollegat voinevat väittää vastaan – vastaväitteiksi hyväksyttäneen konkreettiset toimenpiteet, heh. Vaikka tuon tuottavien ja tehokkaiden tukipalveluiden osalta.

Tuli tässä mieleen, että me LUT:ssa muuten olemme kovalla työllä ja lyhyellä aikavälillä saavuttaneet suomalaisten yliopistojen mediaanin tutkimus-ja opetushenkilöstön sekä muun henkilöstön suhdeluvussa. Tätä on voitu parantaa yhtäaikaisesti a) lisäämällä päteviä tutkijoita ja opettajia sekä b) tarkastelemalla kriittisesti tukipalveluita.

Erityisesti yksi lause tuossa Thurénin jutussa lämmittää mieltäni. Yliopistojen johtajien tulisi – tai tulee – keskustella laajasti ja kuunnella erityisesti pätevimpiä tutkijoita ja opettajia (ja toki myös tukipalveluporukoita).

Tutkijoiden pätevyys on helposti analysoitavissa: katsotaan julkaisuluetteloa (indeksoidut kansainväliset journalit ratkaisevat), lasketaan h-indeksi (tyly mittari) sekä peilataan parin viimeisen vuoden ajalta kansainvälisten Journaleiden kehitystä.

Opettajien osalta, jotka meillä siis 2013 ovat kaikki tohtoreita, taas tarkastellaan ohjattuja väitöskirjoja, dippatöitä ja graduja. Myös opiskelijapalaute kertoo paljon (vastoin harhakuvitelmaa, viimeisen luentokerran dominokeksien jakaminen laskee palautetta). Lisäksi tiedeyhteisön nuorimpien jäsenten, opiskelijoiden, työllistyminen kertoo paljon - millainen ura urkenee ja paljonko siitä maksetaan.
Ja toki tietenkin se, paljonko meillä on valtakunnallisesti ja miksei kansainvälisestikin palkittuja opettajia.

Tukipalveluissa kovimpia ovat ne, jotka työssään tekevät kaikkensa tutkimuksen ja opetuksen edistämiseksi. Siis rakentavat ja uudelleenmuotoilevat sellaisia prosesseja, jotka lisäävät tutkimukseen ja opetukseen käytettävää aikaa. Ja poistavat niitä, jotka vievät aikaa tutkimuksesta ja opetuksesta.

Ja toki muistettakoon, että myös kovaääniset huutajat voivat olla huutamisen lisäksi briljantteja tutkijoita, raudanlujia opettajia sekä piinkovia hallinnoijia. Tulee tässä heti ainakin yksi mieleen. Se, että ei pidä itsestään ääntä, ei tee kenestäkään automaattisesti kovaa työntekijää. Tosin ei tee sekään, jos vaan huutaa unohtaen julkaista, opettaa ja hallinnoida, heh.

Niin, se on hyvää perjantaita. Taidan lähteä tästä seuraavalle retriitille. Ja otan uusimman Aku Ankan lukuun.

Perverssiä, osa I

2010-03-24T22:12:00.002+02:00

Se, joka keksi liittää sanan 'loma' sanaan 'isyysloma', oli varmastikin kovemmanluokan perverssi. Mukavaa tämä joka tapauksessa on ollut näin kolmen tunnin kokemuksella.

Sihteerit takaisin!

2010-03-20T10:30:00.003+02:00

Keskiviikkona päätin puolenpäivän jälkeen lähteä laatoittamaan* kotiin. Melkoinen urakka siitä tulikin; vasta nyt lauantaina aamulla alkaa urakka olla ohi. Laatoitushommat ovat siitä mukavia, että lihavan miehen painokin putoaa ilman liikuntaa.

LUT:ssa on varsin hyvin hoidettu etäyhteydet työpaikalle. En nyt tällä tarkoita sitä, että sairaana pitäisi kenenkään töitä tehdä, joskin omaa tilannettani homma helpotti kovasti. Ei tarvinnut jättää rutiinihommia holdiin ja olipa jopa aikaa hieman ajatella toimintatapoja. Erityisesti sellaisia tapoja hoitaa hommia, jotka lisäisivät tutkimukseen käytettävää aikaa.

Itselläni näyttää olevan 23 erilaista työvälinettä omaan työhöni liittyen! Siis mitä perkelettä!!! Tämän lisäksi on toki työkäytössä olevaa FaceBookia ja ties mitä rilluketta. Näistä toki nämä jälkimäiset ovat helppokäyttöisiä.

Niin meillä LUT:ssa kuin muuallakin yhteiskunnassa ns. rutiinihommia on viimeisen kymmenen vuoden aikana automatisoitu. Ongelma vaan on, että hallinnollinen työmäärä on todennäköisesti meillä kaikilla lisääntynyt. Ja kukas ne hallintohommat enenevässä määrin yliopistoissa tekee?

Kovat tutkijat ja kovat tutkimusta tekevät opettajat. Sekä näitä tukevat kovat hallintotyypit - tai nykytermein: tukipalveluasiantuntijat.

On se vaan perverssiä, että joudutaan keräämään koko ajan enemmän tietoa johonkin jotakin kenties suurta ja tuntematonta varten, joka voi joskus jollain tapaa hyötyä joistakin tiedoista ja ehkä kenties jakaa sitä hyötyä meille. Ehkä. Tai sitten ei.

Kun yksi tärkeimmistä porukoista, sihteerikunta, on kohta yhtä harvinainen kuin Saimaannorppa, olemme saaneet avuksi itse käytettäviä järjestelmiä. Tämä muuten ei ole tietohallintoporukoiden aikaansaannosta – en ole kuullut yhdenkään tietohallintokaverini puhuvan monien ja sekavien järjestelmien puolesta. He puhuvat ja tekevät töitä järjestelmien toimivuuden puolesta.

Ja eikä noissa järjestelmissäkään mitään vikaa olisi, jos ne eivät veisi aikaa pois tutkimuksesta. Ja osa järjestelmistä on upeita. En haluaisi luopua verkkopankista. Enkä tilojen varaamisesta Outlookin kautta. Tai sähköpostista, vaikka sitä ihan liikaa tuleekin.

Pitäisiköhän meidän jokaisen edes jonkin verran valtaapitävän kaivaa pää pöntöstä ja alkaa vaan lopettamaan järjestelmiä? Ja siirtyä tukemaan metsäteollisuutta ja palkata pari sihteeriä vaikka käyttämään paria järjestelmää, jota ei tarvitsisi lopettaa. Tai teetättää jostakin järjestelmästä käyttäjäystävällinen.

Ja tähän sopii kuin pää pönttöön the Pekka Seppäsen artikkeli vuodelta 2007. Lukekaa se kieli poskessa.

*p.s. olisin mielelläni ulkoistanut ensimmäisessä kappaleessa olleen kylpyhuoneen laatoittamisen, mutta kukas se meikän puolesta olisi oksentanut.

Saha-Matti juksaa

2010-03-12T22:43:00.002+02:00

Lakkoja ei siis yliopistoille saatu, vaan tieteen puolesta taistellaan jatkossakin ilman keskeytyksiä.

Sopu oli kyllä varsin hyvä juttu, ja tämän edestä neuvottelijat näyttävät kompromisseja puolin sun toisin tehneet. Itse olisin kyllä huumorilla todettuna suonut pienen ”lakkoloman” tiedeyhteisölle, joskin toivottavasti lomapäiviä on vielä muutama käyttämättä. Kelit alkavat olla upeita myös arkisin.

Oma työviikkoni on ollut kaunistelemattomasti sanottuna poikkeuksellisen v-mäinen. Puukkoa on tullut selkään oikein kunnolla. Toki mukaviakin asioita on ollut. Sellaisia, jotka ovat saaneet nauramaan vedet silmissä. Viikon paras oli seuraava.

Ilmeisesti lakko-organisaatioon tai ainakin sen hängöraund-osastoon kuulunut varsin pelimannihenkinen tiedehenkilö tuli tiistaina kahvipöytään juttelemaan mm. siitä, miten LUT työnantajana on muodostanut omia kantojaan neuvotteluun. Totesin suoraan, että kyllä tässä voimat ovat olleet Etelärannassa liikenteessä. Keskustelu sitten jatkui siitä eteenpäin ja tämä kaveri, kuulemma muuten varsin pätevä muusikko, totesi, että heillä olisi lakkoa varten kylttitekstejä valmiina.

Mielestäni paras teksti oli ”Älä usko Juha-Matti Saksaa, Saha-Matti juksaa”.

Läskin tavoitteista

2010-03-06T15:48:00.009+02:00

Universities are full of hope.

Tuo tarkoittaa sitä, että yliopistot pyrkivät tutkimuksellaan ja tutkimukseen perustuvalla opetuksellaan tekemään maailmasta vähän paremman paikan elää. Joskus tuohon paremmuuteen tähdätään muillakin keinoin. Nyt LUT:ssa ollaan jelppaamassa Nepalin opettajankoulutusta.

Läskillä lukutaitoa -kampanjassa joku varsin hyväsydäminen pätäkkää omistava yksityishenkilö on luvannut maksaa jokaisesta suomalaisen laihduttamasta kilosta 15 euroa Nepalin opettajankoulutuksen hyväksi. Lahjoittaja on tarjoutunut maksamaan laihdutetuista läskeistä maksimissaan 10 miljoonaa euroa. Siis 10 miljoonaa euroa omia rahojaan kehiin!!!

Nyt kriittinen kivittäjä voisi todeta, että ”Eihän tuo kai nyt ole LUT:sta lähtenyt ajatus; teidäthän haastettiin kilpailuun.” Heittäisin kuitenkin kahdella tiiliskivellä takaisin. Ensinnäkin, miten maailmasta tulee huonompi paikka, jos Skinnarilanniemessä elopaino hieman putoaa? Ja toiseksi, vähemmän kangasta menisi dresmaneilla meikän pukuun, jos painoni alkaisi vuosikymmenten jälkeen kahdeksikolla?

Taisin muuten juuri asettaa itselleni tavoitteen, heh.

Josta taas tuli mieleen, että on muuten järkevää lausua tavoitteet ääneen. Tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää -lausumat ovat karmeita. Ainakin itselleni, sillä yleensä tuon sanottuani en saa minkäänlaista muutosta käyntiin. Joulukuussa blogissani lupasin muuten seuraavia asioita

1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.

Neloskohta on toteutunut hyvin ja toivottavasti kahvipullien aikaansaamasta painonnoususta ja parhaassa tapauksessa tulevasta painon lievästä laskusta nepalilaiset opettajat voivat taputtaa myöhemmin käsiään yhteen tyytyväisenä. Kolmoskohta on pitänyt myös kutinsa, elikkä olen varsin tyytyväinen osa-aikainen työntekijä. Ulkonakin käyty... tosin enemmänkin tai pidempiä aikoja voisi käydä.

Harrastuksen (harrastus = mihin käytän vapaa-aikaani) hankkiminen on ollut kaikista vaikeinta. Meikälle on kyllä tullut mielenkiintoisia ehdotuksia tarkkuusammunnasta yöjuoksuun, joskin tässä kohtaa olen päättänyt olla omapäinen. Arvostamani toimittaja LUT:n viestinnästä totesi meikälle joskus syksyllä 2008, että matkustaminen voisi olla hyvä harrastus, mutta asian tuomista esiin harrastuksena voidaan pitää liian elitistisenä. Koska olen omapäinen duunariperheen kasvatti, niin päätin kuitenkin valita halbamatkustamisen harrastuksekseni. Uusissa paikoissa käynti perheen kanssa on ollut aina kiinnostuksen kohde, niin tästähän voipi tehdä harrastuksen.

