Työajastako pitäisi palkkaa maksaa?!?

Viime päivinä työmarkkinaosapuolet ovat käyneet varsin keskiaikaisia keskusteluja. En yksinkertaisesti ja laiskuuttani viitsi alkaa kommentoida kaikenlaisia esiinnostettuja Suomen tuhoavia järjettömyyksiä, joskin nostan esiin ihan uuden järjettömyyden.

Työajan.

Olen tainnut tästä aiemminkin kirjoittaa jotakin.

Henry Ford, joka mustan maalin nopean kuivumisajan vuoksi maalaili kaikki autot mustiksi, oli kova jätkä. Hän taisi ottaa käyttöönsä liukuhihnan viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan alkupuolella. Ja kun liukuhihnan piti pyöriä, tarvittiin osaajia linjoille koko ajan.

Työaikaa kuitenkaan Ford ei keksinyt.

Maatalous- ja käsityöyhteiskunnissa töitä tehtiin, kun niitä oli. Tosin rajansa tällöin asetti valoisuus. Jos oli valoisaa ja olosuhteet sen muuten sallivat, tehtiin töitä. Toki valoisuutta kovempi voima oli uskonto, joka meidän valkoisten jaskajokusia muistuttavien länsimaisten mukaan tarkoitti vaikkapa sunnuntain pyhittämistä lepopäiväksi. Tarinan mukaan kun seitsemäntenä päivänä oli tapana hieman chillata.

Varhaiset ammattiliitot eivät olleet hanurista. Työnantajana en kai näin saisi edes ajatella, mutta ajattelenpa kuitenkin. Ja kirjoitan sen vielä tähän näkyviin. Siellä nimittäin joku breini tyyppi keksi, että tuollaiset 15 tuntia seitsemänä päivässä teollista input-temput-output -duunia ei ole kenenkään kuupalle hyväksi. Ei ollut hullummin ajateltu, tietäen tuon ajan olosuhteet.

Mutta entäpä nykyään? Iso osa meistä on siirtynyt työskentelemään entistä enemmän aivotehtaisiin, joissa palveluilla ja luovuudella on aiempaa suurempi merkitys. Miten helvetissä me vieläkin vaadimme kukin tahoillamme, että pitäisi painaa töitä vaikkapa 36,25 tuntia viikossa. Tai 1600 tuntia vuodessa? Tai kehumme kulmakuppilassa, että olinpa kova tyyppi ja tein tänään 15 tuntia töitä pitämättä yhtään taukoa. Tai toteamme samassa kuppilassa, että viilasin työnantajaa taas kerran linssiin vetämällä täyttä palkkaa tekemättä tänään 7,25 tuntiin mitään – jos ei pasianssinpeluuta työksi lasketa.

Olisiko kenellekään tullut mieleen, että palkkaa maksettaisiin siitä, mitä saa aikaan? Siis sovitusta tuloksesta, ei menetetystä ajasta.

Ainakin itse pitäisin tätä todella hyvänä. Jos aamulla duunaria vähän nukuttaisi, niin duunari vaan nukkuisi vaikka paria tuntia pidemmälle - jos siitä ei olisi muille haittaa. Ja herättyään alkaisi tehdä töitä virkeänä ('tehdä töitä' on muuten aivan eri asia kuin 'tulla työpaikalle') ja tekisi sovitut hommat kuntoon sopivassa ajassa ja paikassa. Jos menisi pidempään, menisi pidempään ja jos menisi vähemmän, menisi vähemmän. Ei tarvitsisi kyttäillä kellokorttikoneen plus- ja miinussaldoa. Ja jos homma olisi valmis vaikka aiemmin, niin voisi mennä vaikka perheen kanssa kotiin, eikä odotella ”virka-ajan päättymistä” sitä kuuluisaa pasianssia pelaillen.

Ja ei, en usko pääsyypään tilanteeseen olevan vielä töissä olevien jäsenten etuja ajavien ammattiliittojen isoilla autoilla ajavien johtajien.

Väitän, että suurimpia ongelmia ovat ne, että a) emme oikein osaa asettaa tavoitteita työlle, b) esimiesten on helppo johtaa… eikun valvoa aikaa ja c) emme luota siihen, että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä.

p.s. Ja nyt ei pidä olla putkinäköinen. Toki ymmärrän, että vaikkapa sairaaloiden ja järjestyksenvalvojien tulee palvella asiakkaita kysynnän mukaan. Esimerkiksi 24/7.

Sitku

Viimeinen kolmiviikkoinen on ollut poikkeuksellisen mukavaa. Siitäkin huolimatta, että helppoa ei ole oikeastaan mikään ollut. Positiivista mieltä on kuitenkin tuonut se tosiasia, että ”sitten kun” -tyyppejä (sitkuja) on ollut aiempaa vähemmän liikkeellä. Oikeastaan todella vähän.

Sitku-tyyppihän tunnettiin koulu- ja opiskeluaikoina siitä, että hänellä oli ihan täysipäinen ja realistinen kuva maailmanmenosta, mutta... Sitten kun olisi pitänyt tehdä jotakin vähemmän miellyttävää (lukea kokeeseen, pohtia, mitä tekee lihavampana ja jne.), hän totesi, että nyt vielä en tätä ehdi tai viitsi tehdä, mutta ”sitku on enemmän ja paremmin aikaa, tehdään paremmin ja komeammin kuin koskaan”.

