sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Umpiurpo

Pitkästä aikaa pääsin viikonloppuvapaalle niin töistä kuin lastenhoidosta (kiitokset jälkimmäisestä mummolle ja papalle). Päätimme rouvan kanssa valita kohteeksi mainion vapaa-ajanviettokaupungin Itä-Suomesta. Imatran. Suosittelen. Imatran kehumisen kuitenkin estää kaupungilla näkemäni suvaitsemattomuus tai edes kohtuullisen käytöksen puute. Valitettavasti osa ihmisistä ei osaa liikkua kalustetuissa huoneissa, jos asia näin muotoillaan. Meikää alkoi eilen kyrsiä yllä olevaan kuvaan liittyvä tapahtumaketju. Joku siis oli kyrvähtänyt ehdokas Haavistoon ja päättänyt repiä vaalimainoksen. Puolueisiin äärisitoutumattomana tämä nyt ei puoluepolitiikan näkökulmasta ahdista pätkän vertaa, mutta mitä liikkuu sellaisen imatralla liikkuvan (huom, ei välttämättä imatralaisen) päässä, joka tulistuu Haaviston (tai joissakin paikoissa Niinistön) kuvan nähtyään noin reippaasti? Todennäköisesti ei mitään. Sen vielä ymmärtäisin, jos sama kaveri olisi repinyt molemmat mainokset. Se olisi sentään konkreettinen kannanotto demokratiaa vastaan. Edellyttäen, että olisi uskaltanut tehdä toimenpiteen selvinpäin, heh. Omaan äänestyspäätökseeni (toinen äijistä tai tyhjä) repimisillä ei ole vaikutusta, joskin jos kantani olisi epävarma, vaaka kääntyisi Haaviston suuntaan. Ja vain siksi, että hänen mainoksensa oli joutunut jonkun umpiurpon käsiteltäväksi. Toisaalta, jos logiikka toimii laajemminkin näin, tässähän olisi hyvä markkinointikikka :-) p.s. Näyttää siltä, että googlen päivitykset saavat aikaan sen, että rivivaihtoa ei saa enää tulemaan tekstiin. Pitäisköhän vaihtaa bloggerista johonkin muuhun?

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Pimp my Suomineito II

Tänään illalla tiedämme melko pitkälti, ketkä kaksi joutuvat - tai pääsevät - toiselle kierrokselle. Ja heti ensi kuun alussa tiedämme, kuka pääsee seuraavaksi kaudeksi sorvin ääreen virittämään (Pimp my Ride -tyylisesti) Suomi-neitoa. Hyvää asiassa on se, että me suomalaiset pääsemme itse päättämään asian.

Lueskelin vuosi sitten huhtikuussa filosofi Ollilan kolumnia liittyen uurnilla käyntiin ja pohdintaan ehdokkaista sekä erityisesti meistä äänestäjistä. Enpä osaisi itse asiaa paremmin ilmaista.

”Paras ehdokas on oppimiskykyinen henkilö, jolla on huikeat vuorovaikutustaidot ja arvot kohdallaan. Sopiva äänestäjä on henkilö, joka löytää tien vaaliuurnille. Satoi tai paistoi.” (Ollila, Talouselämä 14/2011)

Ainoa lisäys, joka tuohon pitää tehdä, on tilanne sopivan ehdokkaan puuttumisesta. Sopiva äänestäjä meinaan löytyy aina. Jos sopivaa ehdokasta ei löydy, kopissa voi käydä palauttamassa myös tyhjän lapun. Sekin on arvokas mielipide.

Tänään ja seuraavina äänestyspäivinä on siis todella säälittävää jäädä kotiin sohvalle voivottelemaan maailmanmenoa vaikkapa reippahassa krapulassa. Ellei sitten ole jo ennakkoäänestänyt.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Ford-kerho, Paranoid ja Evoluutioteoria

”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli Esko Kepusta.

Sivistyneiden hienojen ihmisten mukaanhan todellinen sivistysihminen ei mm. paljoa kiroile. Tai siis ei kiroile ollenkaan. Tämän vähemmistön mielestä riittää, kun paiskaa sivistysanoja kehiin, kiillottaa lakerikengät aamulla ja sipsuttelee ”töihin”.

Mielestäni toveri Aho tuossa yllä lausahti valtiotieteitä tutkintoon asti lukeneena miehenä vallan mainiosti. Hänhän oli tuolloin liikenteessä Jorma -nimisen rahamiehen kanssa ottamassa parit ohrapirtelöt hävityn taistelun jälkimainingeissa.

Mutta jos joskus sattuu olemaan 13.s päivä ja perjantai mm. koko ajan, niin onko oluen lisäksi mitään muuta, mikä auttaisi ko. olotilaan.

Ainakin itselläni se on hyvässä seurassa matkustaminen. Tuo hyvä seura voi helposti koostua omasta perheestä, laajemmin sukulaisista tai sitten niistä muutamista ystävistä.

Matkustamisessa, joka siis tulkitaan omasta asunnosta tai työpaikalta fyysisesti poistumiseksi oliko se nyt 75 kilometrin päähän, on parasta mahdolliset seikkailut. Toki tämä edellyttää, ettei lähde aina all-inclusive-samsonite-matkoille.

Viime viikon torstaina hyppäsin opiskelu- ja muusikkoystävieni kanssa junaan ja päätimme käydä Venäjän pohjoisosissa. Jo ajatus matkasta vähensi vanteen kiristymistä päässä. Rajusti.

Sitä kun seisoo paikallisena jouluaattona järkälemäisen, toisen maailmansodan betonimonumentin äärellä kaupungin laidalla ja katsoo jääkylmälle merelle… ja muistaa siinä samassa lukeneensa neuvostotyyppisestä ravintolasta… ja huomaa, ettei yhtään julkista kulkuvälinettä ole lähellä… saa seikkailun. Paikalle oli ilmaantunut jouluajelulla oleva useista autoista koostuva venäläinen Ford Fusion –kerho kuvaamaan kolmijaloilla sumuvalot päällä olevaa kalustoaan. Kun ei jäänyt tuppisuuksi, huomasi pienen keskustelun jälkeen istuvansa yhden auton takapenkillä ja kerhon jouluajelu suuntasi kohti kaupungin toisella laidalla olevaa ravintolaa. Klubi toivotti meille ystävällisesti hyvää joulua ja jatkoi jouluajelua.

Sitä kun istuu ydinjäänmurtajalla ja näkee nurkassa todella vanhan flyygelin… ja kun uskaltaa kysyä, että miksi siellä sellainen on… ja kun kerrotaan, että se on neuvostoliittolaisia (!) huippuartisteja varten hommattu peli… ja huomaa itse soittavansa hetken kuluttua Paranoidia samaisella soittopelillä… pelillä, jonka nimi on ”Punainen Lokakuu”. Sitä tuntee elävänsä.

Sitä kun istuu kolmattakymmenettä tuntia kestävällä junamatkalla lukien aamulla matemaatikkojen seminaarista ostettua kirjaa… ja sitten jaksaa kävellä ravintolavaunuun edulliselle aamiaiselle… ja kun paikalle saapuvat erittäin täysipäiset ystävät … ja alkaa tiukka, useiden tuntien väittely evoluutioteoriasta… Sitä tuntee elävänsä siinäkin.

Joten Esko, jos ensi kerralla vähän ahdistaa pikkuinen tappio, mene junamatkalle. Halvalle sellaiselle.