Ja jos alle 14 euroon lentää Lappeenrannasta Keski-Eurooppaan, niin kyllä syöminen ja vaikkapa oluenjuonti Lappeenrannassa vasta elitististä on.

p.s. me muuten haastettiin paikallinen Technopolis mukaan tuohon kampanjaan.

Hei, me lakkoillaan

2010-02-28T10:53:00.001+02:00

Naamani sopii hyvin radioon. Näin totesi eräs kaverini torstaina lähtiessäni kohti pääkaupunkia käymään studiolla. LUT Energia on meinaan varsin taitavanrohkeasti ottanut haltuunsa NRJ:n ilmatilan ja toki hallinto tekee kaikkensa kaikkien koulutusohjelmien menestyksen puolesta. Matkan aikana meikällä oli pitkästä aikaa VR:n kyydissä aikaa ajatella. Ykkösaiheena päässäni oli lakkosuma.

...kuorma-auto- ja busiiliikenne, jäänmurtajat, ahtaajat, huolinta-alan yritykset, rakennusliiton kaiffat, kemianteollisuuden ylemmät, yliopistoväki... varsin laaja-alainen listaus muutamista sektoreista, joissa ainakin jonkinmoista veivausta on käynnissä.

Yliopistoissa on nyt sopimukseton tilanne. Yliopistojen (työnantajien) puolelta neuvotteluja käy Yksityisen Opetusalan Liitto ry (Eteläranta 10) ja pöydän toisella puolella neuvottelevat sitten eri työntekijäjärjestöt. Ja kuten kirjoittelusta medioissa näkyy, vielä ovat neuvottelut vähän prosessissa.

Itse olen hymyillen ja sivusta seurannut kuluneiden kuukausien työehtosopimusvääntöjä. Hymyillen siksi, että LUT:ssa ovat välit olleet varsin toimivia osapuolten välillä. Tai osapuolten ja osapuolten... Samoissa kahvi- ja ruokapöydissä tässä on istuttu ja naurettu ja jatkossakin istutaan ja nauretaan. Värikkäitä näkemyksiä asioihin on toki löytynyt, mutta mitään asemasotaa ei ole nähty. Ja jos itsestäni on kiinni, niin ei nähdä jatkossakaan. Tämä hyvät suhteet ei muuten ole omaa keksintöä, vaan tuossa perjantaina juteltiin mm. lakkopiällikkö Ahtin kanssa tästäkin asiasta ja hyvänä välien toivottiin pysyvän jatkossakin.

Se nyt vielä puutuisi, jos tässä muutenkin ruuhkautunutta kalenteria alkaisi kuormittaa taistelut vaikkapa Martin, Matin tai Merjan kanssa. Samoin realistina voipi todeta, että ei meillä kyllä turhaan riitelyyn ole edes varaa. Aidosti ohkaiset vuodet varsinkin perusrahoituksen osalta on kaikilla muilla paitsi Aalto-yliopistolla edessä vuoteen 2015 saakka.

Meikältä kysyttiin perjantaina iltapäivällä tiedeyhteisömme ulkopuolelta, että minkälaisiin vastatoimiin työnantaja (LUT) aikoo ryhtyä mahdollisen työntekijäpuolen lakon vuoksi. Purskahdin nauruun ja totesin, että mahdollisessa lakkotilanteessa toivon työntekijäpuolen pitävän kunnollisen lakon. Siis enemmän kuin iltapäivä tai yksi työpäivä. Saataisiin pitkästä aikaa yliopistosektorilla näkyvyyttä mediassa ja porukka saisi pitää vähän pidemmän viikonlopun – jos työtaistelutoimepide viikonloppuun osuisi. Eli vaikka ymmärrän täysin lakon olevan yksi näkyvä painostuskeino työnantajaa kohtaan, niin en helkkarissa nyt meidän omia vastaan mitään vastatoimia päivän tai parin lakon vuoksi suunnittele.

Tärkein tehtävä kaikilla meillä LUT:n työntekijöillä on korkeatasoisen tieteen puolesta taistelu. Siitä meidän kaikkien hyvinvointi loppupelissä on kiinni.

Vissyä Lappeenrannan työväenyhdistyksessä

2010-02-19T21:26:00.003+02:00

Saksa, rakkauden kieli!!! Tänään seoksen aineosia erottavaa konetta pyörittävä hevikaraokenvetäjä Karvonen analysoi saksalaista runoutta saksalaisen kansanmusiikin kautta. Meikän kommentit tyhjissä luentosaleissa hässimisestä ovatkin kevyttä kauraa suorapuheisempaan Karvoseen verrattuna.

Vaimo päätti juuri lähteä nukuttamaan poikaa (ts. nukkumaan myös itse) ja aloin tässä sohvaperunana pohtia suorapuheisuutta. Suoraa sanomista ja tiettyä rehellisyyttä kun ollaan pitävinään hyveenä ja kunnioitettavana, mutta onko se näin?

Viikolla vähintäänkin tukeva hallintojohtaja seisoi yliopistolla rahkapulla kädessä kahvia viilentämässä. Hän kuunteli kommentteja siitä, miten byrokratiaan ja lippulappuihin liittyvää tiedottamista ja toimintaa voitaisiin hoitaa paremmin. Olin välillä pihalla kuin lumiukko, mutta osui ja upposi. Kerralla. Olin helkkarin tyytyväinen ja kiitollinen, että kaverit kertoivat/kertovat mulle suoraan ilman korulauseita, missä voidaan parantaa juoksua. Kiitokset myös kahvin viilentämisestä. Kylmä kahvi kun kaunistaa. Valitettavasti mulla vaan maha ei kestä sitä määrää, jonka naama tarvitsisi, heh.

Huhut tietävät kertoa, että sain kollegani kanssa tänään kuulla kunniani suorapuheisuudesta. Olimme tällä kertaa joko LUT:n etua ajavia pahiksia tai muuten vaan häiriköitä. Meikältä ja kollegaltani kun erääseen keissiin pyydettiin LUT:n – ei omaa – näkökulmaa ja en oikein viitsinyt viilata yhteistyökumppaneita linssiin puhumalla isoa kasaa skeitsua. Se kun ei oikein kuulu tapoihini. Onnistuminen kirjattu!

Työskennellessäni pari vuotta sitten proffana opetin mm. strategiaa. Siis sitä, millä toimialalla kannattaisi olla messissä ja miten siellä voisi tehdä hilloa. Kognitiivista oppimiskäsitystä korostaakseni teetätin porukoilla luentojen lisäksi harkkoja. Yksi ryhmä esitti työnsä matkien meikän ja luennoitsijakollegaani tyyliä. Nauratti aivan perkeleesti. Tosin harkan jälkeen todettiin suoraviivaisesti, että vaikka esitys oli kaikkien aikojen paras, työ oli varsin huono. Jätkät eivät alkaneet huutaa takaisin, vaan seuraavalla kurssilla vetäisivät kaikkien aikojen kovimman harkkatyön kehiin. Ja jatkavat tahoillaan tätä kieli poskessa tosissaan tekemistä edelleen. Upeaa, äijät.

Keskiviikkoiltana meikällä oli kunnia tavata eteläkarjalaisia toimittajia. Nimet olivat entuudestaan tuttuja ja nyt ovat kasvotkin. Toimittajat, jotka käyttävät ehkä kovinta valtaa huomiotaloudessa, ovat yllättävän suorapuheisia. Se on varmaan heillä jo synnyinlahjana, eikä toimittajankoulutuskaan tätä taatusti vähennä. Hauskaa oli huomata, että ainakin tämä porukka myös odotti suorapuheisuutta. Vaikka itse vissyä litkin, niin heti jos jossain kohdin oikaisin, seurasi tarkentava kyssäri. Pitkäksi venyneen alkuillan aikana sain rock’n’roll-henkisten toimittajien suorapuheisuudesta erittäin hienon kurssin medialle vastaamisesta. Tosin ei se opiskelulta tuntunut – puheenaiheet kun heittelivät Pohjois-Koreasta LUT:n nimenkäyttövaatimuksen (heh, olemme mediassa vieläkin LTY; Lappeenrannan työväenyhdistys) sekä muumioikäisyyden kautta lentoliikenteen tarpeellisuuteen.

Seuraavaksi suorapuheisuutta tulee varmaan vaimolta. En sitten tänään jaksanut kuitenkaan tehdä omaa osaani siivouksesta.

Säälittävät reikäpäät

2010-02-13T21:59:00.004+02:00

Säälittävät reikäpäät tuntuvat itkevän, että kyllä on Suomessa talvella kylmää ja lunta on paljon. Se on todella upeaa, että Suomessa on kylmiä talvia ja paljon lunta. Kuten kollegani, johon palaan vielä loppupuolella, totesi, 70 vuoden takaisten tapahtumien lopputulos olisi voinut olla varsin erilainen ilman helvetillistä kylmyyttä ja upottavaa hankea. Suhteellinen etu, selviäminen karuissa olosuhteissa, oli meidän puolellamme.

Suhteellinen etu muuten tarkoittaa käytännössä sitä, että ei tarvitse eikä kannata olla täydellinen. Riittää, että on kilpailijaa parempi. Täydellisyyteen pyrkiminen yleensäkin vaan on resurssien ja oman elämän hukkaamista sekä kanssaihmisistä totaalisen rasittavaa. Riittää, että on suhteellisesti paras, heh.

Lappeenranta University of Technology on onnistunut olemaan edelläkävijä monessa asiassa suomalaisessa yliopistokentässä suhteellista etua hakiessaan. Se on helvetin hyvä, sillä pienenä tiedeyhteisönä (meitä on sellaiset 7 000) suuruudella on turha yrittää mättää päin näköä. Nyt kuitenkin kilpailijamme mm. Oulussa ovat ymmärtäneet suhteellisen edun käsitteen varsin konkreettisesti.

Se, että Oulu ja ehkäpä muut yliopistot alkavat miettiä, mihin vähät rahansa laittavat, on meille huono juttu. LUT suhteellinen etu pienenee, kun kilpailijamme esimerkiksi saneeraavat toimintojaan. Tämä siis tarkoittaa kilpailun kiristymistä. Tosin kilpailu on loppupelissä ihmiskunnalle hyvä juttu, joskin nyt me tarvitsemme taas kerran jotain uutta, aiemmasta toiminnastamme poikkeavaa.

Mitä tuo uusi voisi LUT:n kohdalla olla, jotta akateeminen tuloksemme (mm. Journalit, tohtorit ja maisterit; niin tekniikan kuin kauppatieteiden) olisi suhteellisesti muita parempi? Helvetin, jo muuten kolmannen, haasteellinen kysymys, johon kuitenkin tiedän vastauksen löytyvät LUT:n asiantuntijoilta. Jotka eivät ole reikäpäitä.

Olemme kirjoittaneet strategiassa näkyviin lupauksemme vuodelle 2013. Strategia ei siis ole kaunokirjallista mättöä, vaan ihan konkreettisia lupauksia. Mutta ovatko ne ’riittävästi tai riittävän nopeasti’, jos kilpailijamme ovatkin odotettua ketterämpiä?

Ainoa asia, jolla tiedeyliopisto voi selvitä ja kukoistaa, on tutkimus. Erityisesti perustutkimus. Myös parhaan opetuksen ylivoimaisesti tärkein kivijalka on kovalaatuinen tutkimus juuri opetettavalta alalta. Ilman tutkimusta meillä tai yhdelläkään yliopistolla ei ole tulevaisuutta yliopistona. Opetus yhdistettynä alueelliseen vuorovaikutus ilman tieteellistä tutkimusta on ammattikorkeakoulujen tehtävä.

