Väittelitkö kovatasoiseksi professoriksi?

Sain tuossa pari viikkoa sitten hieman yllätyksekseni jotakuinkin seuraavanlaisen kysymyksen. Mistä tietää, onko professoriksi väitellyt henkilö kovan tason tutkija?

Olo oli hetken aikaa kuin lumiukolla pihamaalla kesäkuun helteillä. Kohteliaasti savolaisittain ensin oikaisin lievän virheellisyyden, elikkä kun väitöskirja on kirjoitettu, opinnot suoritettu, väitelty, kirja hyväksytty ja sitten Skinnarila-salista haettu Ilkalta pahvit, ollaan tohtoreita. Tohtori on siis tutkinto, kuten vaikkapa oikeustieteen maisteri, sähköasentaja tai vaikkapa sairaanhoitaja. Tohtorintutkinto ei siis tarkoita sitä, että oltaisiin professoreja. Professori kun on pääasiassa ammattinimike, vaikka eläkepäivät emerituksena tai emeritana vietetään. Mutta se pitää paikkaansa ainakin LUT:ssa, että professorit ovat tohtoreita.

Mutta tuo professorin kovatasoisuus…

Mediassa paljolti näkyviä professori-nimikkeellä heiluvia hemmoja tai pirkkoja pidetään ainakin joidenkin mielestä todella raudanlujina tyyppeinä. Perusteluna tälle on se, että eihän mediaan, erityisesti televisioon, pääse, jos ei ole kiistatta valtakunnan kovin asiantuntija sillä alalla. Media kyllä tietää.

Opiskeluaikoina – ja muutamat kaverini senkin jälkeen – pitävät kovimpina proffina niitä, joilla on todella vuosikymmenten teollisuuskokemus taustalla ja jotka opettavat mahdollisimman monilla kursseilla. Ajatus lienee se, että kun on vetäissyt parikymmentävuotta riittävästi parin kännin lentoja, ollut suuri ja mahtava lasisessa kulmahuoneessa työskentelevä johtaja sekä varsin osaava tarinankertoja, niin professorinakin loistaa. Leikkisänä ajatuksena on siis se, että ei voi olla eläinlääkäri, jos ei ole aiemmin ollut koira. Näin ehkä toteaisi kieli poskessa Wawe-yliopiston professori Tienari.

Taas perusteollisuudessa työskentelevät kaverini pitävät kovimpina professoreina niitä, jotka osaavat tehdä ihan aikuisten oikeasti konkreettisia juttuja. Nämä professorit ratkovat kavereiden firmojen yksittäisiä ongelmia soveltamalla teoriaa käytäntöön parhaimmillaan ihan pajan lattian tasolla.

Vaikka kristityssä maassa ollaankin, on vielä neljäskin mahdollisuus (on muuten hauska havaita, että esimerkkiluettelot ovat yleensä isä-poika-pyhähenki –tyyppisesti kolmen mittaisia).

Kova tutkija, myös siis professori, on sellainen kaveri, joka tekee omalla erikoisalallaan, joskus hyvinkin kapealla, mielekästä soveltavaa ja/tai perustutkimusta kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia hän julkaisee sitten kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä, joissa vähintään kaksi kansainvälistä asiantuntijaa kriittisesti arvioi tutkimuksen laatua (ts. jos professori kirjoittaa skeitsua tai mutumutua, sellainen tulee torpatuksi kansainvälisen tiedeyhteisön toimesta).

Annoin muuten vastaukseksi kysyjälle nuo kaikki neljä.

Tärkein tehtävä kaikilla tutkijoilla on tehdä maailmasta hieman parempi paikka elää ja olla. Korostin kuitenkin sitä, että jos neljänneksi mainittu, tutkimus, puuttuu, on professorilla melkoinen händikäppi myös kolmen muun kanssa.

Tutkijoita voi toki vertailla ihan lukujenkin perusteella, vaikka paljon puhutulla h-indeksillä (toki on niitä muitakin). Eikun lataa nyt juhannuksena hukkumisen sijaan tietokoneelle ilmaisen, suuntaa-antavan Publish or Perish –ohjelman ja sitten vaan kirjoittaa sinne haluamiensa professorien tai muiden tutkijoiden nimiä. Tulos, joka on suhtkoht’ oikea, tulee parissa sekunnissa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tieteenalat ovat keskenään hyvin erilaisia, joten eri alojen tutkijoiden vertailu on lähes mahdotonta (vaikkapa fysiikka-liiketaloustiede-kielitieteet). Mutta saman alan tutkijoita voi – ja pitääkin – vertailla. Kansainvälisesti.

Jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan

Olisin voinut kirjoittaa otsikkoon 'kiire', mutta se olisi ollut tylsää.

