perjantai 26. marraskuuta 2010

Back to the 80’s

Eilen illalla surffasin onnekseni totaalisen vahingossa Yle Teemalle hieman iltakymmenen jälkeen. Siellä veivattiin uusintana tylyä Tuomari Nurmion 30-vuotistaiteilijakonserttia. Iltani pysähtyi sitten saman tien tuohon. Ihailtavinta tietenkin Nurmion suoraviivaisen nuottikikkailun ja erityisesti sanoitusten lisäksi olivat Hunajaluut. Puurtinen, Kuloniemi ja Hillilä.

Kun Tuomari aloitti hommansa varsin pitkän aikaa sitten, ei ollut paljon youtubeja, nopeissa verkoissa toimivia kännyköitä tai internetin blogeja. Oli älppäreitä, kaksipesäisellä mankalla radiosta huonosti nauhoitettuja ja päälle puhuttuja kasettinauhoja, vihreitä, ruskeita tai keltaisia johdollisia pyöritettävällä kiekolla varustettuja lankapuhelimia ja sanomalehdissä muutama kolumnisti. Ja ilmeisen hyvin tuolloinkin meni, vaikka ”todennäköisesti joka päivä ahdisti. Onneksi vaan ei koko ajan”, erästä ajattelijaa tässä hieman muotoillen.

Maanantaina puhelimen päähän sattui puolivahingossa eräs kovasti töitä tekevä kaveri, joka oli palannut juuri vuorotteluvapaalta. Hän vietti muutaman kuukauden täysin, siis aivan täysin, normikuvioiden ulkopuolella. Hän oli saanut tehdä ja ajatella ihan mitä hän – ja todennäköisesti hänen perheensä - oli halunnut. Tämä äijä totesi, että ”tee Juhis nyt jotakin, mitä olet aina halunnut tehdä, niin ei jää sitten kaivelemaan.” Totesin, että niinhän tässä on tullut tehtyäkin. Lasten kanssa halusin olla ja hetken aikaa nollata päätäni töiltä.

Tuo maanantainen puhelu alkoi Nurmion keikan aikana kummittelemaan takaraivossa. Tai oikeastaan oman kommenttini jälkimäinen osa. Vaikka en toki aamuisin kuudelta ole noussut valkoista paitaa silittämään, ei tämä töistä irtaantuminen ihan ole onnistunut. Vaikka työpaikalta ei olla oltu yhteydessä, ovat muutamat oman sähköpostini tietävät tuttavani laittaneet sinne työkamaa. Ja kun lukee positiivista tai negatiivista työhön liittyvää shittiä, niin kyllä siinä joka päivä joko omat tai muiden tekemättömät työt kummittelevat.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt sitä, että olisin hetken ilman sähköpostia, FB:tä ja muuta vastaavaa. Ja nyt Tuomarin mustanpuhuvan tylyyden innoittamana kompattuna vuorottelukollegan kommentilla ajattelin olla loppuvuoden totaalisen poissa erilaisista virtuaaliyhteisöistä Ikean kolmen euron torkkupeittoni alla.

Jos olen itsekin ala-asteikäisenä voinut elää ilman virtuaalimaailmaa, niin miksen sitten palaisi vaikka tulevana lauantaina takaisin iloiselle 80-luvulle.

p.s. Etelä-Saimaan ja Etelä-Karjalan Radion uutiset kyllä käyn lukemassa matkoilta. Niistä kun erittäin hyvin tietää, mitä Etelä-Karjalassa ja maailmalla tapahtuu.

p.p.s. Ja uuden puhelimenkin joudun ostamaan. Viime blogissa mainitsemani uskollinen sotaratsuni siirtyi eilen terminaalivaiheeseen. Tosin lupaan uuden luurin hankinnan jälkeen aiempaa enemmän olla vastaamatta puheluihisi ja tekstiviesteihisi.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Should I stay or should I go

Meinasin loppuviikosta Ylen ohjelmatarjontaa katsottuani kirjoittaa blogia vanhasta, peräti legendaarisesta arabialaisesta Koirat haukkuu, ja/mutta karavaani kulkee aiheesta. Päätin säästää tämän kuitenkin myöhemmäksi, ja ottaa The Clash:ia kehiin. Toisaalta uudestakin otsikosta voisi vääntää yliopistojuttua, sillä viime viikolla sain viestin, jossa minua haluttiin keskusteluttaa, mikäli palaisin vielä takaisin yliopistolle töihin. Onneksi ei tullut yliopistolla töissä olevilta, hehee.