Olemme virittäneet toimintaamme sekä ohjausjärjestelmiämme, joskin tulokset näistä näkyvät vasta parin vuoden päästä. Nyt kuitenkin väitän itselleni, että lisää, nopeammin ja rohkeampia vetoja pitää tehdä kilpailutilanteen muuttuessa. Niin rahoitusmalliin kuin palkkaukseen. Käytännössä kysymys on siitä, miten kovimmat tutkijamme ja heidän tutkimusryhmänsä saavat aiempaa enemmän.

Kovimmat tutkijamme löytyvät julkaisuluetteloja/tietokantoja tutkiskelemalla. Jos meidän tai minkä tahansa yliopiston tutkijalta/tutkimusryhmiltä puuttuu Journal-julkaisut, se harvemmin kertoo unohduksista.

Toisin sanoen, suhteellisen edun nimissä LUTn kaikkien tutkijoiden, opettajien ja tukipalveluasiantuntijoiden on entistäkin enemmän mietittävä, miten resurssimme ja toimenpiteemme menevät sellaiseen tutkimukseen, jossa olemme tai voimme olla suhteellisesti kilpailijoitamme edellä. Ja miettimisen jälkeen alettava toteuttaa suunnitelmia.

Lopuksi siitä kollegasta ja suhteellisesta edusta. Olemme ensimmäisenä yliopistona Suomessa sanoneet julkisesti, että vuonna 2013 JOKAINEN kurssien vastuullinen opettaja on – kieltenopetusta lukuun ottamatta – suorittanut tohtorintutkinnon. Toveri Ikävalko sai lähetettyä väitöskirjansa torstaina illalla esitarkastuksen Babsoniin sekä Vaasaan. Keep on rockin’

p.s. Meidän suhteellista asemaa muuten parantaa jo pelkästään se, että varsin moni moni tiedeyhteisömme jäsen ymmärtää maailman ihan oikeasti muuttuneen. Rahaa ei ole kaikkeen kivaan.

Herkullinen luova tuho

2010-02-07T08:41:00.001+02:00

Schumpeter (1883-1950) oli todennäköisesti kova jätkä tuodessaan esiin luovan tuhon käsitteen. Jos nyt yksinkertainen kirjoittaja yliyksinkertaistaa, kyse on seuraavasta: luova tuho poistaa ne toimijat markkinoilta, jotka eivät tajua luopua vanhentuneista ja muuten vaan tuottamattomista toimintatavoista. Kokonaisuutena ja tarpeeksi korkealta tarkasteltuna luova tuho on ihmiskunnan kannalta hyvä juttu, koska aiempi rakenne tuhoutuu paremman tieltä.

Ei liene enää kenellekään epäselvää, että suomalaiset yliopistot ovat viimeistään nyt tekemässä tuttavuutta luovan tuhon kanssa. Yliopistokentän selviytyjät todennäköisesti tajuavat tehdä itse – tai ovat aina tehneet – tarvittavia toimenpiteitä tieteentekemisen turvaamiseksi. Uusin esimerkki tästä on Oulun yliopisto, joka perjantaina ilmoitti 1600 henkeä koskevista YT-neuvotteluista. Vähennystarve on Oulun yliopiston kotisivujen mukaan n. 180 henkilötyövuotta. Tämän lisäksi 2-3 miljoonaa euroa leikataan mm. toimitiloja vähentämällä.

Itselläni olisi riittävästi aineistoa jatkaa yliopistokentän analyysia, joskin siirryn kuitenkin hieman herkullisempaan asiaan. Siitäkin huolimatta, että yliopistot tarjoavat erinomaisen vauhdikkaita urapolkuja tiedeyhteisöissä liikkuvine persoonallisuuksineen – meillä kun mm. värikkyys ja kriittisyys kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta kohtaan on vähän niin kuin vaatimus, heh.

Myös pienemmät elokuvateatterit ovat kohdanneet luovan tuhon hyvin voimakkaana viimeisen vuosikymmenen aikana. On tullut DVD:tä. On tullut nettiä. Rahaa on ehkä haluttu käyttää johonkin muuhun. Tai sitten teatterin on pitänyt vähintään olla THX-tyyppinen, jos joku on ehtinyt kiireiltänsä tai heikentyneeltä keskittymiskyvyltänsä pariksi tunniksi saliin istahtaa.

Osuin perheen kanssa Savonlinnaan viikonlopuksi. Mainio matkailukaupunki, vaikka tappavan hiljainen onkin näin helmikuun alussa. Täällä luovan tuhon kohteeksi oli joutunut vanha elokuvateatteri.

Tässäkin tapauksessa luova tuho on ollut upea juttu. Elokuvaväen ja ehkä sen työntekijöiden näkökulmasta ei, mutta jotakin uutta ja toivottavasti tarpeellisempaa oli syntynyt tilaan. Nimittäin latinohenkinen tapas-ravintola. Vaikka syöttötuoleja ei paikasta löytynytkään, viihdyimme mainiosti tuossa ravintolassa.

Luovan tuhon mahdollistama Bar Colonna oli upeasti sisustettu (ei ylilyöntejä), musiikki valittu poikkeuksellisen tyylikkäästi (ei mitään hittiparaatia) ja ruoka oli mitä todennäköisemmin tehty itse (ei mitään pakasteesta kaivettua valmismättöä). Hintaa oli kylmällä tapas-annoksella 2,6 euroa ja lämpimällä 25 senttiä enemmän. Jotenkin en eilen jäänyt kaipaamaan elokuvaelämystä – vaikka elokuvista, sellaisista vanhanaikaisista teatterissa katsottavista, kovasti pidänkin.

Johtotehtävissä

2010-01-29T22:10:00.004+02:00

En tiennyt aamulla airBalticin koneeseen noustessani, että 11 jälkeen aamupäivällä korjaan Riikassa ravintolan äänentoistoa. Tosin en nyt voi sanoa yleensäkään tietäväni paljoa, siksi mielelläni LUT:n käytävillä kyselen.

Riikaa pidetään ainakin mediassa Latvian totaalisen talouskriisin jälkeen melkoisena villinä läntenä. Tai villinä ja villinä, mutta spookyt diskurssianalyytikot voisivat todeta mediatekstejä tutkittuaan Latviassa luottokortteja höylättävän moneen kertaan, rahanvaihtajien laskevan aina väärin ja joka suhteessa turistin joutuvan ihan rehellisen linssiinviilauksen kohteeksi.

Joka tapauksessa osuin lounasaikaan paikalliseen folk-ravintolaan, jossa ruokalistaa tiedusteltuani sain merkillisen vastauksen. Tänään voi ruuan saaminen vähän kestää, kun äänentoisto ei toimi. No, harvemmin 11 aikaan aamulla nyt bändejäkään kehissä on muuta kuin selviämässä edellisillasta (ei ollut täällä), joten kysyin ihan pokerina, että voisinko jotenkin olla avuksi.

Kotipuolessa jos joku ulkomaanelävä, kuten täällä nyt olen, kysyisi, että voinko tulla korjaamaan tämän ravintolan äänentoistoa, niin ainakin ravintolan vahtimestarit, päälliköt, päälliköiden päälliköt, johtajat, johtajien johtajat ja STTV:n tarkastajat olisivat kantamassa meikää ulos epäilyttävänä henkilönä. Täällä vastaus oli kuitenkin mystinen. Kiitos, siitä olisi apua.

Olen viimeksi 12 vuotta sitten ollut työkseni tekemisissä PA-systeemien kanssa, joten hetki meni miettiessä kytkentöjä. Onneksi toki olen päässyt tohtori-kollegoideni kotona pitämään yllä taitojani, joten ihan umpihangesta ei tarvinnut lähteä liikkeelle. Vika ei ollut loppupelissä suuri (ainoastaan johtoihin - tai kaapeleihin - liittyviä tehtäviä) ja järjestelmä tuli korjattua. Ja pääsin syömään kalaa.

Unohdin sitten perinteisesti oman matkasalkkuni (Jack Bauer -keissi; kameran, osan lääkkeistä, hätävaradollarit, matkadokumentit jne) lounaspöytään. Tai oikeastaan sen alle. Havaitsin tämän pienen puutteen hotellilla illalla puoli viiden aikaan. Koska olin jälleen kerran luottanut median objektiivisuuteen (heh), ajattelin, että antaa laukun olla. Kyllä mm. kamera ja dollarit ovat kelvanneet jollekin alan miehelle tai naiselle.

Jotenkin kuitenkin löysin itseni kävelemästä kohti kyseistä lounaspaikkaa ja kävelin sisään kysymään laukkua, joka siis olisi diskurssianalyytikkojen mukaan pitänyt pölliä täällä jo pariin kertaan. Hokkuspokkus. Laukkuni oli odottamassa meikää noiden korjattujen pa-laitteiden päällä.

Kokemuksessani on mielenkiintoista seuraava. Sillä, että laukkuni oli tallessa, ei todennäköisesti ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin virittänyt ravintolan äänentoistoa. Lounaspaikassa vaan sattui olemaan silläkin hetkellä ja tuon hetken jälkeen rehellistä väkeä paikalla. Ja äänentoiston korjaaminen täysin vieraassa ympäristössä oli helkkarin mukavaa – se oli todellinen open your mind -kokemus.

p.s. Turistia muuten yritetään höynäyttää tavalla tai toisella lähes aina. Siksi, koska se on pelin henki.

Love-in!

2010-01-23T09:24:00.003+02:00

Torstaina ja perjantaina LUT:ssa olivat koolla upeat, kaikkien suomalaisten yliopistojen viestinnäntekijät sekä keskeisimpiä tiedotusvälineiden vallanpitäjiä. Siis prosessinpyörittämisen kiistattomat asiantuntijat – viestinnäntekijöitähän me toki kaikki olemme.

Talvipäivillä myös sekin oli hienoa, että jo ihan perinteiseen tapaan VR osallistui ohjelmaamme todennäköisesti tarkoituksellisesti seisottamalla junia kiskoilla. Hyvää tässä on se, että LUT:n seminaarien avaajilla on jo valmiina kasa vitsejä aiheeseen liittyen, joten tuotteistettu tämäkin.

Pääsin myös itse veivaamaan Talvipäivillä setin LUT:n strategiasta. Kuten arvata saattaa, siitä tuli taas kerran sellainen juoppohullun päiväkirjan (Juha Vuorinen, uusin painos vuodelta 2010) tyyppinen esitys, vaikka toki ihan selvin päin kehissä olin. Se meinaan on niin, että kun kuulijaporukalla on kaikki inkkarit kanootissa ja yleisön viritystila varsin myönteinen, niin hallintojääräkin innostuu. Vaikka vetämään vähän normaalista poikkeavan esityksen.

Sain tähän innostumiseen hieman apujakin. Kuulin kautta rantain ennen esitystä, että eräs Talvipäivien asiantuntija oli todennut ”tuon olevan varmasti hallintojohtaja, kun se siltä näyttää”. Miltä hallintojohtajat näyttävät? Omat kollegani ovat varsin pelimannihenkisiä yliopistojen perälautoja ja olenko itsekin viimein – tai jo näin pian – alkanut tähän genreen kuulua. No, iltapäivällä kuitenkin paljastui, että hallintojohtajaksi luultiin Yliopistoviestinnän vuoden 2010 tunnustuspalkinnon saanutta Vesa Karvosta, melkoisen Separaattori-blogin pitäjää (http://separaattori.blogspot.com/).