Hiustenlähtöiässä sitku-tyyppi sitten loistaa niin perhe- kuin työelämässä. Työssä ei oikein ole mielenkiintoa, kun on vähän väärään työpaikkaan ja tehtäviin tullut pakosta mentyä. Pomokin on suoraan hanurista ja työ”kaveritkin” lähellä samaa. Mielessä toki Sitkulla on, että ”sitku maailma tajuaa hakea Sitkun kotoa jonain aamuna uusiin ja uljaisiin hommiin, asiat muuttuvat itsekseen paremmaksi”.

Perheen kanssa Sitku haluaisi viettää aikaa enemmän. Mutta perhe saa odottaa sitä, että sitku Sitkun töissä helpottaa ja lapset kasvaa vähän isommiksi…

Sitku on myös kova tyyppi suunnittelemaan matkailua uusiin paikkoihin, autonvaihtoa, kuntoremonttia, terveempää ruokailua, dokaamisen vähentämistä ja kaikkea muuta. Ongelma vaan on se, että juuri nyt ei ole koskaan hyvä aika. Mutta sitku jos joku korjaa tilanteen, niin sitten Sitku uskaltaa vaikka lähteä lomalle. Tai sitku Sitku pääsee eläkkeelle, niin aikaa on rajattomasti – jos nyt ei satu kuolemaan ennen sitä.

Välillä sitkuilu on varmasti järkevää, mutta miksi minä en vaan ymmärrä jatkuvaa sitkuilla? Voisiko joku kertoa, mistä sitkuilu ylipäätään johtuu? Laiskuudesta? Viisaudesta? Liian helposta tai rajusta yhteiskunnasta? Jostakin ihan muusta?

Jos ei usko elävänsä ikuisesti, latinalaisittain Carpe Diem lienee ainoa järkeävä periaate. Halusipa sitten mitä tahansa.

Tilipäivä

Pari viikkoa sitten rouva Lehikoinen tiimeinen paiskasi yliopistoa kirjeellä. Siinä kerrottiin pääpuolisesti, että olemme toimineet kuten omistaja – jos nyt Opetus- ja kulttuuriministeriö sellaiseksi tulkitaan – on halunnut ja heidän asettamansa tavoite on jopa osin ylitetty. Kotiläksyjäkään ei meille tullut, toisin kuin eräille yliopistoille ja ammattikorkeille.

Piti tuntua hyvältä.

Kirjeen jälkeen jäin kuitenkin jännittämään aika rajusti. Ei siksi, että olisin yllätyksestä positiivisesti järkyttynyt. Jännitys liittyi siihen faktaan, että oman henkilöstön työtyytyväisyyskyselyn tulokset eivät vielä olleet selvillä. Vaikka omistajan ääni asettaa tulostavoitteen, oma henkilöstö on se, joka loppupelissä tuloksen saa – jos saa – aikaan. Ja erityisesti, jos oman henkilöstön henkinen ja fyysinen jaksaminen sakkaa, päin h/¤#¤#ttiä menee.

LUT:ssa on palautetta – niin ruusuja kuin risuja – osattu antaa vuosia. Ja se on enemmän kuin hyvä. Lähes 50 % tiedeyhteisöstä – suomeksi siis lähes 500 taistelijaa – vastaa vuosittain ko. kyselyyn. Tämä lienee omalla toimialallamme Suomen ykköstasoa.

Välillä tulee kehuja, että hävettää ja välillä taas turpaan, että hävettää. Hienointa tässä suuressa aktiivisuudessa on kuitenkin se tosiasia, että tällöin tiedetään yhteisön todellinen tila. Yksittäiset kovaääniset kehujat tai valittajat eivät pääse yksittäisillä mielipiteillään dominoimaan muiden työntekijöiden kustannuksella. Jokainen on tässä kyselyssä samalla viivalla huolimatta siitä, mitä tekee, missä tekee ja miten hiljainen tai kovaääninen on.

Viime vuoden (2010) jaksamiseen liittyneen palautteen analysoituani päätimme tehdä asioita vieläkin paremmin. Siitäkin huolimatta, että jaksaminen oli ihan ok-tasolla (3,2). Käytännössä tulilinjalle joutuivat – tai pääsivät – mm. yksiköiden esimiestoiminta, osaajien määrä, rakenteet ja prosessit. Siis suomeksi sanottuna pohdittiin, tehdäänkö järkeviä asioita järkevästi ja onko ammattityyppejä järkevästi mestoilla.

Akateemisen ja taloudellisen tuloksen, OKM:n palautteen ja edellisvuoden työtyytyväisyyskyselyn perusteella suunnan piti olla oikea.

Ja sitten tuli päivä, jolloin palaute tupsahti sähköpostiini. Kuten itse olen sanonut, omistajan asettaman tavoitteen saavuttamisen lisäksi työtyytyväisyyskyselyn tulokset ovat päällään yliopiston toiminnasta vastaavien tilipäivä.