Blogikollegani separaattori-Karvonen käyttää upeasti the biisien nimiä omien blogiensa aasinsiltoina. Useimmiten ne toimivat kuin junan vessa – niiden sinisten, jotka eivät välittäneet talvesta, kesästä, syksystä ja keväästä.

Ollaan nyt hieman yli pari viikkoa kierretty pohjoisessa (Suomi ja Norja) ja eilen lähdettiin laskeutumaan etelämpään, kun mettemannosten ennustama 'arktinen talvi' teki tuloaan. Takapenkin kaksi nuorinta kuitenkin päätti aloittaa moniäänisen lapsikuoron Oulun kohdalla ja eikun levikkeelle läppäriä kaivamaan. Ja etsimään netistä halpaa yösijaa.

My Ass-sentään. Hinnat Oulussa olivat totaalisen päättömiä. Kahden hengen peruslastulevykoipista pääsi netin mukaan maksamaan tuollaiset hieman yli 153 euroa. Should I stay or should I go?

Päätin kuitenkin kokeilla jotain perinteistä korvatulppien oston sijaan, elikkä pistin läppärin jackbauer-laukkuun ja soitin hieman yli 10 vuotta vanhalla kännykälläni erääseen hotelliin erääseen lankapuhelimeen.

Siellä ystävällinen henkilö totesi hetken jutustelun jälkeen, että majoitus aamiaisineen järjestyy neljälle. Luonnollisesti isompikokoinen huone, johon mahtuu kaksi koottavaa lastensänkyä. Kylpyläpalvelut ja sellaiset mukana. Ja hinta oli kohdallaan. Halvin hintatakuulla ollut nettivaraus osoittautui lopulta pitkästi yli 50 % kalliimmaksi kuin puhelimen käyttö.

Mitä opimme tästä? Netissä(kään) ei pidä uskoa mitään tai ketään.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Pulinat pois ja hommiin

Oli kaupunkilaisjuntille kokemus ajaa 130 kilometriä valtatietä (olisiko ollut neljä tai viisi) pimeässä siten, että yhtään ainoaa autoa ei tullut vastaan tuolla matkalla. Ei, syy ei ollut liikenteen keskeyttänyt onnettomuus, vaan reissu on heittänyt tällä kertaa Utsjoelle. Tauolla keskellä ei-niin-yhtään-mitään revontulet olivat upeita – varsinkin kun ne olivat ainoat valot.

Suomi on melkoisen suuri maa. Kun lähtee etelästä ja päätyy pohjoiseen, ehtii myös kuunnella radiota. Ensimmäinen havainto oli, että valtiollisella radiolähetysyhtiöllä on kanavia perkeleesti. Sieltä tulee myös varsin mielenkiintoisia uutisia ja toimitettuja juttuja. Muutakin, kun toimittajan aamulla R-kioskista hakemaa ja pikaisesti referoimaa iltapäivälehteä. Matkalla Lappeenrannasta Utsjoelle - mikä on muuten pitkästi yli 1000 km - yksi uutinen nousi ykköseksi, myös kaupallisella puolella.

Ei, se ei ollut naapurimaan kunkku.

Poikkeuksetta Perussuomalaisten rajua nousua mielipidemittauksissa pidettiin jotenkin poikkeuksellisena, mahdottomana ja spookyna. Useampi toimittaja ihmetteli, miten tällainen kansan syvien rivien puolue on päässyt haastamaan jo vuosia eduskuntaa johtaneet pääpuolueet.

Kuulun itse äärisitoutumattomiin tai ainoastaan mielikuvituksen tuotteina oleviin liberaaleihin (joita ei siis Suomessa ole; jotkut RKP:n edustajat lienevät lähimpänä). Itseäni ei siis ideologisesti hetkauta, olipa suurin puolue sitten oikeisto, vasemmisto, kriitikot, vihreämmät, keskemmältä toimijat tai jokin muu.