Viestijöiden kanssa tuli sitten juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Mielenkiintoista oli jälleen kerran se, että kaupunkiamme kehuttiin estottomasti. Keskeisinä tekijöinä karjalaisen vieraanvaraisuuden ja elämänväristen tulokulmien lisäksi oli tietenkin erittäin upea pakkaskeli ja Kasinon miljöö sekä ruoka. Tuli kyllä yksi miinuskin, elikkä kauppojen ärsyttävän lyhyet aukioloajat – ilmeisesti lisämyynnille ei ole tarvetta.

Karjalaista karismaa toi tilaisuuteen myös Sari Kaasinen, tuo Värttinästä tunnettuuteen pompsahtanut tohtori. On valloittavaa, kun Kaasinen tulee ainoastaan kanteleen kanssa kehiin ilman minkäänlaisia teknisiä apuvälineitä ja ottaa suvereenisti ison tilan haltuun sanan täydessä merkityksessä. Siinä oli mukava todeta, että ”tällein meillä asiat tykätään hoitaa”.

Mutta osataan sitä reippaasti ja rock’n’roll-henkisesti elää muuallakin. Helsingin yliopiston mainio lehdistöpäällikkö, jonka kanssa myös pääsin illallistamaan, oli päässyt itsensä Walter de Campin haastattelemaksi (www.city.fi). Kysymys koski sitä, voiko opiskelija tulla erotetuksi, jos jää kiinni köyrimisestä tyhjässä luentosalissa. Vastauksena Nurro totesi ”Jos on tyhjä luentosali, niin eihän se ketään haittaa”. Juuri näin.

Open your mind

2010-01-17T21:59:00.003+02:00

Minäpä muistan, missä olin, kun Viivi Pumpanen valittiin Miss Suomeksi. Pesemässä alakerran WC:tä.

Viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina olen saanut tavata upeita tyyppejä. Perjantainakin toki uusiin ihmisiin törmäilin, joskin perjantai ei oikein sovi viikonlopun määritelmään.

Lauantaina olin pitkästä aikaa taas opettamassa kollegoideni, toveri Ikävalkon ja toveri Tervosen kanssa Yritystutkimuksen erityiskysymyksiä. Ihan siis LUT:n perusopiskelijoille (the ylioppilaat) suunnattu kurssi, joka nyt vaan veivataan intensiivikurssina kahtena viikonloppuna. Oli aivan mielettömän upea havaita, että kahdeksan jälkeen lauantaina aamulla luentosaliin suunnannut porukka oli vielä 15.45 täydessä vedossa. Valot kirkkaasti päällä. Kenttä hallussa. Releet messissä. Siitäkin huolimatta, että takana oli peräti kaksi lyhyttä taukoa koko päivän aikana.

Käännetään asia toisinpäin, elikkä katsotaanpa tätä toisesta näkövinkkelistä (heh, open your mind). a) PRKL, vain klo 10 – 14, mieluiten tiistai – torstai välisenä aikana opiskelijat tulevat paikalle ja b) pipot silmillä ne salissa istuu ja surffailevat netissä.

On täysin absurdi ja meidän vanhempien tiedeyhteisön entiseen virkamiesuraan jumittuneiden jäärien näkemys, että (ainakin ne valot päällä olevat) opiskelijat eivät tulisi paikalle kuin meille parhaiten sopivina aikoina. En toki tällä tarkoita, että kaikki viikonloput oltaisiin poissa kotoa lavalla paremman maailman puolesta taistelemassa, mutta selityksenä ”parhaiten sopivat ajat” eivät mene ainakaan mulle enää läpi. Se kun on ihan meistä itsestämme kiinni, miten ja milloin homma saadaan pyörimään. Toki samaan hengenvetoon lisäisin, että yleisesti kaikilla suomalaisilla yliopisto-opiskelijoilla voisi olla hieman enemmän myös velvollisuuksia, hehee.

Pipot silmillä joo… itse kun veivailin vielä pari vuotta sitten parinsadanhengen peruskursseja, niin kyllähän saleissa muutamia pipopäitä housut lähes nilkoissa tekstiviestejä lähetteli. Syystä tai toisesta ainakin LUT:ssa onnistutaan siinä, että vaikka persoonallisuus opiskelijoissa säilyy vahvana, niin perusteet kalustetuissa huoneessa liikkumiselle omaksutaan hyvin ennen valmistumista. Näin ainakin voisin lauantaisen perusteella taas todeta. Osansa voi olla myös evoluutiolla…

Toinen upea kohtaaminen tapahtui tänään Savossa, Mikkelissä. Mummoni oli tavannut käsittääkseni yli vuosi sitten lappeenrantalaisen kaiffan ja viimekin onnistuimme yhyttämään aikataulumme samaan paikkaan. Täytyy todeta, että kylläpä oli positiivinen ja sanan täydessä merkityksessä gentlemanni tupsahtanut Karjalasta Savoon. Eli mikään lipevä kaveri, vaan sellainen rehellinen äijä.

Oletan, että hänkin on matkallaan kohdannut kaikenlaista tiukempaakin vääntöä välillä, mutta asenne elämänmenoon oli mieletön. Mistä näitä peruspositiivisia veivaajia (siis niitä, jotka eivät halua valittaa mm. kaikesta) oikein löytyy? Ilmeisesti Lappeenrannasta, heh. Mutta joka tapauksessa – mummolle ja gentelemannille terveisiä!

p.s. valittajat todennäköisesti toteavat, että opiskelijoiden kehumisella saksanpoika haluaa vaan lisää palkkaa paremman palautteen muodossa (meillä on pirun positiivinen kannustinjärjestelmä – olemisesta ei makseta). Väärin, taas kerran. Tästä ei tule meikälle hilloa.

Autokauppiaillakin menee hyvin

2010-01-09T10:55:00.005+02:00

Vuosi on alkanut itselläni varsin hyvin. Siitäkin huolimatta, että vauhtia piisaa konttorirotalla vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmin, palellutin itsekin työkeikalla flunssaiseksi ja uutiset Etelä-Suomesta ovat olleet karmivia.

Syksyn jälkeen on jotenkin alkanut löytyä rock’n’roll-henkistä työotetta takaisin. Tällöin ainakin itse osun useammin maaliin ja työni on tuottavampaa verrattuna pakkopuurtamiseen. Mukavinta on kuitenkin ollut se tosiasia, että kysellessäni LUT:n käytävillä ”kuin on vuosi lähtenyt käyntiin” -kysymystä, vastaus on varsin usein ollut samankaltainen kuin meikällä. Hieno juttu!

Hyvään meininkiin liittyen olen pohtinut, miten paljon fiilis on kiinni siitä, mitä itse tekee asialle ja miten hommaan asennoituu. Ympäristölle kun harvemmin voi yhtään mitään ainakaan lyhyellä aikavälillä. Jos on pakkasta perkeleesti kolme viikkoa peräkkäin, niin sitten sitä vaan on (no, airBalticila pääsee lämpimään nopeasti). Tai kun viranomaisten määräämät joskus karmivia työmääriä aiheuttavat DL:t painavat päälle, niin ne painavat päälle. Mutta kun tarkasteluun tulee se oma tekeminen ja asenne…

…viikolla maakunnan identiteetinrakentajassa oli pariin otteeseen juttua autokauppiaista. Huomioni kiinnittyi niissä ongelmiin, joita nostettiin joko haastateltavan, toimittajan tai molempien toimesta. Vaikka myynti on kasvussa, autoja ei kuitenkaan tahdo mennä kaupaksi riittävästi monenmoisten syiden vuoksi.

Jouduin viimeinkin antamaan periksi päätyen hankkimaan isompaa, dieseliä käyttävää autoa. Matkustajien ja mukana kulkevan romun määrä kun kasvaa lähes eksponentiaalisesti, niin hyvin palvellut lähes 300 000 kilometriä kulkenut pieni ruotsalainen oli myytävä. Päätimme rouvan kanssa poikkeuksellisesti tukea maahantuonnin sijasta maakunnan autokauppoja (ehkä olimme myös vähän laiskoja) ja lokakuun lopussa lähdimme etsimään mustaa ruumisautomallista myllyä. Käytettyä, sellaista vähintään neljä vuotta vanhaa kinneriä.

Pyysimme kahta merkkiliikettä etsimään joko mustaa arkkumallista ruotsalaista, pahasti mainettaan kolhinutta mustaa kiesiä tai sitten mustaa perussaksalaista kolmikirjaimista perheautoa. Totesimme kauppiaille, että auto saa myös hyvin mielellään olla käytetty tuontiversio. Näissä varustetaso on meinaan Suomen autoverokohtelusta johtuen aika tavalla karvanoppaversioita parempi. Tai mielestäni lisävarusteeksi mainostettu koristelista ei oikein ole lisävaruste. Tarjouksia luvattiin kummastakin firmasta lähettää ja yhteydessä olla.

Hiljaista on lokakuun jälkeen ollut. Helpompi on ilmeisesti todeta, että autot eivät mene kaupaksi. Tai sitten menee niin hyvin kaupaksi, että ei tarvitse myydä mitään. Toisaalta saatoin olla harmaa virttynyt talvitakki päällä sen verran persaukisen näköinen heebo (tai tiesivät, että olen), että katsoivat paremmaksi olla lähettämättä mitään. Joulukuussa sitten käämini paloi myyntitykkeihin, ja jouluaattona maksoin etumaksun erääseen saksalaiseen autokauppaan. Mikkeliläinen hakupalvelu Toivakainen on juuri ajamassa autoa kohti Suomea.

Vuosi näyttää meikälle paremmalta myös paikallisten autokauppiaiden vuoksi. Kiitän tässä aidosti kauppiaita siitä, että nyt perheemme lainakuorma ei kasva niin paljoa kuin odotimme. Käytetty tuontiauto kun tuli joitakin tuhansia euroja halvemmaksi.

Aurinkoista viikonloppua.

p.s. Pohdin tässä, että onko se hyvä, jos pitkään menee hyvin
p.p.s Yksikään E-S:n haastattelemista autokauppiasta ei luvannut tehdä meikälle tarjousta :-)

Vi**tun hyvää uutta vuotta!

2009-12-30T21:22:00.006+02:00

Jos viime blogissani harmittelin tapahtumien vähyyttä, niin nyt olisi sitten tapahtumia enemmän kuin laki sallii. Muutamia esimerkkejä. Ylihuomenna uuden strategiamme mukaisesti meillä on mahdollisuus vakinaistaa 55 tiedeyhteisömme ”taistelijaa”. Kampuksen kehittäminen etenee positiivisissa tuulissa. En ole ylihuomenna enää virkamies. Vuosikymmen on mennyt yhdessä vilauksessa. Tuntematon ihminen hymyili tänään kaupassa. Pidän kuitenkin nyt lupaukseni, jonka annoin 18.12.2009 tällä palstalla.

Seuraavan upean älykkään tekstin julkaisemiseen tässä ja nyt olen saanut luvan Jari Järvelältä. Teksti on siis täysin kirjailijan oma hengentuote, joka on mielestäni tämän vuoden ylivoimaisesti älykkäin lukemani kolumni.

Jari Järvelän luvalla, kolumni Etelä-Saimaassa 19.12.2009, s. 16.
” Vi**n hyvää joulua!

Oletteko ajatelleet mitä kiroilu nykyajasta kertoo? Minä olen. Mitä yleisempi välimerkki vi**u-sana nuorten puheessa on, sitä paremmin kansakunnassa ovat asiat.