Jos satut olemaan 30-40 –vuotias, perheellinen, työssäkäyvä, korkeasti koulutettu, ylempi toimihenkilö, miespuolinen ja jos vieläpä puolisosi käy töissä, niin onneksi olkoon. Teet pisintä työpäivää, sinulla on vähiten vapaa-aikaa ja helvetillinen krooninen kiire vaivaa jatkuvasti.

Sinänsä mielenkiintoista, vielä muutama vuosikymmen sitten edellinen yhdistelmä olisi sijoittanut sinut hyvin pitkälti entisaikojen joutilaaseen luokkaan (leisure class), elikkä olisi puhallellut mu… no, olisit siis lepäillyt ja muut olisivat tehneet puolestasi työt. Nyt Tilastokeskuksen mukaan asia on totaalisen päinvastoin, vaikka kansanradion sisällöntuottajat toisin haastavatkin.

Tällä siis yritän selitellä, miksi päätin viime viikolla olla kirjoittamatta mitään.

Kun en ehtinyt. Kun oli niin kiire.

Viimeisen kolmen viikon aikana kiire on alkanut käydä sietämättömäksi, mikä on näkynyt mm. siinä, että sähköposteihin tai edes puhelimeen en ole paljoa ehtinyt vastamaan. Kotona tämä on taas näkynyt pikkutunneilla nopeina nukahtamisina päästyäni punkkaan. Ja ylilyhyinä yöunina.

Tässä ei todellakaan ole mitään kehumisen arvoista. Eihän tämä kerro muuta kuin ongelmista työn organisoinnissa (itsehän työni organisoin), normaalia suuremmasta työpanoksen kysynnästä (no, se on ihan hyvä, että kysyntää asuntovelalliselle on) ja siitä, että hommani ovat mielenkiintoisia (vaikkeivät aina miellyttäviä).

Listasin tuossa äsken keskeneräisiä hommia, jotka tavalla tai toisella olisi saatava liikahtamaan eteenpäin. Ei siksi, että maailma tulisi täysin valmiiksi, vaan siksi, että enempi odottelu johtaa tiiminjäsenten työnteon vaikeutumiseen. Ja tätä en todellakaan halua. Nyt pitäisi kurua aikaa mm. tuloksellisuuteen liittyvän palkkiojärjestelmän virittämiseen, yli 10 000 neliön peruskorjaukseen ja aikataulukysymyksiin, työmatkojen (myynti)materiaalien laatimiseen, erään varsin mielenkiintoisen rakennushistoriaan liittyvän kirjan oikolukemiseen ja yksittäisten LUT:n tiedeyhteisön jäsenten kysymyksiin vastaamiseen. Viimeisin ryhmä on tärkein.

Lista on siitäkin hyvä, että se antaa mielenrauhaa. Aina kun saan yhden homman hoidettua, lista saa maistaa punakynää.

Vaikka tekniikka ei mikään itseisarvo olekaan, niin teknisillä ratkaisuilla olen saanut omaa elämääni järjestykseen jo pidemmän aikaa. Ylivoimaisesti tärkein tekninen väline mulle on älypuhelin. Nyt vaan on ollut niin, että viimeiseen 1,5 vuoteen Nokian puhelimet ovat valitettavasti olleet juuri sellaisia, kun ne pahimmillaan voivat olla ja viimeiset 2 viikkoa ovat olleet katastrofaalisia.

Käyttötukihenkilöt (käsittääkseni näitä makrotukea antavia todellisia avainhenkilöitä sanottiin joskus mikrotueksi) ovat yrittäneet saada puhelimiani toimimaan, mutta yrityksistä huolimatta nokialaiset ovat vieneet voiton. Oltuani viikon ilman toimivia yhteyksiä matkoilla saaden aikaan pari totaalikatastrofia, päätin tehdä työnokialaistani verkonpainon rakenteilla olevan Tervehaudan puistoon läheisyyteen.

Tilalle sain omenapuhelimen, joka toki oli itse asennettava. Meikä, joka ei puhelimista mitään ymmärrä, pystyi virittämään alle 10 minuuttiin myllyn täysin toimintavalmiiksi (asensin jopa pari eri sähköpostitiliä, suojakoodit ja kaikkea todella teknisen kuuloista).

Ja helkkari. Miksi olen ollut niin tyhmä, etten ole edes uskaltanut aiemmin kokeilla muita kuin nokialaisia.

p.s. Silloin kun vapaata sattuu siunaantumaan, jätän työpuhelimeni lataukseen ja otan uskollisen sotaratsuni mukaan (kuvassa, ihan alussa). Uskollinen sotaratsuni on siitä poikkeuksellinen suomipuhelin, että sillä voi jopa soittaa, vastata tulevaan puheluun, lähettää yhden 160 merkin mittaisen tekstiviestin ja se toimii aika monessa maassa.