Hurjinta oli kuitenkin todennäköisesti suurinta valtiomahtia käyttävän median sokea piste – demokratian perusperiaate. Eikös demokratiassa eniten ääniä saanut ole se, joka ottaa vetovastuun yhteiskunnasta ja sen jäsenistä - toki jäsenten kanssa? Olipa sitten tuo porukka ihan mistä päin koordinaatistoa tahansa. Ja kun äänet on laskettu, niin sitten Penttisen Sepon sanoin ”pulinat pois ja hommiin”.

Terävimmät muistavat näin galluppivaiheessakin, että demokratiassa yksilön keskeisin vaikuttamistapa on äänestäminen. Ja toisinpäin. Jos ei jaksa käydä äänestämässä, on parempi olla hiljaa ja ainakin arvostelematta eduskunnan seuraavan toimikauden ajan.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

0,7

Tässä on taas ollut aikaa lueskella yön myöhäisinä tunteina muutakin kuin joskus varsin hämäriä lausuntopyyntöjä tai muistioita. Takana on upea Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille, Juha Vuorisen Pilven reunalla sekä pari ammattikirjaa.

Enqvistiin tutustuin ensimmäistä kertaa tänään 47-vuotta täyttävän Herra 47:n suosituksesta (onnittelut Ainonkadulle). Ei Suhteellisuusteoriaa runoilijoille ihan Vien Ruculan Takaisin –tasolle yltänyt, mutta ei tämä paskempi ollut. Toveri Professori vetää sillan newtonilaisen einsteinilainen sekä kvanttipuolen (oma ymmärrykseni alkaa hieman sakata tässä kohdin kirjaa) välille. Suosittelen kirjaa kovasti, jos luulit ja luulet tietäväsi mm. kaiken.

Juha Vuorisen legendaariseen tuotantoon tutustuin jo opiskeluaikoina. Viime vuosituhannella. Tämä eteläsuomalainen, totaalisen raakalaismainen kalju dokaamisen tylysti lopettanut bukowski pienellä beellä kirjoitti nettiin Juoppohullun päiväkirjan ensimmäistä versiota ja sitä ei housuun laskematta pystynyt lukemaan. Aivan mieletöntä tykitystä, joka sittemmin on saanut jopa Opetushallituksen suosituksen (syy: pojatkin saattaisivat lukea kirjoja) ja dynamiittisten suomenkielenopettajien vihat niskoilleen. Nyt kaveri on paiskannut kehiin hyväntekeväisyyskirjan Pilven reunalla, jossa on muutamia todellisia helmiä. Miettikääpä tilannetta Vuorisen kerronnalla, jossa yhden vessan omistavan mummon juhlapäivänä gluteeniton ja laktoositon -laput menevät juhlapöydässä sekaisin.

Eikä siinä vielä kaikki. Aikaa on ollut lukea myös ammattikirjallisuutta ja eräs keskeinen teema parissa teoksessa (ei mainita vielä, kun ei ole luettu loppuun) on ollut selkeän tavoitteen merkitys. Juoksuaan aidosti mukavasti parantanut OPM, anteeksi OKM, on antanut yliopistoille hieman yli 70 (seitsemänkymmentä) mittarilukua ja se on aika paljon. Yrityspuolella viittä pidetään sopivana, jos jonkin verran yläkanttiin ajatellaan.

Aloin itse pohtia, minkä OKM:n tunnusluvun nostaisin yliopistossa tärkeimmäksi selviämisen ja myös menestymisen kannalta. Vastaus on helppo. Se on 0,7.

Tuo 0,7 kertoo, että jokaisen tutkimus- ja opetushenkilökuntaan kuuluvan henkilön on julkaistava viimeistään vuonna 2012 vähintään 0,7 tieteellistä julkaisua per vuosi (esim. kv-Journal), jotta olemisen oikeutus niin tutkijalla kuin yliopistolla olisi olemassa. Tavoite koskee luonnollisesti kaikkia suomalaisia yliopistoja.

Luku myös samalla osoittaa, että yliopistojen ensimmäinen ja tärkein tehtävä on kansainvälisesti kovatasoisen tieteen tekeminen. Kansainvälinen julkaisu on osoitus siitä, että töitä on tehty. Kun tutkiva opettaja tutkii, hän voi sitten opettaa teekkareille ja kyltereille uusimmat tiedot (aiempien lisäksi). Myöhemmin sitten uusimmalla tiedolla varustetut dippainssit ja kooteeämmät voivat sitten valmistuttuaan tehdä maailmasta hieman paremman paikan elää ja olla.