Vastaavasti, koskaan ihmiset eivät lähetä toisilleen kauniimpia, korukielisempiä viestejä kuin sodan keskeltä. Silloin vältetään viimeiseen asti voimakasta kieltä. Jokainen viesti voi olla viimeinen, eikä siihen haluta jättää rumuutta muistoksi. Lenita Airiston tai Sofi Oksasen koirakoulutus ei ole syynä siihen, kun miehen viestit siipalle alkavat päättyä seuraavasti: "Hellimmät syleilyt ja suukot ikuisesti uskolliselta mieheltäsi. Tulkoon osaksesi kaikki hyvä maan päällä."

Me ihmiset peilaamme käytöksissämme käänteisesti ulkopuolisen maailman tilaa. Pyrimme siten pitämään itsemme ja maailman välit tasapainossa.

Sama pätee myös väkivaltaan. Mitä pidempi rauhan aika on takana, sitä enemmän väkivaltaviihde hallitsee televisiossa, elokuvissa ja peleissä. Ihmisiä on hauska ampua virtuaalisesti plasmatykeillä, kun ne eivät kuole oikeasti ympärillä. Sitten, kun kyyhötät toista vuotta juoksuhaudassa ja keräät ystäväsi palasia lapiolla, et enää kaipaa televisiosta Ultimate Fighteria tai elokuvissa Saw Kuutosta.

Väkivalta ja konsolipelit eivät rappeuta nuorisoa ja sen kieltä, rauha rappeuttaa. Olkaamme iloisia, kun mätke tapahtuu pelkästään tietokoneen ruudussa. Maksan mieluusti rauhasta tämän hinnan ja kuuntelen lisäksi muutaman tarpeettoman vi**n bussia odottaessani. Kun nuoret lopettavat pysäkillä syljeskelyn ja alkavat kukerrella orvokeista ja roosanvärisistä auringonlaskuista, alan heti pelätä, että vähintään ydinvoimala on räjähtänyt itärajan toisella puolella.

Yhtä rappeuttavaa pitkä rauhan aika on aikuiselle, se kaivaa hänestä esiin vertaansa vailla olevan nipottajan, valittajan, narsistin jonka elämä pyörii pelkän oman navan ympärillä. Mikään ei ole ikinä hyvin, mikään ei kelpaa. Sota-aika kasvattaa ihmisiin malttia ja kohtuuden tajua, he eivät ala sättiä toisiaan pikkujutuista. Elämän onni ei perustu silloin siihen, onko minulla isompi auto kuin naapurilla. Vanhemmat eivät ota närkästyneenä yhteyttä kouluun ja opetustoimenjohtajaan sen takia, että pikku-Annin on käsketty olla musatunnilla hiljaa. Sen sijaan iloitaan siitä, että on yleensä olemassa joku opettaja, vaikkakin jalka- tai käsipuoli, ja että on olemassa yleensä koulu, ja että on vielä olemassa oma lapsi.

Sota-aikana posteljoonit eivät valita hiekoituksesta, naapurit melusta, vesijuoksijat eivät valita siitä että uimarit roiskuttavat vettä ohi kroolatessaan heidän päälleen. Tekstaripalstoja ei olisi olemassa sanomalehdissä. Niin älytöntä kuin se onkin, ihmiset osaavat olla onnellisia pienistä asioista vasta silloin, kun isot asiat ovat täysin rempallaan. Kuoleman läheisyydessä elämä alkaa oikeasti maistua. Tähän ei tarvita välttämättä sotaa, oma tai läheisen vakava sairaus riittää.

Rauhan aika on saavuttanut huippukohtansa silloin, kun joulupukki astuu aattoiltana kotiin ja toivottaa iloisesti: "Vi**n hyvää joulua!" Silloin kansamme hyvinvointia ei varjosta enää yksikään selkkaus tai uhka ilmastonmuutoksesta.

Tätä odotellessa, toivotan joulua ja jaksamista lukijoiden lisäksi myös joulupukille, joka on meidän nykyajan pätkätyöläisten esikuva. Hänellä on töitä vain yhtenä iltana vuodessa, ja silti mies on jaksanut puurtaa pyyteettömästi duunia vuosikymmenestä toiseen. Eläkeiästä tai -eduista papalla ei ole tietoakaan, parta ulottuu jo polviin, mutta silti vanha jaksaa nivelet kirskuen painaa, vaikka tietää saavansa heti seuraavana aamuna potkut.”

p.s. Se on ***** hyvää uutta vuotta kaikille Järvelän tekstin myötä, vaikken enää mikään nuori olekaan.

Lukeminen kannattaa melkein aina

2009-12-26T19:10:00.003+02:00

On perinteinen joulu päällä Savossa. Laina-auto on liikkunut Mikkelissä pitkästi yli 300 kilometriä ja torstain puolenpäivän jälkeen olen aloittamassa viidettä jouluateriaa. Joku saattaisi todeta, että tällainen voisi ahdistaa. Väärin, syöminen - kuten keskivartalostani voi päätellä - tai ystävien ja sukulaisten tapaaminen on erittäin mukavaa. Mutta tuo lukeminen…

Joulu ja lomat ovat ainoita aikoja vuodessa, jolloin pystyn lukemaan muuta kuin paikallislehteä, Taloussanomia, Suomen Kuvalehteä tai megalomaanisia raporttinippuja. Tänä jouluna on mies kadonnut, herra ministerille sanottu ei ja eletty rautaesiriipun varjossa.

Toveri Hynynen on vaivannut Mies katoaa -nimisen runokirjan. Sain tämän lahjaksi travellaushenkiseltä kollegaltani pienen vodkapullon kera. Tämä runokirja kun kuulemma tyylini sopii. Kiitokset vaan, heh.

Hynysen kirja oli upea lukukokemus punaviinin kera. Todennäköisesti ilmankin. Luin pokkarin läpi ilman minkäänlaista taukoa tai keskeytystä. Näin on käynyt ainoastaan yhden kerran aikaisemmin, jolloin sain käsiini Uljaan uuden maailman (Huxley, 1932). Hämmentävää kuitenkin oli seuraava. Kyseinen runokirja oli jäänyt pöydälle ja paikalle saapunut äijämäisin tuntemani äijä kommentoi kirjaa hetken luettuaan “aivan täyttä sitä itseään.”

Sen olen jo tähän mennessä ymmärtänyt, että perusäijäilyssä pukumiessaksa jää Hynysen taakse jokusen kilometrin, joskin onko briljantti Jounikin äijägenressä humppaosastoa? Oli niin tai näin, suosittelen sijoittamista tähän kohteeseen.

Jos edellinen kirja oli upea, seuraava oli ahdistava ja kiitollisuutta herättävä. Ulkoministerimme Alexander Stubbin blogimerkinnöistä kasattu “Ei, herra ministeri” on uskomattoman aito tarina tämän hyperduracellpupun toiminnasta.

Luulin itse tekeväni edes jollain mittarilla hommia, mutta kun katsoo Stubbin päivävauhtia ja hänen prosessorinsa kellotaajuutta, niin hahaa. Ulkoministeri painaa esikuntansa kanssa niin rajusti hommia, että sivun 40 kohdalla oli pakko lukea nollaustekstinä joulun Ilta-Sanomista The Janina Fryn vauvauutisia. Stubbilla kun on varsin ahdistava tapa työskennellä. Josta meidän veronmaksajien pitää olla aidosti kiitollisia. Tietämättä ulkoministerin palkkaa, hän tienaa työmääräänsä ja todennäköisesti tuloksiinsa nähden aivan liian vähän. Oli niin tai näin, suosittelen lukemaan tämän kaverin blogia. Itselleni riittää tuo kirja ainakin toistaiseksi.

Tauno Tiusasella on todellakin ollut ihmeellinen elämä. Olen päässyt jo aiemmin tutustumaan LUT:n emeritusprofessorin elämätyöhön ja nyt on varsin analyyttinen teos saatu paiskattua kehiin. En ole vielä päässyt kirjassa Grande Finaleen (nyt sivulla 60), joskin jo alun perusteella voin suositella tätä kaikille kriittisille, tai jopa tieteellisille realisteille.

Ensinnäkin Tiusanen osoittaa, että on kohtalaisen helppoa olla oikeassa karttaruudussa, jos sattuu olemaan perustiedot hallussa sekä valot päällä. Toiseksi Tiusanen viitoittaa tavan, jolla pystyy toimimaan älykkäästi ns. vastapuolen kanssa ilman teloituskomppaniaa - tullakseen samalla kolkatuksi kotimaassa “sivistyneistön“ toimesta. Ja kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi, historia on aina syytä ymmärtää - se kun on silleesti, että vallanpitäjät tuppaavat muistamaan omat tekemisensä varsin monimuotoisilla tavoilla. Oli niin tai näin, suosittelen tätä kirjaa täysipäisille. Ja myös itseni kaltaisille.

Lähden tästä nyt syömään erittäin mukavassa seurassa seuraavaa jouluateriaa. Pojan käytyä nukkumaan otan Tanen kirjan käteen ja jatkan lukemista. Jouluja.

p.s. Ulkoministerimme pystyy lenkkeilemään ja kirjoittamaan blogiaan päivittäin the töiden ja vielä ilmeisesti perheen ohella. Kertooko oma vaikeuteni saada tekstiä tänne aikaan siitä, että olen mies, jolle nyt vaan ei yksinkertaisesti tapahdu mitään…

Hallintohefellä pinna kireällä

2009-12-18T21:11:00.001+02:00

Ehdin pitkästä aikaa lukea henkilökohtaista sähköpostiani (ei siis firman) ja siellä frendini Määd Vehkanen totesi ystävällisen positiivisesti meikän pinnan olevan ehkä hieman kiristynyt. Kuluneen kahden viikon aikana olen saanut myös muilta kavereiltani suoraa palautetta, että tuo ’pinna’ on Saksalla hieman lyhentynyt. Perkele, taitavat olla oikeassa.

Vaikka en olekaan relativismia suosivien postmodernistien reflektointiosuuksia kannattava, otetaan tämä kuitenkin nyt eräänlaisena reflektioharjoituksena. Mikä siis sitä pinnaa niin kiristää, tohtori Saksa?

Kuten varmasti monet tietävätkin, olen päässyt työskentelemään melko monipuolisissa tehtävissä LUT:ssa. Nykyinen hommani on erittäin mielenkiintoinen, joskin – kuten nuo ystäväni toteavat – jännitteitä luova. Pinnaa ei kiristä haasteelliset veivaukset, vaan kiire, toimintaympäristön muutos ja riittämättömyyden tunne.

Kiireen suurin ongelma töissä on, että ns. luppoaikaa ei ole edes syömiseen – tosin ei hätää, elopaino 95 kiloa kyllä sietääkin syömättä olemisen. Vaikka työpäivät vain jatkuvat ja jatkuvat duracellpupujen tapaan, ei silti ehdi tehdä kaikkea, mitä ”pitäisi”. Tosin termi ”pitäisi” on kyllä määrittynyt pääosin omassa pääkopassa. Tämä raastaa hermoja erityisesti sen vuoksi, että entinen leppoisa savolainen ei ehdi enää visioida aiempaan tapaan LUT:n eri tyyppien kanssa kahvitauoilla tai käytävillä. Tai ylipäätään keskustella missään muualla kuin neuvottelupöytien ääressä, jotka ovat nyt todellisia innovaationtappajia.