Helpotti.

Se, että oli ollut kardaania toimia viime vuoden palautteen pohjalta ja tehdä asioita tavalla, jota vastaajat pitivät tärkeänä, kannatti. Henkinen työkyky arvioitiin 3,8 ja fyysinen 4,0 paikkeille.

Nyt olisi sitten suurin virhe paukutella henkseleitä, nostaa jalat pöydälle ja lyödä karvaisia käsiä yhteen.

Käytännössä tulos osoittaa vain sen faktan, että aiempaa suurempi osa porukasta pitää nyt valittua tapaa toimia aiempaa parempana ja samaa rataa on yhdessä jatkettava. Kaikkea ei ole todellakaan vielä tehty, tai edes aloitettu. Samoin historiassa tehdyistä mokista on ilmeisesti alettu oppia jotakin ja mikä tärkeintä – varsinkin avoin palaute osoittaa sen, että menneiden märehtiminen on vaihtunut tulevaisuuden tekemiseksi.

Se kun on vaan niin, että vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa - itse tekemällä.

Talent

Eilen vietettiin Suomen tuloksellisimman kauppatieteellisen, LUT School of Busineksen 20-vuotisjuhlia. Monissa kinkereissä olen päässyt sekä joskus joutunut istumaan, ja kiitän perheeni lisäksi itseäni siitä, että en päättänyt viettää eilistä iltaani tuijottamalla uusintoja pirunlaatikosta.

Lahjakkuudesta sain nauttia todella monessa muodossa. Järjestelyporukka oli onnistunut erinomaisesti. Illan aikana ei tarvinnut katsoa kelloa kuin varmistaakseen valomerkin todellakin tulleen. Esitykset silmänkääntäjineen ja reippaasti puhaltimia sisältäneine bändeineen olivat melkoisia. Dekaani piti mainion ja myös lyhyen puheen, heh. Kinesteettisesti lahjakkaat tyypit vaivasivat parketilla. Ja edelleenkin upea porukka puhalsi tapansa mukaan yhteen hiileen ja juttu kulki.

Lahjakkuus voidaan määritellä monitaitoisuudeksi tai/ja erityiseksi taitavuudeksi sekä kyvyksi suorittaa jokin tehtävä jollakin tiedon tai taidon saralla. Keskeistä siis on a) hankkia joku taito ja b) uskallus käyttää sitä.

Melko usein lahjattomissa lahjakkuuskeskusteluissa korostuu koululahjakkuus tai lahjakkuuden mystinen alkuperä. Jo pelkillä Wikifaktoilla voi todeta, että koululahjakkuudella ”…ei välttämättä ole muuta korrelaatiota elämässä tai työssä menestymiseen kuin se, että suuntautuminen työuralle perustuu koulutukseen ja edellyttää sitä.” Ja taas mystisyyden osalta voisi todeta, että ihmismieli ei pysty kaikkea ympärillämme tapahtuvaa käsittämään, mutta se, että oma käsityskykymme on – ainakin vielä – rajallinen, ei tee mistään asiasta mystistä.

Lahjakkuuden osalta keskeisin osuus lienee raju ja pitkäjänteinen työnteko. Uskoisin, että useimmat lahjakkaat kitaristit, hiihtäjät ja vaikkapa kuvataiteilijat ovat lapsena, nuorena ja vähän vanhempanakin useamman kerran viikossa räntäsateessa menneet harjoittelemaan. He eivät siis ole jääneet sohvalle unelmoimaan, vaan ovat lähteneet tekemään sitä, mitä ovat halunneet itse tehdä.

Eli kyllä se lahjakkuus siis loppupelissä hankitaan. Ei se mystisesti ilmaannu.

Lahjakkuuden hankkimisen jälkeen olisi sitten uskallettava käyttää lahjakkuutta. Ei, tämä ei tarkoita sitä, että jokaisesta harrastajan pitäisi ryhtyä ammattilaiseksi. Haluan vaan sanoa, että voisi olla ihan järkevää käyttää kovalla työllä hankittua osaamista vaikka oman tai muiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Se kun ei ole keneltäkään pois.

Varsin upeaa on juuri se, kun ei-haudanvakavat monilahjakkuudet sattuvat samaan tilaan vahingossa, tarkoituksella, pyytämättä tai pyytäen tekemään jotain yhdessä vapaaehtoisesti. Vieläpä siten, että tekijöiden välillä on kova luottamus sekä arvostus ja lahjakkuuksilla ei ole rekka-auton kokoisia egoja.

Toisin sanoen, varsin upeaa oli juuri se, kun ei-haudanvakavat monilahjakkuudet Ari, Lissu ja Sami sattuivat samaan tilaan vahingossa, tarkoituksella, pyytämättä tai pyytäen veivaamaan livekeikan yhdessä vapaaehtoisesti parilla kitaralla ja kolmella yhteensopivalla äänellä. Vieläpä siten, että tekijöiden välillä on kova luottamus sekä arvostus ja lahjakkuuksilla ei ole rekka-auton kokoisia egoja.

Vieläkin liekeissä.