Työhön liittyen pinnaa kiristävä tekijä on myös toimintaympäristön muutos. Valtion tilivirastoasemasta irtautuva LUT on monia kilpailijoitaan toiminnallisesti paremmassa asemassa tulevaa juoksukilpailua varten. Syystä tai toisesta itse jokseenkin äidillisesti olen huolissani ko. tilanteen ymmärtämisestä organisaatiossa. Vaikka nyt on tilanne ok, niin ymmärtäväthän porukat olla koko ajan valppaana, että meillä menee jatkossakin asiat oikeaan suuntaan. Todennäköisesti ymmärtävät ja turhaa tätä pienessä mielessäni vatuloin.

Työongelmana on edellisten lisäksi oma riittämättömyyden tunne. Kun työskentelee koko ajan itseään älykkäämpien seurassa, olo on kuin trainee-ohjelmaan jumittuneella. Toisaalta, en kyllä missään nimessä haluaisi työskennellä itseäni pöllömpien kanssa.

En olisi koskaan uskonut, että myös perhe aiheuttaa pinnan kiristymistä. Yöunet meinaan ovat pojan syntymän jälkeen alkaneet lyhentyä helkkaristi, joka jättää jälkensä kiristyvään pinnaan. Tosin en missään nimessä vaihtaisi nykytilaa parempiin yöuniin. Kuulin muuten eilen Prismassa joululomailemaan lähteneeltä työkaveriltani, että tämä väsymys kuulemma kuuluu prosessiin. Ja pinnankiristymistä tuskin vähentää se, että maaliskuussa toivottavasti myös toinen tattiainen pyörii talossa.

Lekurini totesi meikälle, että voisit poika hankkia harrastuksen. Tai ei hän sanonut poika, sillä tässä alkaa olla aidosti keski-ikäinen. Kun ei ole muuta tekemistä kuin työ, työ, työ ja perhe, niin lopputulos ei ehkä ole se optimaalisin.

Joten Määd ja muut pinnani kiristymistä kommentoineet ystäväni. Olette oikeassa. Pitää tehdä jotakin. Ja kun tein joskus uudenvuodenlupauksen, etten tee uudenvuodenlupauksia, niin teen sitten tässä neljä jouluista lupausta.

1. Hankin harrastuksen viimeistään vuoden 2010 maaliskuussa.
2. Alan vähintään kerran viikossa ulkoilla.
3. Aloitan 1.1.2010 nelipäiväisen työviikon. Työpäivien pituutta en lupaa lyhentää.
4. Lupaan syödä ja juoda kahvit ainakin jokusen kerran viikossa töissä. Ja vielä siten, että yritän vaihtaa pöytäseuraa mahdollisimman usein.

Leppoisaa viikonloppua.

p.s. nelipäiväisestä työviikosta todettiin muuten, että ”hyvä, siinähän firma säästää rahaa”. Niin, voihan sen nähdä noinkin.
p.p.s Ja jos joku haluaa lukea upean kolumnin, niin suosittelen tutustumista lämpimästi 19.12.2009 Etelä-Saimaan paperiversioon sivulle 16. Jos "Vi**n hyvää joulua!" julkaistaan joskus sähköisenä, paiskaan linkillä.

Anti-itkukarjalaiset

2009-12-11T19:50:00.003+02:00

Alkusyksystä tuli lanseerattua termiä itkukarjalaisuus. Olin varsin otettu, kun termin julkituonti rinnastettiin the Aimo Vuorisen muutama vuosikymmen sitten luomaan toiseen karjalaisuutta kuvaavaan termiin. No niin tai näin, niin keskeinen idea meikällä oli se, että Etelä-Karjalassa ollaan poikkeuksellisen hyviä lyttäämään itsensä, vaikka aihetta olisi paremminkin päinvastaiseen.

Koska itse alati karjalaistuvana savolaisena olen tunnistamassa päivittäin itsestäni itkukarjalaisia piirteitä, yritän nyt kehua retostella parilla jutulla. Vaikka vain laittaakseni vettä lisää myllyyn.

Olin vaimon ja pojan kanssa katsomassa seppeleenlaskua sankarihautausmaalla viime sunnuntaina. Talvisessa kelissä rattaita työnnellessä totesin, että meillä muuten on varsin kaunis kaupunki. Näin tosin ovat täällä vierailemassa käyneet kaverini jo vuosia, mutten ole tätä suostunut tajuamaan. Paitsi ehkä satama-alueesta muutaman ohrapirtelön jälkeen.

Lappeenrannassa taitaa käydä noin 600 000 turistia käteni osoittamasta suunnasta per vuosi. Varsinkin ostosmatkailemassa. Se on muuten pirun paljon. Tuossa uusimpia taxfree-tilastoja kun katselin, niin ollaan samalla tasolla kuin viime vuonna. Silloinkin meillä meni hyvin.

Ryanair otti, tuli ja ilmoitti, että huhtikuussa alkavat hyvin edulliset lennot Lappeenrannasta Düsseldorfiin. Viime kuussa AirBaltic aloitti lennot Riikaan. Haluaisivat laittaa yhden koneen lisää tuohon välille, jos sellainen vain olisi. Malesiaankin näyttää pääsevän suoraan Lappeenrannasta. Se on mielenkiintoista, että äänitorvet olivat hautaamassa koko lentokenttää vuosi sitten. Onneksi joku täysijärkinen huomasi, että Lappeenrannasta todennäköisesti kannattaa lentää maailmalle suoraan. Eikä kiertää jonkun Vantaan kautta. Ja ehkä maailmalta lennetään myös Lappeenrantaan.

Viime lauantaina illalla Ylen uutisissa ykkösaiheena oli Lappeenrannan teknillisen yliopiston tutkijat laserkeilaukseen liittyen. Kaverit ovat vaatimattomasti kehittäneet kymmenvuotisen tutkimustyön tuloksena menetelmän, jolla mitataan metsien kykyä sitoa hiilidioksidia. Ja pukumiehet sitten Kööpenhaminan ilmastokokouksessa veivaavat poliittista puolta. Erinomaista työtä Kauranteelta ja kumppaneilta.

Lappeenrannassa käy varsin loistavasti ykköskaartin esiintyjiäkin. Tässä katselin, että kaupungin valtaavat tai ovat vallanneet parin päivän haarukalla mm. Tarja Turunen, Vesa-Matti Loiri, Rajattomat, Marita Taavitsainen ja Teekkarilaulajat (huomenna la 12.12 klo 16 Pusupuistossa).

Mukavaa on olla myös suhteellisen terve; ainakin fyysisesti. Kuluneella viikolla meikällä todettiin yksi tauti lisää kirjoihin. Elikkä jonkinmoinen astma. Todennäköisesti vähän liiallisen työnteon seurauksena. Ei kyllä paljoa haittaa. Tai voisihan tuo haitatakin, joskin kuultuani kaverini olevan leukemiahoidoissa, ei ole meikällä munaa mennä pientä yskimistä valittamaan.

Poika muuten työnsi tänään kohta-tohtori-Ikävalkolta saatua taaperokärryä. Se muuten oli mukavaa seurattavaa.

p.s. ja Saksa lupaa, että rupeaa antamaan entistä enemmän kiitosta myös firmalla. Siihen kun on useasti aihetta.

Aivoissa liikkuu...

2009-11-29T10:49:00.001+02:00

…ei mitään. Jotenkin merkillinen paripäiväinen on ollut, elikkä päässä ei ole liikkunut mitään ihmeellistä. En nyt sano, että tuolla savolaisperäisessä yliskammarissa yleensäkään mikään vilinä olisi, mutta ne ns. suuret ajatukset ovat olleet kateissa. Tapahtumia on kyllä ollut parin päivän aikana ihan mukavasti, mm. sekavaa lentomatkailua sekä Werder Bremenin jalkapallopeli.

Perjantaina suuntasimme perheen kanssa kohti Bremeniä, sillä olimme tulleet kesällä luvanneeksi käydä tapaamassa Suomen Akatemian varttunutta tutkijaa, toveri Kyläheikoa. Matkan seikkailu oli kuitenkin tuo lentopätkä. Päätimme Ryanairin sijaan käyttää Lufthansaa inhimillisempien aikataulujen ja lapsen matkan hinnoittelun (LH:lla 4 euroa edestakaisin) vuoksi.

Helsinki-Vantaalla alkoi sitten tapahtua, elikkä ns. matkustajatietojärjestelmät eivät toimineet. Mitään informaatiota ei ollut saatavilla missään ja mm. itsepalvelu check-in:t toimivat jos toimivat. Saimme viimeinkin muutamien väärien jonotusten kautta taisteltua itsemme koneeseen. Siellä kippari ilmoitti, että yksi renkaista oli vähän sliksi. Eli porukalla istuimme sitten koneessa ja mekaanikot vaihtoivat pyörää.

Tämän jälkeen emme saaneet lupaa nousta, kun yllättäen Euroopan ilmatila oli täynnä. Ja kun olisimme sitten saaneet luvan nousta, Frankfurtissa oli myrsky, ja he eivät suostuneet ottamaan vastaan väkeä syrjäisemmistä maailmankolkista. No, yli 3 tunnin koneessa istumisen jälkeen pääsimme ilmaan. Luonnollisesti jatkolennot olivat lähteneet aikoja sitten, joten iltapäivä menikin sitten juoksennellessa lentokentällä keksien mitä merkillisimpiä selityksiä sille, että meidän pitäisi päästä tänään Bremeniin. Lopulta laskeuduimme 550 000 asukkaan hansakaupunkiin, 12 tunnin lentomatkan jälkeen.

Eilen sitten päästiin muun ohjelman ohessa käymään Werder Bremenin (www.werder.de) pelissä. Itse olen aiemmin käynyt Neuvostoliitossa katsomassa Moskovan Spartakin ja Kiovan Dynamon peliä, vuonna 2007 Werder Bremenin peliä neljänsissä polttareissani (huom, vain kerran olen mennyt naimisiin) ja nyt oli siis kolmas kerta. Ensimmäinen puoliaika oli melkoista tuslaamista - jopa paikalliset jalkapallofanit meinasivat nukahtaa katsomoon. Toisella puoliajalla onneksi alkoi peli näyttää jalkapallolta ja matkamme pelasti Werderin viimeisellä minuutilla tekemä 2 -2 tasoitusmaali.
Tuli tuossa mieleen, että ehkä se onkin ihan hyvä, että aina ei liiku mitään ihmeellistä päässä.

p.s. Niin, ja ei se viimeviikkoinen sairastelu mitään sikainfluenssaa ollut. Näyttä siltä, että kun a) olen valinnut työnteon liikkumisen sijaan [lekuri suositteli harrastuksen hankkimista] ja b) poika aloitti päiväkotiuransa, niin kaikki vähänkin tarttuvat taudit näyttävät kaatavan meikän.
p.p.s Pilkunviilaajille tässä mainittakoon, että lomapäiviä käytetään, omilla rahoilla lennot buukattiin ja samoilla hilloilla hotelliin majoituttiin, hehee.

Hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä

2009-11-19T21:26:00.002+02:00

Poika otti ja sairastui kovaan flunssaan viime viikon loppupuolella. Totesin, että iskää tarvittiin bloginkirjoitusta järkevämpään tehtävään.

Tänään aamulla otin ja menin normaaliin diabeteskontrolliin Armilaan. Kuten todettua, viimeiset kuukaudet firmalla ovat olleet helvetin työntäyteisiä ja esimerkiksi aikaa liikuntaan ei ole ollut. Tiesin siis etukäteen, että ihan huippujätkäksi ei lekuri asemoi. Toisaalta, on mukavampi ajaa seinään, kun tietää etukäteen ajavansa seinään.

Täysin puskasta tuli kuitenkin se, että lääkärini totesi meikän jäävän saman tien sairaslomalle (kukahan perverssi on kehittänyt tähänkin termin ”loma”). Selittelin lääkärille ennen syyn kuulemista, että mun kalenteri on kyllä täynnä (upeat Tukisäätiön juhlat, Pietaria ja neuvotteluja, yksikön virittämistä, kehittämiskeskusteluja, taistelua rahasta…) ja ei tässä mitään lomia ehdi nyt pitää.

Asia, joka tuli puskasta, oli vähitellen kuudeksi viikoksi pitkittynyt flunssa. Huomasin olevani nopeasti maskit naamalla influenssavastaanotolla, labrassa ja keuhkokuvissa. Meno oli kuin Dustin Hoffmannin tähdittämässä leffassa Outbreak (Tuntematon uhka). Nyt siis istun siis kotona ”eristyksissä” ainakin maanantai-iltaan, jolloin ensimmäiset koetulokset Sika-Saksasta tulevat.

Taas oli saksanpojalta päässyt unohtumaan, että kaikki ovat aina korvattavissa. Tai itse asiassa ei ole päässyt unohtumaan, mutta selittely voitti. Joka aamu lähden töihin tekemään viimeistä vuoroa. Tällöin pysyy kirkkaana mielessä, että palkka on ansaittava. Ja jos Saksa ei ansaitse, niin pitää tajuta itse tehdä johtopäätökset.

Nopeasti lopetin kommunikaattorin kalenterin selaamisen ja mietin, miten hommat hoituvat poissaolon aikana.

Naurettaviin huoliini liittyen…
- Tukisäätiö juhlii upeaa 25 vuottaan ilman meikääkin. Mikkolan Akille onnittelut tiedepalkinnosta. Erittäin kova tiedemies.
- Pietarissa nyt yksi ihminen vähemmän jonottaa LUT:n järjestämään loppuunmyytyyn tiedepäivään. Ja voin mennä ensi kuussa uudelleen neuvottelemaan; Pietariinhan ajaa rajan toimiessa nopeammin kuin Helsinkiin.
- Yksikkö virittyy myös joulukuussa tiedekuntien toiveiden mukaisesti.
- Kehittämiskeskusteluissa jokin muukin varmasti osaa olla suoraviivainen ja toivottavasti positiivisen kyyninen.
- Rahasta taistelu jatkuu vielä vuosia, päivittäin. Tälläkin viikolla porukalla saimme todennäköisesti puolikkaan neuvoteltua.

Mukavat viikonloput,

p.s. Yleisesti käytetty otsikon sanonta on kyllä hieman outo, sillä hautausmaalle kai tässä suurin osa meistä aikaa myöten päätyy
p.p.s Meikän tuurilla tässä mitään sikaa vielä ole. Se on vasta tulossa.

Kaikki vaan samankaltaiseksi

2009-11-06T17:01:00.004+02:00

Lopputalvesta maaliskuussa pääsimme aloittamaan LUT:ssa täysillä talkoot uuden, uljaan yliopistojärjestelmän sisäänajoa varten. Instituutiota nimeltä yliopistojärjestelmä on usean suomalaisen yliopiston duunarin samansuuntaisten hiihtoliikkeiden avulla niin ylläpidetty, muokattu kuin hajotettu. Kuten tiedämme viime kuun lopun OPM:n neuvotteluista, olemme LUT:ssa onnistuneet ministeriön johdon mukaan tässä työssä erittäin hyvin suunnannäyttäjän tavoin.

Henkilökohtaisella tasolla edellinen kappale tarkoittaa sitä, että muiden veivaajien tapaan olen ollut töissä maaliskuusta yötäpäivää institutionaalisissa tehtävissä (toiset sanovat näitä töiksi). Nyt on kuitenkin ollut helvetin hieno viikko, sillä olen saanut nähdä poikaani valoisaan aikaan myös arkisin ja pelata mm. palloa sekä olla apuna kävelyn opettelussa.

Tänään illalla pallonpeluun (pienentää keskikehoa) ja kävelyn opettelun apulaisen tehtävän ohessa (tuntee itsensä hyödylliseksi) sain pojaltani loistavan opetuksen instituutioista. Oikeastaan siis siitä, kun niitä ei vielä hirveästi ole.

Instituutiot ymmärrän ihmisten itsensä tuottamiksi sosiaalisiksi rakenteiksi (mm. lainsäädäntö, maiden rajat ja työpaikan pelisäännöt). Näitä rakenteita voidaan ylläpitää, muuttaa ja joskus jopa rikkoa. Keskeinen idea on, että eri instituutiot tuovat vakautta ja antavat samanaikaisesti toimijoille mahdollisuuden samankaltaistua ja parantavat näin perverssillä tavalla selviytymisen todennäköisyyttä.

Olimme siis äsken syömässä ja vieressämme oli perusvenäläinen naisseurue. Iältään he olivat aidosta mummosta melko tarkalleen 8 kuukautiseen tyttölapseen. Poika ja ryhmän nuorin neiti tulivat heti juttuun keskenään, vaikka heillä ei ollut käsitystä toisistaan, toistensa kulttuurista, sen historian kriittisistä tapahtumista, median lausunnoista, poliitikoista tai saati sitten vain kielestä. Ja mikä hauskinta, heillä näytti olevan hauskaa ja todennäköisesti saivat jotain aikaan (tosin en kyllä ymmärtänyt, mitä).

Vieläköhän sitä muistaisi, miten pitäisi ajatella ja toimia tilanteessa, jossa erilaiset laatikot puuttuvat lähes täysin.

Että tällaista.

Tunnustuksia

2009-10-31T07:27:00.002+02:00

Tunnustaudun tässä Talouselämän päätoimittajan Pekka Seppäsen faniksi. Joka perjantai on jokseenkin pakko päästä lukemaan viikon täysipäisen toisinajattelijan näkemyksiä. Tai toisinajatuksia.

Edellisviikkoisesta kolumnista pompsahti teema, jota Seppänen on siteerannut myös vuosi sitten. Teema on nimittäin järkevä ajankäyttö. The Seppänen kirjoitti elokuussa 2008 ennen jäämistään vuorotteluvapaalle mm. kiireestä ja sen yhteydestä ajatteluun. Tai oikeastaan ajattelun mahdottomuuteen.

Edellisellä viikolla Seppänen nosti esiin jälleen liiallisen vauhdin ongelmia liittyen ajatteluun ja yleensäkin aivojen käyttöön. Nyt suositeltiin sienimetsää ja 2008 korttelin kiertämistä.Niin tai näin, niin ajatus kuitenkin oli se, että työpaikalla – työaikana - ei ole mahdollista ajatella ilman ajanvarausta. Voipi olla, että Seppänen on ainakin osin oikeassa.

Oman toimialani toimialaluokitus on yliopisto. Vauhti on niissäkin lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana lujasti ja viimeinen vuosi on ollut yhtä haipakkaa näin itsenäistymisen kynnyksellä. Kokeilin muutama kuukausi sitten itse varata kalenteristani aikaa ajatteluun ja yhden kerran se onnistui. Toista kertaa en sitten ehtinyt varaamaan aikaa.

Lanseerasin tuossa viikolla runsaasti käytettyä ajatusta "Vähemmän on enemmän" LUT:n hallintoon (kyllä, hallintoon). Eli jatkossa pyritään kovasti vähentämään ylilaadun tekemistä ja keskittymään hoitamaan sitä, mikä on oikeasti asiakkaillemme (erityisesti yhteiskunta ja tiedekunnat) tärkeää. Tällöin todennäköisesti jää myös aikaa ajatella. Mikä parhaassa tapauksessa lisää tuottavuutta.

Jos jotakuta kiinnostaa elokuun 2008 artikkeli, niin löytyypi linkistä http://www.talouselama.fi/pelin_henki/article162079.ece

This week

2009-10-24T16:06:00.001+03:00

This week I've been mostly thinking what is enough.

Ennen oli kaikki niin paljon paremmin.

2009-10-18T17:34:00.002+03:00

Kuluneena viikonloppuna olen potenut jo krooniseksi muodostuvaa flunssaa sekä ollut perheeni kanssa liikenteessä opiskeluaikaisten kavereiden joukkueissa. Juhlimassa?

Väärin. Totaalisen väärin. Emme päässeet mukaan kuulemani mukaan arvokkaisiin LTKY:n vuosijuhliin, sillä olimme eilen sataman leikkipaikalla, Imatralla kylpylässä ja tänään HopLopissa.
Olemme samalla porukalla kokoontuneet noin 10 vuoden ajan ”virallisesti” vähintään kerran vuodessa. Yleensä tämä on tarkoittanut Kolin maisema ja pitkää viikonloppua. Ohjelmassa on chillailun ohessa ollut mm. silmälasien sukellusta Pielisestä, erjahäkkisiä Kolin Nesteellä ja aina varsin pitkiä lounaita ja päivällisiä.

Totesimme tuossa aamupäivällä, että ennen oli hieman erilaisia nämä kokoontumiset. Nyt lähes jokaisella on liuta juuri kävelyä opettelevaa osastoa, ruumisautoilta näyttävät dieselfarmarit, helvetisti univelkaa ja aivan liikaa töitä. Takana ovat jo 80-neliöiset kaksikerroksiset rivitalot, kultaiset noutajat, hiukset, urheilu ja ne kuuluisat suuret suunnitelmat.

Huumorilla eräs porukkamme varsin eläväinen tapaus totesi puoliltapäivin, että ennen oli niin paljon paremmin. Toteamus oli todellakin heitetty huumorilla, sillä "tässä hetkessä on kaikki niin paljon paremmin".

p.s. joku jo kysäsi, miksei tämänviikkoista blogia ole kirjoitettu. Tunnustan pitäneeni lauantain vapaapäivänä.

919

2009-10-09T12:29:00.002+03:00

Tuossa sain jonkun mystisen syysflunssan ja tohtori lähetti tiistaina iltapäivällä saksanpojan parantamaan itseään loppuviikoksi. Olin viime viikon lopussa julkisesti luvannut selvittää sähköpostiani, sillä viimeiset kolme viikkoa ovat olleet aika helvetillisiä ja vastailu oli jäänyt todella vähiin. Mukavaa kiireessä on se, että tekemistä on riittänyt.

Eilen iltapäivällä tuskastuin sitten makaamiseen, lukemiseen (vaikkakin Outi Parikan kirja venäläisistä on upea) ja panadolin litkimiseen. Päätin, että tänään perjantaina alan vastaamaan kaikkiin sähköposteihini. Aamulla sitten mylly auki ja oma mokkula kiinni.

Eipä ollut kuin 919 viestiä inboxissa. Rupesin toiveikkaana laskemaan, paljonko tuosta olisi jonkinmoista viagraspämmiä. PRKL. Viimeisen kolmen viikon aikana uutiskirjeitä ja mainoksia oli tullut vain 150. Loput viesteistä siis todennäköisesti sisältävät jonkinmoisen kysymyksen, kommenttitoiveen, kalenterivarauksen tai jotain siltä väliltä. Tässä kohdin toivoin aidosti, että LUT:n roskapostisuodin ei olisi niin erinomainen kuin se on. Nyt iltapäivän korvilla viestejä on jäljellä enää 865…

Osasyyllinen olen nykytilaan itsekin. Lähetän runsaasti sähköposteja erityisesti iltaisin tiedustellakseni yksityiskohtia tai kysyäkseni mielipiteitä erilaisista suunnitelmista. Ja tyypit, joille viestejä laitan, näyttävät vastaavan varsin aktiivisesti ja pitkästi. Myös lisäkysymyksillä, heh.

Totean tässä kohdin, että aika tulee hoitamaan suurimman osan postilaatikostani. Lupaan, että alan itse nykyistä enemmän käyttämään puhelinta työssäni. Ja pahoittelen, että todennäköisesti sinä et tule saamaan vastausta viestiisi.

Kansainvälisen yliopistokaupungin yliopiston infopiste

2009-10-02T20:18:00.002+03:00

Tiedättehän, miltä näyttivät legendaarisen Neuvostoliiton ja vähän sen jälkeenkin metroasemilla sijaisevien teatterilippujen myyntikojut? Todennäköisesti tiedätte. Itsekin pääsin 1985 vierailemaan Leningradissa joksikin aikaa, joten voin nuorempia valaista, että kompleksi koostui kioskista, sisällä istui rouva ja kioskiin oli rakennettu pienenpieni luukku.

Arkkitehtuurisesti päärakennuksemme on erittäin asiallinen, joskin syystä tai toisesta toiminnallisuudesta on kilpailtu vuosituhannen alkupuolella todennäköisesti palvelutiskien määrässä. Ne eivät meinaan lopu kesken. Nyt sitten meillä on tavoitteena tehdä syksyksi 2010 yksi piste, jossa voi hoitaa nykyistä useampia asioita ajallisesti nykyistä pidempään ja aiempaa tuloksellisemmin ilman resurssien lisäämistä.

Upeinta tässä hommassa on se, että tätä ajatusta eivät keksineet parikymmentäkiloeuroa per keikka laskuttavat konsulttiarmeijat, vaan kiinteistöpuolen ja opinnon porukka omia töitään tarkastelemalla.

Pääsin aamulla 9 aikaan palaveriin, jossa neukkarillinen todellisia suunnittelijoita esitti alkukankeuden jälkeen aidosti radikaaleja toiminnallisia parannuksia. Näillä tukipalveluiden muutoksilla saadaan kansainvälistä tiedeyliopistoa entistäkin kovatasoisemmaksi. Oma tehtäväni tuossa palaverissa oli käytännössä olla ainoastaan porukan sihteeri ja yrittää pysyä mukana. Palaverin jälkeen kuulemma porukka oli mennyt mittailemaan aulaa ja pohtimaan, mikä seinä lähtee seuraavaksi. Hyvä meininki.

Ja mikä mielenkiintoisinta infopisteen toiminnallisia muutoksia esitettäessä, tämä pelimannihenkinen porukka ei ainakaan näyttänyt a) puolustavan ensisijaisesti aikojen kuluessa muodostunutta asemaa, b) pelännyt työtehtäviensä muuttumista tai c) ahdistunut mukavuusalueelta poistumista. Hyvin fiksua porukkaa.

Tuli vaan tässä vaiheessa työviikkoa mieleen, että mitähän muita toimintaa parantavia ajatuksia lähes 1000 työntekijän ja 5000 opiskelijan tiedeyhteisössä odottaa paljastumistaan.

p.s. Kansainvälisen yliopistokaupungin kivitetyt lentoliikenteen puolustajat paransivat LUT:n toimintaedellytyksiä Euroopassa AirBalticin avulla. Kansainvälinen LUT kiittää toiminnallemme kriittisten lentoyhteyksien radikaalista parantamisesta ja siitä, että lentomatkustaminen sekä nopeutuu että halpenee.

Vaihtelu virkistää

2009-09-25T20:09:00.003+03:00

Jos helpolla haluaisin päästä, nyt perjantai-iltana olisi hyvä paikka kirjoittaa itkukarjalaisuudesta. Tosin siitä huolehti itse asiassa tyylikkäästi tämänpäiväisen (25.9.) Etelä-Saimaan Essi-liite. Leena Salliselle pisteet jutusta. Mutta siis vaihtelu virkistää, joten otetaan jotain muuta kehiin.

Aloitin aamulla LUT:n ”hallinnon” aamupalaverin pyytämällä mukaan kiinteistöpuolen pelimiehet työhuoneiden piirustusten kanssa. Vinkkinä kohtalotovereille, että tämän on helkkarin hyvä tapa herättää mielenkiinto. Piirustusten levittäminen kun uhkaa reviiriä, vaikka mitään todellista uhkaa ei olisikaan. Tosin todettakoon tässä, että tiimini LUT:ssa on kyllä erittäin täysipäistä.

Viime viikolla savolaisperäinen professori Iiro Jussila esitti paikallisessa mediassa, että organisaation muuttuessa reviirit joudutaan neuvottelemaan uudelleen. Niissä kohdin toveri Iiron mukaan ilmenee reviirikäyttäytymistä. Työhuone kun on yksi osa reviirin rakennusainetta mm. työvälineiden, tehtävien ja aseman lisäksi.

Itse olen jotenkin yliopistourani aikana pitänyt aina osan tavaroita muuttolaatikossa. On nopeampi lähteä liikkeelle tilanteen niin vaatiessa. Olen yhdeksän vuoden aikana pakannut tavarani LUT:ssa seitsemän kertaa ja tehnyt totaalisen muuton. Vaihtelu on virkistänyt, sillä aina uudet naapurini ovat osoittautuneet loistaviksi tyypeiksi, entiset työhuonenaapurit jääneet vähintään sim-kortille ja ystäväpiiri on laajentunut. Valokuvat, DDR:n ja Pohjois-Korean liput luentokäyttöön tilattuine afroineen ovat muuttaneet sitten uuteen huoneeseen.

Aikaisintaan ensi viikolla saamme uuden yliopiston rehtorin. Siinä kohtaa sitten päästään katsomaan suunnittelupöydällä, millaiseksi työhuonekartta muotoutuu. Toivottavasti ihan totaalinen paniikki ei valtaa tiedeyhteisöä sitä ennen…

Viikonloppuja

p.s. Viimeisen muuttoni jälkeen purin ainoastaan kaksi muuttolaatikkoa. Loput ovat olleet huhtikuusta asti odottamassa loppusijoitusta. Sitä tulee oikesti yllättävän vähällä toimeen.

2009-09-18T19:37:00.002+03:00

Normipäivä.

Ehdin pitkästä aikaa pitää ihan rehellisen vapaapäivän. Tai vapaapäivän ja vapaapäivän – aamulla tunti täyttä veivausta, päivällä toinen tunti ja illalla vielä yksi puhelinpalaveri. Mutta siis kuitenkin päivä Skinnarilan kampuksen ulkopuolella ja pois normirutiinien parista.

Työpäivä – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – alkaa yleensä allekirjoittaneella hieman 7 jälkeen aamulla ja tämä ensimmäinen osa jatkuu tuonne viiteen. Viiden jälkeen pääsee pitämään pidemmän tauon the perheen kanssa. Toinen setti sitten alkaa klo 21 jälkeen illalla, jolloin parhaimmillaan ehtii vastaamaan mm. sähköposteihin. Kuten tutkimus- ja opetuspuolella työskentelin, termi oli ’normipäivä’.

Yliopistoyhteisössä olen jo jonkin aikaa kuulunut oikeutetusti keski-ikäisiin ja perustutkinnon suorittaneisiin. Tänään aamulenkillä olin nuorisoa. Taas perustutkintoa täällä kuvaavat ehkä parhaiten ammattinimikkeet ex-isännöitsijä, ex-rikospaikkatutkija, ex-huumepoliisi, K-Raudan pomo ja kunnanlääkäri. Näistä viimeksi mainittu on meikää nuorempi.

Porukkamme kokenein, 71-vuotias pelimies, johti joukkoja melkoista vauhtia Vuokatin maastossa. Me muut tulimme sitten perässä. Nämä kokeneet gentlemannit ovat puhuneet mm. Ryanairin lennoista, Etelä-Saimaan otsikoista, 20-luvun jazzista (Dead Man Blues), YouTube-maailmasta houkuttelevuuden lisäämisessä, suomalaisesta yliopistojärjestelmästä ja LUT:n osaamisaloista sekä tiedeyhteisömme vaikuttavuudesta.

Sinänsä hauskaa, aiheet ovat olleet osin samoja kuin normityöpäivänä yliopistolla. Tulokulma vaan ei ole ollut se jokapäiväinen. Ja tämä on ollut helkkarin hyvä. On päässyt miettimään asioita sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta.

p.s. Todettakoon, että tässä jutussa termillä normipäivä ei ole mitään tekemistä YouTuben videon kanssa (hakusanat: normipäivä kummeli)

PRKL

2009-09-11T19:53:00.000+03:00

Etelä-Saimaan täysipäinen päätoimittaja Pekka Lakka totesi ytimekkäästi pääkirjoituksessaan viime kuun lopulla superhallituksestamme, että ”Kuula ja Suominen avaavat LTY:lle sopivasti ovia valtakunnan suuntaan. Se on oikein, sillä LTY ei paini maakuntasarjassa.”. Hyvät naiset ja herrat, meillä on ongelma: olemmeko painineet maakuntasarjassa?

Kansainvälisillä akateemisilla kentillä tutkimusryhmämme ovat jo vuosia niittäneet mainetta ja kunniaa. Skinnarilan kampuksella puhutaan 47 äidinkieltä, on valtakunnallisia tutkimuksen ja opetuksen huippuyksikköjä, nobelistia tutkimusryhmässä ja niin edelleen. LUT yritysmaailman tiedeyliopistona on jo pitkään rakentanut yhteiskuntaa useiden, myös pörssilistattujen kumppaneiden kanssa.

Keskittyessämme rakentamaan kilpailuetua tekniikan ja talouden osaamisella, on ehkä meiltä suurimmalta osalta – myös itseltäni – jäänyt vähemmälle huomiolle se, miten meidät nähdään ja mitä meistä tiedetään. Senhän jo olemme uskaltaneet tunnustaa, että yliopistoamme ei tunneta.

On välttämätön ehto, että tekemiset tutkimuksen ja opetuksen puolella ovat kansainvälisesti kovaa luokkaa. Mutta se ei ole vielä riittävä ehto. Erityisesti lappeenrantalaisten, eteläkarjalaisten ja suomalaisten kun pitäisi vielä tietää, että olemme kansainvälinen toimija, joka operoi kansallisesti ja maakunnallisesti.

Tekisi mieleni nousta omalla tapaa loisteliaiden 60-lukulaisten radikaalien tapaan parrikaadeille ja huutaa, että maakunta on väärässä. Tulosta tosin tästä ei tulisi ja tekisin itsestäni vieläkin suuremman pellen.

Mitäpä siitä seuraisi, jos vaikkapa jokainen meistä kertoisi vain kahdelle tuttavalleen LUT:n tekemisistä? Siinä käännytettäisiin helposti 10 000 sielua. Samaan aikaan suosittelen laajentamaan kahvipöytäseuraa tai vaihtamaan työhuonetta säännöllisesti. Ne muut ’väärissä porukoissa liikkuvat’ eivät sitten loppupelissä niin väärässä olekaan.

Että prkl. Hoidetaanko tämäkin homma kotiin ja kerrotaan yhteiskunnalle keitä olemme? Ei kuitenkaan liian takki auki tai liian itkukarjalaisesti. Siltä väliltä, kuten kotipuolessa Savossa sanotaan

p.s. Jos kukaan tänne on jaksanut lukea, niin näistä osa todennäköisesti toteaa, että turhaa vouhkaamista ja heikkoa työajan käyttöä Saksalta. Ei hätää, vouhkaaja kirjoitti tämän vapaa-aikanaan.